Murhaavan kuumana hellepäivänä on vaikeaa kuvitella ihanampaa vierailukohdetta kuin Choranchen tippukiviluolat. Niiden sisälämpötila on nimittäin kymmenen astetta. Kun sitten satuimme sattumalta ajamaan juuri sitä tietä, jonka varrella nämä luolat ovat, sain porukkamme kinuttua visiitille. Luolista minulle kertonut tiikeritoveri jätti käynnin väliin, sillä hän oli Choranchen jo nähnyt.
Luolat sijaitsevat mutkaisten vuoristoteiden keskellä, Grenoblen ja Valencen välimaastossa, lähellä Pont-en-Royansin merkillistä, kallioille rakennettua kylää. Kerrotaan, että luolastosta on löytynyt muinaisasutuksen jäänteitä. Onhan vain ollut melkoinen lukaali luolaihmisillä! Nykyajan ihmiset löysivät paikan vasta vuoden 1875 liepeillä ja paikan tutkimisen aloitti 1890 Oscar Descombaz, eräs speleologian pioneereista.
Choranchen ulkopuolella näyttää aivan siltä, kuin parhaimmillaan kolmensadan metrin korkeuden saavuttavat kalliot kaatuisivat hetkenä minä hyvänsä päälle. Kivien putoamista on ehkäisty metalliverkoilla. Luolien sisäänkäynniltä lähtevän näköalapolun varrella ovat myös näkemisen arvoiset Gournierin putous ja viileän luolan sisällä oleva järvi.
Sisällä luolastossa seinät valuvat vettä ja ilma tuoksuu vienosti kellarilta. Opastetun reitin varrella voi katsella jalokivenkirkasta maanalaista järveä, joka optisen illuusion ansiosta näyttää yhdestä kohdasta pohjattomalta. Sen katselemisesta tuli oudon hyinen mutta ihastunut olo. Kävijöille näytetään tunneleista vain pieni osa. Ne jatkuvat kolmenkymmenen kilometrin matkan vuoren uumeniin ja sinne on pääsy vain tutkijoilla. Vähän kyllä kävi uteloittamaan, varsinkin kun oli hyvä taskulamppu mukana, heh heh...
Yksityiskohdiltaan hienoin nähtävyys on Siphon Gallery, jossa katosta roikkuu tuhansittain neulamaisia kalsiittikristalleja. Nämä neulat ja paksu, intialaiset patsaat mieleen tuova stalaktiittipylväs heijastuvat kauniisti maanalaisesta joesta. Luolassa on myös käsivarren paksuinen katosta roikkuva stalaktiitti jonka muodostumisen on täytynyt kestää ikuisuuden. Paikka on kuin fantasiamaalaus, eikä sen katselemisesta tuntunut saavan kyllikseen. Valot sammutettiin mielestäni aivan liian pian kierroksen jatkamiseksi. Me vitkuttelimme hämärässä viimeiseen asti ja saimme osaksemme sydämistyneitä mulkaisuja todella komealta, harmaatukkaiselta oppaalta.
Chorancheen oli tuotu akvaarioihin näytille kasvatettuja olmeja, jalallisen paksun kastemadon näköisiä silmättömiä luolaeläimiä. Nämä aiemmin yleiset luolien asukit ovat käyneet harvinaisiksi ilman ja veden saastumisen ansiosta. Choranchen olmit kyyhöttivät liikkumattomina lasivitriineissään ja olivat hauraudessaan ja paljaudessaan liikuttavan näköisiä, kuin vastasyntyneet hiirenpoikaset.
Serpentiiniluolissa kiemurteleva kierros päättyi suureen, 30 metriä korkeaan luolaan, joka on nimetty Katedraaliksi. Siellä kävijöille esitetään "son et lumiere" valoshow. Valot pyyhkivät luolan kauniita tippukivimuodostelmia, sinisessä valossa jäiseltä näyttävää lampea ja sammuvat välillä kokonaan. Elämystä siivittää Vangelisin oivallisesti luolan jylhään tunnelmaan sopiva kappale Conquest of Paradise. Tämä pseudolatinaksi laulettu kappale on minulle hyvin tärkeä ja rakas, eikä sen vaikuttavuus tunnu ajan myötä haihtuvan.
Kierroksen loppupäässä mielestäni hienoin nähtävyys oli stalaktiittimuodostelma, joka eräästä kulmasta katsottuna muistutti aivan sarvekasta paholaishirviön päätä. Poistuessamme ulos kiitin hurmuriopasta "merci beacoup", vaikken ollut mitään hänen ranskankielisistä selostuksista ymmärtänytkään. Hämmästyttävää tosin kyllä, mutta lipunmyyntikojusta sai myös suomenkielisen opaslehdykän.
Luolasta ulos tuleminen tuntui aivan siltä kuin olisi astunut suoraan närästystä potevan, röyhtäilevän lohikäärmeen suuhun. Se oli niitä harvoja kertoja elämässäni, kun auringonpaiste tuntui minusta sietämättömän ilkeältä ja inhottavalta. Pistäytyminen ulkopuolella olevalla luolajärvellä kirvoitti ideoita uimisesta ja luolaan jäämisestä. Veden lämpötila oli kuitenkin luolassa sen verran hyinen, että uintihalut kaikkosivat äkkiä.
