keskiviikkona, huhtikuuta 05, 2006

Treenaamisen iloa

Viikonloppuna tuli pitkä reissu tekniikkaleirille. Körötimme bussilla Jyväskylään asti. Se tarkoitti sitä, että lauantaiaamuna lähtö oli jo 6.30, eli sai sanoa goodbye suunnitelmille univelkojen kuittauksesta. No, väsymyssumaa purkaessa onkin sitten mennyt koko alkuviikko.

Leiri meni taas rattoisasti vääntämisen ja kidutuksen merkeissä. Ensimmäisen päivän mattopainissa meinasi käydä ohraisesti, kun liian realistisesti kiihtyvä vääntäminen rusautti kyynärpäätäni niin, että siitä kuului ikävä krunts-ääni. Onneksi mitään ei mennyt rikki, punnertaminen on tosin hivenen ikävän tuntuista, nivel jäykkä ja käsien varaan eteenpäin kaatuminen kivuliasta. Toisesta päivästä sentään selvisin nilkkaluun tuottamalla kuhmulla päässä ja yhdellä hyvin osuneella potkulla reiden hermopisteeseen. Kiitos vaan rakkaalle parilleni, hehheh. Tältä leiriltä tuntui sentään jäävän ainakin pari hauskaa lukottamistekniikkaa muistiin, vaikka yleensä vain kerran läpikäydyt tekniikat tuppaavat haihtumaan mielestä saman tien kun harjoittelu päättyy. Toinen noista lukoista on kyllä sellainen palapeli, että enpä tiedä oppiiko sitä koskaan tekemään nopsasti omaa polveaan sijoiltaan saattamatta.

Itselleni leiri ei ollut niinkään elintärkeä, mutta Rakkaallani oli siellä punaisen vyön vyökoe ja siksi tyypillisen kova adrenaliini-into päällä. Voin vihdoin huokaista helpotuksesta, kun minun ei tarvitse enää olla hänen heittopussinaan punaisissa tekniikoissa, joita hän on ajanpuutteen takia harjoitellut puolitoista vuotta. Punainen on ehdoton inhokkivyöni, sillä siihen kuuluvat pirulliset tekniikat kipeyttävät jatkuvasti harjoiteltuna selkää kiitettävästi, kaatuipa niistä sitten miten tahansa ja aiheuttavat jatkuvan raihnaisen olon. Oman vyökokeeni jälkeen olin ihan intona, että jesjesjes, minun ei tarvitse enää jyystää näitä tappotekniikoita koko ajan. Hymy hyytyi siinä vaiheessa, kun heittopussinakki alkoi viuhua. Etenkin niinä jaksoina, jolloin en jouda treenaamaan koko ajan aktiivisesti ja käymään puntilla sekä tekemään lihashuoltoa, en ole ihan innokkaimmillani kaatumaan koko ajan niskoilleni.

Jouduin vielä vyökoetta edeltävänä maananataina tietenkin varjovyökokeeseen Rakkaani pariksi. Aluksi tuntui siltä, että kiits* vaan, selkäni ja polveni ottavat lopputilin, mutta harjoituksen lopulla löytyikin sitten se vanha kunnon tuttu kiukkuvirta, joka häivyttää kivun tunteen ja saa heitot tuntumaan suorastaan mukavilta. Olimme varmaan koomisia, kun rytmi meni siinä vaiheessa raivolla tyyliin: potku, heitto, kiap!, tumps (rrrkele)!, potku, heitto, unkh!tumps (sssstana)!

Leirilläkin oli ainakin kahden treenin aikana sellainen yli-into päällä, että jaksoi miettiä hankalampiakin ihmepyörityksiä ja vääntöjä aidon kiinnostuneena. Ainoa mikä tuntui hieman surulliselta oli se, kun katselin vyökokeita. Alempien adrenaliinin sekä endorfiinintäyteisten vyökokeiden aika kun on itseltäni ohi ja edessä se ensimmäinen Iso koe. Absurdilla tavalla se on jotenkin melankolista, ihan kuin etsikkoaika olisi lopullisesti päättynyt ja seuraavaksi pitää sitten haltsata niin iso kokonaisuus, että se suorastaan ahdistaa. Ehkä se on vähän sama juttu kuin valmistumisen kanssa. Gradusta luopuminenkin oli sen tekemisen lisäksi tuskallista, koska sen jälkeen piti olla teoriassa jollain tavalla valmis ja "täydellinen" vaikkei se niin käytännössä menekään. Joskus vitsailen, että kaipaan takaisin keltaista vyötä ja sitä käsittämätöntä ihastunutta ällistystä, joka seurasi pienimmän ja yksinkertaisimmankin tempun oppimista. Vyöasteiden edetessä sitä vain kyynistyy ja tulee olo, ettei osaa mitään eikä ole oppinutkaan mitään, ehkä siksi että aiemmin niin vaikeilta ja mahdottomilta tuntuneet tekniikat ovat muuttuneet jollain tapaa itsestäänselvyydeksi. Sehän ei tietenkään ole yhtään totta, jos vertaa omaan lähtötasoonsa, jota ei nyt vuosien kuluttua tietenkään muista laisinkaan realistisesti.

Itsepuolustuslajin harjoittelu on kuitenkin häntäänsä syövän käärmeen kaltainen sykli, eli korkeamman vyön harjoittelijan on syytä palata uteliaana ja mieli avoimena jopa äärimmäisen yksinkertaiseen alkeistekniikkaan, sillä koskaan ei voi olla liian hyvä tai liian valmis.

2 kommenttia:

Miss Foxy kirjoitti...

ta-miit on selvästi toiminnan naisia
: )

se minuakin aina hämmästyttää lajissa kuin että lajissa, että yksinkertaistakin liikettä voi opetella vuosikausia, ja aina vaan löytyy parannettavaa

Ta-Miit kirjoitti...

Niin, hurjaa on se, että esimerkiksi täydellisen teeseremonian opetteluun voi käyttää ihmisiän. Siinä muuten piillee meditaation syvin olemus.