sunnuntaina, heinäkuuta 20, 2008

Brookhaven, Heckscher State Park & Bayard Cutting Arboretum







Sunnuntaina oli aika vaihtaa leiripaikkaa.

Jänismies saapui noutamaan minua kahdeksalta aamulla ennen töihin menoaan. Tai siis noin 20 yli kahdeksan, jolloin olin jo purkanut telttani ja viikannut kamani sotilaallisen tehokkaasti yhteen nippuun, odotellen aamukahville pääsyä.

Fyysikkojen suhteellinen aikakäsitys korostui entisestään sunnuntain kuluessa ja sen ansiosta sunnuntaista tuli koko reissun pitkäveteisin päivä. Jänismies vei minut mukanaan aidattuun ja tarkoin vartioituun Brookhaveniin ehdottaen, että heittäisi minut Heckscheriin vasta ruokatauolla. Suostuin, sillä en halunnut lisätä hänen työstressiään. Aamupäivä kului sitten miesten asuntolassa luvattomasti piileskellen, miesten vessaa salakähmäisesti käyttäen, nettiä tylsistyneenä räpläillen ja matkaoppaita lukien.

Ruokatauon aikaan kävi ilmi, että eipä nyt pääsekään Jänismies mihinkään, vaan sorvin ääressä on oltava hätäisen ruokatunnin jälkeen. Vientiaika venyi täten epämääräisesti iltaa kohti. Kävi jonkin verran kehtuuttamaan. Kiertelin ja katselin pari tuntia ympärilleni kansallislaboratorion alueella, kun kerta oli kulkuluvat hankittuna ja nettikään ei paria tuntia pidempään hotsittanut.

Sain tarpoa sunnuntaiksi työntekijöistä autioituneen kummituskylän kaduilla ylhäisessä yksinäisyydessäni. Tunnelma oli kuin jossain Stephen Kingin kirjassa, jossa jokin äkäinen hyppyrutto on pistänyt kaikki kaksijalkaiset matalaksi ja jossa vain ujeltava tuuli puhaltaa pitkin kansattomia katuja. Ainoita vastaantulijoita olivat peurat, pikkubambit, murmelit sekä kanadanhanhet, jotka tepsuttelivat ympäriinsä kaupunginomistajien elkein.

Kansallislaboratorion 21 neliökilometrin alueella on esimerkiksi vanha ydinreaktori, synkrotroni, valtava ympyrän muotoinen raskasionihiukkaskiihdytin ja tietysti lukemattomia tieteellistä tutkimusta tekeviä laitoksia. Laitosten sisälle minulla ei ollut yksikseni mitään asiaa, sillä siihen vaaditaan jo kaiken maailman turvallisuuskoulutukset ja suositukset. Hetken häilähti mielessä romantisoitu kateus intohimoisesti huipputiedettä työkseen tekeviä ihmisiä kohtaan, mutta sitten palasin taas maan pinnalle. Totesin, ettei minun taivaanrannanmaalarin luonteellani joka tapauksessa tiirailtaisi päivästä toiseen jonkin atomin hyppelehtimistä tai väsättäisi jotain hienomekaniikkaa. Että se siitä.

Sain Jänismiehen kyyditsijäkseni vasta kahdeksan aikaan. Olimme Heckscherin tullia muistuttavilla sisääntuloporteilla yhdeksän jälkeen, kun kävi jo pimenemään. Leirin portit menivät kiinni kymmeneltä autoliikenteen osalta, joten kauppareissun sijaan jouduimme tyytymään aika askeettiseen iltapalaan: purkki omenasosetta hapankorppujen kera. Onneksi eväskassini pohjalta löytyi myös pussi tonnikalaa suolapalaksi. Jänismies jäi kainalooni yöksi, kun ei enää jaksanut ajaa takaisin Brookhaveniin. Nukuimme makeasti, vaikka pienessä teltassa oli kahdestaan aika lämmintä. Teltan lämpiäminen aamuauringossa on muuten maailman paras herätyskello: ylös on noustava viimeistään yhdeksältä, jos ei halua saada lämpöhalvausta tai kuolla janoon.

Heckscher osoittautui Wildwoodia siistimmäksi, paljon isommaksi ja rauhallisemmaksi leiripaikaksi. Siellä oli olo kuin rouvan kukkarossa ja vartijat sekä poliisit pörräsivät pitkin puistoa innokkaammin kuin Brookhavenissa konsanaan. Koska alue oli yhtä käsittämättömän suurta ulkotapahtuma-aluetta, sieltä pois päästäkseen joutui näkemään hieman vaivaa. Maanantaina kävin talsimassa pitkän lenkin Great South Bayn rannoilla ja totesin, että rantakaislaa kasvavaa baanaa kyllä riittää siellä silmänkantamattomiin. Vastaantulijoita ei juurikaan ollut, autiuden tunnelma oli hätkähdyttävä.

