Joulusushii tarjoo kunnon väki

Jouluahan ei ole mikään pakko juhlia perinteisesti. En ostanut tänä vuonna kuin yhden joululahjan, joka meni Jänismiehen työtoverille: ihanasti tuoksuvan miniananaksen, jonka puin vitsikkäästi pieneen joulupukin palttooseen. Lahjan saaja riemastui hiukan, sillä ymmärtää oivallisesti Muppet-huumoria.

Jouluruuaksi teimme sushia, jonka tekemistä olen halunnut koittaa jo vuosien ajan, mutta jonka olen taikauskoisesti kuvitellut olevan jotenkin hankalaa ja kaikenkaikkiaan liian ylevä kokkaamisen osa-alue meikäläiselle. Vaikeusasteesta erehdyin täysin. Sushin tekeminen on karjalanpiirakoiden teon vaikka silmät ummessa taitavalle ihmiselle helppoa kuin heinänteko, tosin runsaasti aikaa vievää. Merileväpötkylöitä rullaillessa tuli sitäpaitsi ihan kumma dejavu, että minä olen tehnyt tätä joskus ennenkin (edellisessä elämässä?) ja minun käteni tietävät tasan tarkkaan, mitä ne ovat tekemässä. Joulupuuro tuli siis tänä vuonna kuitattua luovasti, mantelia ei tosin tullut ujutettua yhteenkään pötkylään.

Selkeät ja helpot sushiohjeet kävin nappaamassa Pastanjauhajalta.

Jänismiehen työkaverin E:n lento kotiseudulle oli peruutettu, joten hän liittyi aattoillaksi seuraamme. Teimme jokainen omat sushirullamme ja ennen aloittamistamme kerroin E:lle Pastanjauhajan sivuilla olevasta anekdootista, jonka mukaan amerikkalaisen ruokaohjelman sushintekijä oli ahtanut rullansa ihan liian täyteen riisiä sekä täytteitä. Tämän seurauksena rulla ei ollut mahtunut kiinni. Kihihi. Anekdootista viisastuneena vieraamme teki ihan saman virheen oman rullansa kanssa ja sai aikaiseksi todella muhkean pötkylän. Mutta hyvää siitä tuli, muotoseikoista viis. Minimalistisessa joulupöydässämme maistui sushin lisäkkeenä Mozzarella ja basilikanlehdet ryyditettynä vallan mainioksi osoittautuneella, Sweeney Toddin mieleen tuovalla Razors Edge -punaviinillä. Jälkiruuaksi olin leipaissut Vadelmapiirasta, jonka jälkeen siirryimme läträilemään jouluisilla viinaksilla. Tai siis E teki itselleen ja Jänismiehelle viskipaukun, johon tuli sekaan raastettua muskottipähkinää ja neilikkaa. Minä pysyttelin visaasti kaukana viskistä ja sosialisoin punaviinipullon omaan käyttööni.

Joulutarinaksi E:n kertoi kaveristaan, joka pitää Rammsteinista. Hän oli tarjonnut ystävilleen kiitospäivän aterian ja nimennyt pääruuaksi tulevan kalkkunan Rammsteiniksi. Linnun ollessa kypsää hän oli säätänytruokailuhuoneen valoja hämärämmäksi, pistänyt biisin "Rammstein" soimaan ja tuonut kunnon räimeen säestämänä hurjasti höyryävän lintupaistin pöytään. Meni kerralla perinteisen rauhallinen ja harras tunnelmaa uusiksi :) Olikohan ollut kovinkin mehevää rammsteinia?

Oikein tunnelmallinen joulu oli siis meillä. Saunaa oli tosin kalvava ikävä, nyyh. Salmiakkia ja ruisleipää sen sijaan löytyi, kiitos Zepan ja Jänismiehen kotiporukoiden.

Silent Night

Silent Night

Silent night, Solstice Night
All is calm, all is bright
Nature slumbers in forest and glen
Till in Springtime She wakens again
Sleeping spirits grow strong!
Sleeping spirits grow strong!

Silent night, Solstice night
Silver moon shining bright
Snowfall blankets the slumbering Earth
Yule fires welcome the Sun's rebirth
Hark, the Light is reborn!
Hark, the Light is reborn!

Silent night, Solstice night
Quiet rest till the Light
Turning ever the rolling Wheel
Brings the Winter to comfort and heal
Rest your spirit in peace!
Rest your spirit in peace!

