Jotunheimen - Jättiläisten maa

Tämä on melkoisen vanha, Norjan Jotunheimenissa vuonna 2004 tehty vaellusreissu, josta meidän piti aikoinaan tehdä verkkosivukin. Se nyt sitten vain jäi niin kuin moni muukin asia. Arkistoja selaillessani satuin tuossa törmäämään Norjan vaelluspäiväkirjaan ja ajattelin sitten pistää sen kokonaan tänne. Jos siitä olisi vaikka jollekin iloa ja mahdollista inspiraatiota.

Matkalla olivat mukana Ta-miit, Jänismies, Musta Orava ja neiti MI.

1. Päivä 21.7.2004

Hilpaisimme ruotsinlautalla lahden yli. Ajettuamme koko yön läpi Ruotsin ja puolen aamu-usvaisen Norjan, sekä nukuttuamme muutaman tunnin Norjan puoleisella autoilijoiden levähdyspaikalla, saavuimme Spiterstulenin leirikeskukseen. Rinkkojen pakkauksen ja alkutoimien ohella kävimme respassa kysymässä karttaa alueesta. Olimme tosin ostaneet jo etukäteen Helsingin karttakeskuksesta (Turusta ei löytynyt!) Jotunheimen Aust -kartan, mutta se ei niukin naukin sisältänyt aivan kaikkia alueita, joilla olimme aikoneet vaeltaa. Keskuksesta saimme Midt-Jotunheimen –, kartan, joka sitten olisi riittänyt meille yksistäänkin. Kartta maksoi lähes samat 13 euroa, mitä Suomesta hankkimamme karttakin, vaikka olimme varautuneet huhujen perusteella lähinnä lehtikullan hintaan. Joten ei kannata ihan kakistelematta uskoa, että Norja on järjettömän kallis maa joka suhteessa. Voi sieltä jotain inhimilliseenkin hintaan saada.

Samalla maksoimme parkkimaksun 50 NOK, joka oikeutti säilyttämään autoamme alueella ainakin suunnittelemamme 8 päivää. Parkkimaksu tosiaan kannattaa maksaa, sillä alueen käyttöä vartioidaan. Myöhemmin huomasimme kauemmaksi pysäköidyn auton tuulilasissa viestin, että maksun laiminlyöneen autonomistajan rekisterinumero oli otettu ylös ja kuljettajan olisi syytä tulla setvimään asia respaan.

Ensimmäisen päivän leiripaikaksi olimme suunnitelleet Leirvatnet-järven rantaa. Olimme jo aiemmin päättäneet edetä suurimman osan matkasta merkittyjä reittejä pitkin ja niin suuntasimme respan kulmalta alkavalle polulle. Koska olimme päässeet liikkeelle vasta n. klo. 15, huomasimme, ettei ensimmäiseksi kaavailtu etappi ollutkaan saavutettavissamme tuosta noin vain. Tähän vaikutti sekä hidaskulkuinen maasto, painavat rinkat, että kova univelka. Leiriydyimme siis suosiolla auringon laskiessa hyisen Kyrkjetjønne järven rantaan. Päivämatkamme oli siihen mennessä n. 9.6km.

Illalla leiriimme saapui vieraisille sosiaalinen Norjalaispariskunta, joka oli kiertämässä järveä. He kertoivat aikovansa kiivetä huomenissa synkeän Kyrkja-vuoren huipulle. Vuori muistuttaa vilkkaalla mielikuvituksella varustetun näkökulmasta jonkin verran Taru Sormusten Herran Mordor vuorta, minkä norjalaisetkin hymyssä suin myönsivät. Muistutimme heitä naureskellen, ettei matkalla kannata poimia maasta kiltelevää sormusta, jos vaikka sellainen sattuisi löytymään :)

2. Päivä 22.7.2004

Aamulla nousimme puoli kymmenen aikaan ja allekirjoittanut oli pahaksi onneksi migreenikohtauksen armoilla. Purevan lääkityksen jälkeen pääsimme lähtemään vasta n. puoli yhden aikaan liikkeelle. Kiersimme häijynnäköisen Kyrkjan, rönysimme hiki hatussa kivikossa ja nousimme uudestaan merkitylle polulle Høgvaglen ja Kyrkje-okslen välistä, kaukana näkyviä jäätikköputouksia ihaillen. Loppumatka sujui pitkin polkua ja leirin pystytimme Langvatnetin itäpäähän. Päivämatkaa kertyi n. 11 km. Leiristä kiipesimme läheisen kukkulan laelle (1554 m) valokuvaamaan. Ryhmämme nuorisojaosto eli Musta Orava ja MI villiintyivät laskemaan mäkeä jätesäkillä vieressä olevalla lumisella rinteellä. Seniorit, eli minä ja Jänismies kiipesime sen sijaan läheisille kukkuloille ihailemaan illan siniharmaassa hämyssä ja sateen odotuksessa siniharmaana himmertäviä maisemia, joita voisi parhaiten kuvailla apean kauniiksi.

3. Päivä 23.7.2004

Heräsimme n. klo 10 ja heti aamusta taivas oli ankean pilvinen ja sadetta vihmoi niskaan välillä rankemmin ja välillä hentona sumuna. Jo leirin purkamisen aikana olimme kastuneet hieman ja märkyys eneni sadekuteista huolimatta koko ajan taivaltaessamme kohti suunniteltua leiripaikkaa lähellä Memurubua. Varsin pian kävi selväksi että sateen pitkittyessä, varusteet märkinä maastossa jossa ei ole juuri nuotiotarpeita, seuraava leiriytyminen voisi pyyhkiä sitkeän hymyn huuliltamme. Niinpä suuntasimme päättäväisesti kohti Gjendebun leirikeskusta. Gjendejärven laakso oli reitillämme rehevintä aluetta ja harvoja paikkoja joissa kasvoi metsää. (Varsinaista "sademetsää...") Matkalla törmäsimme myös möllistelevään laumaan lehmiä, joita sai kirjaimellisesti tuuppia kyynärpäillä pois polulta. Röyhkein lehmistä yritti syödä kaiken mahdollisen irtoavan ohikulkijoiden päältä. Mahtoi olla maukasta sadeviittaa, vihreä lehmänkuola vain tippui viitanhelmasta...

Taitoimme 9 km matkan ankaran sadevitutuksen voimalla n. kolmessa tunnissa ja Gjendebuhun saavuttuamme n. klo 15 vuokrasimme neljän hengen huoneen. Hinta oli 215 NOK/henkilö (n. 25 e). Huone oli siisti ja asiallinen. Sähkövalon puute tosin vähän kummastutti, kunnes selvisi, että paikka joutuu tuottamaan oman sähkönsä generaattorilla. Yhteissuihku toimi 5 kruunun kolikoilla 3 min ajan ja kuuma vesi tuntui autuaalta. Kuivaushuone oli jokseenkin alimitoitettu, kun sateesta alkoi saapua enemmän litimärkää väkeä suojaan kuivattelemaan. Koko retkimajalla ei ollut minkäänlaista ruuanlaittopaikkaa, mikä sai omavaraisen nelikkomme turvautumaan takapihalla retkikeittimen apuun. Ajattelematon retkeilijämies tosin sai meiltä pahoja mulkaisuja tultuaan huoltamaan vaellussaappaitaan ”kenttäkeittiöömme” välittämättä pätkääkään olivatko hänen raivokkaasti sumuttamat kengänsuojausaineensa hänen kengissään, keitossamme vai patiolla loikoilevan koiran turkissa. Huomaavaisuus on harvinainen luonnonvara.

Loppupäivä kuluikin rennosti releitä kuivatellessa, levätessä ja paikan aitoa norjalaista metsäkissaa paijaillessa. Uni maistui makealta, kun sade piiskasi kiivaasti ikkunaa.

4. Päivä 24.7.2004

Ilma oli helteisen kaunis ja lähdimme jatkamaan matkaamme Gjendebusta n. 12.30, suuntana Memurubu. Alkumatkasta oli läkähdyttävän jyrkkä nousu polun erkaantuessa järvestä. Ei tarvinnut enää ihmetellä, miksi isoille rinkoille virnuillaan täälläpäin. Pahimmissa kohdissa tueksi kallioon oli kiinnitetty ketjuja ja vaijereita, joitten varassa oli aika elvismäistä kiivetä. Ylhäällä, kirkkaan sään ansiosta, oli nähtävissä eräät kauneimmista ja henkeäsalpaavimmista maisemista matkamme aikana. Tällä taipaleella lanseerattiin nuorisojaoston toimesta myös uusi urheilulaji, kivigolf. Laskeutuminen Memurubuun oli paikoin selkäpiitä karmivan jyrkkä. Rinne oli hiekkainen ja petollisia, jalan alla nuljahtavia pikkukiviä väärällään. Painavat rinkat tekivät tasapainosta hyvin kiikkerän ja virheaskel olisi saattanut kostautua pahastikin.

Lopulta leiriydyimme pienen kädenväännön jälkeen lähelle Memurubua, Jänismiehen löytämälle *TÄYDELLISELLE LEIRIPAIKALLE*! Siis ihan oikeasti täydelliselle, käykää vaikka katsomassa. Tältä tasaiselta harjanteelta oli loistavat näkymät Gjendejärvelle, johon rinnettä alas kuohuva, saven värjäämä koski lirutti ”erivärisen” vetensä. Ilta kului maisemia kuvaillessa ja lettuja muikean makuisessa camelinaöljyssä paistellessa.

Päivämatkaa kertyi n. 11.8 km.

5. Päivä 25.7.2004

Lähdimme liikkeelle n. klo 10. Sää oli vielä poutainen, mutta sateen uhka tuntui ilmassa koko ajan. Päivän aikana ylitimme Besseggenin kannaksen, yhden alueen tunnetuimmista nähtävyyksistä. Kannas erottaa toisistaan eriväriset Bessvatnet- ja Gjendejärven, joiden vedenpintojen korkeusero on 400 metriä. Paikan kulttimaineen huomaa kyllä heti myös taivaltajien määrässä. Kannaksella oli porukkaa kuin pipoa, mummoista kersoihin. Ahtaimmissa kohdissa piti odottaa vuoroaan, ennen kuin pääsi kiipeämään eteenpäin. Olisikohan pitänyt ottaa jonotusnumero jostain lappuautomaatista?

Tuuli tuntui tänään kovemmalta kuin koskaan aiemmin ja se töni pientä kulkijaa kylmillä kyynärpäillään aika ajoin. Kannaksen ylitys huipentui juurelta katsottuna absurdin pystysuoralta näyttävään, pitkään nousuun kivenlohkareista rinnettä pitkin. Nousu tosin näytti paljon vaikeammalta kuin mitä olikaan. Näky, joka rinteessä aukesi kesken kiipeämisen, salpasi yhden, jos toisenkin hengen. Valokuva ei todellakaan tee kunniaa komealle sateenkaarelle, joka muodosti ilmassa leijuvan tihkun ja valon kudoksena satumaisen sillan Bessvatnetin ylle. Besseggenin kannaksen jälkeen suuntasimme kohti Glitterheimiä. Nousu jatkui kunnes saavutimme matkan toistaiseksi korkeimman huipun, Veslfjelletin (1722 m). Huipulle oli raijattu kasaksi pirunpellollinen kiviä, jota korotimme omilla nokareillamme. Huiputuksen jälkeen jatkoimme tarpomista niska kyyryssä, sillä tuuli kiusasi meitä edelleen ja aika ajoin taivaalta ripsi bonuksena lunta.

Tässä kohdassa, alkaessamme laskeutua kohti Bessvatnet-järven itäpäätä, polku oli, yllätys yllätys, melkoisen kivikkoista ja eteneminen järsi hivenen polvia. Söimme lounaan järven rannalla olevan idyllisen mökin portailla. Siinä oli edes jonkin verran suojaista, tuulen tuivertaessa muuten esteettä aukean ylitse. Jatkaessamme matkaa vastaan saapui hieman ennen Russvatnetin itäkärkeä, jotain näivettyneitä risuja massuttava lammaslauma. Lauman sosiaalisissa kyvyissä oli toivomisen varaa: olisivat ne nyt edes hieman saaneet poseerata turisteille, mutta ei, hännät läpättäen vaan painelivat karkuun. Saman tien maasta löytyi kiintoisampaa katseltavaa: iso vaaleanvihreä kivi joka oli ihan kirjan muotoinen ja näköinen. Raskain sydämin ryhmämme kivifriikki joutui toteamaan, että ei todellakaan jaksaisi kantaa erikoista möhkälettä Spiterstuleniin asti.

Ylitimme Russvattnetin kuohuvan kosken kohdalta lötkyvää riippusiltaa pitkin. Sillan jälkeen ohitimme asuinpaikan nimeltä Russvassbue, joka käsitti useita vanhanaikaisia, harmaaseinäisiä maalaisrakennuksia.

Leiriydyimme lopulta Russvattnet järven rannalle, noin puolen kilometrin päähän asutuksesta. Seitsemässä tunnissa olimme taivaltaneet n. 15 km matkan. Tässä maastossa ja näillä kantamuksilla se tuntui jo aika hyvältä suoritukselta. Järkyttynyttä hilpeyttä herätti se, että eräs ryhmäläisistämme oli sittenkin salaa kantanut edellä mainittua kirjakiveä rinkkansa päällä leiripaikalle asti.

Kun nyt järven rannalla kerran oltiin, kaikki päätyivät tietenkin sinne lutraamaan pesuaikeissa, enemmän tai vähemmän. Ryhmässä oli yksi ainut henkilö eli MI, joka nautiskeli vapaaehtoisesti jääkylmässä vedessä uimisesta tai niin ainakin oli tarkoitus. Allekirjoittanut aikoi ensin mennä uimaan, mutta kahlattuani hyiseen veteen reisiäni myöten, muutinkin mieltäni nautinnon tarpeellisuudesta. Tätä päätöstä siivitti ponteva, "Minähän en tässä järvessä ui!" Lähtiessäni kahlaamaan rantaan niljainen kivi kuitenkin petti jalan alta ja uintisuunnitelmat muuttuivat radikaalisti. Räpiköinti ja hyyiiiisaatanakuntääonvitunkylmää -kiljuminen kirvoitti rannalla nahka kananlihalla kykkivältä Jänismieheltä makeat naurut. Mutta uinnin jälkeen ei ollut kylmä, päinvastoin vilkkaasti kiertävä veri sai ihon kuumottamaan. Viihdettä saivat silmän täydeltä ne tuntemattomat, niska kenossa tuijottavat miehet, jotka uintisession aikaan pörräsivät veneellään leiripaikkamme tuntumassa teeskennellen, että eiväthän meitä suinkaan, siis eivät todellakaan, mitkään alastomana uivat turistinaiset kiinnosta – juuri tässä nyt vain sattuu olemaan aivan täydellinen kalastamispaikka...

Uintireissu sattui hyvään saumaan, sillä melkein heti sen jälkeen alkoi sataa. Ruoka jouduttiin kokkailemaan teltassa ja überrasvaisen retkimuonan jälkeen uni maistui taivaalliselta.

