Äärettömyyden solmu

Rakkaus on merkillinen ja kunnioitettava mysteeri, joka parhaimmillaan silaa elämän rosoisuutta ja tekee tästä murheen laaksossa vaeltamisesta monin verroin antoisampaa. Se, että osaa rakastaa ja saa osakseen rakkautta, on kallisarvoisimpia lahjoja joita ihminen voi elämänsä aikana osakseen saada.

Pidän rakkautta hyvin yksilöllisenä ja yksityisenä asiana. En koe voivani ilmentää sitä tyydyttävällä tavalla valmiiden, kaavamaisten yhteisöllisten riittien tai ulkoapäin kaikille yhteiseksi määrättyjen symbolien avulla. Siis Minä en koe voivani tehdä niin, muista en voi enkä halua sanoa mitään.

Uskonnollisten tahojen tarjoamat rakkauden sakramentit eivät meikäläisen kaltaista paatunutta ateistia juurikaan kiehdo pakanallisesta alkuperästään huolimatta. Eikä minulle myöskään sovi se, että minun pitäisi representoida rakkauttani joidenkin minulle vieraiden ja jopa vastenmielisten tahojen määrittelemien näytelmäsääntöjen mukaisesti. Siippani on tässä asiassa samoilla linjoilla kanssani. Riitasointuja ei ole ilmennyt, vaikken haluakaan paksua kultaista rengasta nimettömääni, sukulaislaumaa kihlajaiskahville tai kesähäitä kaiken maailman häähärpäkkeineen prameimmassa kirkossa joka läänistä löytyy.

Rakkaus on näkymätöntä ja aineetonta, mutta mittaamattoman kallisarvoista. Kulta on mielestäni aivan liian halpaa sitä symboloidakseen. Rakkaus on ainutlaatuinen ja pyhä asia, joka ei minun elämässäni silti liity millään tavoin uskontoon tai henkiolentoihin. Se saattaa tosin olla eräänlainen uskonnon vastine, -ylevä, valoisuutta ja toivoa antava, tunteiden ja tekojen elähdyttävä virta. Rakkaus on ideaaleistaan ja korkealentoisista mielikuvastoistaan huolimatta minulle enemmän arkipäivän kantava tukirakennelma ja vahvasti tahdon asia.

Joidenkin karvaiden elämänkokemusteni perusteella arvelen, että rakkauteen saattaa päteä samanlainen varoitus kuin onneen: se jolla sitä on, tulisi kätkeä se muiden katseilta ja iloita siitä hiljaa vain jossain korven kätköissä. Koska ihmisille kuitenkin on luonteenomaista pyrkiä ilmentämään aineettomia asioita symbolein, emme mekään siippani kanssa tehneet poikkeusta lajissamme, halutessamme lopulta jollain tavoin vinkata koko maailmalle, että olemme rakastavaiset ja hyvin tosissamme.

Yhdennettätoista vuotta jatkuva, hyvin vähän kolhuja saanut ystävyys, joista viisi on kulunut yllättävän intohimoisina sekä toisiimme kiinni kasvaneina rakastavaisina, on jokseenkin luotettavasti todistanut sen, että siedämme toisiamme mainiosti ja pidämme toisistamme aidosti. Jänismiehellä oli motto, jonka mukaan naisen kanssa pitää seurustella vähintään viisi vuotta ennen kuin pieni poikanen voi edes vähän luottaa ja ruveta harkitsemaan virallisempien siteiden solmimista. Itse olin vielä tätäkin kyynisempi ja murisin, ettei mitään typeriä liimasiteitä tarvita kahlitsemaan kahta vapaata ihmistä jotka tykkäävät toisistaan käskemättä ja sitomattakin.

Makein juttu, jonka olen pitkään aikaan kuullut on se kun työkaveri kertoi tuossa juuri seurustelleensa kolmekymmentä vuotta ja menneensä vasta viime syksynä naimisiin.

Vuosien kuluessa mieliimme soluttautui sittenkin ajatus (aika pehmittää kapinallisiakin) jostain fyysisesti näkyvästä ja konkreettisesti mukana kulkevasta symbolista, joka yhdistäisi meitä kahden salaliittolaisen tavoin. Sormuksia kohtaan meillä molemmilla oli hyvinkin kielteinen asennoituminen: Minä saan sormuksista materiaalista riippumatta ihottumaa, inhoan kultaa metallina ja en muutenkaan käytä jatkuvasti koruja napakorua lukuun ottamatta. Jos ostaisin jonkun arvokkaan sormuksen, niin kuitenkin hukkaisin sen vempatessani sitä treenien takia sormestani pois ja takaisin. Jänismies taas tekee työtä, jossa on vaarana jäädä kiinni teknisiin vimpaimiin ylimääräisistä ulokkeista ja myös hän joutuisi treenien takia samaan päälle/pois rumbaan.

Koska minulla on jo entuudestaan tatuointi, johon olen erittäin tyytyväinen, heitin ilmaan idean tatuointisormuksista. Jänismies ei ensin ihmeemmin innostunut, mutta tarttuikin sitten ideaan yllättävän hanakasti kun itse olin jo kohauttanut hartioitani ja todennut että antaa sitten olla koko juttu.