Yule

Talvipäivänseisaus ei tuntunut oikein uskottavalta. Ulkona oli ylen aurinkoista ja heleää siihen nähden, että on vuoden pimein päivä. Viikonloppuna Ithacan ylle tussahtaneet paksut lumipeitot kimalsivat niin, että silmiä kirveli ja ilmaantuneista huterista laduista päätellen joku hurjapää jopa hiihtää täällä!

Etsiydyimme ennenkäymättömälle puistoalueelle nimeltä Snyder Hill ja kävelimme sen lyhkäisen ulkoilureitin, josta näkyi kohtuullisen hyvin Ithacan yli. Viimeinkin löysin kukkulalle, jota olen tiiraillut kiinnostuneena aina Pine Tree Roadia kulkiessamme. Lapsuuden postikorttitalvet tulivat elävästi mieleen, etenkin erään aurinkoisen hiihtoreissun näkymät kotikylän korkean kukkulan rinteiltä.

Illan auringonlasku leimahti poikkeuksellisen komeasti horisontissa. Tämän maan kaamoskin on näköjään yltiöpositiivinen.

Botanical Gardens & Arboretums

Ikkunasta näkyy useampi kymmenen senttiä lunta ja taivas harmahtaa. On mitä antoisin aika kaivaa esiin aurinkoiset ja mehevänvihreät kesä/syysmuistot, joista en ole vielä saanut aikaiseksi kirjoittaa pärettä.

Jos sattuu olemaan hiukankin botanistisesti suuntautunut, matkakohteissa kannattaa ottaa selvää kasvitieteellisistä puutarhoista ja puistoista. Niiden olemassaolosta vastaavat kasvitieteilijät ovat nimittäin melkein poikkeuksetta intohimoisia viherpiipertäjiä, jotka ovat käyttäneet elämänsä rohmuamalla kaikki mahdolliset saatavilla olevat vihertävät elämänmuodot vaalimilleen maalänteille. Ihailen ja sympatiseeraan heitä syvästi ja kun en kerta omista toistaiseksi omaa maapalaa (en toistaiseksi edes kukkaruukkua), kerään erikoisia kasvilajikkeita äidilleni, joka vaalii niitä tursuavassa puutarhassaan.

Luonnonvaraisissa metsissä ja niityillä tarpominen on tietysti aina aidompaa, mutta pidän suuresti myös paikoista joissa kasvikset on eroteltu toisistaan, nimetty ja ehkäpä vielä pistetty kasvamaan niin, että kokonaisuus miellyttää esteettistä silmää. Hyvin hoidetut puistot ovat parhaimmillaan kuin maagisia maalauksia, joihin voi astua sisään ja nauttia kauneuden lisäksi myös tuoksuista, äänistä ja kasvien sekä puiden koskettelusta.

Viime kesänä Storrssissa käydessäni löysin Connecticutin yliopiston kasvitieteellisille puutarhoille. Siellä käyminen sai minut miettimään vakavasti sitä, josko sittenkin olisi pitänyt kouluttautua joksikin kasvitieteilijäksi. Kadehdin oikein ajatuksen kanssa ihmisiä, jotka pääsevät työkseen kasvattamaan lihansyöjäkasveja, kummallisia kaktuksia, raatokukkia, eläviä kiviä, kahvipensaita(!), yrttejä, palmuja ja vaikka mitä härpäkkeitä. Tosin sitten aina muistan perheeni työntäyteisiltä puutarhayritysajoilta sen tosiasian, että allergiani ja astmani eivät ole parasta mahdollista pataa voimakkaasti tuoksuvien rehujen tai pöllyävän turpeen kanssa. Silti vaan tuli herkistyneen kotoisa olo, kun astuin sisään sademetsänkosteaan ja turpeelta tuoksuvaan kasvihuonekompleksiin. Vietin paikassa useamman tunnin valokuvaten kasvien kiehtovia yksityiskohtia. Harmi tai ehkä sittenkin onni, että puutarhan harvoin kukkiva raatokukka oli ehtinyt jo lakastua. Sen uskomaton löyhkä kuulema leijailee puutarhoilta jopa lähellä asuvien ihmisten koteihin saakka, josta seuraa aina napinaa.

New Yorkin kävijälle voin puolestaan suositella lämpimästi käyntiä New York Botanical Gardenissa, joka on sadan hehtaarin kunnioitettava kaupunkipuisto. Jos jalkalihakset kestävät runsaasti kävelyä, käynnin voi yhdistää tehokkaasti vieressä sijaitsevan Bronxin eläintarhan vierailuun. Paikka ei ollut kauneimmillaan lokakuussa, jolloin siellä ei kukkinut oikein mikään. mutta kevään humaavaa kukkaloistoa voin vain kuvitella. Pääsyliput koko puistoon ovat harvinaisen suolaiset 20$, mutta osaan puistoa pääsee ilmaiseksi keskiviikkoisin (samoin kuin eläintarhaan).

