Tämä tulee nyt vähän myöhään, mutta hyvä kun edes joskus.
Vuosi on lopussa ja toinen uuden vuoden päivä takana. Työ ei rajoita tällä hetkellä valvomista eikä nukkumista, joten normaali unirytmini ottaa mielellään vallan. Perjantaina sain valmiiksi kirjoittamisen saralla täysin uuden kokeilun ja vieläpä deadlineen mennessä ilman että minun tarvitsi kuolla kuukahtaa väsymyksestä näppäimistön ääreen.
Kirjoittaminen alkoi siitä luistaa paremmin kuin vuosiin. Kirjoitin koko viime yön illasta aamuun erästä toista tekstiä ja olen tyytyväinen siihen mitä sain aikaiseksi. Sama jatkuu tänään ja toivottavasti vielä monena päivänä ennen kuukauden lopun deadlinea. Vanha tarina on alkanut hengittää uutta ilmaa ja muotoutua kokonaiseksi maailmaksi, jossa on omat erikoiset lainalaisuutensa ja asukkaansa. Olen siitä niin innoissani vaikka välillä on kirjoitettava tylsää leipätekstiäkin, jossa dialogin kuljettaminen on enemmän velvollisuus kuin ilo. Toisaalta, dialogi kulkee nyt paljon tuskattomammin kun edellinen teksti eli pelkän keskustelun varassa.
En tehnyt viime uutenavuotena uudenvuodenlupauksia, enkä tehnyt niitä nytkään. Muutokset parempaan tai mihin tahansa suuntaan tapahtuvat elämässäni aina puolivahingossa ja vähän niin kuin huomaamatta, silloin kun en katso niihin päin tiukan vaativasti. Keskeinen tekijä muutoksissa on flow, riemastuttava virta johon voi heittäytyä.
Tulevaksi vuodeksi on tiedossa valtava elämänmuutos, mikäli kaikki asiat menevät suunnittellulla tavalla. En tosin aio murehtia sitä vielä, vaan vasta sitten kun se on edessä. Siihen täytyy vain mennä niin kuin avantoon, kävellä puoliksi huomaamatta, tyynesti mutta tarkkaavaisesti.
Olen luullut pelkääväni kylmää vettä ja korkeita paikkoja. Olen kai valehdellut itselleni, sillä vuonna 2006 sekä seinäkiipeilin ensimmäistä kertaa, että kävin avannossa, siis vedessä jota reunusti kunnon jää. Aiemmin olen lätrännyt vain sellaisessa vedessä, joka on vähän riitteessä. Kyllä vain, marraskuun 17-19 päivä oli eräs pieni järvi niin jäässä, että saattoi puhua jo avannosta. Myöhemmin meri ei ollut jäässä, mutta ihan tarpeeksi kylmä.
Vuoden aikana tuli käytyä seinäkiipeilemässä niin sisällä kuin luonnonkallioillakin ja laskeuduttua jylhältä Olhavavuorelta laskeutumiskasilla alas. Heinäkuussa sitten kiipesimmekin Mont Blancille, jossa korkeutta oli riittävästi 4808 metriä. Huiputuksen päivä, 22.7. oli ehdottomasti koko meikäläisen vuoden kohokohta, hienoin hetki ja suurin saavutus. Koko maailma ja pilvet alapuolellamme! Olo oli kuin pienellä jumalalla! Selvisimme hengissä paluumatkalla läheltä liipanneesta kivivyörystä ja yli purjehtineesta ukkosmyrskystä. Kiersimme Ranskaa 25 helteistä päivää, kolusimme Choranchen tippukiviluolat, tutustuimme hulluhkoon Palais Idealeen ja uimme Paratiisilaguunin rannoilla Arcachonessa. Matkan jälkeen oli todella vaikeaa laskeutua syksyyn ja arkeen.
Vuoden aikana ei tullut vastaan varsinaisia suuria epäonnistumisia tai hankaluuksia. Polvi lienee ongelmistani ainoa ja nyt vuoden lopulla sitten selvitettiin viiden vuoden muljunnan jälkeen mikä sitä vaivaa. Tietääpähän ainakin nyt, ettei kannata todellakaan harjoitella voltteja tai hypätä kovin korkealta ennen kuin vika on korjattu. Kyllä tällä muuten vielä korjaamatta kävelee, kun kerran käveli Blancillekin. Pistän polven puukon alle sitten kunhan elämänmullistus on ohitse.
