Vieraalla maalla kaukana

Pian on kulunut viikko uudella mantereella. En ole saanut ehdottomasti haluamaani sivupohjaa valmiiksi uuteen amerikkablogiini, joten raapustelen lyhyen tilannekatsauksen tänne.

Ravistelen itseäni ja kuulostelen, josko jonkinlainen kulttuurishokki suvaitsisi saapua, mutta eipä tunnu oikein missään. Näyttää siltä, että kotiudun tyytyväisenä sinne missä on oma rakas, ruokaa, katto pään päällä ja kahvinkeitin. Joten eipä valittamista. En juurikaan vierasta ruokaa, ihmisiä, enkä maisemaa. Puheet Suomen amerikankaltaisuudesta eivät sittenkään taida olla ihan tuulesta temmattuja. Ei täällä oleminen tunnu mitenkään semmoiselta, että ulos lähtiessä huimaisi olopaikan erilaisuus, niin kuin esimerkiksi Itävallassa huimasi.

No, olen pitänyt sydämeni ihan tarkoituksella auki, sillä tulen asumaan täällä ainakin vuoden. Jos päästäisin amerikkafobiani tyystin valloilleen, olisi edessäni todennäköisesti kurja vuosi, siispä pyrin kohti paikallista yltiöpositiivisuutta vaikka hampaat irvessä. Mitä onnenkauppaa onkaan se, että mieheni sai töitä pikkukaupungista, joka on liberaali, hipahtava, ekologiseksi mainostettu, bushvihamielinen, keskellä maaseutua ja vesiputousten ympäröimä. Yhtenä toisena vaihtoehtona nimittäin oli punaniskojen kansoittama teollisuuskaupunki, hui kauhistus sentään.

Tuhlaaminen ja turha autoilu ovat täällä lähituntumassani toistaiseksi ainuita asioita, jotka inhottavat oikein todella. Autoja on liian paljon ja niillä näytetään menevän joka paikkaan. Kaupoissa esim. leipä myydään hirveissä könteissä ja sitä saa puputtaa urakalla ehtiäkseen ennen hometta. Kämppis syö omasta pussistaan muutaman viipaleen ja heittää loput haaskuuseen. Sitäpaitsi leipä on kohtuullisen pahaa (juuri sitä vehnäpuppua jota olen Suomessa opetellut karttamaan pitääkseni vatsani rauhallisena), -on kuin imellettyä pahvia söisi, mutta kyllä siihenkin näyttää tottuvan tarpeeksi syötävien päällysteiden avulla. Muovipusseja tungetaan kaupoissa puoli rullaa ostosten ympärille, vaikka kuinka yrittää viittilöidä että minulla on kyllä oma reppukin. Kierrätyksen alkeet sentään ovat pesiytyneet tännekin, mutta komposteista ei ole taidettu kuullakaan.

Politiikasta sen verran, että olen laittanut tyytyväisenä merkille, että puolella jos toisellakin on talojen ikkunoissa kylttejä, jossa toivotetaan herra Isopersereikä Bushille tervemenoa. Toisaalta, mitä muuta voisi liberaalilta hippi- ja opiskelijakaupungilta odottaakaan?

Kaupunki on nuhjuisella tavalla idyllinen ja romanttinen. Asutus on pääsääntöisesti omakotitalokeskeistä, vanhahtavantyylistä ja matalaa. Korkeita kerrostaloja on aika vähän. Lippuja liehuu siellä täällä, mutta ei niin paljoa kuin elokuvissa. Talot ovat silmää miellyttäviä, kuistillisia ja yleensä kaksikerroksisia. Jotkut myös räystyneitä kummitustaloja. Ympärillä paljon puutarhaa, puita ja kukkia. Erään talon kuistia koristaa noin vasikan kokoisen eläimen luuranko, luulen että siitä kyllä täytyy saada kuva.

Luonnonkohteet vetävät suun virneeseen: että niinkuin kävelymatkan päässä on toinen toistaan mukavamman näköisiä vesiputouksia, rotkoja ja puistoja. Kaupungin hienoimmassa vesiputouksessa kylpevät haikarat ja pesukarhu lyllertää juomaan vettä penkereeltä. Ympäristössä mellastavat tennispallon kokoiset chipmunkit, harmaaoravat ja piisamia muistuttava lyllerö jyrsijä jonka lajimääritys on jäänyt vielä hämäräksi: piisami jolla on töpöhäntä? Ei itketä, ei. Jos olisin joutunut johonkin betonihelvettiin, olisin alkanut hyperventiloida viikossa. Mutta tämä vihreys ja maaseutumaisuus lupaavat minulle miellyttäviä aikoja. Auta armias vaan, kunhan tänne saapuvat kesähelteet. Poltin jo itseni kertaalleen lievän punotuksen partaalle.

Ihmiset ovat hassuja. Palveluammateissa etikettiin näyttäisi kuuluvan hymyily ja ystävällisyys huononakin päivänä. Siis täysin päinvastoin kuin jossain Ranskassa, jossa asiakas on usein työntekijälle koirankakkaa kengänpohjassa tai Venäjällä, jossa asiakas on jotain äärimmäisen ärsyttävää, jota tekisi selvästi mieli potkaista palvelemisen sijaan. Tai Suomessa jossa kukaan ei tiedä mistään mitään ja palloa heitellään ympyrässä tyypiltä toiselle. Täällä on miellyttävää mennä hoitamaan jotain asiaa täysin ulalla, kun virkailija opastaa ystävällisesti ja puhuu selvästi ääntäen sekä ottaa kaiken hoitamisen kontolleen. Saa olla ihan vapaasti ûbertyhmä, eikä sinulle tiuskita. Ei tule ikävä viimeksi koluamiani Suomen virastoja yhtään.

Merkillisin piirre ihmisissä on se, että he tulevat sanomaan kohteliaisuuksia ventovieraalle spontaanisti. Eilen eräs nainen tuli vierelleni kirjastossa ja totesi ystävälliseti hymyillen: "I really like your outfit". Minulla putosi leuka että "whooot?" ja kohteliaisuudesta kiitettyäni hymyilin varmaan kuin vähämielinen seuraavan puoli tuntia, vaikkei se nyt sen kummoisempaa tarkoittanutkaan. Tuollaista minun on itseni tehnyt monesti mieli mennä sanomaan ihmisille Suomessa, mutta en ole vaan uskaltanut, sillä se tulkittaisiin järjestään hieman omituiseksi käytökseksi.

Kissoja on ihan saakelin ikävä, vaikka tiedän että niillä on varmasti paljon kivempaa siellä missä nyt ovat verrattuna tylsään kaupunkikämppäämme. Olin kävellä ojaan kun tuijotin erään talon ikkunalaudalla istuvaa ihanan appelsiinin ja kanelinraidallista kissaa. Kaipaan nenänhierontaa kissojen kanssa ja sitä että herään rintani päällä kehräävän pörriäisen virnistelevään tuijotukseen. Luojatar varjelkoon ketään kulkukissaa kipuamasta portaillemme, sillä täällä olisi yksi kissanmentävä sydämen ovi erittäin paljon raollaan. Voin nimittäin vain kuvitella sitä byrokratian määrää, jota karanteenit vaativat ja sitä tappelun määrää, joka kotona seuraisi, kun perusrasistit (kaikki MUUT kissat on perseestä) Mörkö ja Lokki joutuisivat sopeutumaan uuteen tulokkaaseen.