Oodi luonnon kauneudelle

Tänään luonnon kauneus sivalsi minut hopeisella katanallaan polvilleni.

Kuljin suolla pitkin pitkospuita, suon tuoksua hengittäen. Helottava aurinko ja kirpeä ilma hyväilivät ihoani astellessani eteenpäin onnesta juovuksissa. Ulkona on jumalaisen ihanaa, varsinkin kulkee kauas sieltä missä ihmiset ovat pakkautuneet kylki kylkeen toisiaan kyräilemään. Pidän itsessäni siitä, että lähden aina mieluusti ja kyselemättä, kunhan suuntana on vain metsä.

Ihmiset, joiden seurassa olin pysähtyivät ja alkoivat hihkua kiihtyneesti. Pitkospuilla oli suuri perhonen jota kukaan heistä ei tunnistanut. Polvistuin haltioituneena sen eteen ihailemaan sen harmaan, valkoisen, mustien kuvioiden ja herkän vaaleanpunaisten siveltimenvetojen koristamaa pörröistä vartaloa. Minulla ei ollut aavistustakaan mikä se on, en ollut moista koskaan ennen nähnyt.

Seurassamme ollut luonnon asiantuntija saapui paikalle perässämme ja päästi ihastuneen huudahduksen. Olimme kuulema todistamassa harvinaista hetkeä: Naaraspuolinen riikinkukkokehrääjä (Saturnia Pavonia) oli juuri kuoriutunut kotelostaan ja noussut pitkospuille oikomaan toukkanyytin laskostamia siipiään.

Kun perhosta katseli oikein tarkkaan, saattoi huomata kuinka sen vartalo värisi ja hennon vaaleanvihreät suonet pumppasivat nesteitä paperinohuisiin siipiin. Se oli niin kaunis ja hauras, että toi mieleen untuvan, jossa on vaaleanpunaisen ja helmiäisenharmaan aavistuksia.

Onneksi havahduin lumouksesta sen verran, että tajusin kaivaa esille kamerani. Siitä onkin muuten aikaa, kun olen viimeksi kuvannut perhosia, noita oikukkaita pikku kummituksia. Silloin kun kuvasin vielä pelkästään järjestelmäkameralla, tuhlasin monta monituista filmiä karkuun häivähtäviin siivenkärkiin tai kuviin, jotka olivat jääneet tarkentumatta mentyäni ihastuksissani liian lähelle.

Tämän olennon kohtaamisesta sain napattua kuvan, joka tulee taatusti päätymään seinällemme.