Itse puisto tai sen rannat eivät olleet erityisen kauniita tai mielenkiintoisia, joten menin jututtamaan rangereita yksityiskohtaisempien kävelykarttojen ja liikkumisneuvojen toivossa. Jälleen kerran sain osakseni kummastunutta naureskelua ja leikinlaskua, tosin jututtamani tyypit olivat erittäin ystävällisiä ja avuliaita. "Me emme täällä Long Islandilla juurikaan kävele," totesi nuori miesrangeri ja lisäsi, että ehkä heidän sittenkin pitäisi, kun bensa on kerta niin jumalattoman kallista. Sain heiltä netistä tulostettuja karttasivuja, jollaiset olisin kyllä itse tulostanut mukaan, jos olisin vähänkään arvannut, ettei puistoissa mitään normaaleja ilmaisesitteitä jaeta. Heille esittämäni, kotona etukäteen suunnittelemani reissut saivat pään pyörittelyä osakseen ja vaikuttivat ilmeisesti heidän vinkkelistään todella hankalasti toteutettavilta. Teki mieli irvaista, että ei meistä kukaan vielä ole syntynyt pyörien päälle.

Etsin kartasta lyhyen reitin ennalta suunnittelemaani kohteeseen, Bayard Cutting Arboretumiin. Samalla totesin että lähin juna-asema, Great River Station oli vain muutamien kilometrien päässä, kuten olin etukäteen katsellutkin. Jalkakäytäviä käyttämilläni teillä ei ollut, mutta kyllä niillä pystyi liikkumaan suhteellisen turvallisesti kun piti silmänsä auki ja kulki vastaantulevan liikenteen puoleisella kaistalla. Teitä ympäröivät sellaiset vartioidut luksuslukaalit ja golfkentät, että sinne ei tainnut keskiluokalla olla paljon asiaa.

Tiistaina lähdin liikkeelle aikaisin. Kävin ensin lähidelissä juomassa kahvit, tuijottamassa television paikallisuutisia sekä säätiedotteita ja lukemassa päivän lehdet. Sitten jalkauduin Great River Roadille, suuntanani Arboretum. Osoittautui, että kävelymatkaa metsäpuutarhalle oli tuskin nimeksikään. Paikka oli aivan hyrisyttävän ihana, hieman samankaltainen, kuin Ithacan Forest Home, mutta vieläkin monipuolisempi. Arboretumin kehittäminen oli aloitettu William Bayard Cuttingin toimesta jo niin aikaisin, kuin 1887 ja pitkään jatkuneen, rakkaudella tehdyn työn hedelmät kyllä huomasi. Kiittelin itseäni onnistuneesta kohdevalinnasta ja puiston keskustassa olevassa hurmaavassa kartanossa kahvit nautittuani, suuntasin alueen viheriöiville poluille.

Alueen villimetsän täyttämällä lahdekkeella näin kahlaamassa lumivalkoisen jalohaikaran (Egretta albea). Se otti häiriintyneenä hatkat heti kun koitin kuvata sitä. Rubiininpunaisen, minua kiitettävästi juoksuttaneen Ruddy Darter (Sympetrum sanguineum) -sudenkorennon sain onneksi ikuistettua, muuten olisi harmittanut liian paljon. Punainen komistus (vain urokset ovat punaisia) istahti hetkeksi lepäämään korrelle, jolloin sain tehokkaalla zuumilla siitä yhden ainokaisen kuvan.

Alueen havupuut tuoksuivat ihanasti pihkalle auringonpaisteessa. Niiden joukossa oli aikamoisia metusalemeita huolimatta siitä, että vuonna 1985 alueella raivonnut hurrikaani oli pistänyt halki, poikki ja pinoon lukuisia alkuperäiskasveja. Korkeiden havupuiden lisäksi minuun vetosivat mystisesti oksistonsa alle suojaisan mörrimöykynluolan muodostaneet puut, jollaisia olisi mitä ihaninta olla omassa unelmien puutarhassa.

Eräs puistossa vastaan tullut vanha mies opasti minut katsomaan lammessa soutelevia Snapping Turtleseja eli näykkijäkilpikonnia (Chelydra serpentina). Hän painotti, että ne sitten tosiaan purevat ja lujaa. Eipä olisi tullut mieleenkään mennä rapsuttamaan kuonosta noita kunnioitettavan kokoisia äkäpusseja, joiden ansiosta moni uimari on kuulema menettänyt varpaansa! Sain kuvan isoimmasta kaihisilmäisestä yksilöstä, joka nosti päänsä veden pinnalle kun menin altaan reunalle kurkkimaan.

En käy luettelemaan tässä kaikkia lukuisia viherkasveja, joita kävin nuuhistelemassa, kuvaamassa ja ihmettelemässä, mutta kartanon naisten vessasta on tehtävä erityismaininta. Se oli sisustettu hyvin ylellisesti ja romanttisesti, seinällä olevine hempeine tauluineen. Oli muuten ehdottomasti kaunein vessa, jossa olen koskaan käynyt. Kartanossa toimivassa lahjakaupassa päivysti herttainen mummeli, joka kertoi tekevänsä kassalla vapaaehtoistyötä. Juttelin hänen kanssaan tovin vieraista kielistä ja sen semmoisesta, kun hän sattui kehaisemaan aksenttiani kauniiksi.

