perjantaina, tammikuuta 18, 2008

Aurinkokävely


Aurinko paistaa tänään pilvettömältä taivaalta. On kuin mitä kaunein kevätpäivä. Tammikuussa...

Synkkyyskriteerieni mukaan talvi on nyt kestänyt naurettavat kaksi ja puoli kuukautta. Eli ulkona on sen aikaa ollut enimmäkseen harmaata, sateista ja kylmää päivisin. Suomen kaamokseen verrattuna todella lyhyen aikaa. Tosin väliin on mahtunut aurinkopäiviäkin, mutta yleisvaikutelma ja omakin olotilani on suurimmaksi osaksi ollut niin kuin tietokoneeni sääpalvelu ilmoittaa: "Nyt on synkkää."

Ymmärrän, mistä ihmiset minua varoittivat sanoessaan, että Suomi alkaa tuntua vähemmän kiehtovalta maalta, kun sitä katsele jostain muualta. He varoittivat juuri siitä, että sitä alkaa miettimään Suomen vähäisiä valokuukausia. Pohdiskelemaan vakavasti, ovatko pimeässä maassa vai valoisassa maassa asuvat ihmiset onnellisempia.

Kävelen kulman takana olevaan pikku kahvilaan ja ostan laten. Iloitsen siitä, että remontin alle joutunut kahvila ei olekaan lopettamassa, niin kuin pelkäsin, vaan pyörittää toimintaansa samalla kun remonttimiehet häärivät seinien kimpussa.

Baristalla on aikaa tehdä latteni päälle valkoinen maitovaahtohöyhen. Kävelen kahvini kanssa ulos aurinkoon hymyillen, mutta silmissäni kirvelevät kyyneleet.

Tämä on taas näitä päiviä, kun maailman kauneus ja valoisuus itkettävät. Olen henkisesti yliherkkä. Mieleni kutiaa, kun maitovaahtohöyhenen hipaisee verkkokalvojani. Koen huikaisevan valon takia niin syvää mielihyvää, että ilon kyyneleet ovat koko ajan luomien padon reunalla.

Murehdin kävellessäni sitä, miten synkistävällä aikataululla maailma pyörii. Ihmiset kyyhöttävät pienestä pitäen sisätiloissa suurimman osan niistä päivän tunneista, jolloin aurinko paistaa. Ensin tarhassa, sitten koulussa ja sitten töissä, lopulta jossain puhdistusaineilta lemuavassa laitoksessa. Koulussa upeimpia hetkiä olivat ne, kun opettaja antoi esimerkiksi kuvaamataitotunnilla luvan mennä ulos päivänpaisteeseen piirtämään. Työpäivän paras hetki oli se, kun kävelin ruokatunnilla ulos helotuksen keskelle kahvimuki kädessä ja kylvin valossa. Aurinkoisina päivinä sisällä istuessani olen ärtyisä kuin pieneen häkkiin suljettu tiikeri. Don´t take my sunshine away.

Näinä täällä viettäminäni päivinä olen onnekkaampi kuin ehkä tajuankaan. Voin jokaisena päivänä kävellä ulkona mihin tahansa aikaan ja imeä valoa itseeni, niin että yli läikkyy. Tuntea olonsa puhtaaksi kristallilasiksi. Luterilaisen työmoraalin mukaan minun pitäisi potea suurta syyllisyyttä ja häpeää joutilaisuudestani ja vapaudestani, mutta tällaisina hetkinä tunnen vain suurta vihaa ja inhoa valon riistämiseen erikoistunutta maailmanjärjestystä kohtaan. Mihin viemäriin ihmisten elämä oikein valuu, kun ei ehdi aurinkoakaan nähdä?

Kävelen Ithaca Fallsille. Rotkossa on varjoisaa ja putouksesta tulee paljon vettä. Katson kuinka kuivunut lehti leijaa valkoisia kuohuja vasten.

