NEW YORK

Vuoden 2007 viimeiset päivät ja 2008 ensimmäisen aamun vietimme New Yorkissa.

Keksin isolle ompulle heti sopivamman lempinimen: Nyy Örkki. Massiivinen hirviökaupunki, jonka suolistossa on yllättävän helppoa pikku bakteerin puikkia. Kuvan hirviöpukit muuten poseerasivat hemaisevina sarjakuvakaupan ikkunassa.

Meille ei sentään kukaan tullut huutelemaan, niin kuin eräälle Axlille aikoinaan että:

"You know where you are? You're in the jungle baby; you're gonna die!"

Matkustin bussilla Ithacasta Port Authorityyn ja muut tulivat autolla perässä. Hotellin olimme joutuneet lomasesongin ja myöhäisen varausajankohdan vuoksi ottamaan Newarkin lentokentän liepeiltä. Jouduimme hieman sompaamaan päivisin keskustaan ja takaisin päästäksemme, sillä suora juna oli kolme kertaa kalliimpi kuin bussia ja junaa vaihtaen tehty matka.

Ensimmäinen jalkautuminen kaupunkiin sisälsi iso kupla otsassa suoritetun vessan etsimisen linkkariasemalta ja sen toteamisen, että siellä haisi vahvasti kuselle. Tuli elävästi Pietarin eläintieteellisen museon vessa mieleen. Täällä sentään oli pöntötkin, eikä vain pelkkä reikä lattiassa.

Sitten vain mukaan kaduilla hyörivien kiireisten nyy-örkkien virtaan 8th Avenuelle. Muutaman pään pyörityksen ja suunnan varmistavan kartan silmäyksen jälkeen totesin, että täällähän vasta on helppoa liikkua paikasta toiseen. Pelkkää siistiä ruutukaavaa koko Manhattan. Lihakoskena kuohuva ihmismassa kuljetti kivasti mukanaan. Sikäläiset näyttivät omaavan ihmisten väistelyyn loisteliaasti soveltuvat refleksit (joita suomessa harvoin näkee) joihin vastasin sujuvasti budohallilla oppimillani väistöliikkeillä :)

Menin lähimpään mättöruokalaan odottelemaan seuralaisiani kirjan kera. Pelkkää kahvia tilatessani sain näytteen siitä, miten täkäläinen AASIAKAS repi tiskillä pelihousunsa ja haukkui myyjän sekä myyjän esimiehen pataluhaksi siksi, kun hänen armonsa oli sattunut saamaan väärän pussiaterian kouraansa. Oli vieläpä kivunnut toimistoonsa, ennen kuin oli huomannut tämän KAUHEAN, KOHTALOKKAAN virheen.

Röyhkeästi eteeni kiilanneen juppijätkän maanista jäkätystä siinä kuunnellessani, alkoi TURISTIvaihde meikäläisessä ottaa vähin erin valtaa ja Amerikan Psykon tunnelma aktivoitua muistilokeroissani. Voi kuinka ihanaa olisi ollut hihkaista, että painu nyt pikkujuppi takaisin koirankoppiisi siitä vinkumasta ja äärimmilleen ylityöllistettyjä purilaisenpakkaajia kiusaamasta! Tämä ei todellakaan ole mikään viiden tähden ravintola, jossa tarjoilijalla on aikaa iät ja ajat kuunnella pippurimurskan koostumusta koskevia snobeja ohjeitasi ja muuta hienosäätöäsi. Ei sillä nyt kuitenkaan liene kovin paljoa väliä saitko sen bigmäkkisi vai kingmäkkisi. Samaa mössättyä moskaa se kuitenkin on viimeistään sen jälkeen kun olet pureskellut pari kertaa. Tai iske sitten vaihtoehtoisesti vähän isompi raha tiskiin jossain muualla, jossa on enemmän joutilasta henkilökuntaa passaamassa herraa.