Musiikillisesti vuoden viehättävin löytö oli laulettu mantra Om Mani Padme Hum. Uskokaa tai älkää, voin kuunnella kirjoittaessani tuntikausia laulua, jonka ainoat sanat ovat Om Mani Padme Hum. Verkosta voi latailla mantran erilaisia variaatioita. Pidän erityisesti sellaisista, joissa naisen kirkas ääni laulaa ja taustalla helisevät kristalliset tiu´ut.
Vuodelle 2006 olisin toivonut enemmän kiirettömyyttä ja aikaa keskittyä tärkeisiin asioihin. Onneksi en ehtinyt ajaa itseäni traditionaaliseen talviseen kuolemanväsymykseen, joka pakottaa minut nukkumaan aina kun voin. Vältin sen niukin naukin keväällä ja syksy nyt on mennyt siinä lonkalta töitä paiskiessa. Töiden osalta vuosi oli kohtuullinen: tarpeeksi töitä ja tarpeeksi lomaa. Olen oppinut vähentämään jatkuvaa murehtimisstressiä niin, ettei se ala sattua sydämeen.
Vuoden rimanalitus: Menneestä vuodesta haluaisin muuttaa pystyessäni erään luolanaisen aivokapasiteetilla toteutetun juopottelukeikan. On ikävää, kun alkoholiin varovasti ja terveellä kunnioituksella suhtautuvalta ihmiseltä karkaa huomaamatta pullo kädestä. Ilta alkaa sivistyneesti sherryllä mutta aamulla pensaasta löytyy tyhjä viskipullo, jonka juojaa ei tarvitse kauaa miettiä. Käytös muuttuu ja muisti menee kerrankin ihan aikuisten oikeasti. Aamulla otsasta löytyy iso kuhmu, jonka alkuperästä ei ole mitään havaintoa. Hieronymus Boschin Kiirastuli on kesäinen piknikki verrattuna siihen kärsimykseen, joka aamulla seurasi krapulan muodossa. Sänky oli liian korkea paikka maata, matto oli liian korkea paikka maata ja jopa lattia oli liian korkea paikka maata. Miksi krapuloita varten ei kaiveta valmiiksi takapihalle syvää monttua jonka pohjalla olisi viileää? Myöhemmin tulevat vakavat kysymykset: tunnenko sittenkään itseni pohjamutia myöten ja kuka minä oikein olin juovuksissa. En onneksi tehnyt mitään peruuttamatonta tai aiheuttanut pysyviä vammoja itselleni tai muille. Tapoin tosin mintuntaimeni pudottamalla ne kukkapöydältä ja rikoin yhden viinilasin. Pitkäkestoisin seuraus: en pysty varmaan enää ikinä juomaan rakastamaani sherryä. Ajatuskin sherrypullosta saa minut yökkäämään refleksinomaisesti. Viskiä vihasin jo valmiiksi, jotta lisäinho sen suhteen ei ole iso vahinko. Ihmettelen vaan miten helvetissä minä pystyin juomaan sitä melkein kokonaisen pullon.
Vuonna 2006 rakastamisesta on löytynyt edelleen syvempiä sävyjä. On ihmeellistä olla viiden vuoden seurustelun jälkeen ihastunut kumppaniinsa, nukahtaa illalla rakkaaseen kainaloon ja herätä aamuisin suukkoihin. Riidat ovat edelleen siedettävän pieniä ja harvinaisia ja liittyvät yleensä siihen että molemmilla on luja tahto, korkea omanarvontunto ja jästipää, jota toisen ei anneta käännellä mielin määrin. En tiennyt etukäteen, että näin paljon voi rakastaa. Tämä vain paranee kuin vuosikertaviini.
Ihmisiin suhtautumiseni on jatkanut samaa loogista kaartansa. Vähemmän on enemmän. Tietyt oman ja toisten ihmisten käyttäytymisen piirteet ovat entisestään vahvistaneet käsityksiäni siitä, että ihmisiin ei voi luottaa ja että moraali tai sivistynyt käyttäytyminen ovat vain hienoinen lakkakerros eläimellisten viettien ja itsekkyyden pinnalla. Sitäpaitsi, kirkas oivallus: suurin osa ihmisistä on aivan sietämättömiä ja suurin osa ihmisistä ei edes siedä yhtään toisiaan, he vain teeskentelevät. Sietämättömien kanssa voi vielä tulla toimeen teeskentelemällä ja pitämällä "vesi hanhen selästä" -linjaa, mutta muutaman kappaleen verran on toki niitäkin (onneksi todella harvoin, jos koskaan näkemiäni) ylisietämättömiä persereikäisyyden tiivistymiä, joille voisi toivoa vilpittömästi joululahjaksi niskalaukausta saunan takana. Mutta olkoot ja eläkööt rauhassa. En jaksa tuhlata energiaani takautuvasti pahan toivomiseen, vaan keskityn puhtaasti itsepuolustukseen sillä hetkellä kun kimppuuni käydään .
