Cat came back

The Cat Came Back

Written By: Harry S. Miller (with later folk additions)
Copyright Unknown


Old Mister Johnson had troubles of his own
He had a yellow cat which wouldn't leave its home;
He tried and he tried to give the cat away,
He gave it to a man goin' far, far away.

But the cat came back the very next day,
The cat came back, we thought he was a goner
But the cat came back; it just couldn't stay away.
Away, away, yea, yea, yea

The man around the corner swore he'd kill the cat on sight,
He loaded up his shotgun with nails and dynamite;
He waited and he waited for the cat to come around,
Ninety seven pieces of the man is all they found.

But the cat came back the very next day,
The cat came back, we thought he was a goner
But the cat came back; it just couldn't stay away.
Away, away, yea, yea, yea

He gave it to a little boy with a dollar note,
Told him for to take it up the river in a boat;
They tied a rope around its neck, it must have weighed a pound
Now they drag the river for a little boy that's drowned.

But the cat came back the very next day,
The cat came back, we thought he was a goner
But the cat came back; it just couldn't stay away.
Away, away, yea, yea, yea

He gave it to a man going up in a balloon,
He told him for to take it to the man in the moon;
The balloon came down about ninety miles away,
Where he is now, well I dare not say.

But the cat came back the very next day,
The cat came back, we thought he was a goner
But the cat came back; it just couldn't stay away.
Away, away, yea, yea, yea

He gave it to a man going way out West,
Told him for to take it to the one he loved the best;
First the train hit the curve, then it jumped the rail,
Not a soul was left behind to tell the gruesome tale.

But the cat came back the very next day,
The cat came back, we thought he was a goner
But the cat came back; it just couldn't stay away.
Away, away, yea, yea, yea

The cat it had some company one night out in the yard,
Someone threw a boot-jack, and they threw it mighty hard;
It caught the cat behind the ear, she thought it rather slight,
When along came a brick-bat and knocked the cat out of sight

But the cat came back the very next day,
The cat came back, we thought he was a goner
But the cat came back; it just couldn't stay away.
Away, away, yea, yea, yea

Away across the ocean they did send the cat at last,
Vessel only out a day and making water fast;
People all began to pray, the boat began to toss,
A great big gust of wind came by and every soul was lost.

But the cat came back the very next day,
The cat came back, we thought he was a goner
But the cat came back; it just couldn't stay away.
Away, away, yea, yea, yea

On a telegraph wire, sparrows sitting in a bunch,
The cat was feeling hungry, thought she'd like 'em for a lunch;
Climbing softly up the pole, and when she reached the top,
Put her foot upon the electric wire, which tied her in a knot.

But the cat came back the very next day,
The cat came back, we thought he was a goner
But the cat came back; it just couldn't stay away.
Away, away, yea, yea, yea

The cat was a possessor of a family of its own,
With seven little kittens till there came a cyclone;
Blew the houses all apart and tossed the cat around,
The air was full of kittens, and not a one was ever found.

But the cat came back the very next day,
The cat came back, we thought he was a goner
But the cat came back; it just couldn't stay away.
Away, away, yea, yea, yea

The atom bomb fell just the other day,
The H-Bomb fell in the very same way;
Russia went, England went, and then the U.S.A.
The human race was finished without a chance to pray.

But the cat came back the very next day,
The cat came back, we thought he was a goner
But the cat came back; it just couldn't stay away.
Away, away, yea, yea, yea

Villikukkien metsä

Pääsimme erään täkäläisistä villikukista suuresti innostuneen miehen opastamana retkelle metsään, jolle luonteenomaista on runsas kevätkukkien määrä. Johan tulikin nähtyä paljon ennen näkemätöntä ja erityisesti sellaista, jonka äärelle emme olisi ilman oppaan paikallistuntemusta oma-aloitteisesti löytäneet.

