Fire Island

Sokerina reissun pohjalla odotteli sitten Fire Island. Mystisen kuuloinen, pitkä saarenroikale Long Islandin eteläpuolella. Sinnehän olin siis alun perin ajatellut meneväni koko lomaksi. No minähän nyt varmaan lähtisin vaikka kuuhun telttailemaan, jos jossain ilmoitettaisiin, että siellä on camping-alue.

Fire Islandille pääseminen vaati minulta ensinnäkin matkustamista viileäksi ilmastoidulla (ahh!) LIRR-junalla ja toisekseen lautalla. Saari on 48 kilometriä pitkä ja paksuimmillaankin vain puolen kilometrin levyinen, autotietön luikero, joten sitä oli ihan turha kuvitella seulovansa kokonaan muutamassa päivässä. Päätin lähteä ensimmäiseksi tutustumaan paikkaan nimeltä Sailors Haven, koska siellä oli mielenkiintoiselta kuulostava nähtävyys: Sunken Forest.

Ajoin Great Riverin asemalta lähtevällä junalla Sayville-nimiseen kylään ja kävelin muutaman kilometrin lauttaterminaalille. Reitti junalta sinne oli kiitettävän selkeästi merkitty, vaikka olin jo tuohon mennessä onnistunut hankkimaan kävelemisen mahdollistavan yksityiskohtaisen kartankin East-Islipin marketista. Eestaas-matka lautalla maksoi 12 dollaria ja suuntaansa kyyti kesti vajaan puoli tuntia.

Saapuessani puolen päivän porotuksen aikaan Sailors Haveniin, oli erittäin kuuma, joten päätin lähteä ensimmäiseksi kiertämään uponnutta metsää. Syvän vihreässä ja meheväkasvuisessa metsässä erikoista on se, että se kasvaa dyynisaaren keskellä, merenpinnan alapuolella. Ekologisesti se on harvinainen ilmiö ja ikää sillä on 200-300 vuotta. Sunken Forestissa kasvaa piikkipaatsamia, mustatammia, mustakirsikoita, pikimäntyjä, rusotuomipihlajia, sassafraspuita punavaahteroita, tupelopuita, mustikoita ja saniaisia. Olemassaolostaan aaltoja vastaan kamppailevia ja metsää suojelevia dyynejä pitävät kasassa matalat pensaskasvustot, joiden tallaaminen oli ankarasti kielletty. Alueella kuljettiinkin vain laudoitettuja teitä pitkin. Metsän keskellä on vetistä rämeikköä ja liaaneja roikkuu joka puolelta. Runsaaksi mainittu eläimistö sen sijaan loisti poissaolollaan ja ihmettelimme sitä yhdessä erään juttusilleni tulleen intialaisen kanssa. Muutama lintu vain kuopsutteli etsivän oloisena kariketta, eikä kosteassa metsässä ollut itikan itikkaa! Syyttävä sormeni ei voinut olla kääntymättä myrkytyslentoihin, joita tehtiin niinäkin päivinä osassa saarta.

Dyynien takana kuohuva meri houkutti kovasti metsäreissun jälkeen. Vaihdoin uikkarit ja jouduin jättämään kaiken omaisuuteni vartioimattomana rannalle, mennessäni molskimaan. Hurrikaani Berthan jälkimainingeiksikin mainitut aallot olivat sen verran isoja ja arvaamattomia, että suhtauduin niihin pelokkaasti, enkä lähtenyt lainkaan syvemmälle. Päivän lehdessä oli juttu, että edellisessä leiripaikassani ulapalle uinut nuori mies oli hukkunut isojen aaltojen takia. Toisestakin hukkumisesta uutisoitiin noin viikko reissuni jälkeen.

Päin tulevilla aalloilla oli niin kova voima, että ne iskivät melkein ilmat pihalle palleasta ja olivat vähällä tyrkätä muljun polveni paikoiltaan. Kokeilin yhtenä lähestymistaktiikkana aallon päälle hyppäämistä. Aalto heitti minut sen jälkeen komeassa kaaressa mukkelismakkelis rantahietikkoon, josta aallon mukaan lähtevä hiekka puolestaan syöksyi kovaa imevän vasta-aallon myötä uikkareihini. Siitä oli kyllä ylevä vedessä kahlailu kaukana. Ymmärsin hyvin, miksi naisuimarit suosivat bikineitä kokouimapuvun sijaan, miehillä oli tosin järjestään epäkäytännölliset pitkät shortsit. Vesi oli muuten polttavan suolaista ja silmiin joutuessaan kirveli kipeästi.