Kielitaitoni ei tosin riitä noin taidokkaaseen spontaaniin verbaliikkaan. Tyydyin nenällä tehtyyn, edellä mainitun mainiosti kattavaan, siilimäiseen tuh-ääneen :)

Ruokapaikan asiakaspalvelija piti neutraalin pokkansa, mutta kyllä kaupungista lyhytpinnaisempaakin palvelua löytyi. En päässyt näkemään episodia, jossa bussikuski poltti päreensä ja ärhenteli siitä, kun ensimmäistä kertaa setelit ja kolikot erikseen rahastavan itsepalvelulaitteen kanssa tekemisiin joutunut seurueemme jäsen ei kahdessa sekunnissa haltsannut mihin reikään mikäkin fyffe piti työntää. Koko ajan viulun kieliksi virittyneillä nyyörkeillä kun ei ole vara tuhlata sekuntiakaan empimiseen, odotteluun tai neuvomiseen, kaiken pitäisi tapahtua rasvattuna silmänräpäyksessä.

Me emme innostuneet tällä kertaa kaupungin tehokkaaseen pikakelaukseen. Ei vain jaksanut moista heti jouluhössäysten päälle. Mennään vissiin Nykiin toistekin, joten pienet maistiaiset riittivät tällä kertaa mainiosti. Ei tullut ähkyä.

Kävimme tököttämässä lautalla kylmätuulisen matkan State Islandille ja takaisin, koska emme jaksaneet jonottaa Battery Parkin pitkissä vaparijonoissa. Tulihan se Vapauden patsas siinä vilaistua silleen ohimennen ja todettua, että New York näyttää ihan legokaupungilta kauempaa katsoen. Samana päivänä jonotimme monta tuntia Empire State Buildingiin ihan sillä uhmalla, että pitää sitä nyt edes jossakin kliseisessä turistikohteessa käydä vaikka väkisin, kun kerta tänne asti vaivauduimme (ja etenkin kun vieraamme vaivautuivat).

Jonottaminen oli syvältä, mutta näkymät öiseen kaupunkiin olivat avautuessaan huikeat ja tuulessa huojahteleva torni aiheutti aika vempuloita olotiloja vatsanpohjaan. Katu oli niin kaukana, kaukana alhaalla.

Ai niin, jonottaessamme Emppariin, Jänismies riisuttiin "aseista". Hän kun oli kunnon metsäretkeläisen vaistojaan noudattaen unohtanut reppuunsa rakkaan monitoimilinkkarinsa. Stupid Boy! Kävi kylmät väreet niskassa, kun läpivalaisussa tiedusteltiin, että kenenkäs veitsi tämä on ja pitihän siihen vastata. Onneksi siitä ei seurannut muuta kuin linkkarin otto jemmaan ja saimme sen takaisin visiitin jälkeen. Huh! Tuli vaan jälkikäteen mieleen, että New Yorkin kaltaisessa neuroottisessa poliisikaupungissa ei tosiaan liene mitenkään suositeltavaa kantaa teräaseita mukanaan julkisilla paikoilla, noista turistirysistä nyt puhumattakaan. Voipi vielä joutua sinne G-paikkaan muuten :)

Bronxin eläintarha vei kokonaisen yhden päivän. Vaikka tarhojen eläinten virikkeettömyys minua joka kerta ahdistaakin, eksoottisen faunan näkeminen elävänä kiehtoo minua silti liikaa tarhoja boikotoidakseni. Voin kertoa, että ainakaan Bronxin jääkarhu, leopardikissat ja eräs lisko eivät tunteneet eloaan tarhassa viihtyisäksi, vaan vetivät sydäntä kylmäävää kahdeksikkoa lokeronsa pohjalla. Kirahvikin kaivoi koko ajan kielellään nenäänsä(!), mikä vaikutti pidempään katseltuna neuroottiselta sijaistoiminnalta. Sen sijaan tiikerit ja lumileopardit vetivät rentoina lonkkaa aitauksissaan ja pimeätalon virkeät lepakot olivat antoisaa katsottavaa paikan hirveästä ammoniakinkatkusta huolimatta.

Matkustin Newarkista Bronxiin yksin automme ahtauden takia ja kokeillakseni, kuinka sujuvasti pystyn luovimaan koko ajan vaihtuvissa julkisissa kulkuvälineissä. Matkani taittui sujuvasti (mutta aikaa vievästi) shuttlella, airbussilla, bussilla, paikallisjunalla ja metrolla. Noin 50 kilsan körötys maksoi yhteensä 7,5 dollaria, eli aika vähän. Jäin metrosta Pelham Parkway Stationille ja viimeisen kilometrin eläintarhalle kävelin vahvasti kalalta haiskahtavaa ja aika kirjavaa White Plains Roadia, Lydig avenueta ja Brox River Parkwayta pitkin puiston B-portille.