6. Päivä 26.7.2004

Aamuyöstä leirimme liepeillä piti käsittämätöntä älämölöä jokin tunnistamaton otus, jonka repertuaari muistutti Nakke Nakuttajaa tai Mustan Oravan puhelimen käkätyssoittoääntä*. MI epäili, että kyseessä olisi ollut kielitaitoinen vuorikorppi.

Norjalainen luomakunta oli tänä aamuna varsin utelias kulkijoita kohtaan ja seuraavaksi ilmaantuikin kärppä ihmettelemään turistien aamutoimia järven rannalla. Se oli hyvin utelias, eikä näyttänyt pelkäävän ihmisiä kovinkaan paljot. Elohopeamaisen nopeana eläimenä sen ei tosin paljon ihmisiä tarvinne pelätäkään. Yrityksemme saada siitä valokuva, tuotti tulosta vasta ties kuinka monennella kymmenennellä laukauksella, vaikka kärppä sinkoili kuin superpallo jalkojemme ympärillä, jopa kosketusetäisyydellä ja välillä kivenkoloissa piileskellen ainakin 15min ajan. On muuten aika vinkeä tunne seisoa kivikossa ja huomata, että tarkalleen omien jalkojen vieressä olevasta kivenkolosta kurkistaa ylöspäin utelias, nappisilmäinen kärpännaama. Kuka julmuri saattaakaan laittaa moisen pikku hurmurin turkin rääsyjensä koristeeksi? Hävetkää kaikki turkiksia käyttävät ääliöt kaksijalkaiset!

Kiihtynyttä bongausintoa herättäneen episodin jälkeen pääsimme vihdoin matkaan. Ilma oli suhteellisen lämmin, tummat pilvet taivaalla tosin hieman huolettivat. Seniorijaosto oli päättänyt seikkailuhenkisesti kahlata Glitterheimin ohi virtaavan joen yli, koska se säästäisi matkassa n. 2.5 km ja olisi tietysti myös huisin jännää sekä extremehenkistä. Tämä tosin vain siinä tapauksessa, että joki ei näyttäisi miltään Kokemäenjoen kokoiselta virralta. Päästyämme näköetäisyydelle, joki ei todellakaan vaikuttanut kovin pahaluonteiselta ja niinpä päätimmekin kaikki lähteä yhteistuumin kahluumatkalle. Täytyyhän sitä nyt suomalaisen *vähän* seikkailla. Joen ylitys ei yksinään olisi ollut paha ongelma, mutta samalla hetkellä huomasimme muhkean näköisen sadealueen lähestyvän meitä hitaasti, mutta varmasti. Lähdimme kirimään sen kummempia ajattelematta, että ehtisimme joen yli ennen sateen alkua. Sade kuitenkin yllätti meidät kesken ylityksen ja kiirettä pitäen valittu ylityspaikkamme ei osoittautunutkaan kovin helpoksi. Niinpä koko joukkiomme ramppasi kaatosateessa edes taas ja ilman kenkiä hyytävän kylmässä joessa arviolta 10–15 ikuisuudelta tuntuvaa minuuttia. Lopulta jalat alkoivat hävitä kokonaan tuntoaistin sanoutuessa irti tehtävästään.

Virta oli suhteellisen voimakas ja jalansijaa oli vaikea löytää saven läpinäkymättömäksi värjäämästä joesta. Lopulta kuitenkin onnistuimme pääsemään yli. Olimme läpimärkiä sateesta eikä suinkaan ylityksestä, joka liiallista hätäilyä lukuun ottamatta oli sujunut ilman vahinkoja. Sade jatkui edelleen kovana ja läpimärkä joukkiomme alkoi tuntea ikäviä vilunväristyksiä. Telttaa pystytettäessä syntyi varmaan uusi ennätysaika. Ahtauduimme kaikki samaan telttaan lämmetäksemme paremmin. Hetken nököteltyämme teltassa, sade loppui. Se olikin ollut vain raju kuuro, luontoäidille tyypillistä vittuilua. Tämän jälkeen ulkoilman lämpötila alkoi tippua nopeasti. Ilman kylmyydestä kertoo jotain se, että teltan suojakangasta pitkin valunut vesi oli jossain kohdin jäässä. Silti täytyi lähteä ulos etsimään juomavettä (jokivesi kun oli kovin savista ja vinkeän makuista) ja mahdollisesti polttopuita nuotioon. Yllättävää kyllä, pientä kuollutta risukkoa saikin keräiltyä sen verran, että saimme aikaiseksi kelpo nuotion. Risujen paloaika ei ollut kovin pitkä, mutta joka tapauksessa ehdimme kuivaamaan siinä tarpeellisimmat varusteemme.

Leirimme sijaitsi aivan joen rannalla ja päivämatkaa kertyi n. 13 km.

7. Päivä 27.7.2004

Heräsimme tukahduttavaan kuumuuteen seitsemältä. Oli upea aamu ja aurinko paahtoi telttaan täydeltä terältä. Riemua ei riittänyt pitkään, noin 15 min. kuluttua paksu harmaa pilviverho peitti auringon. Ei kun makari korviin ja takaisin nukkumaan. Kun heräsimme puoli kymmenen tienoilla, sama pilvimassa jökötti edelleen meidän ja auringon välissä. Kuiva vuoristotuuli tosin auttoi jonkin verran vaatteiden kuivatuksessa. Pääsimme liikkeelle vasta n. 12.30.

Tämä oli viimeinen päivämatka ja matkaa Spiterstuleniin oli jäljellä noin 13km. Päästyämme jonkin matkaa eteenpäin ja ohitettuamme Vestglupjønnen, eteemme aukesi silmänkantamattomiin ulottuva rakka, ja polku oli erotettavissa vain siellä täällä kiviin maalatuista T-kirjaimista. Näkymä kirvoitti vähemmän haltioituneita kommentteja kivistä ja auringonpaisteettomasta paikasta, josta kivet ovat peräisin. Maasto oli yksi hidaskulkuisimmista mihin koko reitillä törmäsimme. Kiviä siellä, kiviä täällä, kiviä kiviä, kivien päällä... Vähempikin olisi riittänyt nujertamaan ryhmän kivifriikit, joiden ei jostain kumman syystä tehnyt juuri mieli keräillä kiviä taskuun. No muutama pieni nyt ehkä kuitenkin…

Spiterstuleniin saavuimme illalla noin puoli kahdeksan aikaan. Kävimme kysäisemässä mahdollisuutta käydä suihkussa ja mahdollisesti saunassa. Vastaukseksi saimme, että valitettavasti moiset luksushoidot ovat vain hotellin asiakkaille. Pyh! Emme jaksaneet jäädä tinkaamaan miten olisi asia, jos olisimme lunastaneet telttapaikan. Kahvila sentään oli vapaassa käytössä. Kahvi maksoi n. 15 NOK ja olutpullo 45 NOK. Koska emme olleet lunastaneet telttapaikkaa, emme voineet yöpyä majatalon läheisyydessä, vaan meidän täytyi vääntäytyä öitsemään kilometrin säteelle. Kahvien jälkeen alkoi jo hämärtää, joten kaavimme tarpeelliset tavarat mukaan autolta ja leiriydyimme puron varteen, kilometrin verran ylävirtaan Spiterstulenista. Ilma viilentyi jälleen hyytävän kylmäksi, tähdet tuikkivat sametinmustalla taivaalla. Kuuma kantarellikeitto ja paksu, suklainen kaakao maistuivat paremmalta kuin mikään nais- ja miesmuistiin.

8. Päivä 28.7.2004

Tänään oli viimeinen retkeilypäivä, ja suunnittelimme kiipeävämme Galdhøpiggenille (2469 m), Pohjois-Euroopan korkeimmalle vuorelle. Aamutuimaan sää oli yleensä ollut parhaimmillaan, niinpä yritimme kerrankin lähteä matkaan ajoissa. Pakkasimme mukaan vain lämmintä vaatetta, hieman juotavaa ja jonkin verran muonaa: pähkinöitä, suklaata ym. ja aloitimme kiipeämisen 11.30. Sää oli parhain koko retkemme aikana. Vuorten varjoista ryöminyt aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta, eikä ihme että nahka alkoi punoittaa huolimatta aurinkovoiteella lotraamisesta. Pieni käytännön vinkki: aurinkovoidetta kannattaa laittaa ISOLLA kädellä ja usein, eikä kolikonkaan kokoista kohtaa kannata unohtaa, jollei ihan välttämättä halua kolikon kokoista rakkulaa jonnekin. Tämän laiminlyöneet 2/4 retkueestamme paahtuivat paikka paikoin meetvurstin värisiksi ja nautiskelivat pikantista kirvelystä vielä kotosuomen saunassakin. Pitkähihainen vaalea paita on strippaamaan houkuttelevasta paahteesta huolimatta suositeltava ja mahdollisimman varjostava hattu vielä parempi. Älkääkä unohtako aurinkolaseja kotiin, ellette välttämättä halua hankkia reissun jälkeen opaskoiraa ja valkoista keppiä! Vuoriston lumesta heijastuva valo on viiltävän kirkasta.

Retki oli vaelluspäivien jälkeen aika raskas kevyen kantamuksenkin kanssa. Huipulle pääseminen kesti n. 3.5 tuntia ja töitä sai tehdä koko ajan, milloin soralla, kivikossa tai liukkaalla kengänvarsiin sulamaan muiluttautuvalla lumella. Huipulta avautui palkintona sanoinkuvaamattoman kaunis, meditatiivinen näkymä Jotunheimenin vuoristoon ja se sai elämän tuntumaan elämisen arvoiselta ja matkan kaikki vaivat lentämään huikaisevan sinisen taivaan tuuliin. Se oli niitä hetkiä elämässä, jotka todella tulee muistamaan niin kauan kuin muistia vain suinkin riittää.

Hauskuutimme muita huiputtaneita hysteerisen riemukkaalla riehumisella, kuten lumipesäpallolla, lumivoimistelulla ja lumiolkapyörillä. Mustan Oravan seitsemän rullaavaa kaatumista olivat näkemisen arvoinen suoritus. Yleisömme katseista kyllä saattoi lukea, että ”kaikkia mielenvikaisia sitä päästetäänkin ilman lääkitystä vaeltelemaan Norjaan”, mutta sehän ei meidän aitoa lapsenriemuamme haitannut. Suomalaisten sekopäämaine sai ansiostamme taas kerran lisäpontta.

Huipulla ei sitten todellakaan ole toilettia, mutta sieltä löytyi kahvila (25 NOK kahvi), harmi vain ettei mukana ollut yhtään valuuttaa sillä sumppi olisi totta vie maistunut. Tyydyimme kuolaamaan ja raapustelemaan puumerkkimme vieraskirjaan. Sitten olikin jo lähdettävä paluumatkalle, sillä pimeässä kiipeily olisi ollut vähintään veren kaivamista nenästä. Alastulo sujui ripeämmin ainakin lumisissa kohdissa. Erilaisilla perstuntumaisilla tai telemarktyylisillä mäenlaskutyyleillä vauhdin sai kasvamaan jopa vaarallisen kovaksi. Lopussa olleen alamäkisen kivikon selvittäminen otti vielä kertaalleen kovasti polvien päälle. Uupumuksesta huolimatta tuli todella haikea olo, kun istahdimme ennen Spiterstuleniin laskevaa rinnettä kielekkeelle ihailemaan romanttista maisemaa: vesiputouksia, vuorten taakse katoavaa okraista auringonvaloa ja laaksoa pitkin hiipiviä varjoja. Miten maailma voikaan olla niin sydäntäsärkevän rakas ja kaunis, täydellinen ja seesteinen, jos vain löytää oikean paikan sen tarkasteluun.

Laskeutumisen jälkeen kävimme nauttimassa leirikeskuksessa ansaitut oluet ja kahvit. Sitten alkoi paluumatkamme takaisin Suomeen.

Mummot ja papat jytää

Tänään sattui vastaan uutinen joka sai minut iloiseksi. Etenkin uutisen koskema musiikkikappale ja video olivat minusta riemastuttavia.

Nuoruutta palvova ja ryppyjä pelkäävä maailma saa vähän korvanmakeaa, kun The Zimmers-yhtye vetäisee The Whon kappaleen "My Generation" Ihailtavaa! Niin sitä pitää!

Nuoruuden hysteerinen palvonta ja haikailu on todella sairasta, kun miettii että sen kahdenkympin jälkeen voi olla jopa kahdeksankymmentä vuotta aikaa elää mielenkiintoista ja virikerikasta elämää jonka loppusuoraa ei ole mikään laissa määrätty pakko viettää naamaansa klinikoilla kiristellen tai homehtuen vanhainkodissa. Ottakaa näistä Zimmereistä" mallia, heittäkää ryppyvoiteella vesilinnun sijasta vaikka lähintä sovinistisikaa ja kieltäytykää ulkoapäin määritellystä iästä sekä sille asetetuista sopivaisuussäännöistä.

The Zimmers tarkoittaa vapaasti käännettynä "Rollaattorit" ja tulee brittienglannin sanasta "zimmer frame" eli vanhusten käyttämä kävelytuki. The Zimmersin solistina toimii 90 vuotias Alf Carretta ja taustanaan hänellä on 40-henkinen bändi jonka jäsenten yhteinen ikä ylittää 3000 vuotta. Bändin vanhin jäsen on 100-vuotias Buster Martin. Yhtye syntyi BBC:n vanhusten eristäytymistä muusta yhteiskunnasta käsittelevän dokumentin yhteydessä.

Että noilla esiintyjillä onkin hauskaa laulaessaan ja esiintyessään videolla. Todella hyvä meininki!

Viime viikonloppuna tuli mietittyä tuota Suomessa eritoten hyvin näkyvää vanhusten piiloon lakaisemista ja sen surullisuutta, kun huomasin miten Ithaca Festivaleilla niin paraatissa kuin bändilavojenkin edessä musiikkia kuuntelemassa hetkui hauraita ja hankalasti liikkuvia, jopa pyörätuolissa työnnettyjä, mutta nauravakasvoisia ja villistä menosta nautiskelevia vanhuksia, joista yhdelläkin oli happipullo menossa mukana. Milloin muuten viimeksi olette nähneet suomessa vanhan pitkälettisen, tuhatryppyisen ja hipisti pukeutuneen papparaisen pistävän jalalla koreasti kävelykeppi viuhuen?

MY GENERATION

People try to put us d-down (Talkin' 'bout my generation)
Just because we get around (Talkin' 'bout my generation)
Things they do look awful c-c-cold (Talkin' 'bout my generation)
I hope I die before I get old (Talkin' 'bout my generation)

This is my generation
This is my generation, baby

Why don't you all f-fade away (Talkin' 'bout my generation)
And don't try to dig what we all s-s-say (Talkin' 'bout my generation)
I'm not trying to cause a big s-s-sensation (Talkin' 'bout my generation)
I'm just talkin' 'bout my g-g-g-generation (Talkin' 'bout my generation)

This is my generation
This is my generation, baby

Why don't you all f-fade away (Talkin' 'bout my generation)
And don't try to d-dig what we all s-s-say (Talkin' 'bout my generation)
I'm not trying to cause a b-big s-s-sensation (Talkin' 'bout my generation)
I'm just talkin' 'bout my g-g-generation (Talkin' 'bout my generation)

This is my generation
This is my generation, baby

People try to put us d-down (Talkin' 'bout my generation)
Just because we g-g-get around (Talkin' 'bout my generation)
Things they do look awful c-c-cold (Talkin' 'bout my generation)
Yeah, I hope I die before I get old (Talkin' 'bout my generation)

This is my generation
This is my generation, baby

Linkit:
THE ZIMMERS
YOU TUBE: MY GENERATION

Toksoplasmoosi lisää naisten viehätysvoimaa, mutta tyhmistää miestä?