Peuhattuani itseni väsyksiin aallokossa, otin tovin aurinkoa ja suoritin sitten epämenestyksekkään "hankkiudu hiekasta eroon" -operaation. Hankalassa vedensäästösuihkussa käymisestä huolimatta hiekkaa sai kaivella myöhemmin silmäkulmista, nenästä, korvista ja vaikka mistä. Jouduin tyytymään paluulauttaa odotellessani aika laihoihin eväisiin (vettä ja sulanut energiapatukka). Paikan yhdistetty krääsä- ja ruokakauppa nimittäin piti korttiostosten alarajana 25 dollaria, eikä siellä ollut todellakaan mitään (vain todella kauheaa, ylimautonta sälää), mihin olisin saanut hakattua niin paljon rahaa. Sama 25 dollarin raja päti sitten kaikissa muissakin saaren kohteissa.

Mukavaksi yllätyksekseni Jänismies laittoi tekstarin ja lupautui noutamaan minut Sayvillestä. Söimme leirissä grillattua kanaa iltapalaksi, ennen kuin hän palasi taas päivystämään labralle. Kanan syömisestä seurasi mielenkiintoinen yöepisodi. Olin ehtinyt nukkua muutaman tunnin, kun heräsin siihen että telttani viereisestä pensastosta kuului rähinää, rääkynää ja murahtelua. Torkahdin hetken päästä uudestaan ja heräsin siihen, kun telttani ympärillä rapisteltiin ja tassutettiin kiivaasti. Otin magliten ja kurkkasin sen valossa ulos liepeen alta. Vanha tuttu naamiobandiittihan se siellä! Valokeilaani joutunut pesukarhu tuijotti minua silmät kiiluen ja minä sitä silmät turvoksissa, toivoen että ruokaa etsivien pesukarhujen sambakarnevaalit eivät jatkuisi aamunkoittoon asti.

Seuraavana aamuna laiskotti todella hartaasti. Ajattelin ensin että näääh, en jaksa nähdä vaivaa lähteäkseni pidemmälle reissulle. Ison kahvin jälkeen reissujalka alkoi kuitenkin teputtaa, joten eikun patikka junaan ja nenä kohti Bay Shorea. Bay Shore oli huomattavasti vilkkaampi ja organisoidumpi paikka, josta lähti lauttaa niin monelta portilta etten tiennyt, minkä olisin valinnut. Entten tenttenillä loikkasin Fair Harborin lauttaan, joka saapui puolen tunnin puksuttelun jälkeen vanhalla kunnon kylätunnelmalla maustettuun satamaan.

Fair Harborin kylä oli tiheästi asutettu. Heti satamasta lähti "mökkikylää" ristiin rastiin meneviä pikkuteitä sekä laudoitettuja polkuja, joita pitkin paikalliset ajelivat puhkiruostuneilla polkupyörillä ja toden totta, kuten kirjoissa luvattiin: paljain jaloin. Merkilliset bungalovit, suolapärskeiden ja kosteuden syömät röttelöt, luksushuvilat, sekä iloisesti koristellut hippimökit tönöttivät siellä sulassa sovussa.

Talsin rannalle ja otin suunnan kohti länttä, jossa tiesin saaren majakan sijaitsevan. Tarvoin rannalla merkillisiä meduusoja, ihmisiä ja aaltoja kuvaten. Kun zuumailin rannalle huuhtoutunutta lasinkirkasta hyytelö-ölliäistä, vanha kalastajapappa tuli onkivavat olallaan kyselemään mitä kuvaan. Vastauksen kuultuaan hän pyysi, että ottaisin kuvan hänestäkin, hän kun se vasta onkin "old sea creature." No riemumielin otin. Papan vaimo oli heti moittimassa miestään minun häiritsemisestäni, mutta minä vakuutin heille, että olin juttuseurasta ja pilkesilmäisestä valokuvamallista aidosti iloinen.