Julkisilla siis pääsee Nykissä hyvinkin, mutta hienoiseen karjavaunutunnelmaan ja ajankuluun sopii varautua. NJR:n junassa sitä vasta olikin meininkiä. Nykiin päin mennessä junat olivat järjestään myöhässä ja takaisin illalla tullessa hyvin täynnä väkeä. Mukaan punkeminen oli oma taiteenlajinsa.

Ihmettelin hetken aikaa lippujonossa notkuvien tummaihoisten nuorten miesten kummia päähineitä, jotka näyttivät ihan nurin päin käännetyiltä alushousuilta. Kunnes mieleen jysähti niiden ilmeinen funktio: nehän olivat tietenkin baclavia, jotka saa kätsysti käännettyä peittämään kasvot jos tulee tehtyä jotain luvatonta ja tarvii juosta karkuun. Tokihan pohjat saattoivat olla ties mitä kriminaaleja tai olla olemattakin, mutta jos eivät olleet niin onnittelut vaan ennakkoluuloja vahvistavasta asuvalinnasta.

Asemalla odotellessa kerjäläisiä tunki useampaankin otteeseen iholle. Lienen kohtuullisen helppo nakki, sillä saan huonon omatunnon jos en anna jotain. Ainakin viittomaohjeita kauppaavalle kuurolle annoin dollarin. Etuhampaattomalle, siniturbaaniselle tummaihoiselle naiselle toisen. Rahaa poimiva käsi oli omaani koskettaessaan hätkähdyttävän tulikuuma. Yksin liikkuessani en antanut rahaa pyytäjille, sillä en todellakaan halunnut esitellä turvapovarini sisältöä ruuhkaisilla asemilla notkujille.

Eräässä Newarkiin päin menevässä junassa valkoiseen villakangastakkiin pukeutunut, langanlaiha ja iholtaan maitokahvin värinen, minua reilusti päätä pidempi naomicampbell-wannabe survoutui ohitseni ja jäi jumiin kohtaan jossa ihmisillä ei ollut mitään mahdollisuuksia enää antaa enempää tilaa.

Nyrpeällä äänellä valittaen neiti rukoilijasirkka paheksui sitä, ettei päässyt millään ruuhkasta läpi, kun tyhmät vajakit jumittivat käytävällä. Katseeni valui siroa selkää, naurettavan minimaalista peppua ja luikkuja reisiä sekä pohkeita pitkin hänen uskomattomiin kenkiinsä, jotka olivat kultaiset ja huikean stilettikorkoiset. Ei voi olla totta, meikäläisen nilkkojen nivelsiteet ulahtivat säälistä. Varmasti aivan "täydelliset" kengät kaupungilla kävelyyn...

Toivoin voivani välittää hänelle ajatukseni: ei ne muutkaan edessä olijat osaa levitoida, että revi nirppanokka siitä. Mahtoikohan katseeni poltella korvia, kun neiti kääntyi katsomaan taakseen pikkuruinen nenä toodella tyytymättömässä rypyssä. Ilme ei pukenut häntä. Suu oli sentään kiinni.

Samalla joku samasta aiheesta mesoava ärtyinen kärryämmä survaisi kauppakassirattaansa keskelle pohkeeni hermopistettä, jolloin ärähdin jo hivenen kuumenneena, että tästä nyt ei vaan satu pääsemään läpi vaikka kuinka tyrkkisi. Tajusi sentään pistää tilaa vievät rattaansa kasaan ja pyytää anteeksi.

Hämmästyttävää kyllä, NCwannabe ei antanut periksi, vaan survoi lopulta korkojen nenässä vaarallisesti keikkuvan kroppansa väkisin läpi ihmismassasta. Jonkun ajan kuluttua hän näkyi ryysivän jo seuraavan vaunun ovella. Aikamoinen suoritus. En usko, että seuraavassakaan vaunussa sen enempää tilaa oli, mutta pitipähän vaan neidin hankaloittaa entisestään muiden hankalaa olemista kun sattui olemaan "yllättävään" karjavaunufiilikseen niin suunnattoman tyytymätön.

Oh, by jingo...

Mitäpäs muita tunnelmanpätkiä sitä muistaisi tuosta sekahedelmäsopasta?