Kun käy ryyppäämässä tiedehenkilöiden kanssa, saa näköjään kuulla mitä mielenkiintoisimpia juttuja tiedemaailmasta! Tätä seuraavaa en ollut koskaan ennen kuullutkaan. Tutkimukset ovat tosin kohtuullisen tuoreita, eikä niistä ole ainakaan Suomessa vielä vedetty lööppejä.

Jänismiehen kollega kertoi kaljalla istuessamme, että kissojen kantamasta toksoplasma-parasiitista on tehty merkillisiä havaintoja. Siis siitä keskenmenojakin aiheuttavasta pöpöstä, josta raskaana olevia naisia varoitellaan, että he voivat saada tartunnan kissan jätöksistä.

Sellaiset hiiret, jotka kantavat toksoplasmoja kehossaan alkavat kuulema käyttäytyä itsetuhoisesti ja viehättyvät normaalisti pelkäämästään kissanpissan hajusta. Haistaessaan kissan ne siis ajattelevat erään tiedeartikkelin kirjoittajan sanoin, "Kissa! Oi miten kivaa" Täten ne myös joutuvat helpommin kissan paistiksi ja toksoplasmoosi pääsee tavoitteesensa, eli pääisäntänsä ja lisääntymisensä mahdollistavaan kissan mahaan. Loinen siis manipuloi ovelasti kantajansa aivoja.

On myös löydetty sen suuntaisia viitteitä, että toksoplasma pystyisi manipuloimaan ihmisen käyttäytymistä. Tällä havainnolla voi olla aika isokin painoarvo, sillä tämä suhteellisen vaarattomana pidetty parasiitti on maailmalla yleinen. Ihmiskunnasta arviolta 30-60 prosenttia on sairastanut toksoplasmoosin.

Korrelaatioita latentin toksoplasmoosi-infektion ja esimerkiksi kohonneen riskikäyttäytymisen, hidastuneitten refleksien, turvattomuuden tunteiden ja neuroosien kanssa on havaittu useissa tutkimuksissa. Toksoplasmoosilla saattaa olla osansa ja arpansa myös skitsofreniassa ja paranoiassa, sekä siinä, että t:n sairastaneille syntyy huomattavasti useammin poikia kuin tyttöjä.

Sydneyn teknillisessä korkeakoulussa tartuntatauteja tutkiva Nicky Boulter kertoo, että parasiitin kyvystä manipuloida ihmisen mieltä, on saatu uusia tutkimustuloksia. Hän esittää väittämän, jonka mukaan parasiitin vaikutukset miehiin ja naisiin poikkeavat toisistaan huomattavasti.

Boulterin mukaan infektoituneilla miehillä on havaittu korreloivaa alempaa älykkyysosamäärää, heikompaa koulutustasoa ja huonompaa keskittymiskykyä. He ovat myös useimmin sääntöjen rikkojia, riskinottajia, riippumattomia, epäsosiaalisia, epäluuloisia, kateellisia, yrmeitä ja naisten silmissä vähemmän puoleensavetäviä.

Naisilla infektio puolestaan näyttäisi lisäävän ulospäinsuuntautuneisuutta, ystävällisyyttä, suhteiden määrää ja puoleensavetävyyttä verrattuna infektoitumattomiin kanssasisariinsa.

Tutkija tiivistää tulokset seuraavasti: "In short, it can make men behave like alley cats and women behave like sex kittens''.

Jos näissä tutkimuksissa on pienikin totuuden siemen, niin en enää kauheasti ihmettele sitä että miehet dissaavat vaistomaisesti kissoja naisia herkemmin. Kissanaiseuden käsite saanee tästä myös uusia mielenkiintoisia sivujuonteita. Seuraillaan nyt kuitenkin kriittisesti ja mielenkiinnolla tutkimusten etenemistä, ennen kuin aletaan vääntää tästä mitään karsinoivia, yleispäteviä totuuksia.

LÄHTEET:
Toksoplasmoosi - Wikipedia
Parasite turns women into sex kittens
Nicky Boulder

Lopultakin se loppui!

Tätä päivää olisin halunnut olla juhlimassa Suomessa. Olisin ostanut lasin hyvää shamppanjaa ja tanssinut voitontanssin pöydällä. Potkaissut tuhkakupin seinään. Näyttänyt voitonmerkkiä niillä kahdella sormella, joilla röökiinkiin tavataan tarttua

Vihdoin ja viimein kanssaihmisten savustaminen kiellettiin baareissa. VIHDOINKIN! Ehkä nyt jopa minäkin voin lähteä baariin harmittelematta seuraavan viikon tupla-astmalääkeannoksia ja hengenvinkunaa tai löyhkääviksi palvattuja vaatteita. Tai pohtimaan kannattaako joutua käsirysyyn jonkun vaatteisiini reikiä polttavan nuijan kanssa.

En ole yhtään pahoillani tupakoijien puolesta. En sitten inan vertaa. Tupakoijat eivät tosiaankaan kuole, jos eivät saa vetää sitä röökiänsä baarissa, mutta aivan kaikki paikalla olijat kärsivät jos he saavat. Koska niin se vain on, että jos kerta haluaa puuhata jotain josta kaikille on vakavasti haittaa, niin voi puuhata sitä sitten jossain muualla kuin sisätiloissa keskellä ihmisjoukkoa. Kollektiivinen, vapaaehtoinen vahingoittuminen jonkin yksilön nautinnonhalun tyydyttymisen takaamiseksi ei vain kerta kaikkiaan ole älykästä. Vai olisiko kenties jonkun mielestä suotavaa ampua ilotulitusraketteja baarissa tai heilua siellä kyynelkaasun, veitsen tai muun aseen kanssa vapaasti, jos se vain sattuisi tyydyttämään jonkun yksilön itsetuhoviettiä. Tai nussiskella kaikkea liikkuvaa ilman kumia, vaikka sairastaisi aidsia. Siksi että sillä yhdellä olisi kivaa.

Vai vielä terveysfasismia. Kissanpaskat! Olen niin monta kertaa saanut päälleni raivokasta sähinää, halveksuntaa, ylimieltä ja vittuilua huomauttaessani, että ei tarvitse niitä savuja minun naamalleni puhaltaa, vaikka itsellä olisi kuinka kivaa sauhutellessa, että siinä on fasismia kerrakseen jos sitä ruvetaan hakemaan. Moinulta on kaikki ymmärrys loppu, täysin finito sillä sekunnilla kun malluaski hivuttautuu pöydänkulmalle. Huomaavaiset tupakoijat (tottahan toki heitäkin löytyy, kuten aiemmassa tupakkakeskustelussani tuli todettua) ovat aivan liian aliedustettu joukkio, että heidän varaansa voitaisiin laskea yleinen baariviihtyvyys. Aina iltaa kohti löytyy vähintään yksi riemukkaan uhmakas persereikä, joka sytyttää ivallisesti hymyillen savukkeen vaikka naaman edessä lukisi kissan kokoisin kirjaimin, että EI TUPAKOINTIA. Vaarannapa siinä tosiaan terveytesi nyhtäisemällä/läimäyttämällä moiselta sätkä huulesta. Voin kertoa ettei se ole ihan terveellistä.

Hah. Minun ei tarvitse enää pitää joka kerta baariin mennessäni pienoismielenosoitusta savuttoman istumapaikan puolesta. Minun ei tarvitse enää joutua sanaharkkaan ripulipaskan hajuisen sikarinsavunsa muiden päälle puhaltelevien idiootien kanssa. Minun ei tarvitse enää vetää baarissa astmapiippua samaan tahtiin kun muut vetävät tupakkapiippuansa. Voin vain istua juomaan rauhassa olueni ja vetää syvään henkeä.

Ahhh.

Palelkaa vain pakkasessa kun talvi koittaa, jos ette ilman voi olla. Ehkä voipi ruveta tekemään mieli jopa moisen typeryyden lopettamista? Minä juon kuumaa minttukaakaota sisällä baarissa ja naureskelen ikkunasta ulos katsellessani hytinäänne. Enkä sääli yhtään.

Tupakoinnin puolesta rääkyvät julkkikset voivat puolestani pistää pussin päähänsä ja mennä nurkan taakse hyperventiloimaan. Helvetti, niiden pilalle hemmoteltujen kermaperseiden ininää kukaan jaksa kuunnella. Yksi jos toinen kuolee julkisesti syöpään tai toipuilee syövästä ja silti pitää vaan saada rööki huulessa notkua ja vielä puolustaa sitä kiivaasti. Vellihousut, nousisivat mieluummin puolustamaan jotain arvokkaampaa naamavärkillään. Menisivät keuhkoparantolaan kertoilemaan viisaita elämänohjeitaan. Selittäisivät fanittaville koululaisille, että ei se tupakan poltto oikeasti tee seksikkäämmäksi ja coolimmaksi, vaan mieluumminkin impotentiksi ja säälittäväksi.

Täytyy myöntää. Nyt tuntuu kyllä hyvältä.

Paikallisen radio-ohjelman naseva neuvo tupakoinnin lopettamista haluaville: " If you want to quit smoking, make a friend who has lung cancer and watch him/her die."

Munattomia jumalia ja sählääviä sankareita

Teattereissa harmillisen harvoin käyvänä olen tyytyväinen siihen, että tuli ennen maastamuuttoa edistyttyä naisporukalla katsomaan Turun kaupunginteatterin viikinkimusikaali Thorin vasaraa. Tämä teksti on jäänyt roikkumaan siitä asti, kun en ole ehtinyt enkä jaksanut kirjoittaa tätä loppuun.

Photoshoppaamattomien ja trikkaamattomien näytelmäsuoritusten näkeminen silmiensä edessä oli aivan jotain muuta, kuin steriilien elokuvien vahtaaminen ruudulta. Viikinkimusikaalin tulien ja pyroefektien savu leijasi nenään asti ja hurjat valoräjähdykset sokaisivat hetkeksi, korvien sietokykyä koetellen.

Koska teatteriesitys itsessään sisälsi kohtuullisen seksistisen vireen, niin annanpa minäkin itselleni luvan olla Pekkaa pahempi. Silmiä hivelevää mieskauneutta ei saata jättää mainitsematta, sen verran veistoksellinen pääosan esittäjä Vallu Lukka ja hänen muutama toverinsa olivat kauniisti kaartuvine hauiksineen, dramaattisine meikkeineen, komeine hevosenharjoineen ja timakoine omenapeppuineen. Hyvä, hyvä. Se on ilo naisen silmälle, kun nuoret miehet pitävät itsensä timmeinä! Seurasin kyllä ahkerasti Lukan edesottamuksia, vaikkei hän näyttelijänä tehnytkään mitään päätä huimaavaa suoritusta. Vielä on debytoivalla Vallulla monta oppivuotta edessä ennen uskottavampia ulottuvuuksia. Miehen maskeerauksessa oli muuten havaittavissa luvattoman paljon Pirates of Caribbean - Johnny Depp - Jack Sparrow -copypastausta, mutta emme me rinnuksillemme kuolaavat naiset viitsineet sitä pahaksemmekaan laittaa.

Hallittua kokonaisuutta, tarinallista loogisuutta ja juonen traditionaalista kantavuutta arvostavana, viikinkimusikaali oli minulle hienoinen pettymys. Mikäli tavoitteena oli Suuren Tarinan kertominen, niin siinä ainakin epäonnistuttiin. Saattoihan toki kyseessä olla jokin juonellinen kokeilu ja tahallinen kurittomuus perinteistä tarinankerronnan muotoa ja etenkin tarinan kokoavaa loppuratkaisua kohtaan, mutta minun silmissäni homma ei silti oikein toiminut. Toisaalta, aikaa oli kaksi tuntia. Jos siihen aikaan yritetään ahtaa paljon näyttäviä lavasteita, toimintaa ja seikkailua, jostain on tingittävä. Valitettavasti aina tingitään juuri sieltä älyllisimmästä päästä erikoisefektien voitoksi. Lisäksi musiikki oli osittain hyvinkin kamalaa renkutusta. Vaivaannuttavaa eurohumppaa, jonka sanoituksissa käytetty kieli oli sellaista lyyristä raiskausta, että välillä oikein puistatti. Joidenkin laulajien ääni kantoi komeasti, mutta sanoitukset olivat laidasta laitaan sekavia ja kömpelöitä. Niissä ei tuntunut olevan päätä eikä häntää.

Oikeastaan olisi sittenkin pitänyt ostaa käsiohjelma, jos siinä vaikka olisi hieman ymmärrettävämmin selitetty ontuvien ratkaisujen perusteita.

Seuraavaksi juonipaljastuksia.

Tarinassa vanha viikinkipäällikkö Ragnvald ryöstää Amerikanreissullaan nuoren intiaanipäällikön tyttären Whatawhan, jota yrittää pakottaa vaimokseen. Kuiskaillaan, että vanha päällikkö saa itsekkään tekonsa myötä heimonsa niskaan intiaanijumalien kirouksen. Ragnvald ei tietenkään ota varoituksia kuuleviin korviinsa. Niinpä hän kuolee intiaanineidon koskemattomuutta puolustavan vävypoikansa, Sigurdin miekan lyömänä. Melkoisena vilperinä esittäytyvän ja päällikön tytön ryöstöretken aikana paksuksi panneelle Sigurdille kun syntyy jonkilainen kirkasotsainen oikeudentaju Whatawhan epätoivoista laulua kuunnellessaan, eikä hän voi asiaan puuttumatta kestää sitä kun vanha viikinkiukko yrittää raiskata nuoren neidon. Sigurdin ja Whatawhan välille ei kuitenkaan rakennu sen kummempaa rakkaustarinaa. He toimivat tarinassa vain toisiaan kohtaan neutraaleina kumppaneina. Tämä tuntuu merkilliseltä, kun Sigurd kuitenkin esitetään aluksi alleviivatun nuorena, iloluontoisena ja lupaa kysymättä omansa ottavana hurmurina. Ehkä kyseessä on hyvinkin tarkoituksellinen viite siitä, että naisia pääsääntöisesti vain joko auliina tai väkisinmaattavina patjoina kohtelevien viikinkien keskuudessa on kasvamassa uudenlaisten, naisiin hivenen verran kunnioittavammin suhtautuva sukupolvi, mistä tosin historiallisesti voidaan olla monta mieltä.

Esityksen naiset muuten heristelevät esityksessä tanssiessaan monta alleviivattua kertaa lantionseutuaan, mitä ei ollut vaikea tulkita "vitun väen" eli naisen sukupuolielimiin kansanperinteessä liitetyn voiman osoitukseksi ja muistutukseksi siitä, että matriarkaalisia jumaliakin on palvottu, ennen kuin kristinusko aloitti naisen voiman mustamaalaamisen noituudeksi.