Edellä mainittua huomattavasti pienempi, mutta erittäin rakastettu Brooklyn Botanic Garden oli sen sijaan syksylläkin silmää hivelevä käyntikohde. Sinne pääsee ilmaiseksi lauantaisin 10-12, mutta normaalitaksa 8$ ei ole mielestäni suinkaan liikaa pyydetty. Kasvihuoneet olivat tupaten täynnä eksoottisia lajikkeita ja ulkona olevissa lammissa sojottivat luurimaiset lumpeet ja polskivat kirkasväriset karpit. Varsinkin japanilaisen puutarhan lammessa karppeja oli ihan jumalaton lauma ja ne kiehuivat kuin kalakeitto hellalla, ihmisten heitellessä (mielestäni aika edesvastuuttomasti) niille leivänmuruja syötäväksi. Olisin lorvehtinut paikassa mielelläni vaikka kuinka kauan ihastelemassa ruskan värejä, mutta meidän oli kiiruhdettava sieltä iltapäivän Equusin näytökseen.

Naisten Vaatteet

Onnistuin tuhoamaan superrakkaan sinisen Haltin takkini pesemällä sen vääränlaisella pesuaineella. Voi itku ja hammasten kiristys. Tökötti teki termiitin lailla selvää takin ohuesta veden- ja tuulen pitävästä kalvosta. Yritin pelastaa takkia huuhtomalla sitä hysteerisesti, mutta vahinko oli jo tapahtunut, - takin sisusta oli sen vedestä nostaessani täynnä valkoisia hiutaleita. Kyrsi aika ankarasti, sillä takki oli minulle erittäin sopiva, muistorikas ja olisin pitänyt sitä mielelläni vielä monta vuotta. Eikä kyllä mitään havaintoa, miksi tavan pesuaine moisen reaktion aiheutti.

Jouduin sitten vastenmielisen tehtävän eteen, eli uuden takin ostoon. Vastenmielisen siksi, että tiesin jo entuudestaan mitä täällä on enimmäkseen niin vaatteiden, kuin kenkienkin osalta tarjolla naisille: kivoja värejä, tekoturkissomisteita, vielä pahempaa - turkissomisteita, muodikkaita (=lue idioottimaisen näköisiä) muotoiluja, huppuja jotka eivät suojaa tuulelta, mutta kehystävät somasti naamaa ja ylipäätäänkin kirotun sietämätöntä epäkäytännöllisyyttä. Täkäläinen oletusarvo kun tuntuu olevan, että naiset eivät rämmi räntäsateessa kuraisten rotkojen pohjilla tai könyä muutenkaan missään korvissa. Riittää kun vain näyttävät nätille.

Kun ostin täältä ensimmäisenä kesänä vaelluskengät, olin oikeasti poksauttaa verisuonen päästäni etsiessäni sopivia. Kaikkialla oli kyllä tarjolla miesten jämäköitä, nilkkaa tukevia ja kovaa käyttöä kestäviä vaelluskenkiä, joita kuolasin kieli pitkällä. Jokaiset miesten kengät olivat leveydeltään ihan liian hehtaarilonttoset jalkoihini. Naisten hyllyköt taas puolestaan oli ladattu täyteen kevyitä, ylihinnoiteltuja somisteltuja töppösiä, joilla voi söpösti sipsuttaa asvaltoituja recreation roadeja. Tivatessani myyjältä, missä naisten kunnolliset vaelluskengät oikein ovat, hän meni hiukan vaikeaksi ja totesi ettei niille ole oikein menekkiä. No kiva. Jotkut vaelluskengän jäljitelmät sain hankittua, mutta todella paskathan ne loppupeleissä olivat. Lerppa pohja ja nilkan tuki minimaalinen. Niillä saa kuin jalkansa kipeäksi jos tekee yhtään vaativamman reissun. Raivostuttavaa, kun en voi ostaa kenkiä netistä!