Aurinkoista päivää varjosti vain yksi ikävä seikka. Nimittäin se, että olin unohtanut innoissani touhutessani puhelimeni teltalle. Samoin unohdin lähettää aamulla liikkeelle lähtiessäni sovitun "olen ok" -viestin Jänismiehelle. No hänhän oli huolestunut kauheasti 18 tunnin informaatiokatkoksesta ja lähtenyt kesken työpäivän hakemaan minua. Juuri kun olin viiden tunnin puistotarpomisen jälkeen lähdössä takaisin leirille päin, Jänismies tuli minua vastaan huolesta vihertävänkalpeana ja musta pilvi sekä kallo luut ristissä päänsä päällä. Hetken henkeä vedettyään hän totesi, että vähensin juuri hänen elämästään noin kaksikymmentä vuotta plus harmaannutin puolet hänen hiuksistaan. Hän oli meinannut saada halvauksen huolesta, kun ei löytänyt minua mistään, eikä kukaan leirialueella ollut nähnyt minua koko päivänä.

Unohduksesta seurasi kohtuullisen vakava keskustelu, joka ankarasta sävystään huolimatta antoi osviittaa siitä, miten paljon tuon miehen täytyy minusta välittääkään. Olin kyllä kovasti pahoillani siitä, että muistini on kuin tuuliviiri. Kun näen jotain kiinnostavaa, kaikki muu unohtuu tuhkana tuleen. En vain vieläkään osaa ajatella, että joku olisi minusta noin lyhyen ajan sisällä tavattoman huolissaan, koska olen luutunut ajatteleman, että olen yksinänikin pärjääjä ja selviytyjä, joka ei pääsääntöisesti hankkiudu hankaluuksiin. Onneksi sentään sain tunnin kestäneen murjotuksen ja marmatuksen jälkeen anteeksi.

Jänismiehen lähdettyä takaisin Brookhaveniin, talsin ilta-aurinkoiselle merenrannalle uimaan lillulämpimään veteen. Lähetin miehen perään monta nöyrää ja rakastavaa tekstiviestiä.

4 kommenttia:

satujatar kirjoitti...

Kilpikonna näyttää aika pelottavalta. En minäkään tuollaisen kanssa samaan altaaseen lähtisi.

Ta-Miit kirjoitti...

Ymmärrettävää, sillä näykkijät voivat kastaa tämän näköisiksi ja kokoisiksi:

http://www.dausettrails.com/
snapturtle.jpg

Ja minä kun olen aina luullut, että kaikki kilpparit ovat hyväntahtoisia mussukoita.

shaoli kirjoitti...

Heippa!
kiva että olet hengissä selvinnyt 'vaarallisesta luonnosta' ;)

Viitsitkö käydä laittamassa kommenttia mulle - pitäisi ostaa uusi kamera - tai voit kirjoittaa s.postiinikin, että mitä mieltä olet =)

tiikeritoveri kirjoitti...

Kaksijakoisia ajatuksia herätti tuo lopussa kertomasi tapaus. Vaikkei sinun varmasti vähintään perushyvä osaamis- ja kokemustasosi luonnossa (yksinkin) selviytymisen nyt ihan Veikka Gustafssonin huipputasoa vastaisikaan (eivätkä sen puoleen olosuhteetkaan...), heitänpä vertailuksi mitä luin lehdestä K2-vuoren äskeisiin kuolinuutisiin liittyen. Gustafssoninhan arveltiin mahdollisesti lähtevän pelastamaan vuorella vielä hengissä olevia. Toimittaja sai yhteyden hänen suomalaiseen yhteyshenkilöönsä, joka kuitenkin kertoi, ettei itsekään ollut saanut Veikkaa vähään aikaan kiinni, koska tämän puhelin oli suljettuna. Tässä ei yhteyshenkilön mukaan kuitenkaan ollut mitään ihmeellistä eikä huolestuttavaa, oikeastaan päinvastoin. V.G.:lla on kuulemma useinkin tapana sulkea puhelimensa, kun hän keskittyy tärkeään nousuun. Ymmärrän tuon täysin, ja olen varma, että miehen läheisetkin tavan tietäen ymmärtävät olla turhaan hermoilematta. Ilmeisesti sinun tapauksessasi Jänismiehen suhteettoman hermoilun aiheuttikin ennen muuta se, että olit etukäteen luvannut lähettää tiettyyn aikaan viestin. Ehkäpä seuraavalla kerralla voisittekin sopia, ettei mitään tarvitse ilmoitella ellei satu hotsittamaan, ja huolestuminen kielletty puolin ja toisin vaikkei toisesta kuuluisi halaistua ookoota..?