perjantaina, syyskuuta 21, 2007

Kissanpuutostauti

Minulla on ikävä kissojani. Minulla on ikävä mitä tahansa kissaa. Minulla on ihan hirveä kissanpuutostauti, joka aiheuttaa jonkinlaisen hiekanmuruna hiertävän kaiherruksen ja kaipauksen harva se päivä.

Ei kissaihminen ole kokonainen ihminen, jos sillä ei ole kissaa. Kissattomuus on ihan selkeästi palanen pois minun mielenrauhastani ja onnellisuudestani. Se stressaa minua. Tulen varmaan ennen pitkää kipeäksi kaikessa tässä kissattomuudessani. Hiukset lähtee ja hampaat putoaa kis-vitamiinin puutteessa. Ei auta vino pino kissakirjoja yöpöydällä, kun ei ole purisijaa rinnan päällä lämmittämässä. Kadehdin vain silmittömästi kirjojen kirjoittajia ja heidän mukavia kissamuistojaan.

Pientä lohtua tuovat ulkona vapaana liikkuvat kissat, joista jotkut tulevat kutsuessani paijattavakseni. Jotkut taas ovat niin viisaita ja varovaisia, että eivät tule. Vieraisiin ihmisiin ei pitäisikään yhdenkään täysjärkisen kissan luottaa. Aika surullista on muuten se, että kissojen pitäminen vapaana on täällä ihan yleistä ja hyväksyttyä. Luin lehdestä artikkelin, jossa mainittiin kissoja jäävän tällä paljon autojen alle. Ei se mikään ihme olekaan, kun lähes kaikkien täkäläisten perseiden alla pitää koko ajan olla auto ja sillä sitten ajetaan enemmän ja vähemmän huolettomasti elävien olentojen (oravat, murmelit, chipparit, skunkit, kissat, kauriit) yli.

Minulla on kaksi vakilohtukissaa, joiden sijainnin tiedän ja joita käyn säännöllisesti moikkaamassa. Yksi suloinen calico Cascadilla Creekin lähellä ilahduttaa minua treenimatkoillani ja toinen Lokkikissan näköinen pikku mirrineiti tulee yhdestä kissityksestä puskemaan minua naapurimme kuistilta. Olisi kaksi muutakin: raihnainen musta kissaneiti Samantha, jota kävin paijaamassa Pleasant Streetilla asuessani ja hänen pulska hellyydenkipeä kaverinsa Taz (kuulema Ithacan hellyydenkipein kissa), mutta nykyisin tulee harvemmin käveltyä siellä päin.

Käyn jopa katselemassa mirrejä toisten blogeissa (tämäpäs vasta kaksimielinen lause) ja olen kade.

Ei ole yhdenyhtä kissankarvaa kahvimukissakaan aamuisin. Muutama tosin on lahkeessa päästyäni tänään paijaamaan peräti kahta kävelymatkallani vastaan sattunutta kisulaista. Jänismieskin hämmästeli, että hänen Suomesta lähdön jälkeen monesti pestyyn juhlapaitaansa on jostain avaruuden aukosta leijaillut samaa tavaraa.

Paikallisen eläinsuojeluyhdistyksen kissit tuijottavat vetoavasti lehtimainoksista ja joudun paaduttamaan sydämeni, etten menisi heti paikalla tarjoutumaan sinne kissanadoptoijaksi.

Sigh. On tämäkin vaan diasporaa.

3 kommenttia:

Ana kirjoitti...

Tehän ootte tulossa takaisin vai? Eli sä et siksi ota kissaa siellä?

Toi tauti on kyllä ikävä. Kun kissat on muodostuneet ihmisen elämässä spesiaaleiksi, niin sehän istuu tiukassa sitten, selvä se.

TA-MIIT kirjoitti...

Jep, juuri siksi. Paikallisella hyvin aktiivisella eläinsuojeluyhdistyksellä on kyllä joka päivä lehdessä kasvokuvan kera esittely kotia kaipaavasta kissasta, mutta...

Mörkö ja Lokki eivät sopeutuisi uuteen tulokkaaseen mitenkään, pelkään jopa sitä sietävätkö enää toisiaankaan kun ovat eri paikoissa hoidossa.

Mulla on vain niin kova ikävä sitä, kun Mörkö laittoi tassun naamalleni tai kun Lokki punki kainaloon nukkumaan...

Anonyymi kirjoitti...

Melkein alkoi itkettää - ettei kissankarvaakaan missään! Tuntuisi kovin oudolta itsestä varmasti. Onneksi sulla on edes vähän lohduketta näissä satunnaisissa kavereissa. Elo ilman kissaa on kuin... kuin... siis ihan kamalaa! Muutenelonne siellä Jusassa kuulostaa mielenkiintoiselta, rapoja on kiva lukea ;D