Jäljelle jäävä siedettävä ja rakastettava osuus on kultaakin kalliimpaa.
Vuoden 2006 sosiaalispsykologisiin oivalluksiini kuuluu se, että ihmiset pelaavat jatkuvasti erilaisia evoluutiota jäljitteleviä syö tai tule syödyksi -akselille sijoittuvia pelejä, koska heillä on tylsää. Peleissä on aina narsistisen tyytyväisesti itseään onnitteleva voittaja ja pettynyt häviäjä joka tuntee häpeää, katkeruutta ja vihaa siitä että on huonompi. Tiedostaminen on vahvistanut entisestään haluani erakoitua, mutta toisaalta myös tuikahduksina esiintyvää haluani panostaa silloin tällöin niihin harvoihin ihmisiin joiden seurassa on hyvä ja vaivaton olla. Kannattaa hankkiutua sellaisten ihmisten seuraan joilta ei kadehdi tai halua varastaa mitään ja jotka eivät kadehdi sinua eivätkä myöskään halua viedä sinulta mitään. By the way, Pelaaminen on perseestä. Minä vihaan sitä.
Vuoden 2006 aikana intohimoni lukea erämaihin, aavikoille ylipäätäänkin ihmisniukille luonnonalueille sijoittuvaa dokumenttikirjallisuutta on vain entisestäänkin vahvistunut. Kuljen kirjojen sivuilla Mongoliassa, Siperiassa, Saharassa ja Tiibetissä. Karu luonto kirvoittaa kamarallaan kulkevista ihmisistä syvää, arkista viisautta ja virvoittaa kyynistä sydäntä. Ikisuosikkinani keikkuu Peter Matthiessenin Snow Leopard, Vladimir Arsenyevin Dersu Uzala, kirgisialaisen Tsingiz Aitmatovin melankoliset tarinat, mongoliaa kirjassaan Kesytön Aasia kuvaava Henning Haslund-Christensen, Myrskyluodon Maijan äiti Anni Blomqvist, lukuisat Afrikkaan rakastuneet ihmiset jne. Ilahduttavaa on, että matkakuvaukset eivät maailmasta kesken lopu ja n e ovat usein todella laadukasta luettavaa.
Vuoden parhaita makuelämyksiä ovat Helsinkiläisessä ravintola Vltavassa syöty lohi ja Tallinnan torilla nautiskeltu lämmittävä talvijuoma, jossa oli inkivääriä, alkoholia, omenaa ja jotain muutakin. Mieleen on jäänyt olut Tete Roussen mökillä auringon laskiessa vuoristoon ikkunoiden takana - se ei ollut jumalattoman hyvää, mutta ainutkertaisen nautinnollista.
Paras näkemäni elokuva oli ehdottomasti Mikael Håfströmin Ondskan - Pahuus. Pisti kylmäksi ja lämpimäksi samalla kertaa. Katsokaa se, jos haluatte että iho kuoriutuu mielen pinnalta. Jan Guilloun pohjana oleva kirjakin pitäisi lukea.
Järjissäni ja ilman masennusta minut piti tämänkin vuoden ajan liikunta. Ihana, kamala liikunta joka tekee vahvaksi mutta niin usein kipeäksi. Ilman liikuntaa olisin tosin monin verroin kipeämpi ja heikompi.
Vuoden mielenkiintoisin tuttavuus oli kanadalainen professori, jonka kanssa oli helppoa keskustella vaikken ole kiinnostunut hänen alastaan pätkääkään. Juttu alkoi luistaa, kun hän kävi kertomaan rapakon takana olevissa luonnonpuistoissa eleskelevistä karhuista jotka aiheuttavat harmaita hiuksia patikoijille.
Vuosi oli siis itsessään kutakuinkin hyvä ja helppo vuosi. Pidän tällaisista vuosista, jotka eivät syö ihmistä elävältä eivätkä jätä suuhun kitkerää makua. Uudesta vuodesta toivon luonteeltaan samankaltaista, mutta olosuhteiltaan täysin erilaista. Seikkailua on luvassa, saa nähdä miten se muuttaa maailmani.