Varsinainen heimoa kohtaava "intiaanikirous" toteutuu jostain kumman syystä kristittyjen sotilaiden hyökkäyksenä, joka vyörytetään näyttämölle lavasteisiin keskittyvänä pikakelauksena. Ehkä tämänkin voisi ymmärtää kosmisena karman lakina: Kun vahvemmat viikingit kerta hyökkäävät heikompien intiaanien kimppuun, heidän tekonsa kostautuu siinä kun lukuisammat ja vahvemmat kristityt tulevat kurmuuttamaan heitä.

"Miksi aina pitää tappaa" -naiset laulavat kuorossa. Hyvä kysymys kerrankin kaiken räiskinnän ja mäiskinnän keskellä!

Taistelun tuoksinnassa Sigurd ja intiaanityttö pääsevät vapaaksi heitä päällikön murhasta tilille vaativien ja lynkkaamaan käyvien kyläläisten kynsistä, vaikka kiero kylänoita Lokivar yllyttää heitä kieltään lipoen teurastukseen. Hyökkäyksen jälkimainingeissa tavalliseksi viikingiksi naamioitunut jumala Thor sysää vasaransa Sigurdin kouraan ja käskee tämän painella Whatawhan kanssa Valhallaan, isäänsä pääjumala Odinia moikkaamaan. Ilmeisenä tarkoituksena on mennä viemään Odinille viestiä maan päällä vallitsevasta sekasorrosta ja vanhojen jumalien aseman horjumisesta. Hämäräksi jää se, miksei Thor mene itse tai miksei suuri ja kaikkinäkevä Odin muka ole ilman ihmisviestinviejää näistä asioista tietoinen. Kaksikon saavuttua perille käy ilmi, että kyllä hän sitten kuitenkin on ja pian myös kaksikon matkaan lähettänyt Thorkin ilmaantuu saapastelemaan Valhallan saleihin. Tässä valossa koko vaivalloinen matka siis tehtiin oikeastaan turhan takia.

Pidän tällaista tarpeetonta ponnistelua juonen loogisuuden pahana onnahteluna. Suurissa tarinoissa kaikilla teoilla on kuitenkin perinteisesti selkeä funktionsa, eikä näytelmissä yleensä ole varaa sortua selittämättömään suhraamiseen. Thorin vasarassa moisesta ei ole näköjään pahemmin piitattu. Tai sitten olen vain liian tyhmä tajutakseni sinne tänne tempoilevaa juonta ja tekojen tarkoituksettomuutta. Voihan tarinoiden kertomisen suunta olla toki menossa siihenkin, että millään ei ole oikeastaan mitään erityisempää väliä, kunhan vaan porskuttaa kiivaasti johonkin suuntaan.

Tarinan mielenkiintoa pidetään yllä sillä, että Sigurd ja intiaanineito läntystävät halki jumalten maailman kummallisten eri piirien, sekoillen välillä hulahulatyttöjä muistuttavien hermafrodiittien Freyan ja Freyrin hovin kanssa, pelotellen poloisia kääpiöduunareita ja rypien paiseruttoa levittävien ruumiiden kanssa manalan jumalattaren Helin valtakunnassa.

Valhallaan perille päästyään kaksikko saa Odinilta kylmää kättä viestinsä ja omien toiveidensa suhteen. Pohjoisen jumalat ovat jo luopuneet vallan kahvasta ja antaneet periksi uusille tuulille, jotka maailmassa puhaltavat. Oman lusikkansa sekavaan soppaan käy työntämässä kaaoksen aiheuttamiseen mieltynyt kujeilijajumala Loki, joka mieluilee itselleen Thorin vasaraa. Hänet lyödään ohimennen pirstaleiksi, jotka leviävät ihmiskunnan keskuuteen aiheuttamaan sekasortoa. Pääkaksikon kohtalo jää epämääräiseksi: Sigurdin ruumis ajelehtii viikinkikylään ja poltetaan, mutta hänen sielunsa jatkaa elämäänsä pojassa, jota päällikön tytär kantaa. Whatawha taas jää jonnekin heitteille, en edes ehtinyt huomata minne. Haihtui vissiin taivaan tuuliin.

Hahmoaan vaihtavaa Lokia näyttelevä Kirsi Tarvainen oli musikaalin taidollisesti näkyvin näyttelijä ja mielenkiintoisin katseltava sekä kuunneltava. Luojatar sentään, miten hienoa oli kuunnella naisen vaihtavan äänensä skaalaa pehmeästä kehräyksestä raivokkaaseen karjuntaan, jonka edessä oopperaa mylvivät miehetkin kalpenivat.

Nukketeatteri oli kyllä upeaa ja toimivaa, kuten lavastuskin. Riitissä teurastettava hevonen oli hahmonsa sirouden takia ehkä hivenen naurettava, koska sen piti olla salskea ori eikä mikään luuviulu ja takovat kääpiötkin liian disneymäisiä. Mutta Freyan valtavat kissat ja Odinin kaksi harmaata hirviösutta sekä intiaanitaiteesta vaikutteita saaneet tanssivat korpit Hugin ja Munin olivat komeita. Oikein selkäpiissä kävivät mielihyvän väreet.

Kaikkein ärsyttävin seikka näytelmässä muuten oli se, että vahvaksi ja uhmakkaaksi tarkoitettu Whatawha näytteli suurimman osan roolistaan polvillaan kyyhöttäen tai maassa ryömien. Kaikki konttaamiset eivät olleet mielestäni ollenkaan tarpeellisia, vaan latistivat tuota naisroolia vakavasti.

Suurin yllätys mytologioiden suhteen minulle tuli näytelmän alussa esitetystä verisestä riitistä, jossa Odinille ja Freyalle uhratulta orilta katkaistiin näyttävin maneerein penis. Peniksen leikkauskohtaan jäi selvästi näkyvä, punaisena hehkuva vagina. Tarkistin myöhemmin mitä merkityksiä tällä minulle täysin tuntemattomalla, oudolla kastraatioriitillä mahtoi olla ja hämmästyin. Vahvasti maskuliinisten jumaluuksien hännälle on käynyt usein kalpaten:

Blot-verijuhlissa mies- ja muut urospuoliset uhrit ripustettiin Yggdrasilia edustavan pyhän saarnen oksille. Riitin kastraatio-osuus on yhteydessä siihen, että suuri Odin on kastraattijumala, kuten muutamat muutkin suuret miespuoliset jumalat.

Mytologisista hahmoista esimerkiksi kreikkalainen taivaan jumala Uranus joutui poikansa Cronuksen kastroimaksi. Hänen mereen heitetty heppinsä hedelmöitti meren kohdun ja vaahdosta syntyi kaunis Afrodite. Afrodite hallitsi varhaisia kastroitujen jumalten, kuten Anchisesin ja Adoniksen kulttia. Myös kaanaalaisten käärmehameisen jumalattaren (Lady of the Serpent Skirt) papit tekivät jumalille kastraatioita hänen kunniakseen. Voi vain arvailla olivatko häneen hameessaan roikkuvat koristeet käärmeitä vai jotain aivan muuta.

Afroditen pohjoismainen vastine oli Freya, jota Thorin vasaran kastraatioriitissä kunnioitetaan heiluttelemalla irti leikattua orin penistä häntä esittävän patsaan kasvojen edessä. Scandinaavien taivaan jumala oli Odin, jonka kahdestoista pyhä nimi oli Jalkr, joka tarkoittaa eunukkia tai ruunaa. Myös Odinin yksisilmäisyys saa uuden vivahteen, kun kerrotaan hänen itselleen antaman lempinimen "Volsi" tarkoittavan hevosen penistä. Omat killuttimensa Odin menetti villisialle, joka riisti ne makupalakseen hänen nukkuessaan. Myöhemmät tulkinnat ovat yrittäneet selittää Odinin kastraatiota sillä, että hän ei olisi voinut juoda kosmisesta feminiinisen tiedon lähteestä luopumatta yhdestä silmästään. Puuttuva silmä symboloinee siis myös housuissa majailevan yksisilmäisen pikkujumalan puuttumista. 

Vieraalla maalla kaukana

Pian on kulunut viikko uudella mantereella. En ole saanut ehdottomasti haluamaani sivupohjaa valmiiksi uuteen amerikkablogiini, joten raapustelen lyhyen tilannekatsauksen tänne.

Ravistelen itseäni ja kuulostelen, josko jonkinlainen kulttuurishokki suvaitsisi saapua, mutta eipä tunnu oikein missään. Näyttää siltä, että kotiudun tyytyväisenä sinne missä on oma rakas, ruokaa, katto pään päällä ja kahvinkeitin. Joten eipä valittamista. En juurikaan vierasta ruokaa, ihmisiä, enkä maisemaa. Puheet Suomen amerikankaltaisuudesta eivät sittenkään taida olla ihan tuulesta temmattuja. Ei täällä oleminen tunnu mitenkään semmoiselta, että ulos lähtiessä huimaisi olopaikan erilaisuus, niin kuin esimerkiksi Itävallassa huimasi.

No, olen pitänyt sydämeni ihan tarkoituksella auki, sillä tulen asumaan täällä ainakin vuoden. Jos päästäisin amerikkafobiani tyystin valloilleen, olisi edessäni todennäköisesti kurja vuosi, siispä pyrin kohti paikallista yltiöpositiivisuutta vaikka hampaat irvessä. Mitä onnenkauppaa onkaan se, että mieheni sai töitä pikkukaupungista, joka on liberaali, hipahtava, ekologiseksi mainostettu, bushvihamielinen, keskellä maaseutua ja vesiputousten ympäröimä. Yhtenä toisena vaihtoehtona nimittäin oli punaniskojen kansoittama teollisuuskaupunki, hui kauhistus sentään.

Tuhlaaminen ja turha autoilu ovat täällä lähituntumassani toistaiseksi ainuita asioita, jotka inhottavat oikein todella. Autoja on liian paljon ja niillä näytetään menevän joka paikkaan. Kaupoissa esim. leipä myydään hirveissä könteissä ja sitä saa puputtaa urakalla ehtiäkseen ennen hometta. Kämppis syö omasta pussistaan muutaman viipaleen ja heittää loput haaskuuseen. Sitäpaitsi leipä on kohtuullisen pahaa (juuri sitä vehnäpuppua jota olen Suomessa opetellut karttamaan pitääkseni vatsani rauhallisena), -on kuin imellettyä pahvia söisi, mutta kyllä siihenkin näyttää tottuvan tarpeeksi syötävien päällysteiden avulla. Muovipusseja tungetaan kaupoissa puoli rullaa ostosten ympärille, vaikka kuinka yrittää viittilöidä että minulla on kyllä oma reppukin. Kierrätyksen alkeet sentään ovat pesiytyneet tännekin, mutta komposteista ei ole taidettu kuullakaan.

Politiikasta sen verran, että olen laittanut tyytyväisenä merkille, että puolella jos toisellakin on talojen ikkunoissa kylttejä, jossa toivotetaan herra Isopersereikä Bushille tervemenoa. Toisaalta, mitä muuta voisi liberaalilta hippi- ja opiskelijakaupungilta odottaakaan?

Kaupunki on nuhjuisella tavalla idyllinen ja romanttinen. Asutus on pääsääntöisesti omakotitalokeskeistä, vanhahtavantyylistä ja matalaa. Korkeita kerrostaloja on aika vähän. Lippuja liehuu siellä täällä, mutta ei niin paljoa kuin elokuvissa. Talot ovat silmää miellyttäviä, kuistillisia ja yleensä kaksikerroksisia. Jotkut myös räystyneitä kummitustaloja. Ympärillä paljon puutarhaa, puita ja kukkia. Erään talon kuistia koristaa noin vasikan kokoisen eläimen luuranko, luulen että siitä kyllä täytyy saada kuva.

Luonnonkohteet vetävät suun virneeseen: että niinkuin kävelymatkan päässä on toinen toistaan mukavamman näköisiä vesiputouksia, rotkoja ja puistoja. Kaupungin hienoimmassa vesiputouksessa kylpevät haikarat ja pesukarhu lyllertää juomaan vettä penkereeltä. Ympäristössä mellastavat tennispallon kokoiset chipmunkit, harmaaoravat ja piisamia muistuttava lyllerö jyrsijä jonka lajimääritys on jäänyt vielä hämäräksi: piisami jolla on töpöhäntä? Ei itketä, ei. Jos olisin joutunut johonkin betonihelvettiin, olisin alkanut hyperventiloida viikossa. Mutta tämä vihreys ja maaseutumaisuus lupaavat minulle miellyttäviä aikoja. Auta armias vaan, kunhan tänne saapuvat kesähelteet. Poltin jo itseni kertaalleen lievän punotuksen partaalle.

Ihmiset ovat hassuja. Palveluammateissa etikettiin näyttäisi kuuluvan hymyily ja ystävällisyys huononakin päivänä. Siis täysin päinvastoin kuin jossain Ranskassa, jossa asiakas on usein työntekijälle koirankakkaa kengänpohjassa tai Venäjällä, jossa asiakas on jotain äärimmäisen ärsyttävää, jota tekisi selvästi mieli potkaista palvelemisen sijaan. Tai Suomessa jossa kukaan ei tiedä mistään mitään ja palloa heitellään ympyrässä tyypiltä toiselle. Täällä on miellyttävää mennä hoitamaan jotain asiaa täysin ulalla, kun virkailija opastaa ystävällisesti ja puhuu selvästi ääntäen sekä ottaa kaiken hoitamisen kontolleen. Saa olla ihan vapaasti ûbertyhmä, eikä sinulle tiuskita. Ei tule ikävä viimeksi koluamiani Suomen virastoja yhtään.

Merkillisin piirre ihmisissä on se, että he tulevat sanomaan kohteliaisuuksia ventovieraalle spontaanisti. Eilen eräs nainen tuli vierelleni kirjastossa ja totesi ystävälliseti hymyillen: "I really like your outfit". Minulla putosi leuka että "whooot?" ja kohteliaisuudesta kiitettyäni hymyilin varmaan kuin vähämielinen seuraavan puoli tuntia, vaikkei se nyt sen kummoisempaa tarkoittanutkaan. Tuollaista minun on itseni tehnyt monesti mieli mennä sanomaan ihmisille Suomessa, mutta en ole vaan uskaltanut, sillä se tulkittaisiin järjestään hieman omituiseksi käytökseksi.

Kissoja on ihan saakelin ikävä, vaikka tiedän että niillä on varmasti paljon kivempaa siellä missä nyt ovat verrattuna tylsään kaupunkikämppäämme. Olin kävellä ojaan kun tuijotin erään talon ikkunalaudalla istuvaa ihanan appelsiinin ja kanelinraidallista kissaa. Kaipaan nenänhierontaa kissojen kanssa ja sitä että herään rintani päällä kehräävän pörriäisen virnistelevään tuijotukseen. Luojatar varjelkoon ketään kulkukissaa kipuamasta portaillemme, sillä täällä olisi yksi kissanmentävä sydämen ovi erittäin paljon raollaan. Voin nimittäin vain kuvitella sitä byrokratian määrää, jota karanteenit vaativat ja sitä tappelun määrää, joka kotona seuraisi, kun perusrasistit (kaikki MUUT kissat on perseestä) Mörkö ja Lokki joutuisivat sopeutumaan uuteen tulokkaaseen.