Kuljin mietteissäni majakkaa kohti, kun vastaani tepsutteli mies munat paljaana. Kun nostin katseeni, huomasin että olin saapunut nudistirannalle. Siellä kellotti hyväntuulisia, paljaita ukkeleita, kuin tyytyväisiä hylkeitä aurinkovarjojensa kanssa. Naisia ei näkynyt.

Jatkoin matkaani majakalle asti ja harmikseni korkean majakan näköalatorni ehti mennä kiinni nenäni edestä, vaikka aukioloaika oli ilmoitettu esitteessä selvästi tuntia myöhemmäksi. No, oli se rakennus fallisen jyhkeä ilmestys alhaalta päin katsellessakin ja sisällä oli meriaiheinen taidenäyttely, jota sentään pääsi vielä katsomaan. Majakkapolulla kuvausmallikseni hyppeli vielä suloinen, pienenpieni pumpulihäntäjänis.

Paluumatkalla otin vaatteet pois, viikkasin pinoon ja painuin hetkeksi mereen Eevan asussa, yhtä aikaa jonkin joogilaihan hippiukkelin kanssa. Alastomuus on minulle luonnollista vapautta ja uhmakkuutta tylsiä sovinnaissääntöjä vastaan, joten käytän toki kernaasti kaikki nudistiset tilaisuudet hyväkseni. Hetken tosin mietitytti se, että mahdollisesta takaa-ajosta tulisi nakuna näkemisen arvoinen (Benny Hillin takaa-ajomusiikin soidessa taustalla), jos joku päättäisikin ryöstää rannalla lojuvan omaisuuteni.

Uiminen itsessään ei sujunut yhtään edellispäivää mallikkaammin, vaan aallot heittelivät minua koomisesti nurin mielensä mukaan. En vain osannut, joten en ehkä sittenkään harkitse metamorfoitumista delfiiniksi.

Viivyin Fair Harbourissa iltaan saakka hempeänvioletteja, aaltojen hiomia simpukanpalasia keräillen ja hämärän laskeutumista kuvaillen. Jänismies päätti hommansa Brookhavenissa ja tuli minua vastaan South Bayn satamaan. Menimme yhdessä illalliselle tunnelmalliseen pizzapaikkaan, jossa kerrankin saimme eteemme herkulliset ja oikein valmistetut pizzat punaviinilasillisen kera. Minua hihitytti, että jätän varmaan istumapaikalleni pienen hiekkakinoksen muistona uintireissustani. Huumaannuimme pehmeästä iltatunnelmasta niin, että ehdimme leirialueen portille vasta puolta minuuttia vaille kymmenen, nippa nappa ennen porttien sulkeutumista.

Sitten oli edessä viimeinen lomapäivä, josta sain nautiskella armaan siippani kanssa. Lähdimme Patchoguen sataman kautta lautalla Watch Hilliin, paikkaan josta leiripaikan varaaminen oli ollut niin viimeisen päälle kiven alla.

Taas hiukan uudenlainen saarimaisema ja tuttua hienoa hiekkarantaa silmänkantamattomiin. Kävi ilmi, että mikäli olisimme menneet yöpymään "wildernesiin", kaipaamamme sauna olisi ollut siihen verrattuna kylmä paikka. Kun miellyttävästi viilentävän meren ja hyrskyävien aaltojen kastelemalta rantaviivalta käveli taivastelemaan dyynien takaista maailmaa (jos haluaa telttailla, leiripaikka ei saa näkyä rannalle), ilma lakkasi tyystin liikkumasta ja hiekka hohkasi kuumuutta ahjon lailla. Minulle tuli vastustamattomasti mieleen Speden hiekkakuopilla kuvaama Hirttämättömät. Matalasta dyynikasvustosta ei juuri ollut auringonsuojaa, mutta sen värit olivat hätkähdyttävän mehevänvihreät armottomasta porotuksesta huolimatta.

En tiedä, kuinka matalalle lämpötila olisi yön tullen laskenut, mutta päiväsaikaan dyynien takana ei kestänyt turhan kauaa hengailla. Jatkoimme patikointia muutaman kilometrin, kunnes hajurakoa viimeiseenkin ihmiseen oli niin paljon, ettei ketään enää näkynyt. Rakensimme puunkarahkoista, peitosta ja pyyhkeestä itsellemme aurinkokatoksen ja sitten olikin jo meininki kuin autiolla saarella. Ja eikun nakuna mereen. Sain houkuteltua ujostelevan Jänismiehenkin strippaamaan ja kokeilemaan, miltä tuntuu olla hetken ajan kaksi ainoaa ihmistä paratiisissa.