Vuosi on lopussa ja toinen uuden vuoden päivä takana. Työ ei rajoita tällä hetkellä valvomista eikä nukkumista, joten normaali unirytmini ottaa mielellään vallan. Perjantaina sain valmiiksi kirjoittamisen saralla täysin uuden kokeilun ja vieläpä deadlineen mennessä ilman että minun tarvitsi kuolla kuukahtaa väsymyksestä näppäimistön ääreen.
Kirjoittaminen alkoi siitä luistaa paremmin kuin vuosiin. Kirjoitin koko viime yön illasta aamuun erästä toista tekstiä ja olen tyytyväinen siihen mitä sain aikaiseksi. Sama jatkuu tänään ja toivottavasti vielä monena päivänä ennen kuukauden lopun deadlinea. Vanha tarina on alkanut hengittää uutta ilmaa ja muotoutua kokonaiseksi maailmaksi, jossa on omat erikoiset lainalaisuutensa ja asukkaansa. Olen siitä niin innoissani vaikka välillä on kirjoitettava tylsää leipätekstiäkin, jossa dialogin kuljettaminen on enemmän velvollisuus kuin ilo. Toisaalta, dialogi kulkee nyt paljon tuskattomammin kun edellinen teksti eli pelkän keskustelun varassa.
En tehnyt viime uutenavuotena uudenvuodenlupauksia, enkä tehnyt niitä nytkään. Muutokset parempaan tai mihin tahansa suuntaan tapahtuvat elämässäni aina puolivahingossa ja vähän niin kuin huomaamatta, silloin kun en katso niihin päin tiukan vaativasti. Keskeinen tekijä muutoksissa on flow, riemastuttava virta johon voi heittäytyä.
Tulevaksi vuodeksi on tiedossa valtava elämänmuutos, mikäli kaikki asiat menevät suunnittellulla tavalla. En tosin aio murehtia sitä vielä, vaan vasta sitten kun se on edessä. Siihen täytyy vain mennä niin kuin avantoon, kävellä puoliksi huomaamatta, tyynesti mutta tarkkaavaisesti.
Olen luullut pelkääväni kylmää vettä ja korkeita paikkoja. Olen kai valehdellut itselleni, sillä vuonna 2006 sekä seinäkiipeilin ensimmäistä kertaa, että kävin avannossa, siis vedessä jota reunusti kunnon jää. Aiemmin olen lätrännyt vain sellaisessa vedessä, joka on vähän riitteessä. Kyllä vain, marraskuun 17-19 päivä oli eräs pieni järvi niin jäässä, että saattoi puhua jo avannosta. Myöhemmin meri ei ollut jäässä, mutta ihan tarpeeksi kylmä.
Vuoden aikana tuli käytyä seinäkiipeilemässä niin sisällä kuin luonnonkallioillakin ja laskeuduttua jylhältä Olhavavuorelta laskeutumiskasilla alas. Heinäkuussa sitten kiipesimmekin Mont Blancille, jossa korkeutta oli riittävästi 4808 metriä. Huiputuksen päivä, 22.7. oli ehdottomasti koko meikäläisen vuoden kohokohta, hienoin hetki ja suurin saavutus. Koko maailma ja pilvet alapuolellamme! Olo oli kuin pienellä jumalalla! Selvisimme hengissä paluumatkalla läheltä liipanneesta kivivyörystä ja yli purjehtineesta ukkosmyrskystä. Kiersimme Ranskaa 25 helteistä päivää, kolusimme Choranchen tippukiviluolat, tutustuimme hulluhkoon Palais Idealeen ja uimme Paratiisilaguunin rannoilla Arcachonessa. Matkan jälkeen oli todella vaikeaa laskeutua syksyyn ja arkeen.
Vuoden aikana ei tullut vastaan varsinaisia suuria epäonnistumisia tai hankaluuksia. Polvi lienee ongelmistani ainoa ja nyt vuoden lopulla sitten selvitettiin viiden vuoden muljunnan jälkeen mikä sitä vaivaa. Tietääpähän ainakin nyt, ettei kannata todellakaan harjoitella voltteja tai hypätä kovin korkealta ennen kuin vika on korjattu. Kyllä tällä muuten vielä korjaamatta kävelee, kun kerran käveli Blancillekin. Pistän polven puukon alle sitten kunhan elämänmullistus on ohitse.