Terveisiä meren toiselta puolen

Now I'm here, then we go there :) (Sisäpiirivitsi)

Onnellisesti perillä ja miehen kainalossa!

Just semmoinen olo

Mehiläiset ovat tehneet pesän pääni sisään. Ne kulkevat korvistani sisään ja ulos kuljettaen karvaisissa jaloissaan kultaista siitepölyä. Vuoraan mieltäni zenpropoliksella, etten sairastuisi mihinkään hivuttavaan mielen tautiin: kaipuuseen, ikävään, katumukseen, masennukseen.

Niin pienen ajan sisällä niin paljon ajatuksia. Niin paljon eestaas virtaavia ihmisiä, eläimiä, paikkoja. Hymyjä, irvistyksiä, halauksia, silityksiä, tuoksuja, makuja, naurua, itkua. Ainutlaatuisia piirteitä. Ihmetystä siitä miten monenlaisten ja erikoisten persoonallisuuksien, maisemien, asioiden joukon tunnenkaan. Miten hätääntynyt olo tuleekaan siitä, kun ajattelen että kaikkeen ja kaikkiin olisi pitänyt ehtiä sittenkin tutustua paremmin, viettää enemmän aikaa ja keskustella enemmän. Kaikkien kanssa.

Ovi on auki. Seison kynnyksellä matkalaukku kädessä. Kaiken omani kannan mukanani.

Minä kummallisen sosiaalinen erakko ajattelen: Soutavatko ystävät lupauksensa mukaan meren yli? Tulevatko todella kylään? Ovatko he hetken päästä enää samoja vai vieraita. Olenko enää koskaan itsekään sama. Tuskin, sillä ei virtaava vesikään ole koskaan sama hetkeäkään.

Mitä minusta jää tänne, mitä vien mukanani?

Minulla on valtava pakkomielle siihen, että jos tutustun ihmiseen ja viihdyn hänen kanssaan, tahtoisin voida ojentaa omat tuntosarveni suoraan hänen päänsä sisään ja tuntea ilman vääristävää kommunikointia mitä hän tuntee, ajattelee, mistä hän koostuu ja mitä hän pohjimmiltaan on. Tuntuu välillä siltä, että vaikka puhuisi tuhat vuotta, ei saa tyhjentävästi käytyä läpi sitä mitä haluaa toisesta tietää ja toiselle kertoa.

Ja sekin kaikki muuttuu koko ajan.

Minulla on juuri sellainen olo kuin silloin, kun pienenä seisoessani Jäämeren rannalla nilkkojani myöten hyytävässä meressä tähysin sumuiseen horisonttiin. Ajattelin, että jos lähtisin siitä uimaan, saapuisin joskus pohjoisnavalle. Olin ajatuksesta aivan sanoin kuvaamattoman haltioissani.

Vogonien planeetta

Tilannekatsaus vogonien valtaamalta planeetalta:

Olen kohdannut byrokratiassa mielenkiintoisen ilmiön. Virkapuhelimiin ei vastata ja jos vastataan, vastuu vieritetään aina seuraavalle taholle joka koittaa tomerasti palauttaa vastuun alkuperäiseen pisteeseen. En taida olla ensimmäinen ihminen maailmassa, joka tähän törmää, mutta olen hyvin yllättynyt siitä miten valtavasta pikkusieluisuudesta siinä ensisijaisesti onkaan kyse.

Olen soittanut soittamasta päästyänikin erinäisiin "virastoihin" joiden julkisen informaation mukaisista aukioloajoista ja samaisen lupauksen mukaan paikalla olevasta henkilökunnasta olen ottanut etukäteen hyvin selkoa. Puhelinluurin ja korvan välille on kasvanut muutamassa tapauksessa hämähäkinverkko ja poskeeni syöpynyt kuulokkeen kuva soittaessani sinnikkäästi aina uudelleen ja uudelleen ja antaessani puhelimen soida niin kauan kuin käsi jaksaa luuria pidellä. Nyt on vihdoin hyötyä siitä, että on tullut käytyä punttisalilla. Oletan kuitenkin, että siellä jossain puhelin soi ja aiheuttaa edes jonkinlaista melusaastetta niille, jotka eivät suvaitse siihen vastata. Myöskään koko ison systeemin vaihde ei vastaa ja siinä on mielestäni kyse jo jostain todella hämärästä.

Parhaimmassa tapauksessa puhelimeen ei vastata enää ollenkaan, vaan soittajaa odottaa luurin päässä viesti joka lupaa että kyseinen taho ottaa itse yhteyttä. Sitten kun he suvaitsevat ottaa yhteyttä, he voivottelevat etteivät kyseistä asiaa hoida laisinkaan ja ohjaavat soittamaan toiseen paikkaan. Kun soitan siihen toiseen paikkaan, siellä ei monena päivänä vastata päivystysaikaan lainkaan puhelimeen ja sitten kun vastataan (toosi pitkän rinkuttamisen päätteeksi), niin ilmoitetaan, että siellä eivät he voi ottaa asiaani hoitaakseen, ennen kuin minut sinne ohjanneelta taholta saadaan asianmukainen määräys. Alkaessani hieman hiiltyä ja kysyessäni aiotaanko minua pompottaa kenties kauankin noiden kahden pisteen välillä, harvinaisen ystävällinen virastoihminen lupaa selvittää asiani itse. Kiitos hänelle, pussaisin jos kiinni saisin. Käykin ilmi ettei minun tarvitse mitään tehdäkään ainakaan seuraavaan pariin vuoteen, koska alun perin minulle annettu informaatio ei oikeastaan pidäkään paikkaansa (vaan on vain eräänlainen myyntikikka) mikä on hilpeän helpotuksen paikka.

Vogonien vogoni, oikein ylivogoni sattui vastaani tänään. Olen soittanut monena päivänä saamatta kyseistä henkilöä kiinni. Kiinnisaatavuutensa perusteella hän nähtävästi viettää suurimman osan ajastaan tupakkatauoilla, mikä on toki ominkin silmin nähty.

Soitin ja kysyin voisinko saada kyseisen mieshenkilön tekemään noin vartin vaativan työn kohtalaisen ripsakasti ja toistamaan saman vieraalla kielellä aivan taatusti valmiiksi olemassa olevien yksinkertaisten formaattien mukaan. Tekstiä olisi tarvinnut ehkä noin kolmen lauseen ja muutaman päivämäärän verran. Ala-asteelainenkin pystyisi moiseen.

Ai hilpeyden ja riemastuksen määrää, joka vogonin äänestä kuulsi läpi. Ei hän osaa semmoista! Hohoo, ei tule kuulonkaan! Ei missään nimessä, vaikka sattuukin aika hyvässä asemassa olemaan ja lienee joutunut opiskelemaan kyseistä virasta kieltä muutamankin vuoden verran. Jatkoselityksenä selvisi, että itsea siassa hän vain ei viitsi. Heidän kahvipöytäkeskusteluissaan kun oli taannoin tultu siihen tulokseen, että eivät he nyt tuommoista alennu tekemään. Vievät vielä leivän suusta niiltä, jotka moista ammatikseen tekevät. Sitten kun yritin ohjeistaa edes suomenkielisen version vähimmäisvaatimuksia, tulee vain päläpälää ja pölöpölöä puheeni päälle. Käy ilmi että pyytämäni työ on niin vaativa, että sen tekemiseen menee vähintään kolme työpäivää ja että talon sisäisen virkapostin kulkeminen saattaa sen lisäksi kestää noin kuusi päivää...

Lohkaisee todennäköisesti ison rahan minun kukkarostani, jos joudun viemään tämän surkean muutaman rivin ammattilaisen eteen tuunattavaksi. Enpä siis taida. Itse tekisin työn kymmenessä minuutissa, mutta minulla ei ole siihen valtuuksia.

Hohhoijaa.

Itseäni lohduttaakseni nostan pyyhkeen olkapäälle ja hyräilen: menolippu, menolippu, mulla kauas menolippu ooo-on.

Ei kuumeile, eikä tikitä

Olemme tässä muutamaan otteeseen puhuneet naisystävien ja ohessa korvat hörössä kuuntelevien miesystävienkin kanssa vauvakuumeesta ja etenkin siitä, kuinka se on toisille täysin käsittämätön mielikuvitusilmiö ja toisille taas kuin ilmaa, jota hengittää.

Itse kuulun niihin ihmisiin, joilla näköpiiriin ilmestyvä vauva ei herätä syliinottohalua, ei väräytä mitään erityistä tunnistettavaa vaistoa tai aiheuta mitään hormonaalisia reaktioita, jotka saisivat minut haikailemaan kostein silmin oman rääkynyytin perään. Minulle vinoilut kellon tikityksistä ja kuumeiluista ovat pelkkää hepreaa, koska en kerta kaikkiaan tunnista kyseistä ilmiötä. Pikemminkin päinvastoin: vauvojen sietämätön kirkuna saa minut munasarjoja myöten hyrisevän onnelliseksi siitä, ettei itselläni ole moisia kummia velvoitteita. Lapsenakin inhosin minulle puoliväkisin tyrkytettyä muovisen turpeaa nukkevauvaa ja jätän pätevien nettipsykologien tekemältä, sielunelämääni tarkasti syväluotaavalta analyysilta välttyäkseni kertomatta miten loppujen lopuksi hankkiuduin siitä eroon.

Ainoastaan kissanpoikaset saavat suojelu- ja hellyysviettini vetäisemään muutaman päätä huippaavan ylikierroksen ja lässytysgeneraattorin käynnistymään. Taitaakin olla niin kuin eräs kaverini leikillään totesi: lienen ihmisen ruumiiseen vahingossa syntynyt kissa.

Suhtaudun lasten hankkimiseen erittäin penseästi ja lasten olemassaoloon jokseenkin välinpitämättömän neutraalisti. Kyselen loogisesti sen perään, että onko jokaisen ihan pakko pukeltaa lisää lapsia, kun läheskään kaikista entisistäkään olemassa olevista ei kerta pidetä huolta. Olen jyrkästi sitä mieltä että lapsia on kohdeltava erityisen hyvin jos heitä kerran sattuu hankkimaan. Kusipäät vanhemmat kun siirtävät omat ongelmansa usein myös seuraavalle sukupolvelle, mistä syystä jokaisen, joka kohtelee lastaan kaltoin, pitäisi menettää pysyvästi "pyhä" oikeutensa vanhemmuuteen.

Naisiin liittyvänä todellisena ilmiönä vauvakuume ja sen puute kuitenkin kiinnostavat minua kovasti, kuten ihmisten muukin käyttäytyminen ja sen mahdolliset fysikaaliset selitykset. Onhan se kuitenkin aika pelottava x-files-juttu, että naisen kropassa voi kyteä tikittävä hormonaalinen pommi joka laittaa (muka?) pään sekaisin ja hillittömästi haluamaan lapsia, vaikka järkisyyt ja jopa oma tahto olisivat sitä vastaan. Se on aivan yhtä pelottavaa, kuin ajatus siitä, että miehissä tikittää hallitsematon testosteronipommi, joka voi pahimmillaan johtaa pään sekoamiseen ja äärimmäisen aggressiivisiin tekoihin.

Tästä aiheesta tekee mielestäni erityisen kiinnostavan se, että on myös tieteellisesti tutkittu ja tunnustettu, että vauvakuumeilu tai lisääntymishalukkuus ei ole mikään itsestään selvä automaatiomekanismi ihmisrodun keskuudessa, vaikka niin mieluusti väitetäänkin. Esimerkiksi vauvakuumetta Suomen Akatemian syntyvyysprojektissa tutkiva Anna Rotkirch huomauttaa, että tutkijat ovat hyvin yksimielisiä siitä, että ihmislajille on hyvin ominaista seksin haluaminen ilman halua hankkia lapsia. Rotkirchin tutkimuksessa tuodaan esille myös mielipiteitä, joiden mukaan äitiys ei ole suinkaan mikään itsestäänselvä siunaus, vaan jopa naisen julma kohtalo, joka väärään aikaan tai väärälle ihmiselle toteutuessaan saattaa todella pilata koko elämän.

Onkin tavattoman mukavaa ja herkullista tunkea hieman sääriluuta poikittain sellaisten lapsettomien ihmisten epäkelpoisuutta päivittelevien, mielenterveyttä epäilevien ja koko inhimillisyyden kyseenalaiseksi asettavien ihmisten kurkkuun, jotka jaksavat kaakattaa kaakattamasta päästyäänkin, että terveen naisen LUONNOLLISIIN ominaisuuksiin kuuluu vastustamaton vietti lisääntyä ja täyttää maa. Siitäkin huolimatta, että heidänkaltaistensa asenteet eivät minua ole ennenkään hetkauttaneet tai saataneet identiteettikriisiin, ainoastaan käyneet sääliksi.

Itse nimittäin toivon ja uskon hartaasti, etten koskaan joudu kokemaan tuollaista arvostelukyvyn häivyttävää hormonaalista pakkomiellettä joka saa minut pyörtämään kaikki puheeni ja syöksymään innosta soikeana pää edellä äitiyden auvoisaan suonsilmään. Jos ikinä kuuna päivänä alan mieluilla jälkeläisiä, toivon tekeväni sen vain ja ainoastaan järkeni ja sydämeni ääntä kuunnellen, en missään pöllyissä. Rotkirch muuten rinnastaa vauvakuumeen tuntemukset mielenkiintoisella tavalla erääseen toiseen yleisinhimilliseen, hallitsemattomaan pakkomielteeseen:

"Vauvakuume on samanlainen tunne kuin se, joka tulee, kun kiinnostuu tyypistä, josta ei oikeasti pitäisi kiinnostua ja yrittää pyristellä vastaan. Kuitenkin ajatuksissa on vain se yksi ihminen."

Tuon kuvauksen avulla vauvakuumeen sairaalloiseen pakkomielteisyyteen taipuvaa luonnetta voi ymmärrettävämmin käsitellä jopa sellainen ihminen, joka ei vauvakuumetta parhaalla tahdollakaan tunnista tai oikeastaan edes usko todelliseksi, mutta on kenties sen sijaan tuntenut käsittämätöntä vetoa johonkin täysin varoitustarroilla varusteltuun nounou-tyyppiin.

Sitä en ymmärrä, että miksi tuon vauvakuumeaiheen muka pitäisi olla jotenkin ansarikukanarkaa hyssyttelyhyminää tai miksi sitä ei saisi käsitellä realistisella otteella. En näe mitään syytä sille, etteikö voisi railakkaasti heittää keskelle vaaleanpunaisia vauvahaavekeskusteluja myös ronskia huulta siitä sinapinkeltaisesta, haisevasta, kitinän ja huudontäyteisestä todellisuudesta, joka siellä vaaleanpunaisen nyytin kylkiäisenä odottaa aivan varmasti monta kertaa päivässä ja yössä. Se on ihan yhtä terveellistä, kuin lakata uskomasta lapsuuden prinsessasatuihin, joissa se uljas prinssi saapuu pelastamaan valkoisen ratsun selässä. Ja hei, se on sellainen keskustelu johon minäkin voin velana ottaa osaa, sillä olen likottanut ihan kyllikseni nuorempia veljiäni ja jopa vaihtanut heidän sinappivaippojaan.