No vaikkapa sen, että ristiin rastiin tarpomassamme Central Parkissa, ohi ajoi parrakkaan nuoren miehen polkema keltainen riksa, jonka takana oli maan johtoa ja politiikkaa "ylistäviä" tarroja. Niiden kanssa minun oli helppoa olla samaa mieltä. Yhdessä tarrassa todettiin, että ei se Aatukaan mitään lupia kysellyt tai valtuuksia tarvinnut toiminnalleen. Niinpä.

Ohi kopsutteli myös lukuisia hevosten vetämiä vaunuja. Ne ottivat minua päähän, sillä minusta ne ovat pelkästään turhaa eläinten rääkkäystä. Laiskat turistit kun eivät vissiin viitsi kävellä ja kun autolla ei puistoon pääse niin pitää valjastaa elukkaparkoja sekin homma hoitamaan. Puiston edustalla muuten haisee niin ankarasti kaduilla ajelehtiva hevonpaska, että luulisi tulleensa venäläisen syrjäkylän torille pällistelemään. Hevosongelmaan ovat toki muutkin kiinnittäneet huomiota. Toivottavasti tuo turha traditio saadaan pian loppumaan.

Nälissään tuli koitettua työntökärryistä myytävää paikallisruoka Pretzeliä, joka näyttää viipurinrinkeliltä. En pidä kovista naksupretzeleistä, mutta tämmöinen pehmoinen, juustotäytteinen versio oli ihan ok pahimpaan nälkään.

Ruokaostoksia kävimme tekemässä imukuppijutskia, kinkkuverkkoa muistuttavia kalanriekaleita ja muita epäilyttäviä älliäisiä tarjoavassa itämaisessa kaupassa. Se sijaitsi jossain läntisen keskikaupungin aluella, lähellä New York Penn Stationia ja oli kallis mesta. Olihan vaan semmoisia hyödykkeitä siinä lafkassa, että olisin jäänyt ihmettelemään pidemmäksikin toviksi, ellei tungoksisessa (miten tämänkin nyt ilmaisee yhdellä sanalla, äh, kieliopista viis) kaupassa asioiminen olisi vaatinut hektisyyttä ja päättäväisyyttä. Onneksi löytyi sentään muutama testaamattakin syötäväksi tunnistettava eines sieltä.

Ainoana New Yorkin tuliaisena hankimme Jänismiehen kanssa itsellemme mieluisat sarjakuvalehdet Jim Hanley´sin Universesta, kuuluisasta ja tarjonnaltaan kattavasta Manhattanilla sijaitsevasta sarjiskaupasta. Kun olin Pilvenpiirtäjiä pällistellessäni lipunut muisteloihini ajasta, jolloin lueskelin Hämähäkkimiehen ja Mustan Kissan seikkailuja, ostin sitten nostalgian vallassa erikoisjulkaisun "Evil that men do". Juu, luvassa oli tietenkin jo aiemmin kritisoimiani seksistisiä välähdyksiä kissanaisen ääliöisoista tisseistä (joissa minua tissien esteettisestikin huonolla maulla toteutetun näkyvyyden sijaan haittaa enemmän se, että ne ovat äärimmilleen liioiteltuna sairaalloiset ja muovisen näköiset muuten niin veistoksellisessa vartalossa ja muistuttavat itse asiassa enemmän jotain elefanttitaudin kasvaimia kuin naisen rintoja), mutta myös jonkin verran kaukaisista ajoista kehittynyttä itseironiaa ja hahmoissa tapahtunutta hienoista inhimillistymistä. Tarina itsessään oli kökkö, mutta en minä lehteä sen vuoksi ostanutkaan, että saisin suurta maailmankirjallisuutta luettavakseni.

Vielä kuuden aikaan illalla istuimme keskustan kirjakaupassa hörppimässä kahvia ja tuijottamassa lasittunein silmin ikkunasta välkkyviä screenejä ja mainostauluja. Mutta sitten menivät kaupat kiinni ja loppuivat myös meidän kestävät duracell-patterimme, joten päätimme lähteä hotellille loikomaan. Hurja mylläkkä uutta vuotta juhlivien nyyörkkien puristuksessa ei tällä kertaa houkutellut liikaa ja päätimme jättää Time Squaren kokemuksen johonkin paremmin valmisteltuun ajankohtaan.

Näimme ilotulitukset vain surkeina ruikahduksina horisontissa, mutta kunnon uni hektisen lomaruljanssin päätteeksi oli sitäkin arvokkaampaa.