torstaina, maaliskuuta 13, 2008

Maailma jääkuorrutuksella




On jotain hetkiä elämässä, joita ei saa vangittua tyhjentävästi kuvin eikä sanoin. Ne sattuvat kipeänkauniisti sydämeen ja mieleen ja valuvat sormien välistä nopeasti kuin tiimalasin hieno hiekka. Jos niihin voisi halutessaan palata, olisi ehkä kuolemaansa asti onnellinen ihminen.

Lähdimme sunnuntaina iltapäivällä kohti Forest Homea ja katselin ihmeissäni Ithacan metsien ja kukkuloiden yllä väreilevää kummaa kristallimaista huntua. Keskusta siis oli ihan tavanomaisen kuiva, harmaa ja lumeton, mutta keskustan ulkopuolella puut, punaiset pensasmarjat, heinät ja aivan kaikki oli yllättäen kuorruttunut lasinkaltaisella jäällä.

Laskeva aurinko paistoi lasimaailman läpi, saaden sen kimaltamaan, tuikkimaan, välkehtimään ja viiltämään huikaisevalla kauneudellaan. Todellisuus lievästi sanottuna nyrjähti paikoiltaan tuon henkeäsalpaavan näyn edessä. Ihmiset kävelivät vastaan niska kenossa, henkeään haukkoen ja ihastellen ääneen, että "stunning, wonderful, amazing," - kerrankin yhtään liioittelematta.

Kulkiessani auringon valaisemia puita kohti ja mennessäni niiden helisevien oksistojen sisälle, tuntui kuin jotain minussa olisi mennyt sisältä rikki ja pieniksi pirstaleiksi silkasta ilosta ja haltioitumisesta. Oli hyytävän kylmä, mutta se ei haitannut. Luonto oli sillä hetkellä minun jumalani ja minä polvillani sen edessä kuvaamassa.

Otin satoja kuvia, eikä sekään tuntunut riittävän. Jänismies seurasi kärsivällisenä hulluuskohtaustani ja tepsutteli perässä, kun konttasin jäätyneen ruohon seassa, kukkuloilla ja pusikoissa kamerani kanssa. Käteni menivät ihan jääkalikoiksi ja olivat kylmäallergiani ansiosta karhuntassuturvoksissa monta tuntia kotiinpaluun jälkeen. Istuin sulamassa violettiin alpakkashaaliini kääriytyneenä, nenä punaisena inkiväärijuomaa ryystäen ja Jänismies kiusoitteli minua heltyneenä pikku sherpakseen, joka johdattelee häntä tarpomaan lumisille vuorille.

Seuraavana päivänä jäinen lumous oli jo valitettavasti alkanut hiipua jään sulaessa ja auringon jurottaessa pilvessä. Mutta kasvien oksilla oli sentään edelleen viehkoja muodostelmia ja etenkin ohdakkeilla päässään hassuja jääkypäriä. Sain uskomattomia otoksia lapasen näköisistä pajukissoista, jotka pitelivät otteessaan pieniä jäätimantteja. Triphammer Fallin rannat sen sijaan oli kokonaisuudessaan kummallisten valkoisten marmoriveistosten unimaailma. Oikea hattivattien hallitus täysistunnossa. Kuvasin sielläkin itseni väsyksiin ja ennen kaikkea jäädyksiin. Putouksesta huntuna satava hyytävä vesi meinasi tehdä minustakin yhden veistoksen lisää.

Sitä seuraavana päivänä jäätä olikin enää vain Ithaca Fallsin putousrotkon perukoilla. Sain sieltä vielä muutaman otoksen vettä viistävistä jäätrumpettikukista ja vastarannan seinämältä romahtelevista jääpuikoista. Mutta sitten kolme päivää kestänyt jäähuuma alkoi vihdoin olla finaalissa, samoin kuin kylmälle altistuneet nivelenikin. Ja oli sielläkin aivan saakutin kylmä, varmaan miinus kymmenen siitä mitä rotkon ulkopuolella oli. Lisäksi vielä putoavan veden aiheuttama arktinen viima.

Kauneuden takia on kärsittävä, tässä asiassa allekirjoitan masokistin ilolla tämän muuten niin tyhjänpäiväisen lauseen.

Kaikki se kauneus sulaa nyt, kuohuu rotkoissa valkoisina pärskeinä...

Näitä näkyjä en vaihtaisi timantteihinkaan.

4 kommenttia:

Zepander kirjoitti...

On nättii. Sekä sanat että kuvat. *snif*

Ta-Miit kirjoitti...

Voi kun voisin kääräistä tuon maiseman pakettiin ja lähettää teille sinne kotiSuomeen. Tulisi aika monta pakettia.

Polga kirjoitti...

Aina, siis ihan aina, niin ihania kuvia! Miten, mä en kestä usko pysty. Olen kade kyvyillesi ja näkemällesi ,D Siis täsmennetään, että kade sillä tavalla hyvillä mielin...

ColibriDreams kirjoitti...

Ihania kuvia! Lunta on ollut muutenkin ikävä, ja noiden kuvien jälkeen vielä enemmän... Kuvaat tunnelmaa myös tekstissä kauniisti. Tiedän hyvin tuon tunteen, että jokin asia on niin kaunis, että melkein sattuu.