On aivan tajuttoman ärsyttävää ja riipaisevaa kuulla äimistyneitä tarinoita siitä, kuinka se lapsen hankkiminen sitten kuitenkin pilasi oman elämän, kaatoi avioliiton, keskeytti koulutuksen ja esti työelämässä etenemisen vaikka lapsi olisi muuten kuinka ihana. Noissa täysin vituralleen menneissä tapauksissa tekisi mieli huutaa että eikö nyt aikuinen ihminen hemmetti soikoon sen vertaa pysty itseään hallitsemaan, että hormonihuuruissa leijumisen sijaan pystyisi etukäteen järjellä tarkastelemaan, miten täyshoitoa vaativan ihmisen kontolleen ottaminen muuttaa elämänkulkua.

Nähtävästi sitten ei. Jumalatar meitä naisia varjelkoon...

Eräs miljoona kertaa punnitsemisen arvoinen seikka on myös se, millaisen kumppanin kanssa lapsen hankkii. Jos esimerkiksi lapsen isä on sitä mieltä, että hän ei vaihda ainuttakaan kakkavaippaa niin kauan kun vaimo ei lähde tienaamaan, sopisi tällaisen miehen kanssa lapsen tehneen harkita vakavasti ottavansa otsaansa tatuointi "ääliö". En kuitenkaan usko, etteikö tuollaisessa vanhemmuusvastuustaan rahan varjolla luistavassa kumppanissa olisi kusipäisyys oirehtinut jo ennen vauvankin hankkimista sen verran varoittavaan sävyyn, että olisi kannattanut paksuksi pamahtamisen sijaan ottaa ritolat. Jos ei siis ole varma kumppaninsa tuesta ja rakkaudesta sekä itseään että tulokasta kohtaan, EIKÄ halua suurin surminkaan joutua joko miehelliseksi tai miehettömäksi katkeraksi yksinhuoltajaksi, on erittäin paljon syytä pistää munasarjansa tavalla tai toisella lukkoon vaikka kuinka kuumeiluttaisi.

Joskus halusin selittää vauvahaluttomuutta sillä idealla, että kenties ihmisen oma viisas elimistö vinkkaa, että jostain syystä ei ole hyvä juttu käydä lisääntymään. Katsellessani ja kuunnellessani sellaistenkin ihmisten-, joiden ei pitäisi edes päästä sadan metrin läheisyydelle lasten kanssa, -hankkivan mukulan toisensa jälkeen ja älykkäiden mukavien ihmisten pysyvän sen sijaan lapsettomina, olen haudannut tämän teorian vähin äänin.

Linkki pontimenani käyttämääni Helmen artikkeliin "Naisen julma kohtalo"
 

Koukussa

Olen hyvin addiktoituva ihminen. Onnekseni addiktoidun asioihin, jotka pääsääntöisesti tekevät minulle hyvää, eivätkä ole vaarallisia kuten monet klassiset addiktiot: tupakka, viina, huumeet tai kaiken liikkuvan paneminen.

Pitkäaikaisin addiktioni on kahvi. Astangajoogan "perkele" on tosin ruvennut aiheuttamaan kehossani jotain merkillisiä herkistymismuutoksia, joiden ansiosta kahvi ei enää uppoa entiseen malliin. Aamukahvia on edelleenkin pakko saada, mutta kahta kuppia en pysty enää juomaan peräjälkeen tulematta selvästi huonovointiseksi. Melkoinen muutos entiseen "jos nyt tuossa yhden pannullisen jois" - tyyliin. Mutta kahvi onkin nautintoaine ja olen tainnut viimein oppia käyttämään sitä kohtuudella. Vissiin ihmiset olivatkin jo saaneet tarpeekseen pikkuoravakohtauksistani ja minä itse monta kupillista seuranneista angstisista öistä.

Valkosipuli on myös aina maistunut loistavasti. Rakastan ruoka-aineita jotka "purevat" minua kieleen syötäessä. Maalla kasvatettu tavallistakin tuikeamman makuinen valkosipuli silputtuna äidin tekemän tuoreen ruisleivän kannella sulavan voin päälle saa pelkkänä ajatuksena minut kuolaamaan rinnuksilleni. Kierrätysroskakaapista talven jälkeen lasinkierrätykseen purkamani lukemattomat tyhjät Hörrleinin chilivalkosipulipurkit yllättivät jopa minut itseni: milloin minä olen noin paljon ehtinyt valkosipulia kiskoa? Olen mahtanut tuoksahtaa yhdeltä isolta valkoispulilta koko nainen suurimman osan talvea. Voi työkaveriparkoja.

Piparjuuri on myöskin tajuton addikti. Saan sen syömisestä hurmioitunutta mielihyvää. Erityisen taivaallista se on kalan lisäkkeenä. Se, kun piparjuuren sinappiöljyn huurut mönkivät suusta nenäonteloon ja kirpaisevat kunnolla, tuntuu mielihyvän puistatuksina koko kropassa. Wasabi on myös aika huikeaa ainetta, -se sivaltaa makuhermoihin niin että vesi silmistä tirskuu.

Menneen talven uusi hitti oli teelusikallinen luomuinkiväärijauhetta, kaksi ruokalusikallista sitruunamehua, paaaljon hunajaa ja kuumaa vettä päälle. Tätä tuli juotua ihan tolkuttomasti. Joka kerta kun alkoi talvella palella, niin eikun inkivääripussille rapistelemaan. Hyvänä kilpailijana tulee Yogi Sweet Chili tee, jolla olen korvannut kahvin ylettömän litkuttamisen.

Salmiakki, salmiakki, auuh. Penskana olen varmaan käynyt suolamyrkytyksen rajamailla ahdettuani itseni soikeaksi merkkareilla. Salmiakin puraisu suussa tuntuu nipistelynä aivoissa asti ja ilmeisesti se saa, samoin kuin muidenkin ärjyjen aineiden syöminen, aikaiseksi eräänlaisen kipuaistimuksen joka pistää endorfiinin liikkeelle. Tällä tavoin minä itse ainakin olen järkeillyt sen, miksi äpäköihin eineksiin jää niin helposti koukkuun. Vanhemmiten salmiakinsietokykyni on kyllä selkeästi heikentynyt, eikä turkinpippuripussin kerralla ahmiminen ole enää lainkaan niin hyvä idea. Ilman salmiakkia on kuitenkin vaikeaa elää, joten täytyy pitää puutetta loitolla napsimalla vaikkapa vain yksi salmiakkiauto tai apteekkarin salmiakkipussillinen silloin tällöin.

Suurta mielihyvää tuottavana ja jopa masennukseen tepsivänä klassikkoruokana pidän tuoretta ja lämmintä ruisleipää, jonka päällä on savukalaa, juustoa, hernehärpäkkeitä ja kurkkua. Tämä kombinaatio piristää välipalana kurjaakin päivää ja vahvistaa tutkimustuloksia siitä, että kalan syöminen ehkäisee masennusta. Jos joku yksi ruokalaji pitäisi autiolle saarelle valita, niin tämä olisi juuri se.

Noista näkee selvästi, että addiktioni keskittyvät pitkälti oraaliselle alueelle. Olen kuitenkin koukkuuntunut myös moniin ruumiillisiin ja henkisiin nautintoihin, joista seksi lienee antoisinta. Nimenomaan kuitenkin vain oman kumppanin kanssa harjoitettu seksi, sillä irtosuhteiden mitäänsanomattoman latteuden nähneenä ja kokeneena pidän aina uusien, ylläreitä sisältävien pääsiäismunien keräilyä junkieosastoon kuuluvana sohlaamisena. Ei niistä pidemmässä juoksussa jää kuitenkaan juuri mainittavia onnellisia muistoja. Siis näin on minun kohdallani, en yritä lainkaan kiistää etteikö joku muu voisi vaikka saavuttaa tähtitaivaita hipovia onnellisuuden asteita naimalla joka päivä eri tyyppiä.

Hieronta on uusin villitykseni. Voisin olla hierottavana vaikka joka päivä. Kun oman rakkaan kosketus puuttuu, niin anonyymi ja seksuaalisesti neutraali kosketus sopii oikein mainiosti korvaushoidoksi. Tunne siitä, kun hieroja löytää kiristävän paikan ja purkaa sitä jopa vähän kivuliaasti vanuttaen, on huumaavan hyvä. Aina hieronnasta tultuani leijaan työpäivänäkin kymmenen senttiä lattiapinnan yläpuolella ja olen hyvästä mielestä juovuksissa.

Omaa ruumistaan voi "hieroa" myös astangajoogalla, jonka monet liikkeet selvästi ulottuvat lihaksia pidemmälle, jopa sisäelimiin asti. Tämän kevään kuluessa olen alkanut toivoa, että minulla olisi enemmän aikaa juuri joogaamiseen, sillä alkeisasanoiden alettua sujua, joogaharjoitukseen on hiipinyt tuskan rinnalle kirkas ilo ja hilpeys siitä, että pystyy kerta kerran jälkeen tekemään hallitummin liikkeitä jotka aloittaessa tuntuivat vastenmielisiltä ja ylitsepääsemättömän vaikeilta. Olen myös innoissani siitä symmetriasta, johon astanga tuntuu ruumistani vähä kerrassaan ohjailevan, koska olen kuitenkin jollain lailla symmetria- ja harmoniapakkomielteinen.

Treenaaminen on ehkä ollut yksi 25 ikävuoden jälkeisistä addiktioistani vahvimpia. Lukion jälkeen olin pitkän pätkän harrastamatta mitään urheilua, mutta itsepuolustuslajikärpäsen purtua olen huomannut, etten kerta kaikkiaan voi elää ilman liikuntaa. Työaikana en tosin kykene pitämään yllä äärimmäisen tarkkaa treeniaikataulua, mutta käyn kuitenkin niin usein kuin vain suinkin jaksan ja ehdin.

Vaeltaminen ja uusien luonnonpaikkojen bongaaminen on yksi syy, miksi ylipäätään olla elossa. Erityisesti jään peittämät vuoret ja valtavat vesiputoukset ovat menneet minulle veriin. Niiden näkemiseen on sisällä koko ajan pieni kaipuunsirkama, joka hiertää ja hiertää niin kauan kunnes kypsyy taas uudeksi matkustuspäätökseksi.

Henkisellä puolella olen koukussa kirjoihin. Raahaan kotiini kirjaston kirjoja laittomia määriä ja nautin siitä hektisestä tunteesta, että tiedän sänkyni alla piilevän minikirjaston. En voi sietää pelkästään paikallani möllöttämistä, vaan kahmin aina jouten ollessani käsiini kaiken ympäriltäni löytyvän kiinnostavan luettavan. Kaverini vihasivat lapsena sitä, että tulin heille kylään ja kahlehdin itseni sen jälkeen heidän kirjahyllyynsä, sen sijaan että olisin leikkinut heidän kanssaan. Työaikanakin on tullut ruokatunneilla luettua joka ikinen pikku-uutinen jokaisesta (jopa kristillisestä) lehdestä, joka ruokahuoneen pöydällä sattuu lojumaan. Se, että joku (esim. äiti) yrittää kieltää minulta vaikkapa ruokapöydässä lukemisen, aiheuttaa minussa hyvin epämiellyttäviä vieroitusoireita. Samoin se, jos huomaan että kämpässäni ei ole ainuttakaan lukemaan houkuttelevaa kirjaa. Kirjaton maailma olisi minulle kuolemaksi.

Oma henkilökohtainen addiktoitumiseni on minulle iloinen ja elämää valaiseva asia. Kaikille addiktiot eivät tietenkään todellakaan ole mikään vitsailun tai ylpeilyn aihe, mutta haluan vain tuoda esille sen, että voi addiktoitumisessa olla positiivisiakin puolia.

Koska pidän kaikista tämän hetkisistä addiktioistani, enkä usko niistä luopumisen parantavan pätkääkään elämänlaatuani, - en välitä ihmeemmin noudattaa itämaisia (jooga, meditaatio, kamppailulajit) ohjeita siitä ettei mihinkään saisi kiintyä ja että pitäisi pyrkiä kohti mahdollisimman askeettista mielentilaa. Mielen tyhjyys ja koukuttomuus ei kerta kaikkiaan sovi minulle, päin vastoin, liian vakavasti otettu neutraaliuden pyrkimys latistaisi elämääni huomattavasti. Ilman pieniä selkänahassani roikkuvia ongenkoukkuja en edes todennäköisesti saisi aikaan yhtikäs mitään. Ehkä sitten vanhana ja tyynempänä voi vähä kerrassaan luopua addiktioistaan, jos kokee niiden haittaavan elämää. Toisaalta, en välttämättä edes halua nähdä sitä vanhuuden aamua jona en välittäisikään enää juoda minulle syvää tyydytystä ja mieleniloa tuovaa kahvimukillista.

Kuvan mainio t-paitapainatus on Stephanie Piron käsialaa. Täältä lisää moisia.

Vauhdin hinta

Sain kuulla, että eräs tuntemani nuori nainen oli kuollut autokolarissa. Nauravainen, utusilmäinen, välitön, hassuttelevainen nuori nainen. Muistan hänen hymyilevät kasvonsa, kun hän tuli muutama kesä taaksepäin ystävänsä pyörän pakkarilla treenisalin pihalle.

Kolaria kuvailtiin seuraavalla tavalla: Auto oli hetkeä aikaisemmin ohittanut kovaa vauhtia pyöräilijän. Kuljettaja menetti ajokkinsa hallinnan loivasti vasemmalle kääntyvässä mutkassa. Auto suistui tien oikealle puolelle ja törmäsi keula edellä puuhun. Onnettomuuden tapahtuma-aikaan ei ollut liukasta. Auto oli mennyt puun runkoa vasten kaameaan ryttyyn, kuin rytistetty karkkipaperi. Kuljettaja selvisi hengissä, kyytiläinen ei.

Kaupunkialueella nopeusrajoitus on 50km/h.

Arvatkaamme kaksi kertaa oliko kuljettajana toiminut nuori mies noudattanut nopeusrajoitusta.

Lehdissä lukee, että nuorten kuolonkolareiden ja etenkin kännissä ajaneiden nuorten kuolonkolareiden määrät ovat kaksinkertaistuneet. Sanan "nuorten" tilalle voisimme ihan hyvin laittaa ilman mitään sen turhempaa sukupuolipoliittista korrektiutta sanat "nuorten miesten".

Olen muuten sitä mieltä, että miehille sopiva ikä ajokortin myöntämiseen saattaisi ehkä olla noin. 28 vuotta. Senkin jälkeen miehet saisivat ajaa vain sellaisilla autoilla, jotka eivät kiihdy satasta kovempaan vauhtiin. Ei tarvinne perustella.

