En voi parhaallakaan tahdolla käsittää näiden jenkkien yhtä kipeäpäisintä harrastusta.
Nimittäin sitä, että pitää leikata ruohoa niin perskuleen pakkomielteisesti, että tuntuu kuin joka ikinen päivä olisi joku lykkimässä päristintään talomme edessä olevalla muutaman viltin kokoisella ruohotilkulla.
Mieluisin aika leikata ruohoa on tietenkin mahdollisimman aikaiseen aamulla, suoraan makuuhuoneemme ikkunoiden alla. Sitten siinä jyystetään ees taas, saatanallisen melun tuottamisesta suuresti nautiskellen. Sitten kun meidät on saatu herätettyä ja tarpeeksi vittuuntuneelle tuulelle, voi ruohonleikkaaja lähteä tyytyväisenä kahville.
Tuo ruohonleikkuu on täkäläisillä jo ihan mielisairauden tasolla. Ruoho näyttäisi saavan kasvaa noin parransängen mittaiseksi, ennen kuin pitää taas päristää hullunkiilto silmissä sen yli. Ja laitteet jolla sitä ruohoa teloitetaan ovat jotakuinkin naurettavia - niillä melkein kyntäisi mutaman hehtaarin peltoakin leikiten.
Katselen tässä kipeydenrippeitäni potien ikkunasta, kuinka adhd-vuokraisäntämme taas rankaisee nurmikkoa. Myös takapihamme sangen piiloisa nurkkaus oli käyty nylkemässä millisiiliksi poissaolomme aikana ja näytti siltä kuin olisi käytetty partahöylää viimeistelyyn.
Etenkin kipeänä tuollainen turhanpäinen ahkeruuden ja puuhakkuuden teeskentely ottaa päähän niin, että tekisi mieli ostaa jotain palavaa ainetta ja polttaa koko pihatilkku saman tien mustalle karrelle!
Nimittäin sitä, että pitää leikata ruohoa niin perskuleen pakkomielteisesti, että tuntuu kuin joka ikinen päivä olisi joku lykkimässä päristintään talomme edessä olevalla muutaman viltin kokoisella ruohotilkulla.
Mieluisin aika leikata ruohoa on tietenkin mahdollisimman aikaiseen aamulla, suoraan makuuhuoneemme ikkunoiden alla. Sitten siinä jyystetään ees taas, saatanallisen melun tuottamisesta suuresti nautiskellen. Sitten kun meidät on saatu herätettyä ja tarpeeksi vittuuntuneelle tuulelle, voi ruohonleikkaaja lähteä tyytyväisenä kahville.
Tuo ruohonleikkuu on täkäläisillä jo ihan mielisairauden tasolla. Ruoho näyttäisi saavan kasvaa noin parransängen mittaiseksi, ennen kuin pitää taas päristää hullunkiilto silmissä sen yli. Ja laitteet jolla sitä ruohoa teloitetaan ovat jotakuinkin naurettavia - niillä melkein kyntäisi mutaman hehtaarin peltoakin leikiten.
Katselen tässä kipeydenrippeitäni potien ikkunasta, kuinka adhd-vuokraisäntämme taas rankaisee nurmikkoa. Myös takapihamme sangen piiloisa nurkkaus oli käyty nylkemässä millisiiliksi poissaolomme aikana ja näytti siltä kuin olisi käytetty partahöylää viimeistelyyn.
Etenkin kipeänä tuollainen turhanpäinen ahkeruuden ja puuhakkuuden teeskentely ottaa päähän niin, että tekisi mieli ostaa jotain palavaa ainetta ja polttaa koko pihatilkku saman tien mustalle karrelle!
3 kommenttia:
Heh. Mutta onko tuo yenkki-ainutkertaista? Ainakin tulee heti mieleen täkäläinen finni-syyslehtipuhaltelu. AaaaaRKH.
Wanhaa pälättelyä tietenkin, mutta mihin ovat, indeed, kadonneet ne kaikki vuosikymmeniä tahkonneet aidot talkkarit? Ne, jotka haravoivat syksyn lehdet, santasivat talviset polut, kolasivat kinokset. Vaiti.
Ai juu. Markkinatalous.
Paljon on menneessä mitä en kaipaa. Lukemattomasti on mitä halajan. Kertaakaan ei kysytä.
Heh, ihan tosi! Mä oon aina luullut, että niin tehdään vaan leffoissa ,D No, kilpaillaanhan sitä pihojen "kauneudesta" täälläkin... ja Brittilässä... ja Saksassa.
Aika inha herätys kummiskin. Ja ne vempeleet tiedän, kun olen nähnyt tosimiesten vertailevan millä ajaa - sitä nurmikkoa meinaan. Ai kauheeta!
Kipeetä touhua kaiken kaikkiaan. En ymmärrä, miksi pitää teeskennellä tekevänsä ahkerasti työtä koko ajan, vaikka oikeasti ei ole edes mitään tekemistä. Tai olisi toki, mutta ne tärkeät jutut voi jättää tekemättä, kun puuhastelu on niin tärkeää.
Jaryn mainitsemia vanhanajan talkkareita on muuten monilla muillakin tullut ikävä ja syystä:
http://www.iltalehti.fi/uutiset/200902199114398_uu.shtml
Lähetä kommentti