lauantaina, heinäkuuta 19, 2008

Wildwood State Park









Kotona taas. Erittäin aurinkoisia ja hiekkaisia terveisiä Long Islandilta ja Fire Islandilta. Olen naarmuilla, auringonpolttamilla, itikanpuremilla, näppylöillä ja jalat loputtomasta kävelemisestä tönkköjäykkinä. Yksi varpaistani muistuttaa rakon ansiosta enemmän karviaismarjaa kuin varvasta. Korvat rahisevat vieläkin puolillaan hiekkaa ja samaa tavaraa olen putsannut varmaan kaikista muistakin onteloistani. Mutta olenpa vaan syvän tyydyttynyt ja onnellinen siitä, että tuli lähdettyä. Elämän harvoja tarkoituksia ja käyttöohjeita on mielestäni mennä, kokea ja nähdä uusia asioita.

Reissuni suuntautui New Yorkin itäpuolella olevalle valaanmuotoiselle saarelle, tarkemmin ottaen Suffolkin piirikuntaan. Alun perinhän minun ei ollut edes tarkoitus lähteä minnekään sillä aikaa, kun Jänismies suunnisti Brookhavenin National Laboratoryyn. Mutta sitten minua purikin matkakärpänen (vai olisiko sopivampaa sanoa, että matkapunkki tai matkamoskiitto tässä tapauksessa) ja mukaan oli päästävä. Onneksi tein päätökseni ajoissa ja sain melkoisen nettisurffaamisen jälkeen tehtyä camping-varaukset Wildwoodin ja Heckscher State Parkin alueille.

Ensimmäinen ideani lähteä telttailemaan Fire Islandille kaatui alkuunsa siihen, että Watch Hillin leirintäalueen henkilökuntaa ei saanut langan päähän. Eivätkä he myöskään vastanneet tiedusteluihini sähköpostitse, muuta kuin kehotuksella soittaa numeroon, jossa oli vastaaja päällä. Ainoa ohje leiripaikan saamiseksi oli pistää shekki tulemaan ja he lupasivat katsoa SITTEN shekin saatuaan, onko alueella tilaa. Pitäkööt leirinsä, ajattelin. Minähän en rahaa lähettele mihinkään epämääräisille tahoille, jos heiltä ei kerran mitään takeita tai informaatiota irtoa etukäteen. Verkossa ilmoitetut puhelinnumerotkin taisivat olla vanhentuneita, päätellen myöhemmin paikan päältä hamstraamistani esitteistä. Onnekseni en ripustautunut tuohon ideaan härkäpäisesti, sillä päivävisiitillä kävi ilmi, että kymmenen päivää Fire Islandilla olisi saattanut hyvinkin vastata telttailua Saharassa.

Ensimmäiset neljä yötä vietin Long Islandin pohjoispuolella, Wading Riverin kylän lähellä sijaitsevassa Wildwood State Parkissa. Kun saavuin sinne keskiviikkona, paikassa oli aivan ihanan rauhallista ja hiljaista. Väkeä tuskin nimeksikään, eikä etenkään kakaroita, oi onnea! Leiripaikka oli puiden katveessa ja pitkä merenranta sijaitsi lähellä pienen metsäpolun päässä. Illan hämärtyessä yöperhoset lepattelivat leirissä ympäriinsä ja tulikärpäset tuikahtelivat. Tähtitaivaskin näkyi pimeällä kauniisti. Rannalle johtavalla polulla näin illan hämärissä kookkaan lukin, joka oli tarpeeksi vahva kantaakseen saalistamaansa valkoista yöperhosta. Samanlainen vorriainen piti minulle seuraa (vai vahtia?) myös suihkussa käydessäni.

Tunti sen jälkeen kun olin ensimmäisenä iltana nukahtanut, paikalle saapui kunnon rankkasade ja noin neljän kilometrin säteellä pyörinyt ukkonen, joka sai minut huolestumaan turvallisuudestani. Onneksi salamojen leiskunta ja kumea jyrinä meni ohi tunnissa ja koko loppureissu olikin leirikasteen jälkeen pelkkää auringonpaistetta.

Suurin osa Wildwoodin ajasta meni siihen, että lorvailin pitkin autiota rantaviiva, keräilin kiviä, otin valokuvia, tarkkailin huvittuneena tiiviisti toistensa välittömässä läheisyydessä rannalla kyhjääviä ihmisiä ja heidän touhujaan sekä kiskoin leirikioskista saatavaa hyvää kahvia. Kioskin pitäjä oli sitä mieltä, että mikään ei ole niin pahaa, kuin seisonut kahvi ja keitti minulle aina tuoreen pannullisen kun tulin toiveikkaana norkoilemaan. Pimeän laskeutuessa luin ajan kulukseni otsalampun valossa Joanne Harrisin uusinta kirjaa Runemarksia ja Wade Brackenburyn kiehtovaa Tiibetinmatkakirjaa, Yak Butter & Black Tea.