Musiikillisesti vuoden viehättävin löytö oli laulettu mantra Om Mani Padme Hum. Uskokaa tai älkää, voin kuunnella kirjoittaessani tuntikausia laulua, jonka ainoat sanat ovat Om Mani Padme Hum. Verkosta voi latailla mantran erilaisia variaatioita. Pidän erityisesti sellaisista, joissa naisen kirkas ääni laulaa ja taustalla helisevät kristalliset tiu´ut.
Vuodelle 2006 olisin toivonut enemmän kiirettömyyttä ja aikaa keskittyä tärkeisiin asioihin. Onneksi en ehtinyt ajaa itseäni traditionaaliseen talviseen kuolemanväsymykseen, joka pakottaa minut nukkumaan aina kun voin. Vältin sen niukin naukin keväällä ja syksy nyt on mennyt siinä lonkalta töitä paiskiessa. Töiden osalta vuosi oli kohtuullinen: tarpeeksi töitä ja tarpeeksi lomaa. Olen oppinut vähentämään jatkuvaa murehtimisstressiä niin, ettei se ala sattua sydämeen.
Vuoden rimanalitus: Menneestä vuodesta haluaisin muuttaa pystyessäni erään luolanaisen aivokapasiteetilla toteutetun juopottelukeikan. On ikävää, kun alkoholiin varovasti ja terveellä kunnioituksella suhtautuvalta ihmiseltä karkaa huomaamatta pullo kädestä. Ilta alkaa sivistyneesti sherryllä mutta aamulla pensaasta löytyy tyhjä viskipullo, jonka juojaa ei tarvitse kauaa miettiä. Käytös muuttuu ja muisti menee kerrankin ihan aikuisten oikeasti. Aamulla otsasta löytyy iso kuhmu, jonka alkuperästä ei ole mitään havaintoa. Hieronymus Boschin Kiirastuli on kesäinen piknikki verrattuna siihen kärsimykseen, joka aamulla seurasi krapulan muodossa. Sänky oli liian korkea paikka maata, matto oli liian korkea paikka maata ja jopa lattia oli liian korkea paikka maata. Miksi krapuloita varten ei kaiveta valmiiksi takapihalle syvää monttua jonka pohjalla olisi viileää? Myöhemmin tulevat vakavat kysymykset: tunnenko sittenkään itseni pohjamutia myöten ja kuka minä oikein olin juovuksissa. En onneksi tehnyt mitään peruuttamatonta tai aiheuttanut pysyviä vammoja itselleni tai muille. Tapoin tosin mintuntaimeni pudottamalla ne kukkapöydältä ja rikoin yhden viinilasin. Pitkäkestoisin seuraus: en pysty varmaan enää ikinä juomaan rakastamaani sherryä. Ajatuskin sherrypullosta saa minut yökkäämään refleksinomaisesti. Viskiä vihasin jo valmiiksi, jotta lisäinho sen suhteen ei ole iso vahinko. Ihmettelen vaan miten helvetissä minä pystyin juomaan sitä melkein kokonaisen pullon.
Vuonna 2006 rakastamisesta on löytynyt edelleen syvempiä sävyjä. On ihmeellistä olla viiden vuoden seurustelun jälkeen ihastunut kumppaniinsa, nukahtaa illalla rakkaaseen kainaloon ja herätä aamuisin suukkoihin. Riidat ovat edelleen siedettävän pieniä ja harvinaisia ja liittyvät yleensä siihen että molemmilla on luja tahto, korkea omanarvontunto ja jästipää, jota toisen ei anneta käännellä mielin määrin. En tiennyt etukäteen, että näin paljon voi rakastaa. Tämä vain paranee kuin vuosikertaviini.
Ihmisiin suhtautumiseni on jatkanut samaa loogista kaartansa. Vähemmän on enemmän. Tietyt oman ja toisten ihmisten käyttäytymisen piirteet ovat entisestään vahvistaneet käsityksiäni siitä, että ihmisiin ei voi luottaa ja että moraali tai sivistynyt käyttäytyminen ovat vain hienoinen lakkakerros eläimellisten viettien ja itsekkyyden pinnalla. Sitäpaitsi, kirkas oivallus: suurin osa ihmisistä on aivan sietämättömiä ja suurin osa ihmisistä ei edes siedä yhtään toisiaan, he vain teeskentelevät. Sietämättömien kanssa voi vielä tulla toimeen teeskentelemällä ja pitämällä "vesi hanhen selästä" -linjaa, mutta muutaman kappaleen verran on toki niitäkin (onneksi todella harvoin, jos koskaan näkemiäni) ylisietämättömiä persereikäisyyden tiivistymiä, joille voisi toivoa vilpittömästi joululahjaksi niskalaukausta saunan takana. Mutta olkoot ja eläkööt rauhassa. En jaksa tuhlata energiaani takautuvasti pahan toivomiseen, vaan keskityn puhtaasti itsepuolustukseen sillä hetkellä kun kimppuuni käydään .