Paluumatkalla ikävöin taas kissojani ja toivon, että joku vieras kissa tassuttelisi vastaani, kiehnäämään ja silitettäväksi. Musta kissa luimii tien yli, mutta on varuillaan eikä päästä lähelle vaikka kutsun. Silmissä kirvelee taas. Kissan koskettamisen kaipuu on valtava. Kehräysvitamiinista on puutosta.

Sitten eräällä kuistilla on makoilemassa harmaavalkoinen kissa. Heti kun hän näkee minut, hän lähtee kiiruusti liikkeelle ja kohti. Kissassa on jotain todella kummallista, hänen rintansa toinen puoli käy joka toisella askeleella melkein maassa. Säikähdän ensin, että kissa on pahasti loukkaantunut, mutta hän koikkelehtaakin vikkelästi suoraan eteeni ja heittäytyy maahan piehtaroimaan.

Kissalta puuttuu toinen etujalka kokonaan. Sen paikalla ei ole edes tynkää, eikä näkyvää arpea, vain siisti turkki. Jalan puute ei tunnu kissaa masentavan. Hän kieriskelee auringossa silmät sirrissä ja hinkkaa turkkiaan maahan tyytyväisenä kunnes on ihan roskainen. Jään paijaamaan häntä liikuttuneena.

Kissan kotitalosta tulee ulos tummatukkainen nainen, joka tervehtii ja sanoo kissan nimen olevan Glove eli Hanska. En kysy kissan vammautumisen tarinaa, vaikka kovasti kyllä kiinnostaisi.

Hetken rapsutuksistani nautittuaan ja tarpeeksi piehtaroituaan Glove jatkaa matkaansa pusikkoon. Hän istahtaa puun alle takatassuilleen, ottaa ainoalla etutassullaan matalalla roikkuvasta oksasta kiinni ja pureskelee sitä. Hän näyttäisi hanskaavan elämänsä ihan hyvin, jalan puuttumisesta huolimatta. Mietin, millä tavoin yksitassuinen kissa mahtaa teroittaa kynsiään, mutta se jää minulta näkemättä. Selvä zen-koan.

Palaan kotiin ja laitan riisipuuron tulelle. Mietin, että riisipuuro tuoksuu vienosti samalta kuin sitä pian syömään tuleva Jänismies.

12 kommenttia:

shaoli kirjoitti...

Olipas aurinkoinen teksti.

Niin, ei tarvitse lähteä Suomen rajojen ulkopuolelle, kun miettii Suomessa asumisen järkevyyttä. Muistini mukaan täällä on ollut synkkää, sadetta, kylmää, märkää jne. jotain viimeiset puoli vuotta.

Neljä seinää alkaa ahdistaa todella pahasti, kun neljä ihmistä köhii, yskii, meinaa tukehtua, niiskuttaa, kuumeilee.

Tekisi tosiaan mieli jonnekin, jossa aurinko paistaa koko ajan ja lämpö tappaa virukset.

Ana kirjoitti...

Joulukuussa aurinko paistoi täällä kuulemma 20 tuntia. Mitä siitä tulis keskimäärin, hiukan alle tunti päivässä. Rok rok.

(Tosin en niistä 20 tunnistakaan montaa nähnyt, tai ei ainakaan muistijäljiksi muuttuneet.)

TA-MIIT kirjoitti...

Voi kirottuja esivanhempiamme, jotka saapastivat kylmään ja pimeään Pohjolaan sen sijaan, että olisivat suunnanneet etelän rantsuille.

Ihan varmaan joukon johdossa oli joku mies, joka ei voinut kysyä keneltäkään tietä.

Anonyymi kirjoitti...

Ei synkkyys sinänsä vaivaa, olen itsekin niin synkkä =E Päivien lyhyys ahdistaa muuten, päivänvalo olisi kiva ylläri muuten vaan (tosin lika näkyy silloin paremmin)! Sait kuitenkin lievää helpotusta paijatuskuumeeseen, ihana kissatarina. Minäkin jäin miettimään tuota kissaa tässä itsekseni, kuten usein mietin Vincentinkin tarinaa, koska hänenkään taustastaan ei ole mitään tietoja.