Kun havaitsin Long Islandin pohjoispuolen joukkoliikenteen kohtuullisen näivettyneeksi, välimatkat etukäteen huolimattomasti arvioimaani paljon pidemmiksi, enkä myöskään saanut paikan päältä mistään aikatauluja tai muutakaan infoa, (niin kuin olin naivisti kuvitellut), tyydyin viettämään aikaani leirissä ja sen lähiympäristössä. Jänismies tosin tahtoi, että hankin pahan sään varalle kulkuluvat myös Brookhaveniin, joten kävin siellä kuvattavana, syynättävänä ja lätysköitävänä yhden aamupäivän aikana.

Sen verran tempaisin, että kävin Manorvillessä katsomasa paikallisen nähtävyyden, joka on etupäässä lapsille tarkoitettu, mutta joka sopi meikäläisen eläinhullulle luonteelle vallan mainiosti. Manorvillessä on keskellä ei mitään pienimuotoinen eläintarha tai ennemminkin farmi, jossa hoidetaan loukkaantuneita, heitteille jätettyjä ja ei-toivottuja eläimiä. Siellä on sikoja, kanoja, kameli, laamoja, alpakoita, ilves, apina, aasi, kalkkunoita, peuroja, krokotiili, japanilaisia silkkikanoja, ankkoja, kaneja, marsuja ja muutamia muita otuksia, joita en ensinnäkään tunnistanut entuudestaan ja joiden nimi ei tarttunut muutenkaan mieleen. Paikka oli valokuvaamisen suhteen otollinen ja sain useampiakin hauskoja otoksia mm. maailman rumin -kilpailun tähtikaartia edustavista sioista ja hämärästä eläimestä, joka näytti jäniksen ja peuran risteytykseltä. Olisin voinut kuvata japanilaisia silkkikanoja vaikka kuinka kauan, sillä ne olivat todella veikeitä, karvavarpaisia ja pöfföisiä töyhtöhyyppiä.

Kameli oli minusta kovasti kiinnostunut, kun menin sen lähelle napsimaan otoksia, mutta jätin sen suosiolla paijaamatta (farmin eläimiin saa siis koskea), sillä mielessäni kummitteli tarina kameleista, jotka suuttuessaan saattavat yrpätä vatsansa sisällön dissaamansa tyypin päälle. Pienen hevosen näköistä, ihaa-mentaliteetilla varustettua ja pehmeäturpaista kavioeläintä sen sijaan rapsuttelin, siulittelin ja halailin mieluusti. Sillä oli tosi rankkaa, sillä se joutui olemaan samassa aitauksessa raivostuttavaa melua pitävän aasin kanssa ja sietämään aasin jatkuvia sekstailuyrityksiä, jotka olivat kokoerosta johtuen täysin mahdottomia.

Jouduin hankkiutumaan Manorvillestä pois paikallisen taksin kyydissä, kun kävi ilmi että kävelymatka olisi vienyt puoli päivää pitkin hurjaliikenteisiä teitä. Bussitiedusteluilleni hymähdettiin vain hyväntuulisesti, että ei meillä semmoisia täällä kulje. Kuskini oli kotoisin Arizonasta ja kertoi nähneensä siellä kalkkarokäärmeitä, kun jotain jutellakseni kysäisin. Kaverin kanssa oli helppoa höpöttää small talkia, vaikka yksinään vaelteleva naisihminen tuntui kummastuttavan häntäkin melkoisesti. Naureskelimme esimerkiksi erään uskomattoman taitavan nuoren kuskin tekemälle linkkuveitsikäännökselle ja onnistuin lohkaisemaan, että monet ihmiset eivät osaa tehdä pyöränkään kanssa niin notkeaa käännöstä, kuin mitä kyseinen heppu suoritti pitkän säiliöautonsa kanssa.

Torstai ja perjantai menivät pitkälti tarpoessa ympäriinsä silmämunat pyörien. Herätin jonkinasteista epäuskoa esimerkiksi minua ihan varta vasten kopistaan jututtamaan tulleessa vanhassa puistovahdissa. Hän oli nähnyt minun tarpovan huvikseni lähikylään kaupalle ja takaisin, suuntaansa ehkä noin nelisen kilometriä. Totesin rakastavani kävelemistä ja hän oli, että eipä siinä mitään, vaikka naamasta näki, että hän piti minua hiukan hurahtaneena. Käveleminen on Long Islandilla todella kummallinen ajanvietemuoto, minkä tulin myöhemmin huomaamaan oikein alleviivatusti.