Aloin hakea aktiivisesti tietoa sormustatuoinnin järjellisyydestä ja toteutettavuudesta. Etsin kuviota, joka olisi syvällisellä tavalla merkityksellinen ja miellyttäisi meidän molempien silmää. Tärkeää oli myös tarkistaa, että valitussa kuviossa ei ollut jotain piilomerkityksiä, jotka aiheuttavat pahaa karmaa jossain päin maailma. Ei olisi mukavaa saada yllättäen tietää olevansa sitoutunut miehensä sijasta johonkin murhaavaan rikollisliigaan tai mafiaan.

Muutaman suuruudenhullun suunnitelman jälkeen eräs kuvio kirkastui mielessäni ja olikin yhtäkkiä aivan itsestäänselvä: mikä olisikaan sen sopivampi kuin Jänismiehen minun selkääni seurusteluaikojemme alussa piirtämä (meillä oli tapana piirrellä ja kirjoitella hassuja juttuja toisiimme) äärettömyyden ja ikuisuuden symboli eli lemniscus. Esittelin oivallukseni Jänismiehelle ja hän piti sitä hyvänä, käytyään vielä läpi selville ottamani symbolin historian. Nähtyään paperille tekemäni hahmotelman, Jänismies etsi matemaattisen kaavan, jolla piirrosohjelma pystyi luomaan kuvion. Sitten viilasimme ja höyläsimme kuvion lopullista muotoa yhdessä monta iltaa, mitä on vaikeaa uskoa nähtyään kuinka yksinkertaisesta kuvasta on kyse.

Iholle kuviot siirtyivät tammikuun 23 päivä. Kuukautta myöhemmin kuviota vielä vahvistettiin ja nyt parantuminen on piirua vaille valmis. Tatuointi ei tuntunut pahalta, vain sormen ohutihoiset sivut hiukan juilivat. Operaatiosta aiheutunut kipu oli suorastaan miellyttävää verrattuna hammaslääkärillä käyntiin.

Lemniscuksesta löytyi monia symbolisia tasoja, jotka sopivat meihin. Ehkä arkisin, mutta silti hyvin sattuva oli symbolin yhteys ammatilliseen suuntautumiseemme. Lemniscuksella on omat vahvat konnotaationsa sekä Jänismiehen edustamissa luonnontieteissä sekä minun omimmalla alallani eli mytologiantuntemuksessa.

Monissa kulttuureissa lemniscus symboloi äärettömyyttä, päättymättömyyttä, rajattomuutta, ikuisuutta ja myös häntäänsä syövään ouroboros-käärmeeseen liittyen, kaiken olevaisen syklisyyttä.

Mielekkäin lemniscuksen herättämä assosiaatio tulee kahdesta omaa tietään kulkevasta yksilöstä, joiden elämänpolku risteää ja yhtyy toisiinsa. Lopullisen versionsa kuviomme sai ympyrästä joka punoo yksilöiden polun aukeamattomaksi solmuksi. Joissakin tulkinnoissa tämä "ikuisuuden solmu" merkitsee jumalan ääretöntä rakkautta, mutta se on ymmärrettävästi myös suosittu rakastavaisten välistä, äärettömäksi ja ikuiseksi toivottua sidettä kuvaava symboli. Jumaliin uskomattomana ihmisenä olen taipuvainen ajattelemaan että kaikki jumalallisuuden ainekset ovat meissä ihmisissä itsessämme.

Olin myös mielissäni siitä, kun löysin solmusta vielä yhden merkittävän mielleyhtymän. Sehän muistuttaa kahdeksikkosolmua ja tuo siten mieleen myös meille kahdelle hyvin merkittävän asian: vuoristovaelluksen. Kahdeksikko on varma solmu, jolla esimerkiksi kiinnittäydytään railoalueella liikkumisen turvallisuutta parantavaan köysistöön.

Sillä että sormuksemme on tatuointi, on paljon merkitystä. Kyse ei ole jossain hulluuden puuskassa saadusta päähänpistosta, vaan harkitusta valinnasta, jonka seuraukset olemme valmiit kantamaan. Tatuoinneista jotain tietävät lienevät kuulleet etteivät sormet todellakaan ole tatuoijien lempparipaikkoja tai välttämättä edes mikään kovin hyvä idea. Tämä on mainiosti tiedossamme. Jos kuvio vaikean tatuoinnillisen sijaintinsa takia joskus nuhraantuu tai haalistuu, emme käy hyperventiloimaan, vaan kannamme sen sitten sellaisenaan. Kuluvat ne kultasormuksetkin.

Sormustatuointi poikkeaa ainakin vielä edukseen valtavirrasta ja antaa vahvan signaalin siitä, että haluamme itse määritellä sen miten sitoumuksemme näyttäytyy ulkopuolisille. Tatuointia ei voi ottaa noin vain pois tai laittaa väliaikaisesti taskuun ja niin on tarkoituskin. Se on paikoillaan päivällä ja yöllä ja aina. Jos sen haluaa pois, joutuu kärsimään vaivalloisista laserhoidoista tai kuten tatuoijalle vitsailin: hankkimaan viime aikoina Suomessakin päätään nostaneen muodikkaan kosmeettisen amputoinnin.

Romanttisimmillaan kuvio tuo minulle mieleen vertauksen, jota olen kuullut käytettävän rakkaudesta. Rakkaus on kuin perhonen, joka laskeutuu ihollesi. Se on siinä vain omasta tahdostaan, mutta jos suljet kourasi ottaaksesi sen kiinni, se rusentuu. Tämä perhonen vaan ei taidakaan lähteä ihan heti lentoon...

Ohessa oleva ihastuttava kuva on puolalaisen taiteilijan Slawek Grucan näkemys rakastavaisista.