Joka päivä kuulee ja näkee, kuinka nuoren miehen kuljettama auto kiihdytetään hurjaan spurttiin niin, että autosta lähtee mahdollisimman paha voliseva ääni.

Että minä vihaan sellaisia ihmisiä, joiden on pakko aina silloin tällöin sopivan suoran sattuessa kokeilla että miten perseen alla olevalla autolla lähtee. Minusta se on häiriintyneiden ääliöiden elvistelyä, josta pitäisi olla rangaistuksena julkinen raippaaminen keskellä toria ja ikuinen ajokielto.

Älkää ikinä menkö tällaisten ääliöiden kyytiin jos henkenne on teille kallis. Paheksukaa kiihdyttelyä todella raivoisasti, jos joku teidän kyydissä ollessanne moista tekee. Vetäkää auton pysähdyttyä kuljettajaa vaikka ympäri korvia, jos kielto ei auta ja jatkakaa neuvon 1 mukaan. Kysykää onko kiihdyttely todella sen arvoista, että kiihdyttelijä on valmis maksamaan nautinnostaan vaikkapa kaverinsa hengen.

Jos joku koittaa lähteä kännissä ajamaan, niin riistäkää tyypiltä avaimet ja heittäkää ne sellaiseen paikkaan, josta niitä ei enää saa haltuunsa. Jos känniääliö ehtii karata, niin soittakaa armotta samalla sekunnilla poliisit ja käräyttäkää vaikka olisi kuinka kaveri.

Ja antakaa känniajamista yrittäneelle kaverille sellainen selkäsauna, että muistaa hetken aikaa.

Uteliaisuus vei kissalta...

Uteliaisuus on varsin kunnioitettava luonteenpiirre, jonka ansiosta elämästä löytyy monia muuten helposti piiloon jääviä puolia. Sillä, että nenä täytyy työntää viiksenkärkiä myöten joka paikkaan, saattaa kuitenkin olla vaaralliset, jopa kohtalokkaat seurauksensa.

Kissat ovat älyttömän uteliaita, paino sanalla älytön. Jos maassa mönkii tokkurainen mehiläinen, niin sitä on pakko käydä kopaisemassa tassulla kun se on niin hassun puoleensavetävän näköinen. Silläkin uhalla, että tassu voi muistuttaa piston jälkeen enemmän jääkarhun kuin kissan käpälää. Mörkö on tässä ekspertti. Harittavaa lumikenkäjänistassua on sitten mukavaa nuoleskella hämillisen näköisenä ja muistella silmät sirrissä, että mahtoikohan äitikissa varoitella tästä.

Jos asunnossa on jokin saavuttamaton paikka, sinne täytyy päästä kiipeämään silläkin uhalla, että menettää palasen hännästään. Täydellinen arvoitus on, kuinka kissa pääsee hyllylle, jonne sen ei ole kukaan kuvitellut voivan päästä fysiikan lakeja uhmaamatta, kuinka se onnistuu saamaan liikkeelle painavat parvisängyn palkit jotka on varta vasten aseteltu sinne niin, etteivät kissat VOI millään saada niitä putoamaan ja kuinka se onnistuu vielä kaupan päälle jättämään häntänsä putoavien palkkien väliin niin että se menee kärkinikamasta poikki ja jää roikkumaan vain nahan varaan. Tätä arvoitusta en ole onnistunut ikinä ratkaisemaan, vaikka silloin tällöin näytänkin katkennutta, talteen otettua hännänkärkeä Lokkikissalle ja kysyn, että miten hän sen oikein teki ja että oliko se todella hännän lyhentymisen arvoista.

Lokkikissa on aiemminkin meinannut päästä hengestään uteliaisuutensa ansiosta. Silloin kun olimme adoptoimassa Lokkikissaa edelliseltä omistajaltaan, sattui melkoisen vaarallinen tapaus. Kissasta luopumassa oleva ihminen soitti meille noutopäivänä ja ilmoitti, että vapaana kaupungin keskustassa ulkoileva (!) kissa on valitettavasti kadonnut. Lokista ei kuulunut mitään pitkään aikaan, mutta sitten omistaja soittikin että nyt se kissa lopulta löytyi. Vapaana ulkoillut Lokki oli ottanut osaa samassa kerrostalossa tapahtuneeseen asuntoesittelyyn ja mennyt esiteltävään kämppään sisälle. Epähuomiossa hän oli sitten jäänytkin sinne lukkojen taakse muun väen poistuttua. Kämpässä ei käynyt muistaakseni kymmeneen päivään ketään, mutta onneksi vessanpönttö oli sentään ollut auki ja kaipa Lokki oli sieltä sitten juonut vettä, koska selvisi hengissä. Laihtuneena, mutta henkisesti täysin coolina hän lähti vähän tämän jälkeen meidän mukaamme, eikä näyttänyt kokemuksestaan millään tavalla traumatisoituneen. Uskomaton narttu.

Kotona ei muuten kannata harjoittaa astangajoogaa jos sattuu omistamaan kissoja. Omituisia venyliikkeitä matolla tekevä ihminen on nimittäin sen verran kiehtova näky, että sitä on aivan pakko mennä tuijottamaan selän taakse. Mörkökissa sai mojovan tällin kantapäästäni hypätessäni aurinkotervehdyksen punnerrusasentoon. Säikähdin aivan kauheasti, mutta onneksi Mörkö nopearefleksisenä väisti sen verran, ettei mitään närkästynyttä pään puistelua kummempaa seurannut. Itse sain kamalat traumat ajatellessani mahdollista murtunutta kissannenää tai katkenneita hampaita, joita tällistä olisi pahimmillaan voinut seurata. Taidan jättäää suosiolla joogaharjoitukset salille tai muuten minun pitää tunkea nuo uteliaisuuden tiivistymät vessaan mouruamaan siksi aikaa.

Huuda harkiten

Oletteko koskaan tulleet pohtineeksi millainen voima ääneen ja sen käyttöön kätkeytyy? Ainakin tiedätte kliseen, jonka mukaan kamppailulajien harjoittajat (esim. Bruce Lee) päästävät kummallisia KIAAAAI -ääniä lyödessään tai potkiessaan. Kyse ei ole pelkästään hauskasta mausteesta tai kuriositeetista. Äänen käytöllä liikkeen yhteydessä on täysin järjellinen funktionsa: huutaminen häiritsee vastustajan keskittymistä, mutta aktivoi omaa adrenaliinintuotantoa ja siten tehostaa liikettä.

Kun huutaa hallitusti koko vartaloaan kaikukoppana käyttäen, ruumiin valtaa lämmin adrenaliinin virta, jota itämailla ki-energiaksikin kutsutaan. Jos huutaminen on omassa kontrollissa, eikä siis mikään järjetön raivonpurkaus tai hysteeristä kimitystä, se voi luoda huutajan ympärille yllättävän tehokkaan henkisen suojapanssarin ja vahvistaa itsetuntoa. Sama koskee hallittua ja kuuluvaa (ei kuitenkaan korvia särkevää ja rumaa) äänenkäyttöä, joka luo ihmisestä uskottavamman vaikutelman. Jo pelkällä äänensävyllä voi antaa todella tehokkaan viestin siitä, että minun nenilleni ei hypitä eikä kimppuuni käydä rankaisematta. Ääni on kuin ihmisen käyntikortti.

On hauskaa kokeilla tätä käytännössä: teetän opettaessani silloin tällöin harjoituksen, jossa saa huutaa sydämensä kyllyydestä. Huudan itse soolona esim. numeroita, jotka koko muu ryhmä toistaa yhteen ääneen. Tapaan kiusoitella oppilaitani siitä, että eikö heistä yhteensä lähde yhtä paljon ääntä kuin minusta, kunnes he todella rohkenevat avata äänijänteensä. Tästä harjoituksesta on tullut hyvää palautetta ja luvallinen huutaminen kuulema tuntuu ihmisistä hyvältä. Ei ihme, sillä monet on opetettu jo pienestä asti olemaan hiljaa ja liiankin hillitysti. Sellaisissakin tilanteissa, jolloin suun kiinni pitäminen merkitsee takkiinsa saamista. monella väkivallan kohteeksi joutuneella ei ole tullut mieleenkään se, että hyökkäyksen uhriksi jouduttaessa saa huutaa aivan niin lujaa kuin vain suinkin lähtee ja niin kaameita törkeyksiä ja kirouksia kuin suinkin vain suusta löytyy.

Äänenkäyttö itsepuolustuksessa on täysin luonnollista, kuten vaikkapa eläimiä katsomalla voi huomata. Jokainen, joka on joskus kuullut raivosta tai pelosta tolaltaan olevan kissan päästävän oikein kunnon mouraisun, tajuaa että jokainen korvat omistava isokin olento harkitsee kaksi kertaa ennen kuin käy moisen äänenlähteen kimppuun. Esimerkiksi eilen vein kissani Mörön ulkoilemaan, jolloin tämä karvainen pikku Einstein ryntäsi täysillä keskelle takiaispuskaa. Seurauksena oli se, että kissaherran turkki oli täynnä takkupalloja joita jouduin setvimään pois kamman kanssa. Ylen arvokkaaseen turkkiinsa kajoamisesta suuttunut Mörkö sylkäisi kesken harjauksen päälleni niin vihaisen sähähdyksen, että jouduin kaksi kertaa miettimään uskallanko pakottaa omaa kissaani.

Sen sijaan esimerkiksi itkeminen muistuttaa tarkoituksellisesti pienten pentujen päästämää vikinää, jolla on tarkoitus vedota jonkinlaisiin suojeluvaistoihin, eikä se siten ole puolustautumis- tai vakuuttamistilanteessa kovin tehokasta. Naaraisiin eli potentiaalisiin emoihin se saattaa vedota piirun verran paremmin, mutta uroksia vikinä todennäköisesti vain ärsyttää.

Äänen arkipäiväisestä vaikutuksesta on hyvä esimerkki se, miten itse puhuu muille ihmisille.
Puhuuko kokoon käpertyneenä hiljaa ja piipittäen, vai ojentaako koko vartalonsa puhuessaan ja käytttää pallealihaksiaan äänen tuottamiseen. Joitakin saattaa nolottaa aivan sietämättömästi korottaa ääntään ja saada sanottavansa kuuluville isossa ihmisjoukossa. Myös suuren joukon edessä yksin kuuluvalla äänellä puhuminen on monille se kaikkein pahin painajainen. Jos nämä nolotukset ja pelot pystyy voittamaan, sekä tajuamaan pitkälti omasta mielikuvituksesta riippuvaisiksi, on jo melkoisen pitkällä itsetuntonsa kanssa.

Itse olen kulkenut pitkän tien nuoruuden esiintymiskammoisesta hissuttelijasta ihmiseksi, jota ei juuri koskaan nolota avata suutaan tarpeelliseksi katsomissani tilanteissa, vaikka kuinka saisin paheksuvia silmäyksiä osakseni. Joskus jopa suorastaan tahallani närkästytän ihmisiä sanomalla asioita, joita ei muka joidenkin typerien sääntöjen takia saisi sanoa ääneen. Silloin on mukavaa teeskennellä täysin paheksunnasta tietämätöntä ja naureskella viiksikarvoihinsa.

Ääni ei ole tietenkään pelkkä hallinan ja komentamisen väline, vaan myös rakkauden, hellyyden ja hyvän tekemisen kanava. Joogatunneilla on helppo vakuuttua tietynlaisten äänten hyvää tekevistä vaikutuksista. Kun salillinen ihmisiä lausuu yhtäaikaa om-äänteen, miellyttävä värisevä aalto humahtaa koko salin läpi. Itsekin tuntee kuinka OM saa jonkin sisäisen kielen värähtelemään ja ruumiin ottamaan vastaan muiden lähettämää hyväntahtoista energiaa.

Niin sinun kuin minunkin
Ajoittain tulee huutaa
Ja löysäpää typerys on se,
Joka väittää muuta.
-YUP-

Kuollutta ihmislihaa

Aamuinen työpaikkakeskustelu:

- Voi kau-hee-ta! Sergelin torilla on myyty ihmisen lihaa?
- Mitäh? Anteeksi kuinka? Köh, köh.
- Iltasanomissa lukee, että eläinsuojelijat ovat myyneet kelmuun pakattua veristä ihmislihaa torilla. Nyt ne ovat kyllä menneet ihan liian pitkälle!
- Uhhuh, oliks ne jotain ekosaatananpalvojia?

No pitihän aamun kohu-uutinen tarkistaa. Hetken juttua silmäiltyäni minua alkoi kierolla tavalla hymyilyttää ja ilahduttaa. Hitsi vieköön, että jotkut osaavatkin tänä hyssyttelevän korrektiuden ja sairaalloista ihmisitsekkyyttä suojelevan herkkänahkaisuuden aikana esittää kritiikkinsä niin, että terä uppoaa tasan oikeaan kohtaan, syvälle ja tekee maksimaalisesti kipeää.

Taas kerran pääsen kysymään, ovatko ihmiset menettäneet tyystin mediantulkitsemistajunsa ja muuttuneet niin kuvottavan tekopyhiksi, ettei omaan epäeettisyyteen kohdistuvaa ansaittua kritiikkiä voida millään sietää. Jos jokin vallalla olevan enemmistön hyväksymä, kuitenkin itsessään eettisesti arveluttava asia esitetään siten, että toiminta kohdistetaankin (tässä tapauksissa sentään VAIN kuvitteellisen teatterin keinoin) enemmistöön itseensä, alkaa semmoinen itku ja hammasten kiristys, ettei mitään rajaa.

Elävien ja tuntevien olentojen keskitysleirimäisissä olosuhteissa pitäminen, virikkeettömiin ja ahtaisiin tiloihin sullominen, tehokasvattaminen, luonnottomalla ravinnolla ruokkiminen, kuljetettaessa tapahtuva rääkkääminen, stressin ja kauhun aiheuttaminen, teurastaminen, verisenä kelmuun pakkaaminen ja halvalla myyminen ovat ihan luonnollisia asioita silloin kun toiminnan kohteena ovat eläimet. Kun yritetään fiktiivisesti vinkata, että mitäs sitten jos moisen toiminnan kyseessä olisikin ihminen ja saada hieman normaalia hyssyttelyä kipakampaa keskustelua aikaiseksi, hypitään närkästyksestä seinille.

En yritä tässä yhtään pyhistellä tai riekkua fasistisesti lihattoman maailman puolesta, sillä olen itsekin satunnainen lihansyöjä eläessäni yhdessä lihaa syövän ihmisen kanssa tai ollessani toisten valmiiksi kattamassa ruokapöydässä. Lihan syöminen ei kuitenkaan ole mielestäni mitenkään välttämätöntä tai jokin "jumalan" ihmiselle suoma etuoikeus. Yksin ollessani ja vain omasta ruokataloudesta vastatessani jätän mielelläni lihan pois ruokalistalta ja Jänismieskin on suunnitellut siirtyvänsä kasvisruokavalioon siinä vaiheessa kun ikä alkaa muistutella itsestään. Haluan kuitenkin nostaa esille tilanteen, jossa on kerrankin onnistuttu tekemään jotain, joka varmasti kohauttaa ihmisiä ja pyytää edes hetken ajan katsomaan totuutta ilman niitä epähyväksyttävän hyväksytyksi muuttavia tekopyhyyslaseja.