Perjantaina tulin ottamaan teltalleni pienet iltapäivänokoset ja noin viiden aikaan huomasin viikonlopun todella alkaneen. Karavaanarit saapuivat ja jättimäiset perheteltat nousivat pystyyn. Omani oli kuin kirpun teltta muhkeimpien luomusten rinnalla. Macholta kuulostava paksu mies asettui lukuisan jälkikasvunsa kanssa naapuritontilleni ja piti siellä kukkoilevaa mölyä leiriään pystyyn väsätessään. Hauskana vitsinä hän päästi kokoamispuuhiensa aikana pitkän, märän pierun ja nauroi makeasti päälle. Siirryin suosiolla notkumaan loppuillaksi rannalle, jossa puolen mailin kävelyn jälkeen sain pitää rantaviivaa täysin omanani. Ei ristin sielua missään. Ja ne auringonlaskut, kuva kertonee enemmän kuin tuhat sanaa!

Viikonloppuna Wildwood muistutti multikulttuurista mustalaisleiriä. Kovaääniset ja juntahtavat, ilmeisesti niin kutsuttua trash-kansanluokkaa edustavat eriväriset aikuiset mölysivät useammalla kielellä, penskat kirkuivat, riehuivat ja huusivat kuin perkeleet, nuotiotulet paloivat, kitarat ja mankat soivat, mausteinen ruoka tuoksui ja meno oli kaikenkaikkiaan melkoisen vilkasta. Aluksi se tuntui ärsyttävältä, mutta kun huomasin, ettei kenestäkään ole minulle henkilökohtaista häiriötä, mekkala menetti merkityksensä. Minulla ei ole paradoksaalisesti vaikeuksia nukkua tasaisessa melussa, vaikka heräänkin helposti, jos joku rapsahtaa teltan välittömässä läheisyydessä. Ihan makeat yöunet sain vaikka jytke ilmeisesti jatkui aamutunneille asti. Joillakin leiriläisillä tosin tuntui olevan keskinäistä sanaharkkaa ja kahnausta, sillä telttani ohi meni mm. nainen joka toitotti ilmeisesti puhelimeen vihaavansa espanjalaisia ihmisiä ja vihaavansa meksikolaisia ihmisiä syystä että "ne ovat yksiä saakelin mölyapinoita ja ovat koko ajan molottamassa kovaan ääneen tyyliin paa-paa-paa-paa". Kuulin myös machon naapurini uhoavan, että "I don´t want anybody to look at MY wife." Varmuuden vuoksi nukuin avattu linkkari käden ulottuvilla, vaikken erityisemmin edes kokenut olevan sille tarvetta. Eipä se vara koskaan venettä kaada.

Kun saavuin lauantai-iltapäivänä kävelyltäni leiripaikkaan, huomasin että noin metrin päähän teltastani oli pystytetty verkko. Lukematon lauma intialaisia (hattalaheijaa-englannista päätellen) tyyppejä pelasi tontillani jotain lentopallomaista koppipeliä. Ilmeeni oli varmaan näkemisen arvoinen, sillä intialaiset alkoivat heti pyydellä anteeksi, että olivat siinä pelaamassa ja väittivät että eivät arvanneet kenenkään leiriytyvän (pystyssä sojottavasta teltastani huolimatta) juuri siinä. No shit, Sherlock. He lupasivat lähteä heti pois, mutta olin jo ehtinyt nielaista taimelle nousseen reviirikiukkuni ja hyväntahtoisuuden puuskassa sanoin, että sen kun pelaatte, kun teillä kerta näyttää olevan noin hauskaa. Itse jatkoin matkaani liaanien peittämän metsän siimekseen. Myöhemmin huomasin ärtymyksekseni, että samat tyypit olivat lupaa kysymättä sosialisoineet leiripaikkani pöydän omaan leiriinsä ja jouduin myöhemmin roudaamaan sen Jänismiehen kanssa pois sieltä, kun en yksin jaksanut kantaa. Lisäksi heillä oli todella mielenkiintoinen illanvieteohjelma, jossa he lauloivat ja tanssivat ja säestivät itseään autonsa varashälyttimellä... No, hupinsa kullakin.

Long Islandin punkki- ja moskiittovaroitukset pitivät enemmän kuin hyvin paikkansa. Ensimmäisenä päivänä yksi punkki ehti melkein purra itsensä kiinni kämmenselkääni. Viime tingassa pistoksesta havahtuneena liiskasin sen. Punkkeja sai kapistella karkotteesta huolimatta vaatteistaan irti joka kerta, kun oli käynyt nurmikoilla kävelemässä ja erään metsäreissun jälkeen nypin vaaleista housuistani, sukistani ja kengistäni irti peräti 15 punkkia. Ihme kyllä yksikään ei onnistunut piiloutumaan telttaani ja puremaan itseään minuun kiinni yön pimeinä tunteina.