Sama kitkutus oli kunnon käyttöhousuja ostaessani. Minä EN halua mitään vammaisia lantiohousuja, jotka jättävät aran selkäni paljaaksi, enkä housuja jotka pistävät kamelinvarpaat irvokkaasti näytille. Minä EN halua mitään hienoja hitukankaita, jotka repeävät heti ensimmäisen oksankarahkan sipaistessa lahjetta ja kestävät korkeintaan kymmenen pesua. Minulle eivät myöskään sovi housut, jotka kinnavat reisilihasten kohdalta, mutta jättävät 20cm tyhjää tilaa hyllyvyötärölle, jota en onneksi omista. Ainoa ratkaisu oli marssia kauppaan ostamaan rekkiin yksittäiskappaleeksi jääneet laihojen poikien beessit vaellushousut, jotka ovat kestäneet vuoden kankaan yhtään hiutumatta. Nakkasin housujen kanssa mustan värinapin pesukoneeseen ja johan näyttävät hyviltä minunkin silmääni.

Mutta se takki. Voi kiesus, että osasi taas olla vaikeata. Naisten takit ovat täällä jokseenkin joka kaupassa ihan hirveitä (kimallevärejä, pampuloita, burberryruutua, hempeyttä, hauskoja muotoja, naisellisuutta - yörks). Miesten käytännölliset ja varsin hyvännäköiset sekä eräuskottavat takit puolestaan ovat S-kokoisinakin ihan liian isoja ja jättävät mahani kohdalle pesukarhuperheen mentävän kumpareen. Jänismies ei antanut minun ostaa yhtä sellaista, joka olisi ollut hieman överiksi menevää kokoa lukuun ottamatta ihan passeli - hän kun on sellainen hienosilmä, joka pitää huolta Ryysyrannanvaimonsa edustuskelpoisuudesta :)

Kaikki lähiseudun rytkykaupat kohtuullisen epätoivoisena kollattuani, löysin lopulta vihoviimeisestä piilosta bongaamastamme kaupasta miesten takin, joka oli inan verran liian iso, mutta sopi muuten kuin olisi päälleni ommeltu. Holden Highland Jacket! Hyvä etten polvillani ylistänyt hyvän tuurin jumaluuksia - takki oli viimeinen kappale mallistoa, josta ei muuten löytänyt rihmankiertämää koko hehtaarihallista.

Tämä on kyllä asia, jota Suomesta kaipaan ihan hirveästi. Siellä otetaan naisetkin vakavasti metsässärymyäjinä, eränkävijöinä ja ihmisinä, jotka tarvitsevat yllensä sateen, tuulen, kulutuksen ja pakkasen kestäviä vaatteita siinä missä miehetkin. Mikä siinä oikein on, että saan kokea olevani joku kumma friikki kun räyhään, etten todellakaan halua palella tai kokea vaatevalintojeni takia epämukavuutta.

Nyt vain tuli vaellusparivaljakollemme nimeämisongelma. Tähän asti hehkuvan punaisen takin omistava Jänismies on ollut Maasika (mansikka) ja minä sinisen takin omistajana Muusika (=mustikka). Mikä minusta nyt tulee, kun palasin takaisin mustaan? Mustsika?

Totuuksia julki!

Vihdoinkin on kirjoitettu mielenkiintoiselta kuulostava kirja aiheesta, josta olen nurkunut blogini alkumetreiltä asti. Nimittäin siitä, mitä kaikkea kiero ja kavala kosmetiikkateollisuus pimittää meiltä tavallisilta, nenästä vedettäviltä talliaisilta. Lähtisiköhän pakkeliteollisuuden kurja salaliitto viimein murenemaan?

Havainto tästä tiedon kultakimpaleesta mötkähti okulaariini Kermikaalicocktailista ja Kantapöydästä: RITA STIENS: TOTUUS KOSMETIIKASTA

Riemastuksessani olen sattuneista syistä hiukan myöhässä (joo, olen Finlandia-palkinnon voittajateosta lukuun ottamatta täysin pihalla Suomessa julkaistavista opuksista), sillä kirja on ilmestynyt jo lokakuussa.

Kirjan sisällöstä löytyy useampia bloggauksia, joita en rupea tässä kirjaa lukemattomana plagioimaan, vaan linkkaan suoraan kirjailijaa haastatelleen Noora Vanhasen Kemikaalicocktail-blogiin. Kirjan sattumoisin lukeneet saavat mieluusti huudella tänne kommenttejaan ja huomioitaan, sillä minua kiinnostaa kovasti, onko kirjalla uskottavaa pohjaa vai onko se vain liian läpinäkyvä mainospuhe luonnonkosmetiikan puolesta, niin kuin on jo ehditty parjaamaan.