Anonyymi kirjoitti...

Tässä Wulffmorgenthalerin näkemys aiheesta:

Founders of Scandinavia


Minä pidän Suomesta ja ajoittain jopa Suomalaisista, mutta mulle riittäisi loistavasti kolme vuodenaikaa, syksyn voisi jättää valikoimasta pois kokonaan. Tänä vuonna tuntuu lisäksi, ettei talvea tule lainkaan, kun näin tammikuussakin edelleen on lumetonta, pimeää ja sataa vettä jatkuvasti.

Yksi vaihtoehto olisi vaipua karhun lailla horrokseen, voi kun voisikin nukkua yhtä soittoa vaikkapa lokakuun alusta tammikuun loppuun. Korvaavasti voisi sitten olla hereillä 24/7 toukokuusta elokuuhun...

TA-MIIT kirjoitti...

Tuo oli hauska. Nemillä on kanssa tästä pohjolaan änkeämis -aiheesta hyvä versio, mutta en nyt valitettavasti löydä sitä mistään.

Anonyymi kirjoitti...

Tänään on tiedotusvälineissä juttua kaamosmasennuksen vaikutuksista terveyteen.Itselläni on jutussa mainittua elopainon vaihtelua.Olen aina maaliskuussa rutkasti painavampi kuin syyskuussa.Syytän tästä kyllä itseäni sillä kesäisin liikunta lisääntyy ja ruokavalio keventyy.Mutta onko minussa savottajätkän perimä että talven aikana elimistö vaan varastoi rasvaa.Pimeys vaikuttaa vireyteeni suuresti.

TA-MIIT kirjoitti...

Talvella ei juurikaan tule oltua niin vireä kuin kesällä. Kun näkee, että ulkona on hyytävän harmaata ja sataa räntää, ei paljon tee mieli lähteä lenkille.

Paino noussee aika monilla, kun kroppa kerää vanhasta evolutiivisesta muistista vararavintoa ankeiden talvikuukausien varalle.

Ainoa talvikauden pelastaja on itselläni se, että käyn jossain ryhmäliikunnassa säännöllisesti. Jos en käy treenaamassa, niin talvella ei tule paljon muuta kuin nukuttua ja syötyä vapaa-aikana.

Anonyymi kirjoitti...

Johtuneeko sitten (itseaiheutetusta) valonpuutoksesta, että olen yhä vaan liian laiska kommentoimaan tekstiä, mutta pari sanaa edes kuvasta. Upea ja salaperäinen! Vaikka kuinka katson ja pähkäilen, en ole varma mitä tuossa näen. Ekanahan sitä katsoo, että hiuksia pitelee käsi, mutta... jollei mallina ole peruukkipäinen luuranko tai avaruusolento, ranteen ja kyynärpään väli vaikuttaa kyllä epäuskottavan ohuelta. Niin että onko tuossa takerrutettu tukka johonkin kaarevaan tuolinkarmiin, vai mistä ihmeen kummasta on kyse??

TA-MIIT kirjoitti...

Mallina Jänismies ja käden outouden aiheuttavasta illuusiosta en oikein saa selvää, itsekin vasta nyt huomasin että onpa tosiaan kumman näköinen. Johtuu joko kuvattavan liikahduksesta tai siitä että valoa heijastavat hiukset laskostuvat puoliksi käden päälle 8-)

Ei Jii sentään ihan noin laihaksi ole vielä päässyt...

Anonyymi kirjoitti...

"Ei Jii sentään ihan noin laihaksi ole vielä päässyt..."

...Vaikka vaan riisipuurolla raukkaa ruokitaankin... ;-D

TA-MIIT kirjoitti...

...ja sushilla :D