Aurinkokävely

Aurinko paistaa tänään pilvettömältä taivaalta. On kuin mitä kaunein kevätpäivä. Tammikuussa...

Synkkyyskriteerieni mukaan talvi on nyt kestänyt naurettavat kaksi ja puoli kuukautta. Eli ulkona on sen aikaa ollut enimmäkseen harmaata, sateista ja kylmää päivisin. Suomen kaamokseen verrattuna todella lyhyen aikaa. Tosin väliin on mahtunut aurinkopäiviäkin, mutta yleisvaikutelma ja omakin olotilani on suurimmaksi osaksi ollut niin kuin tietokoneeni sääpalvelu ilmoittaa: "Nyt on synkkää."

Ymmärrän, mistä ihmiset minua varoittivat sanoessaan, että Suomi alkaa tuntua vähemmän kiehtovalta maalta, kun sitä katsele jostain muualta. He varoittivat juuri siitä, että sitä alkaa miettimään Suomen vähäisiä valokuukausia. Pohdiskelemaan vakavasti, ovatko pimeässä maassa vai valoisassa maassa asuvat ihmiset onnellisempia.

Kävelen kulman takana olevaan pikku kahvilaan ja ostan laten. Iloitsen siitä, että remontin alle joutunut kahvila ei olekaan lopettamassa, niin kuin pelkäsin, vaan pyörittää toimintaansa samalla kun remonttimiehet häärivät seinien kimpussa.

Baristalla on aikaa tehdä latteni päälle valkoinen maitovaahtohöyhen. Kävelen kahvini kanssa ulos aurinkoon hymyillen, mutta silmissäni kirvelevät kyyneleet.

Tämä on taas näitä päiviä, kun maailman kauneus ja valoisuus itkettävät. Olen henkisesti yliherkkä. Mieleni kutiaa, kun maitovaahtohöyhenen hipaisee verkkokalvojani. Koen huikaisevan valon takia niin syvää mielihyvää, että ilon kyyneleet ovat koko ajan luomien padon reunalla.

Murehdin kävellessäni sitä, miten synkistävällä aikataululla maailma pyörii. Ihmiset kyyhöttävät pienestä pitäen sisätiloissa suurimman osan niistä päivän tunneista, jolloin aurinko paistaa. Ensin tarhassa, sitten koulussa ja sitten töissä, lopulta jossain puhdistusaineilta lemuavassa laitoksessa. Koulussa upeimpia hetkiä olivat ne, kun opettaja antoi esimerkiksi kuvaamataitotunnilla luvan mennä ulos päivänpaisteeseen piirtämään. Työpäivän paras hetki oli se, kun kävelin ruokatunnilla ulos helotuksen keskelle kahvimuki kädessä ja kylvin valossa. Aurinkoisina päivinä sisällä istuessani olen ärtyisä kuin pieneen häkkiin suljettu tiikeri. Don´t take my sunshine away.

Näinä täällä viettäminäni päivinä olen onnekkaampi kuin ehkä tajuankaan. Voin jokaisena päivänä kävellä ulkona mihin tahansa aikaan ja imeä valoa itseeni, niin että yli läikkyy. Tuntea olonsa puhtaaksi kristallilasiksi. Luterilaisen työmoraalin mukaan minun pitäisi potea suurta syyllisyyttä ja häpeää joutilaisuudestani ja vapaudestani, mutta tällaisina hetkinä tunnen vain suurta vihaa ja inhoa valon riistämiseen erikoistunutta maailmanjärjestystä kohtaan. Mihin viemäriin ihmisten elämä oikein valuu, kun ei ehdi aurinkoakaan nähdä?

Kävelen Ithaca Fallsille. Rotkossa on varjoisaa ja putouksesta tulee paljon vettä. Katson kuinka kuivunut lehti leijaa valkoisia kuohuja vasten.

Paluumatkalla ikävöin taas kissojani ja toivon, että joku vieras kissa tassuttelisi vastaani, kiehnäämään ja silitettäväksi. Musta kissa luimii tien yli, mutta on varuillaan eikä päästä lähelle vaikka kutsun. Silmissä kirvelee taas. Kissan koskettamisen kaipuu on valtava. Kehräysvitamiinista on puutosta.

Sitten eräällä kuistilla on makoilemassa harmaavalkoinen kissa. Heti kun hän näkee minut, hän lähtee kiiruusti liikkeelle ja kohti. Kissassa on jotain todella kummallista, hänen rintansa toinen puoli käy joka toisella askeleella melkein maassa. Säikähdän ensin, että kissa on pahasti loukkaantunut, mutta hän koikkelehtaakin vikkelästi suoraan eteeni ja heittäytyy maahan piehtaroimaan.

Kissalta puuttuu toinen etujalka kokonaan. Sen paikalla ei ole edes tynkää, eikä näkyvää arpea, vain siisti turkki. Jalan puute ei tunnu kissaa masentavan. Hän kieriskelee auringossa silmät sirrissä ja hinkkaa turkkiaan maahan tyytyväisenä kunnes on ihan roskainen. Jään paijaamaan häntä liikuttuneena.

Kissan kotitalosta tulee ulos tummatukkainen nainen, joka tervehtii ja sanoo kissan nimen olevan Glove eli Hanska. En kysy kissan vammautumisen tarinaa, vaikka kovasti kyllä kiinnostaisi.

Hetken rapsutuksistani nautittuaan ja tarpeeksi piehtaroituaan Glove jatkaa matkaansa pusikkoon. Hän istahtaa puun alle takatassuilleen, ottaa ainoalla etutassullaan matalalla roikkuvasta oksasta kiinni ja pureskelee sitä. Hän näyttäisi hanskaavan elämänsä ihan hyvin, jalan puuttumisesta huolimatta. Mietin, millä tavoin yksitassuinen kissa mahtaa teroittaa kynsiään, mutta se jää minulta näkemättä. Selvä zen-koan.

Palaan kotiin ja laitan riisipuuron tulelle. Mietin, että riisipuuro tuoksuu vienosti samalta kuin sitä pian syömään tuleva Jänismies.