Kahvi ja jäätelö kruunasivat mielenkiintoisen iltapäivän.
Luolat sijaitsevat mutkaisten vuoristoteiden keskellä, Grenoblen ja Valencen välimaastossa, lähellä Pont-en-Royansin merkillistä, kallioille rakennettua kylää. Kerrotaan, että luolastosta on löytynyt muinaisasutuksen jäänteitä. Onhan vain ollut melkoinen lukaali luolaihmisillä! Nykyajan ihmiset löysivät paikan vasta vuoden 1875 liepeillä ja paikan tutkimisen aloitti 1890 Oscar Descombaz, eräs speleologian pioneereista.
Choranchen ulkopuolella näyttää aivan siltä, kuin parhaimmillaan kolmensadan metrin korkeuden saavuttavat kalliot kaatuisivat hetkenä minä hyvänsä päälle. Kivien putoamista on ehkäisty metalliverkoilla. Luolien sisäänkäynniltä lähtevän näköalapolun varrella ovat myös näkemisen arvoiset Gournierin putous ja viileän luolan sisällä oleva järvi.
Sisällä luolastossa seinät valuvat vettä ja ilma tuoksuu vienosti kellarilta. Opastetun reitin varrella voi katsella jalokivenkirkasta maanalaista järveä, joka optisen illuusion ansiosta näyttää yhdestä kohdasta pohjattomalta. Sen katselemisesta tuli oudon hyinen mutta ihastunut olo. Kävijöille näytetään tunneleista vain pieni osa. Ne jatkuvat kolmenkymmenen kilometrin matkan vuoren uumeniin ja sinne on pääsy vain tutkijoilla. Vähän kyllä kävi uteloittamaan, varsinkin kun oli hyvä taskulamppu mukana, heh heh...
Yksityiskohdiltaan hienoin nähtävyys on Siphon Gallery, jossa katosta roikkuu tuhansittain neulamaisia kalsiittikristalleja. Nämä neulat ja paksu, intialaiset patsaat mieleen tuova stalaktiittipylväs heijastuvat kauniisti maanalaisesta joesta. Luolassa on myös käsivarren paksuinen katosta roikkuva stalaktiitti jonka muodostumisen on täytynyt kestää ikuisuuden. Paikka on kuin fantasiamaalaus, eikä sen katselemisesta tuntunut saavan kyllikseen. Valot sammutettiin mielestäni aivan liian pian kierroksen jatkamiseksi. Me vitkuttelimme hämärässä viimeiseen asti ja saimme osaksemme sydämistyneitä mulkaisuja todella komealta, harmaatukkaiselta oppaalta.
Chorancheen oli tuotu akvaarioihin näytille kasvatettuja olmeja, jalallisen paksun kastemadon näköisiä silmättömiä luolaeläimiä. Nämä aiemmin yleiset luolien asukit ovat käyneet harvinaisiksi ilman ja veden saastumisen ansiosta. Choranchen olmit kyyhöttivät liikkumattomina lasivitriineissään ja olivat hauraudessaan ja paljaudessaan liikuttavan näköisiä, kuin vastasyntyneet hiirenpoikaset.
Serpentiiniluolissa kiemurteleva kierros päättyi suureen, 30 metriä korkeaan luolaan, joka on nimetty Katedraaliksi. Siellä kävijöille esitetään "son et lumiere" valoshow. Valot pyyhkivät luolan kauniita tippukivimuodostelmia, sinisessä valossa jäiseltä näyttävää lampea ja sammuvat välillä kokonaan. Elämystä siivittää Vangelisin oivallisesti luolan jylhään tunnelmaan sopiva kappale Conquest of Paradise. Tämä pseudolatinaksi laulettu kappale on minulle hyvin tärkeä ja rakas, eikä sen vaikuttavuus tunnu ajan myötä haihtuvan.
Kierroksen loppupäässä mielestäni hienoin nähtävyys oli stalaktiittimuodostelma, joka eräästä kulmasta katsottuna muistutti aivan sarvekasta paholaishirviön päätä. Poistuessamme ulos kiitin hurmuriopasta "merci beacoup", vaikken ollut mitään hänen ranskankielisistä selostuksista ymmärtänytkään. Hämmästyttävää tosin kyllä, mutta lipunmyyntikojusta sai myös suomenkielisen opaslehdykän.
Luolasta ulos tuleminen tuntui aivan siltä kuin olisi astunut suoraan närästystä potevan, röyhtäilevän lohikäärmeen suuhun. Se oli niitä harvoja kertoja elämässäni, kun auringonpaiste tuntui minusta sietämättömän ilkeältä ja inhottavalta. Pistäytyminen ulkopuolella olevalla luolajärvellä kirvoitti ideoita uimisesta ja luolaan jäämisestä. Veden lämpötila oli kuitenkin luolassa sen verran hyinen, että uintihalut kaikkosivat äkkiä.
Kahvi ja jäätelö kruunasivat mielenkiintoisen iltapäivän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti