Be bear aware

Kertoessamme, että olemme lähdössä Yellowstoneen, saimme useita varoituksia alueen runsaasta karhupopulaatiosta ja sikäläisten mesikämmenten hyökkäyksistä ihmisten kimppuun. Jopa vuokratessamme varusteita, sattumalta juuri Yellowstonen liepeiltä kotoisin oleva Cornell Outdoor Educationin työntekijä suositteli meille karhuja vastaan suunnitellun pippurisumuttimen hankkimista reissuun mukaan.

No mehän teimme työtä käskettyä. Ostimme kiskurihintaisen sumutteen ja otimme selvää Amerikan karhuihin liittyvästä yleistietoudesta. Luimme niin pelottelusivuja kuin neutraalimmassakin sävyssä pysytteleviä sivuja, oppiaksemme minkälaisten otusten kanssa saatamme joutua tekemisiin.

Koitimme painaa mieleemme mustakarhujen ja grizzlyjen erottamista helpottavat ulkonäköseikat, sekä luonne-erot, joilla on merkitystä mahdolliseen hyökkäykseen reagoinnissa. Jätimme muonavaroista suosiolla pois tonnikalat ja muut erityisen lemahtelevat tuotteet.

Opettelimme myös tunnistamaan muutaman karhunkielisen eleen, joista vastaan sattuvan eläimen mielialoja voi jonkin verran lukea. Esimerkiksi takajaloilleen nouseminen ei suinkaan ole karhuilla aggression merkki, vaan yritys nähdä ympäristö paremmin, haistaa ilmaa ja selvittää kenen kanssa ollaan tekemisissä. Päätään puolelta toiselle heilutteleva nalle hakee todennäköisesti ulospääsyä pelkäämästään kohtaamistilanteesta. Leuoillaan "poksahduksia" päästelevällä tai tannerta tömistävällä karhulla on sen sijaan hihat palaneet kainalokarvoja myöten ja odotettavissa voi olla aggressiivinen hyökkäys. Voimakkaasti tuhahteleva ja ihmistä väistävä karhu on kuulema kuin ihminen, joka pyyhkii hikeä otsaltaan ja puhisee "huh, huh, kylläpäs säikähdinkin."

Opimme, että mustakarhu on säikympi ja grizzlyt taas käytökseltään aggressiivisempia. Molemmat kuitenkin erityisen vaarallisia silloin, jos niillä on pennut mukana. Eli mustakarhun voi vielä säikäyttää huutamalla ja uhoamalla, mutta grizzlyille mölyäminen on haaste, joka saattaa johtaa isolla tassulla annettuun korvatillikkaan jos ei pahempaankin.

Karhun hyökkäykseen neuvottiin vastaamaan ensin hitaalla perääntymisellä sekä ryhmässä pysymisellä, että näytettäisiin isommalta. Hatun voi heittää hätätilanteessa karhulle nuuskittavaksi, mutta repusta ei saisi luopua vapaaehtoisesti. Mikäli karhu tulee suoraan päälle, sprayta kannattaa sumuttaa vasta vähän päälle kymmenen metrin etäisyydeltä karhun silmiä kohti, mikä vaatinee todella rautaisia hermoja. Jos mikään ei pysäytä hyökkäystä, kannattaa kieputtaa itsensä kilpikonna-asentoon maahan ja suojata käsillään päätä ja niskaa, kuollutta teeskennellen.

Vaikka pitäydyimme tiukasti faktoissa, että karhut hyökkäävät Yellowstonessa TODELLA harvoin ihmisten kimppuun (vuodessa miljoonia turisteja ja yksi hyökkäys, jos sitäkään), alitajunta askarteli itsekseen aiheen parissa sen verran, että ihokarvat olivat koko reissun alkuajan hieman pörhöllään. Ennen reissua ja sen aikana useaankin öiseen painajaiseen hiipi örisevä mesikämmen. Toisaalta tämä oli jo toinen kesäloma, jolle lähtöä tietynlainen vaaran tunne varjosti, joten kaipa siihen oli jo jonkin verran tottunut.

Ensimmäisten etappien aikana olimme tosi ortodokseja sen suhteen, että emme syöneet muruakaan autossa, ettei siihen vain tarttuisi hajuja jotka houkuttelisivat nallen murtautumaan sisään kun silmä välttäisi. Älykkäät karhut kuulema saattavat tehdä uskomattoman näppäriä automurtoja, mikäli haistavat auton sisällä olevan jotain hyvää.

Lopulta saavuimme Yellowstoneen johtavalle tielle, jonka varrella oli mukavasti adrenaliinia nostattavia kylttejä "You are in bearland. Be bear aware."

Ensimmäinen yömme Norrisin leirintäalueella oli varsin katkonainen. Tuuheassa ja ihanalta tuoksuvassa mäntymetsässä, Gibbon-joen varrella sijaitseva viihtyisä leiripaikka oli tapetoitu karhuvaroituksilla. Pöytäänkin oli pultattu monikohtainen ukaasi, että niitä ruokatarpeita ei sitten jätetä muuanne kuin karhuboksiin tai suljettuun kulkuneuvoon. Sama koski kaikkia tuoksuvia hygieniatuotteita hammastahnasta lähtien. Ruuanlaittoa suositeltiin harjoittamaan sadan metrin päässä teltasta, mutta osoitetun leirialueen ruokapöytä oli fiksusti vain kymmenen metrin päässä teltan liepeestä. Ruuanlaiton aikana käytetyillä vaatteilla nukkumista ei myöskään suositeltu, joten pidimme kiinni myös tästä hankalasta vaatteidenvaihtorituaalista. Olihan tuoreessa muistissamme tämän kesän lehdissä raportoitu tragedia Utahista: Mustakarhu vei nuoren pojan teltasta ja tappoi tämän päivällisekseen.

Öisin heräilimme jatkuvasti rapsahteluihin ja ääniin, jotka kantoivat kevyen unen yli. Ensimmäisenä aamuyönä tapitimme molemmat istuallamme ja kiihtyneinä teltan hämärässä noin neljän aikaan uhkan tunteeseen heränneinä ja yritimme ymmärtää, mistä lähteestä tasainen murinaa muistuttava ääni oikein kantautui. Hetken kuulosteltuamme tajusimme murinan rytmistä sen olevan naapurin kuorsausta. Jokaikisellä Yellowstonen leiripaikalla sen jälkeen, saimme vähintään yhden kuorsaavan yksilön naapuriksemme. Jossain vaiheessa kyllä teki mieli mennä ottamaan kuorsaajaa nenästä kiinni.

Ensimmäiset patikat olivat lievästi sanottuna hermostuttavia. Soittaa kilkutin ostamaani ja toisaalta kohtuullisen turhaksi turistikapineeksi tietämääni karhukelloa aina, kun kuljimme näkyvyydeltään huonoissa metsiköissä niin, että olimme tulla kuuroksi. Jörösuinen suomalainen kun ei jaksa koko ajan puhua pälpättääkään kovaan ääneen. Kiivetessämme Bunsen Peakille Mammoth Hot Springsien liepeillä, olimme kohtuullisen sätkyssä mielentilassa useiden polulla olleiden tuoreiden, selvästi eläimenkarvaa sisältävien kakkakikkareiden ja puiden kyljissä olleiden raapimajälkien näkemisen jälkeen. Yhtään nallea emme kuitenkaan siellä nähneet, emme sen puoleen yhtään ihmistäkään.

Vasta kiivettyämme kuuluisan karhualueen liepeillä olevalle Mt. Washburnille, näimme paluumatkalla jo autotielle päästyämme mustakarhun. Kyseinen nalle laidunsi ruokaa etsimässä erään niityn rinteillä ja oli sen verran kaukana (useampi sata metriä), että paikalle sattuneet ihmiset saattoivat turvallisesti tarkkailla sitä ja ottaa siitä kuvia. Karhu antoi näytöksen nopeudestaan ottamalla muutaman uhitteluspurtin, joka sai ihmiset liikehtimään levottomasti autojaan kohti. Muuten se ei kiinnittänyt töllistelijöihin juurikaan huomiota.

Toinen karhukohtaaminen sattui Grad Tetonilla. Cascade Canyonin patikkareitin alussa vastaamme tuli ryhmä aikuisten kiiruusti alaspäin paimentamia lapsia, joista yksi alkoi vaahdota minulle että tuolla polulla on muuten karhu. Kysyin häneltä, että vitsaileeko hän, mutta hän vakuutti puhuvansa totta. Reissun katkeaminen alkutekijöihinsä harmitti sen verran, että päätimme sentään kurkistaa mutkan taakse ja siellä olikin oikea show käynnissä. Pieni ja laiha, hivenen hätääntyneen oloinen karhunpoika kiipeili pitkin kalliota hälisevien japanilaisten turistien peesaamana. Ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin syvää halveksuntaa japanilaisten itsekästä kuvafanatismia kohtaan, kun he eivät millään päästäneet poispääsyä epätoivoisesti etsivää karhuparkaa pakenemaan rauhassa, vaan jatkoivat sitkeästi sen jäljittämistä vaikka hyvin tiesivät tekevänsä väärin. Itse en halunnut moiseen alentua, vaan väistin ja otin kuvani suosiolla kunnioittavan välimatkan päästä zoomilla.

Äitikarhusta ei ollut havaintoa, mikä laittoi meidät pohtimaan tilanteen potentiaalista vaarallisuutta. Kun hetkeen ei tapahtunut mitään, jatkoimme matkaamme, enää poikasta tai muitakaan karhuja näkemättä. Saimme kuulla muilta retkeilijöiltä, että alueella oli ammuttu vähän aikaa sitten ihmisille uhkaksi käynyt emokarhu ja poikanen saattoi olla tämän jälkeläinen. Pikkunallella ei nahkan läpi paistavien kylkiluiden perusteella tainnut olla paljoakaan mahdollisuuksia selviytyä yksinään tulevasta talvesta. Sääliksi kävi.

Kolmas karhukohtaaminen sattui Amphitheater-lakelle johtavan patikkareitin paluumatkalla. Tällä kertaa kyseessä oli jo vähän edellistä kookkaampi nuori mustakarhun poikanen, joka jyrsi polun vierellä kävyistä siemeniä niin että rouske kävi. Tämä itsetietoinen karhunuorukainen oli meistä enää vain noin kymmenen-viidentoista metrin päässä ja otin siitä ohi kulkiessani zoomilla valokuvan, jossa näkyy hyvin jopa sen pitkät silmäripset. Tätäkään otusta eivät paikalle kerääntyneet ihmiset juuri häirinneet, mikä lienee sen tulevaisuuden kannalta kohtalokasta.

Tiedustelin muilta paikalla olijoilta, pitäisikö kesyhköstä karhusta ilmoittaa rangereille ja pitäisikö sitä kenties pelotella ihmisen läsnäoloon totuttamisen sijasta, mutta tyypit olivat sitä mieltä että alueen karhut ovat joka tapauksessa tottuneita turisteihin, eikä sille voi mitään. On vain niin, että karhu joka tottuu ihmiseen on paikallisen sanonnan mukaan kuollut karhu. Viimeistään siinä vaiheessa, kun se käy ryöstämässä jonkun patikoijan selkärepun. Jatkoimme Jänismiehen kanssa matkaamme sekavissa tunnelmissa. Toisaalta kauniin villieläimen näkeminen oli sykähdyttävää, mutta toisaalta sen pelottomuus taas ahdistavaa, kun tiesi mitkä seuraukset sillä saattaa myöhemmin olla.

Yellowstonessa kuolee kuulema ihmisen huolimattomuuden ja piittaamattomuuden takia lukuisia karhuja vuosittain. Osa jää liian lujaa ajavien autojen alle ja osa joudutaan lopettamaan, kun ruokatarpeitaan karhujen ulottuville jättäneet ihmiset ovat opettaneet nopeasti ehdollistuvan karhun mieltymään ihmisravintoon. Mekin näimme kaksi idioottitapausta, joissa retkeilijät jättivät eväänsä yöksi pöydälle, johon oli pultattu kielto jättää mitään ruokatarpeita valvomatta ulkosalle. Saimme suurta henkistä tyydytystä seuratessamme, kuinka yöllä partioiva ranger saapui kyseisten henkilöiden teltalle, pisti autonvalot osoittamaan telttaan, ravisteli piittaamattomat pölvästit hereille, piti kunnon läksytyksen ja toivon mukaan räpsäisi myös sakot. Olisi saanut myös antaa vähän ratsupiiskasta.

Oma karhukauhumme hälveni matkan aikana, vaikkemme pelottavampia grizzlyjä kohdanneetkaan. Tilalle tuli sääli ja huono omatunto siitä, että näidenkin vähien karhujen määrä vähenee edelleen, koska ihmiset (me muiden muassa) tunkeutuvat itsekkäästi niiden alueelle. Tilanne on kuitenkin hivenen parempi, kuin kolmisenkymmentä vuotta sitten, jolloin Yellowstonen karhut olivat tyystin ihmisruuan kerjäläisiä ja ihmiset syöttivät niitä autojensa ikkunoista. Tästä seuranneet lukuisat karhuhyökkäykset (ja karhujen lopettamiset) pakottivat puiston muuttamaan radikaalisti politiikkaansa ja tekemään karhuille sekä turisteille tarpeellisen kurinpalautuksen. Nykyisin karhuja EI ruokita. EI sitten yhtään. Tätä linjaa on noudatettava tiukasti, mikäli joku vielä tulevaisuudessakin toivoo, että Yellowstonessa tallustaa eläviä mesikämmeniä.

Kellon kilkutukseen täydellisen kyllästyneenä lanseerasin muuten patikoidessamme hienon karhulaulun, jota Jänismiehen kärsivistä (myötähäpeävistä?) ilmeistä huolimatta kajauttelin ilmoille ääntäni säästelemättä. Toivottavasti myös karhujen mielestä kauhealla ja kauas takamaille karkoittavalla nuotilla:

Koo-aa-är-hoo-uu, karhu kultasein
sen sanoin nyt ja selväks tein
Me mennään Grand Tetoniin
ja karhut lähtee lipettiin
Sä olet hurjistunut niin,
en tiedä kuinka sanoisin sen paremmin...