Badlands - Mako Sica

Lomamme ensimmäisinä päivinä ajoimme tuulisen Erie-järven rantaa pitkin, leiriydyimme puolikuuron hassun vanhan papan leirintäalueella, jumitimme pilvenpiirtäjäkaupunki Chicagon liruvauhtia matelevissa perjantairuuhkissa, kävimme pikaiseen kääntymässä afroamerikkalaisen enemmistön kansoittamassa kaupungissa nimeltä Gary, jossa saimme muutamia vinoja katseita, ylitimme suuren Mississipin ja suuntasimme lopulta suurille tasangoille, joilla ei näyttänyt olevan lainkaan loppua.

Pysähtyessämme eräällä tienpätkällä levähdyspaikalle, paahtavan kuuma ja kuiva tuuli teki selväksi että täällä ei ole mukavaa tai helppoa asua millään tavoin. Silti monet asuvat ja ilmeisesti pärjäävätkin, repimällä elantonsa kuivan ruohon peittämästä takkuisesta maasta lämpötiloissa, jotka vastaavat lämpiämässä olevaa kuivaa saunaa.

Kälyisellä preeriahuoltoasemalla vieressäni jonotti valtavan kokoinen nuori cowboy, asiaan kuuluvan flanellipaitaan sekä farkkuihin sonnustautuneena ja valkoinen cowboyhattu päässään. Oikea kolossi. En voinut olla tuijottamatta huuli pyöreänä ja tekemättä kansatieteellisiä havaintoja. Mies oli siis todella pitkä ja roteva, muttei mistään kohti lihava. Hartiat olivat ladonovimaisella tavalla leveät ja kädet sen näköiset, että niillä sopisi kokeilla painia härän kanssa. Hän oli kasvoiltaan kivestä lohkotulla tavalla komea ja todella päivettynyt. Hetkeksi minut valtasi illuusio kuulumisesta johonkin aivan toiseen rotuun, vähän samalla tavoin kuin chihuahuasta täytyy tuntua mastiffin rinnalla. Jänismieskin näytti tavallista ohuemmalta olkipilliltä miehen vierellä, eikä tämä ole mikään vähättelevä loukkaus. Cowboy oli pelottavan iso, mutta hyväntuulisen ja reippaan näköinen. Brokeback Mountainin henkeen, mutta vain hyvin paljon näyttelijöitä isompi. Piti vähän niskaansa kumarassa, mistä saattoi arvailla hänen lyöneen muutaman kerran päänsä pienempien ihmisten mittapuihin.

Käy oikein kylmät väreet niskassa, kun muistan että olimme vähällä ajaa onnemme ja erään matkan kohokohdan ohi, kiiruhtaessamme Yellowstoneen. Arvelimme matkaa ahneesti taittaessamme, että jätämme meille suositellun Badlands-nimisen paikan väliin, kun en ollut muistanut tarkistaa sen kiinnostavuutta internetistä. Arvelin paikan olevan jotain asuinkelvotonta risukkoa ja heinäntuppaita, joiden lomassa vaanii häjyjä kalkkarokäärmeitä. Olin jotakuinkin oikeassa, mutta en tajunnut miten kaikessa karuudessaan huikaisevasta paikasta oli kyse.

Onneksi pimenevä ilta ja ajamiseen kyllääntyminen laittoi meidät kääntymään spontaanisti juuri siinä kohdassa, jossa oli kyltti sekä Badlandseille, että leirintäalueelle. Niinpä ajoimme sisään kansallispuiston portista, joka johti meidät kummalliseen, preerian ja huokoisen betonimaisesta sedimentistä sekä vulkaanisesta tuhkasta muotoutuneiden minivuorien ihmemaahan. Viimeistään porttien jälkeen leuka tippui rinnuksille ja aloin messuta innosta nyrjähtämäisilläni, miten mahtava tuuri meillä oli käynyt kun päädyimme sinne vahingossa. Pistimme teltan pystyyn Cedar Passin leirintäalueelle ja lähdimme ottamaan valokuvia illan hämystä sekä auringonlaskusta.

Badlands on ulkonäöltään kuin vieraan, elinolosuhteiltaan vihamielisen planeetan kamaraa. Useammallakin kielellä (lakota, espanja, ranska, englanti) se on nimetty maaksi, jota on ikävä ylittää.