Käytin matkallani Kiss My Facen luonnonmukaista Swy Flotter -ötökkäkarkoitetta deetiä sisältävien myrkkyjen sijaan. Ikäväkseni täytyy sanoa, että hyvistä tarkoitusperistään huolimatta kyseinen aine oli ainakin itikoiden suhteen Kiss My Ass -luokkaa. Luulen että ötökäntorjunnassa oli olennaisempi rooli mukaan varaamallani eukalyptusöljyllä, jonka hajun huomasin elävällä punkilla tuotetta testattuani aiheuttavan sille hyvin tukalat oltavat. Itikat sen sijaan antoivat pitkät tököteilleni ja söivät minua oikein hyvällä ruokahalulla, joten täytyy vain toivoa, etten sentään onnistu saamaan seitsemää oikein Länsi-Niilin-virus lottoarvonnassa.

Jenkit osoittivat moskiitto-ongelman suhteen "ihailtavaa" ongelmanratkaisukykyään myrkyttämällä läsnäoloaikanani ainakin osan Long Islandista ja Fire Islandista lentokoneista käsin. Huomasinpahan vain eräänä aamuna myrkytysilmoituksen sekä paikallislehdestä, että delin telkkarissa näkyvistä uutisista. Niissä kehotettiin raskaana olevia naisia sekä lapsia pysyttelemään lentosumutusten aikaan sisätiloissa. Ou jee, muillahan ei tietenkään ole paskankaan väliä. Sitä en sitten tiedä, että kylvettiinkö myrkkyjä jonain päivinä niille alueille joilla itse oleskelin. Ainakin leirialueeni polunvarteen oli ilmaantunut ilmoituslappu rikkaruohontorjunta-aineiden levityksestä mukavasti ennen aamuseitsemää, kun kaikki vielä tuutivat pahaa-aavistamattomina teltoissaan.

Eli tällainen oli ensimmäinen Long Islandin lomapätkä. Myöhemmin lisää kertomusta saaren huomattavasti hektisemmältä ja kuumemmalta eteläpuolelta.

6 kommenttia:

Zepander kirjoitti...

Ne on sitten onnistuneet risteyttämään puudelin ja kanan.

chi kirjoitti...

Vau mitä kuvia! Varmaan mieleen painuva reissu. Erityisesti se japanilainen silkkikana tms oli aika hemaiseva otus. Järkyttäviä ötököitä kuvista päätellen...

Heh, rivien välistä aistittavissa että Ithacan ulkopuolella kaikki ihmiset eivät ole kauhean avarakatseisia.

tiikeritoveri kirjoitti...

Miten kahvitajuinen kioskinpitäjä!!! Varmaan itsekin varsinainen kahvikissa. Ihannemaailmassa noin olisi tietysti kaikkialla... (haikea huokaus).

Mutta mitä kummaa on siulittelu? Ikinä kuullutkaan moista verbiä. Suloiselle eläimelle lepertelyä sie-murteella?

Ta-Miit kirjoitti...

Zepander, risteytyksen tuottaneina isäehdokkaina lienevät myös silkkipuu, maitohorsma ja pölyhuiska :)

Voi, miksi minulla ei ole omaa maataloa... Istuisin mieluusti päivät pitkät katselemassa, kun tuollaiset töyhdökkäät karvajalat kuopsuttelisivat matoja maasta (in my dreams).

Chi, Wildwoodissa pääsin totisesti tarkkailemaan täkäläistä junttikulttuuria. Näitä kohtaamisia ei ole Ithacassa juurikaan sattunut ja täällä "vihaan espanjalaisia ja meksikolaisia" -tyyppisten huutelujen julkinen ilmoille päästäminen olisi aika paha etikettivirhe, jota ei hyvällä katsottaisi. Tuollaista kuultuaan sitä taas muistaa, että tosiaan hengailee enimmäkseen koulutettujen ihmisten kanssa.

Heh Tiikeritoveri, siulittelu on niin hauska kirjoitusvirhe, että taidan jättää sen paikoilleen :)

Kemppuli kirjoitti...

Jäniksen ja peuran risteytykseltä näyttävä hämärä eläin lienee pampajänis alias mara.

T. Yleensä taustalla pysyttelevä lukijasi

Ta-Miit kirjoitti...

Oi kiitos hirmuisesti Kemppuli! Vaivasinkin tuolla päätäni ihan kiitettävästi, kun hain turhaan tietoa eri peuralajikkeista.