Charity International-järjestön tempauksen oli tarkoituskin järkyttää ja kauhistuttaa. Tarkoitus on saada ihmiset tarkistamaan ruokailutottumuksiaan ja edes hetkeksi miettimään, onko epäinhimillisissä oloissa kasvatetun, rääkätyn ja stressatun elävän olennon lihan syöminen eettistä ja terveellistä. Jos et kerran söisi keskitysleirissä rääkättyä ihmistä missään olosuhteissa, niin miksi sitten söisit mitään muutakaan elävää ja tuntevaa olentoa, joka rahdataan ruokapöytääsi keskitysleiriltä? Entä söisitkö ihmistä siinä tapauksessa jos tietäisit, että hän on saanut elää hyvän elämän hyvissä olosuhteissa? Jotkut ihmislajin edustajat ovat toki kannibalismia harjoittaneet, mutta se on inhimillisessä kulttuurissa jostain kumman syystä hyvin epähyväksyttävää.

Minun ainakin tekee taas hetken aikaa mieli keskittyä pelkästään papujen ja porkkanoiden narskuttamiseen tämän uutispiikin jälkeen.

Mutta kuinkas ollakaan, ihmisten ja aivan erityisesti naispuolisten ihmisten silvottujen ja veristen raatojen esittäminen on sitävastoin suotavaa ja jopa suorastaan pakollista ja kivaa, kun siirrytään Sergelin torilta ihanan vastiketodellisuuden eli television ääreen. Jopa ihmisten syömisen esittäminen ja näytteleminen on hyväksyttävää normaalihuvia televisiossa, kuten vaikkapa Amerikan Psykoa, Hannibal Lecterin trilogiaa, Teksasin Moottorisahamurhaajan kannibaaliperheen edesottamuksia tai Sin Cityä katsomalla voimme havaita.

Eräs rikos- ja jännityssarjojen sairaalloinen pakkomielle on esittää aina ja ikuisesti avauskoukkunaan se kaatopaikalle tai pusikkoon sysätty, pahoinpidellyn ja murhatun kauniin nuoren naisen ruumis, jota sitten tirkistellään innokkaasti monesta eri kuvakulmasta. Eikä tämä jää pelkästään elokuviin. Samaa kuolleesen naisruumiiseen kohdistuvaa pakkomielteistä voyerismiä on havaittavissa taiteessa, musiikissa, kirjallisuudessa ja uutisoinnissa. Ruumiit esitetään vielä mielellään siten, että naisen murhan uhriksi joutuminen saadaan näyttämään luonnolliselta, välttämättömältä ja jopa ylevältä. Samalla tavoin esitetyt miehen ruumiit sen sijaan ovat harvassa ja täysin vastoin vallitsevaa esittämisen tapaa.

Väinämöisen hukkumiskuolemaan ajama Aino on niin ihanasti ja eteerisesti kuvattu Gallen-Kallelan maalaamassa taulussa, että vanhan miehen ahdistelemaksi ja raiskattavaksi joutumisen voisi kuvitella olevan suuresti viatonta neitoa ylevöittävä kokemus. Nick Cave on niin romanttinen, hellä ja komea murhatessaan enkelin lailla valoa hohtavan Kylie Minoguen musiikkivideossa Where the Wild Roses Grow, että moni alkaa suorastaan haaveilla kourista kuristumassa kaulansa ympärille ja pääsystä ihanan ruumiin paikalle. Nämä fiktiiviset naiset ovat kuvien viehättävyyden perusteella kuolemastaan yhtä otettuja kuin onnelliset lehmät päätyessään paistiksi ruokapöytään.

Jo Edgar Allan Poe lohkaisi aikanaan morbidisti, että "kauniin naisen kuolema on maailman runollisin aihe."

Joo. Niin vissiin. Ja ne onnelliset lehmätkin lentää suihkukoneella sorkat ohjaimissa.

Maailma on rakennettu valheiden suon päälle. Totuuden sijaan uskotaan ja uskotellaan mieluusti toisillekin kaikenmaailman puolivillaisia valheita (sun joulukinkku oli tosi onnellinen pikkupossu, joka innosta vinkuen tahtoi sinun ruokapöytääsi reposteltavaksi) ja vedotaan jumaliksi nimettyihin uskomusolentoihin (kun se mun jumala sattui huhupuheitten mukaan murahtelemaan muutama tuhat vuotta sitten Kyöpelivuorella sormeaan heristellen, että nainen ei voi olla pappi niin ei sitten voi ikinä vaikka mikä olisi). Paljas totuus on sen sijaan pelottava Lusifer, jota vastaan pitää käydä tekopyhyyden risti tanassa. Ihmiset eivät todellakaan halua ajatella tai nähdä totuutta.

Taidan tästä lähteä lukemaan satuja. Tontut ja keijukaisetkin ovat enemmän totta kuin tämä ihmisten muovaama matrix-todellisuus.

Kuva: Francis Goya: Saturn eating his Children

Kissa kulje kanssani

Äkkireuhtomisella alkaneet ja heittelyyn keskittyneet treenit jättivät elimistön sen verran terävän adrenaliinipiikin, ettei tullut uni silmään vielä puolilta öinkään. Siispä kiskoin harkitun ylilämpimät talvikuteet niskaan ja pistin Mörkö-pedon valjaisiin. Luikimme mustan örrimöykyn kanssa hiljaiseen yöhön ihastelemaan kalmankalpeaa täysikuuta ja sen yli purjehtivia pilviä.

Oli hiljaista, tuuletonta ja hiukan kalseaa. Sopivan goottihenkinen keli minun mieleeni. Maiseman sinisen, harmaan, mustan sekä kuun hyytävän valkoisen kontrasti kotien lämpimästi tuikkiviin valoihin, kihelmöi minua jännittävästi sisältäpäin. Minulla on pimeydestä valoon katsomiseen jonkinlainen fetissi, lienenkö ollut yöperhonen edellisessä elämässäni. Tosin vielä jännemmältä ulkopuolella pimeydessä oleminen tuntuu silloin, kun on säkkipimeää ja lunta ja kävelee öisessä metsässä tähyillen kaukana näkyviä asutuksen valopilkkuja tai laavun nuotion loimotusta.

Minä ja Mörkö olimme varjoja yössä. Hiljaa tassuttelevia hiiviskelijöitä, jotka lymyilivät pensaiden halki matalassa kyyryssä. Kylmä tomuisen harmaa kaupunki betoniluomet suljettuina. Kissa edellä ja minä perässä asfaltilta aidanviertä oikopolulle. Kuolleet lehdet rahisivat hiljaa askeltemme alla ja hengitys huurusi kevyesti.

Kadehdin kissakumppanini hajuaistia, joka näytti lukevan lehdenraatojen, heinien, risujen ja kivien joukosta mitä mielenkiintoisimpia viestejä. Mörön jalokivien lailla välkähtelevät silmät seurasivat apposen ammollaan ympäristöä ja notkea ruumis oli jännittynyt matalaksi, valmiiksi sinkoamaan pakoon pienimmästäkin risahduksesta tai äkkiliikkeestä.

Hiljaisuus ja liikkumattomuus olivat kuin viileää balsamia. Katulamppujen valoissa tuntui hento lähtemisen blues. Tämän kaiken minä tunnen niin hyvin ja olen ottamassa pitkän askeleen poispäin. Tuntuuko yö siellä jossain samalta vai erilaiselta? Tuoksuuko uusi kaupunki hyvältä vai pahalta ja kuinka pian sen hajuun tottuu? Pysyvätkö ihmiset arkiöisin yhtä kiltisti sisällä kuin täällä, että saan kävellä hiljaisuudessa ja nautiskella yksin maailmassa -illuusiostani. Vai ovatko muut yökulkijat siellä luonteeltaan sellaisia, että yölenkille pitää lähteä kynnet teroitettuna?

Yö on minun lempiaikaani. Kaupungeista ja paikoista muistan parhaiten sen, miltä ne ovat yöllä tuntuneet. Moskovan yö oli pelottavalla tavalla ihana, Pietarin yö oli kummallisen ihmistyhjä ja surullinen, etenkin sen kerran jälkeen kun kuljimme kauhistuneina auton alle jääneen, tiellä verilammikossa makaavan hurstilla peitetyn ihmisen ohi. Ateenan yö oli läkähdyttävän ouzonhuuruinen ja notkui ehdotuksiaan huutelevia nuorukaisia. Pariisin yössä satoi ja lahkeeni kastuivat, jossain soi myös haitari(?) ja kadulla itsensäpaljastelija runkkaili lämpimikseen. Lapin yössä silmäripset kärähtivät nuotiolla lettuja paistaessa. Mont Blancin yössä kaupungit olivat tähtiä alhaalla laaksoissa ja tähdet kaupunkeja taivaankannella. Joissakin kaupungeissa vastaan on tassuttanut kissoja, joita on täytynyt tervehtiä. Itävallan hämyisessä kesäyössä sain kintereilleni kissaseuralaisen joka olisi tahtonut seurata minua leiriin asti.

Kissa kulje minun kanssani yössä, jota niin rakastan kuin olisin siitä syntynyt.

When human folk put out the light
And think they've made it dark as night,
A pussycat sees every bit
As well as when the lights are lit.

When human folk have gone upstairs
And shed their skins and said their prayers,
And there is no one to annoy,
Then Pussy may her life enjoy.

No human hands to pinch or slap,
Or rub her fur against the nap,
Or throw cold water from a pail,
Or make a handle of her tail.

And so you will not seek it wrong,
When she can play the whole night long,
With no one to disturb her play,
That pussy goes to bed by day.

~ Oliver Herford ~

Kuva: Robin Paris: Ian´s Night

Hyytävä nirvana

Tätähän minä en uskonut ikinä kuuna päivänä kirjoittavani: Olen jäänyt koukkuun avantoon ja jäiden nyt häivyttyä kylmään veteen. Olen ihan innoissani. Se kylmän puraisu tuntuu niin ihanalta. Kuin koko kroppa muuttuisi kiliseväksi kristalliksi ja hauraasti ritiseväksi riitteeksi. Sitten tulee annos kipristävää kipua, kuin avanto roikkuisi terävillä hampaillaan perslihassa. Ja jälkeenpäin leijuu vaaleanpunaisten untuvien päällä, samalla kun päässä helkkyvät pienet iloiset tiu´ut. Kas kun tätä ei ole vielä keksitty kieltää huumeena?

Siis MINÄ! Hytisevä vilukissa, joka on kokenut pelottavia, hypotermiaa muistuttavia tajunnanhämärtymisiä liftaillessaan sumuisenviileänä kesäyönä jossain jumalattaren selän takana Karjalan kunnailla. Siis huom: kesällä. Minä, joka ei moniin synkkiin talviin mielellään nenäänsä ulos pistänyt. Minä jota jurppii, jos kämpän lämpötila on niin matala, ettei voi rauhassa viettää vaikka koko vapaapäiväänsä alasti keekoillen. Minä, jonka mielestä kylmän taatusti loitolla pitävää kerrospukeutumista voidaan pitää yhtenä ihmiskunnan suurimpina oivalluksina.

Avanto hiipi veriini kavalalla tavalla. Se kuului alun alkujaan listalleni: tätähän minä en sitten todellakaan tee. Esimerkiksi Norjan vaellusreissullamme hytisin jääkylmässä jäätikköjärvessä pohkeitani myöten ja yritin kiroillen pestä itseäni. Puin nyrkkiäni ja uhosin että "tässä järvessähän minä EN ui." Kuinka ollakaan, heti tuon lausuttuani liukastuin niljaiselta rantakiveltä ja sukelsin jorpakkoon pää edellä. Kyllä Jänismiehelle nauru kelpasi.

Elämä näkyy pitävän huolen siitä, että teen asioita joita en omasta mielestäni muka todellakaan suostuisi tekemään.

Toinen kylmäuintireissu tapahtui mökillä, exän pilkatessa vierellä, etten varmasti uskalla. Pakkohan sinne jääriitteen sekaan oli mennä jo pelkästään sen takia, että sai exän pyyhkimään alentuvan ilmeen naamaltaan. Ensimmäinen kerta tuntui kamalalta, kuin jalat olisi sahattu ruosteisella sahalla poikki. Sitten alkoi jo sujua ja ei tuntunut oikeastaan missään. Lopulta oli pakko mennä uudestaan ja uudestaan, kerta toisensa jälkeen. Kummallista. En ymmärrä itseäni lainkaan.

Ystävämme järjestivät meille Helsingissä todella ihanan avantokokemuksen eräänä muuten surullisena ja ikävänä päivänä. Helvetillisen kuumasta, nokisesta savusaunasta kymmenen asteen pakkaseen ja avantoon. Taivaan portti oli apposen auki mustassa vedessä, johon laskeutuivat jääkaljun peittämät portaat.

Viime mökkireissulla harmikseni epäonnistuneen, raivopäisen avannonmurskausyrityksen jälkeen olen päässyt kahdesti jäädyttämään itseäni oikeiden avantouimareiden seurassa. Ensimmäisellä kerralla meressä vielä kellui kunnon lautat jäätä, mutta nyt viikkoa myöhemmin kaikki jää oli kadonnut huis hittoon. Ei veden kylmyydessä silti mitään vikaa ollut. Ei todellakaan.

Viisi kertaa meressä käytyäni ja jopa todella uituani lyhyen matkan, olin kirjavatäpläinen kuin leopardi. Kylmäurtikariani ei antanut tällä kertaa itsestään mitään merkkiä, vaikka viime kerralla se sentään nosti nivusiini koholleen turvonneet, käden kokoiset läikät jotka kestivät loppuillan. Ehkäpä pääsen tuosta oireesta eroon kokonaan, tai voihan se tietenkin olla myös jonkin muun vesistössä piilevän allergeenin aiheuttama oire.

Seuraava endorfiinihumala on melkoinen. Jotain siitä kertoo sekin, että saunalla ventovieraat ihmiset käyvät kälättelemään hilpeästi vierustoverilleen ja nauravat paljon. Aurinko paistoi taas ihanasti koko päivän ja sen kauniisti valaisemia kallioita oli ilo katsella saunan kuistilla kylmäshokista toipuessaan. Lentokone oli raapaissut siniseen taivaankanteen valkoisen raamun. Niin kaunis on maa, niin korkea taivas.

Pyöräilin kaupungin halki tuulen lennättämän höyhenen lailla ja leijun edelleen hivenen lattiapinnan yläpuolella. Ensi yönä nukuttaa taas hyvin.

Nyt olen ainakin ansainnut ylleni talvella ostamani suloisen vaaleanpunaisen t-paidan, jossa on vinksahtaneen näköinen pallonpyöreä pingviini, jonka räpylässä (siivessä?, kädessä? tassussa?) on jääkuution sisällä oleva kala. Paidassa lukee että ARCTIC SWEET.

Ohessa oleva kuva: Michael Whelanin Snow Queen