Sen harjanteet ja rotkot ovat kalpean harmaata saviainesta, mutta niissä on paikka paikoin kauhtuneen teeruusunpunaisia, tummia, vaaleita tai kellertäviä vyörenkaita, jotka tuovat mieleen saturnuksen värityksen. Avaruuselokuvaa Starship Troopers on muuten filmattu juuri täällä. Seutu on myös tunnettua rikkaista fossiililöydöksistään ja onpa täältä löydetty kuuluisa rumilus, tyrannosaurus rex:kin

Aiemmin seutua ovat asuttaneet intiaanit, mutta maahantunkeutujat veivät heidän alueensa. Hanttiin laittajat murhattiin armottomasti ja jäljelle jääneet ahdettiin reservaatteihin. Badlandseilla oleva Wounded Kneen verilöyly oli muuten viimeinen iso yhteenotto intiaanien ja USA:n armeijan välillä. Alueelle muodostettua Pine Ridge Indian Reservationia verrataan elintasoltaan kehitysmaihin ja se on koko USA:n köyhintä aluetta. Badlandsien yli silmäillessäni minua vituttikin taas kerran todella ankarasti se röyhkeys, ahneus ja ylimielisyys, jolla valkonaamat tuhosivat täältä kulttuurin, joka eli luonnon kanssa sopusoinnussa ja antoivat vaihdossa tilalle köyhyyden, kurjuuden, alkoholismin ja sairautensa. Emme menneet reservaattiin tirkistelemään, vaikka turisteille olisi moinen tilaisuus ollutkin.

Teimme kahden päivän aikana pieniä puikahduksia noiden outojen maanmuotojen lomaan. Reissut oli pidettävä lyhyinä, sillä ainakin päiväsaikaan varjottomassa helteessä tarpominen sai mukana olleesta juotavasta huolimatta kropan moottorin keittämään vajaassa tunnissa. Aikaisin aamulla ja myöhään illalla kävely oli sen sijaan miellyttävää, kun maa hohkasi vielä lämpöä, mutta porotus oli poissa. Kävelyillä sai psyykattua itsensä helposti "olen täysin asumattomalla planeetalla" mielentilaan. Eläimetkin pysyivät viisaasti koloissaan tasaiselle preerialle yhdyskuntiaan kaivaneita preeriakoiria ja verkkaisesti laiduntavia puhveleita lukuun ottamatta. Istuskelimme pitkän tovin preeriakoirien kaupungin liepeillä ja sain mainioita kuvia näistä vilkkaista pikku olennoista. Sain myös erittäin kivuliaan pureman joltain ötökältä, joka kiipesi huomaamattani kainalooni siinä preeriakoirista lumoutuneena istuskellessani. Säikähdin ankarasti, että nyt minua puri joku myrkkyhämähäkki, sillä kipu oli kova ja iholla kaksi puremareikää, mutta todennäköisemmin purija oli sittenkin joku äkäinen muurahainen. Polttava kipu hellitti onneksi noin puolen tunnin kuluttua.

Ajoimme autolla koko Badlandsien ympäri ja kävimme katselemassa mielenkiintoisimmat paikat reitiltä. Maan karu kauneus teki meikäläiseen syvän vaikutuksen ja toivon, että vielä joskus palaan sinne hieman viileämpään vuodenaikaan pidemmille patikkaretkille.

Kävimme punnitsemassa hetken aikaa myös mahdollisuutta yöpyä mahdollisimman primitiivisessä leiripaikassa, Sage Creekillä. Kun saavuimme paikkaan, siellä ei ollut yhtään ihmistä, mutta helvetillinen määrä heinäsirkkoja ja lähellä lauma laiduntavia puhveleita. Heinäsirkkoja hyppi kuin isoja kirppuja, laumoittain jokaisen astutun askeleen tieltä. Napse vain kävi pohkeisiin, kun jotkut vetivät loikkansa täysillä päin kävelijää. Auki jäänyttä vessaa asuttava musta susihämähäkki ja vessan lattian vallanneet sirkat veivät meiltä suurimmat halut erakoitua täysin ja mietiskeltyämme vielä aamuyöstä teltan lievettä syömään käyvän puhvelin mahdollisuutta, palasimme toiseksikin yöksi ihmisystävällisemmälle Cedar Passille.

Badlandseilla yöpyminen oli todellinen elämys. Yö oli hyvin kuuma, mutta karun maan yllä kaartuva tähtitaivas aivan mieletön näky. Sirkat sirittivät heinikossa ja yöeläimet lähtivät liikkeelle. Pörröhäntäinen jänis tepasteli leirissämme preerianomistajan elkein ja pesi sievästi itseään minun räpsyttäessäni kameraa. Illan sinen laskeutuessa kiipeilimme vielä läheisillä harjanteilla ottamassa yökuvia.

Aamulla ensimmäinen näky silmät aukaistuamme oli muuten preeriakoira, joka puikahti telttamme liepeen alta vilkaisemaan, minkälaisia ötököitä moisessa kummassa kangaskupolissa mahtoikaan asustaa.