Jäljelle jäävä siedettävä ja rakastettava osuus on kultaakin kalliimpaa.
Vuoden 2006 sosiaalispsykologisiin oivalluksiini kuuluu se, että ihmiset pelaavat jatkuvasti erilaisia evoluutiota jäljitteleviä syö tai tule syödyksi -akselille sijoittuvia pelejä, koska heillä on tylsää. Peleissä on aina narsistisen tyytyväisesti itseään onnitteleva voittaja ja pettynyt häviäjä joka tuntee häpeää, katkeruutta ja vihaa siitä että on huonompi. Tiedostaminen on vahvistanut entisestään haluani erakoitua, mutta toisaalta myös tuikahduksina esiintyvää haluani panostaa silloin tällöin niihin harvoihin ihmisiin joiden seurassa on hyvä ja vaivaton olla. Kannattaa hankkiutua sellaisten ihmisten seuraan joilta ei kadehdi tai halua varastaa mitään ja jotka eivät kadehdi sinua eivätkä myöskään halua viedä sinulta mitään. By the way, Pelaaminen on perseestä. Minä vihaan sitä.
Vuoden 2006 aikana intohimoni lukea erämaihin, aavikoille ylipäätäänkin ihmisniukille luonnonalueille sijoittuvaa dokumenttikirjallisuutta on vain entisestäänkin vahvistunut. Kuljen kirjojen sivuilla Mongoliassa, Siperiassa, Saharassa ja Tiibetissä. Karu luonto kirvoittaa kamarallaan kulkevista ihmisistä syvää, arkista viisautta ja virvoittaa kyynistä sydäntä. Ikisuosikkinani keikkuu Peter Matthiessenin Snow Leopard, Vladimir Arsenyevin Dersu Uzala, kirgisialaisen Tsingiz Aitmatovin melankoliset tarinat, mongoliaa kirjassaan Kesytön Aasia kuvaava Henning Haslund-Christensen, Myrskyluodon Maijan äiti Anni Blomqvist, lukuisat Afrikkaan rakastuneet ihmiset jne. Ilahduttavaa on, että matkakuvaukset eivät maailmasta kesken lopu ja n e ovat usein todella laadukasta luettavaa.
Vuoden parhaita makuelämyksiä ovat Helsinkiläisessä ravintola Vltavassa syöty lohi ja Tallinnan torilla nautiskeltu lämmittävä talvijuoma, jossa oli inkivääriä, alkoholia, omenaa ja jotain muutakin. Mieleen on jäänyt olut Tete Roussen mökillä auringon laskiessa vuoristoon ikkunoiden takana - se ei ollut jumalattoman hyvää, mutta ainutkertaisen nautinnollista.
Paras näkemäni elokuva oli ehdottomasti Mikael Håfströmin Ondskan - Pahuus. Pisti kylmäksi ja lämpimäksi samalla kertaa. Katsokaa se, jos haluatte että iho kuoriutuu mielen pinnalta. Jan Guilloun pohjana oleva kirjakin pitäisi lukea.
Järjissäni ja ilman masennusta minut piti tämänkin vuoden ajan liikunta. Ihana, kamala liikunta joka tekee vahvaksi mutta niin usein kipeäksi. Ilman liikuntaa olisin tosin monin verroin kipeämpi ja heikompi.
Vuoden mielenkiintoisin tuttavuus oli kanadalainen professori, jonka kanssa oli helppoa keskustella vaikken ole kiinnostunut hänen alastaan pätkääkään. Juttu alkoi luistaa, kun hän kävi kertomaan rapakon takana olevissa luonnonpuistoissa eleskelevistä karhuista jotka aiheuttavat harmaita hiuksia patikoijille.
Vuosi oli siis itsessään kutakuinkin hyvä ja helppo vuosi. Pidän tällaisista vuosista, jotka eivät syö ihmistä elävältä eivätkä jätä suuhun kitkerää makua. Uudesta vuodesta toivon luonteeltaan samankaltaista, mutta olosuhteiltaan täysin erilaista. Seikkailua on luvassa, saa nähdä miten se muuttaa maailmani.