Toinen opus, joka liittyy samaan myrkkykuormituksen aihepiiriin, mutta ravitsemuksen näkökulmasta, on Mats-Eric Nilssonin Petos Lautasella. Kirjaa mainostetaan, että sen lukemisen jälkeet tiedät ruuasta paljon sellaista, jota et ehkä olisi edes halunnut tietää.

Paitsi että minä haluan tietää kyllä mahdollisimman hyvin kaiken siitä, mitä iholleni tai suuhuni laitan (hyppii tiedonhalusta tasajalkaa). Ja paljon muustakin.

Vihaan näitä!

On taas se aika vuodesta, jolloin taivaalta sataa jalkarättejä ja muodin orjuuden ihanuudesta hehkuttavat ihmiset herättävät minussa mentaalisia aggressioita. Kirjoitin tämän kiukunpurkauksen itse asiassa jo silloin kun satuin kyseessä olevan aivopierun lukemaan, mutta unohdin sen julkaista. No talvinen säätila on sitäkin otollisempi hetki antaa hangesta katkotuilla ohdake-talventörröttäjillä vihtaa eräälle turhamaisuudessaan kieriskelevälle emännälle.

Muotikonsultti (!.tukahtunut turskahdus..!) Leena Sarvi nillittää Johanna Elomaan Iltasanomien haastattelussa:

"Olen sitä mieltä, että kaipaamme korkokenkien tarjoamaa nostetta ja kohennusta pepun alle ja vähän äkkiä. Ei tarvitse kuin mennä Tallinnaan, jossa naiset kävelevät kuin enkelit ja hymyilevät. Meikäläiset vetävät läskäreissä ja tuulipuvuissa, kun kaiken pitää olla niin kamalan mukavaa. Meidän pitäisi pyrkiä siihen, ettei meitä erotettaisi niin selkeästi muista eurooppalaisista."

Ja paskat sanon minä! En voi sanoin kuvata, kuinka minua etoo, kun noita muotimaailman "einsteineja" päästetään joka toinen kuukausi lehtien sivuille sättimään suomalaista naista ja halveksumaan käytännöllisiä vaatteita sekä kenkiä, jotka ajavat asiansa, eli lämmittävät ja suojaavat.

Minulla on heille yksi neuvo: Työntäkää päänne syvälle sinne narsistiseen takapuoleenne ja pitäkää huolta vain omasta ulkonäöstänne. Jos on pakko väkyttää pelkästään negatiivisia juttuja kanssaihmisten ulkomuodosta, niin antakaa nyt edes hiukan fiksumpia neuvoja kuin jalantappokenkien käyttäminen (puolipohkeeseen yltävässä sohjossa?) tai myrkkykemikaaleilla läträäminen.

Kannattaisi ottaa myös selvää mistä ahnehtimienne hienojen korujen ja jalokivien materiaalit tulevat. Pienet lapset ja työturvallisuudesta tietämättömät köyhät ihmisparat kaivavat niitä epäinhimillisissä työolosuhteissa raataen. Tokihan sormuksesi ovat sen arvoisia, että joku onneton jossakin jumalan selän takana saa keuhkoihinsa silikoosin ja kuolee siihen?

Suomalaiset naiset! Erottukaa eurooppalaisista edelleenkin ja olkaa siitä ylpeitä. Me suomalaiset olemme karu arktinen kansa, emmekä luonnostamme mitään tuulella käyviä, koroilla keikkuvia, hattarapäitä hienoperseitä! Muistakaamme jatkossakin, että muoti on enimmäkseen pelkkää rahankeruuseen valjastettua paskanjauhamista, hengästyttävään tuhlaamiseen ohjastavaa höpönlöpöä ja älyttömiä mielikuvia, joilla rahastetaan hölmöjä ihmisiä makeasti. Sellaista ei kenenkään pidä vasten luontoaan ja omaa terveyttään palvoa.

Kävelkää vain jatkossakin pää pystyssä lämpimissä, vedenpitävissä ja jalalle armollisissa talvikengissänne sekä sateen pitävässä tuulipuvussanne tai toppatakeissanne. Ostakaa käytettyä ja kierrättäkää. Panostakaa laatuun ja mukavuuteen, vaikkei tissitoppeja saakaan GoreTexinä. Älkääkä vain unohtako nauraa makeasti korkokengillään tai typerissä vettä imevissä saappaissaan ja kalliissa muotikuteissaan syyssateessa ohitsenne koikkeroiville viluisille muodin orjille. He ovat niitä, joita oikeasti kuuluisi sääliä.