Uimisen jälkeen keräilin kiviä ja simpukankuoria, joista tein suuren, nimikirjaimemme sisältävän sydämen (minäkö teinix, miten niin?) hiekkaan. Tutkailimme myös rannalle huuhtoutuneita, hauraita, helmiäisenhohtoisia ravunpoikasia, joista yksi nipisti Jänismiehen karvaista jalkaa. Varsinainen ällistelyn aihe sen sijaan olivat kuolleiden hevosenkenkärapujen kuoret, joita lojui rannalla lukemattomia, kuin kaatuneiden sotilaiden kypäriä.

Hevosenkenkäravun mahapuoli näyttää predatorin naamalta ja täysikasvuisen ravun kilpi on ison ruislimpun kokoinen. Lisäksi sillä on häntänä ilkeän näköinen luupiikki, joka toimii liikkumista avittavana elimenä. Pelottavasta ulkonäöstään huolimatta rapu on leppoisa ja verkkainen otus, joka saattaa elää 30-vuotiaaksi. Wikipedian mukaan latinankielinen nimi Limulus polyphemus tarkoittaa kummallista jättiläistä. Kummallinen se kyllä onkin. Hevosenkenkärapu on itse asiassa enemmän sukua punkeille, hämähäkeille ja skorpioneille, kuin ravuille ja se on selviytynyt jokseenkin muuttumattomana 445 miljoonaa vuotta, eli kyse on ns. elävästä fossiilista. Ravun tehokasta immuniteettia on tutkittu ja käytetty apuna kehitettäessä lääkkeitä, jotka tehoavat antibioottiresistensseihin bakteereihin.

Kuten arvata saattaa, tämäkin lajike on ajautumassa uhanalaiseksi ihmisten ryöstökalastuksen ansiosta. Lisäksi 10 prosenttia rapuressukoista kuolee siihen, kun ne kellahtavat aallon tyrkkääminä rannalle selälleen, eivätkä pääse enää takaisin jaloilleen. Ihmisiä kehotetaan kääntämään ravut oikein päin, jos sattuvat näkemään sellaisen pulassa. Ainuttakaan elävää, täysikasvuista rapua emme valitettavasti reissullamme nähneet.

Jänismies otti iltapäivätorkut värikkään instanttelttamme varjossa ja minä nautin auringosta, meressä kasteltu paita pääni suojana. Yksikään ihminen ei häirinnyt rauhaamme, mutta mainosta perässään laahaava lentokone lensi ylitsemme pari kertaa.

Kuuden tunnin reissun jälkeen palasimme takaisin Watch hilliin ja kun ylitin rannan tumman hiekan raidan päästäkseni lautateille, tuntui kuin olisin kävellyt tulisilla hiilillä. Hiekka poltti niin paljon, etten kärsinyt pysähtyä laittamaan sandaaleja jalkaan. Onneksi heti portaiden jälkeen oli kylmävesihana, jonka alle lykkäsin tummanpunaiseksi paahtuneet, savuavat varpaani.

Odottelimme iltalauttaa niin auringonvaloa itsemme täyteen ahmineina, että sataman harmaalautaiset, varjoisat rakennukset tuntuivat taivaalta. Kunnon aurinkorasvalla lotraamisen ansiosta emme polttaneet muuta kuin jalanpäällisemme ja nilkkamme palvikinkuiksi. Vähän tosin pimeydessä ja vaatteiden vankeudessa kauan elänyttä kankkuani kirveli, mutta tuskinpa siitä suurta vahinkoa tulee, jos ei elämäntavaksi ota. Ei edes nahka lähtenyt, kun hölväsin myöhemmin kirvelemään käyviin jalkoihimme bepantenea ja paksun kerroksen sinkkirasvaa.

Palasimme vielä samana iltana Ithacaan. Paluumatkalla kävimme sivupolkuna etsimässä bensa-asemaa pienestä, hämärähköstä kylästä nimeltä Moscow!

Suuret aallot keinuttivat minua vielä silloinkin, kun vajosin syvään uneen omassa sängyssäni.