Kevätmetsä oli hennon vaaleanvihertävä ja lehdistön läpi siivilöityvä valo jotenkin haltiamaisen eteerinen, etenkin tummasävyisempään suomalaiseen mörrimöykkymetsään verrattuna. Pääsin maalaamaan heti polun alusta löytämällämme bloodrootilla, eli verijuurella miehen tyttären käteen pienen sydämen ja tämä hassu hetki ikuistui sitten videollekin. Tyttönen oli hieman pitkästynyt (booo-ring), sillä hän lienee kolunnut metsiä isänsä "lapset pois videopelien sekä telkkarin ääreltä ja metsiin kävelemään" -visioiden mallina niin monet kerrat, ettei jaksa enää siitä niin mahdottomasti innostua.

Oppaallamme oli mukana karvamikki ja kunnollinen videokamera, jolla hän innokkaasti sihtaili kaikenlaista. Olin liikkeellä aitona epäedustavana itsenäni, eli tukka heinäpehkona hasottaen ja kulutusta kestävissä metsäkuteissa, enkä nyt niin kauheasti olisi välittänyt tallentua mahdollisesti jopa julkiseen levitykseen päätyville pätkille. Mutta enpä olisi metsään lähtiessäni viitsinyt meikkaamaankaan ruveta, joten olkoon, kun en kerta hollywood-roolin toivossa ole muutenkaan tänne tullut :)

Kukkamies meni kuin vainukoira pitkin polkuja ja löysi varmoin ottein kaikki huomionarvoiset rehut.

Metsän näyttävin anti olivat trilliumit eli kolmilehdet, joiden kukat täyttivät mäenkumpareet ja notkelmat valkoisena mattona. Samoin kuin valkovuokot Suomessa, vain huomattavasti kookkaampina. Trilliumista löytyi retkellä useita vinkeitä värimuunnelmia, kuten valkoinen vihreäraidallinen, kokonaan vaaleavihreäkukintoinen, vaaleanpunainen ja tumman sametinpunainen yksilö. Sekä tietysti suurikukkainen valkoinen trillium, eli trillium grandiflorum. Merkillisin trilliumeista oli ehkä mutaatio, jossa kolmilehdellä onkin neljä terälehteä. Sellainen on kuulema harvinainen.

Valkokukkaiselle oravanmaissille, eli Squirrels Cornille löytyi ymmärrettävä nimiselitys, kun oppaamme kaivoi ylös yhden juuren ja näytti kuinka juurissa oli kiinni pieniä maissin näköisiä paukuloita. Pohdiskelimme, mahtavatkohan pörröhännät tosiaan napostella niitä välipalakseen. Valkoisilta hilkkamaisilta kukinnoiltaan oravanmaissi on hiukan saman näköinen, kuin Dutchman Breeches, Suomessa Merimiehensydämen nimellä tunnettu kasvi, joita myös löysimme metsästä sieltä täältä. Erilaiset saniaisetkin olivat metsässä hyvin edustettuina ja niiden spiraalikiekuraiset päät olivat mainioita makrokuvauksen kohteita. Vaaleanpunainen ja pikkuruinen Spring Beautykin sattui onnekkaasti silmäämme kaiken sen paljouden keskeltä.

Astellessamme metsän siimekseen pysähdyimme ihmettelemään ja nykimään korkeuksiin kohoavaa paksua liaania ja siinä hetkessä maastosta lehahti kovalla ryminällä ilmaan kookas villikalkkuna. Se aiheutti meille hiukan pulssin nousua, mutta kuvaajamme oli aivan haltioissaan, että hänpäs sai senkin nauhalle.

Kummimman näköinen kasveista oli Jack-in-the-pulpit -lilja, joilla intiaaneilla oli kuulema tapana sekä lääkitä heimolaisia että myrkytellä vihollisiaan. Kallan näköisessä raidallisessa liljassa tököttää maljamaisen kukan keskellä Jack, eli spadix tai suomen kielellä vissiin jonkin sortin puikelo (käännetty virallisesti jossain kukkajutskassa näin). Siitä tuli visuaalisuutensa ja outojen väriensä ansiosta ehdoton lempparini.

Villillä inkiväärillä oli taasen viehkon näköinen sormustinmainen kukka piilossa lehtien alla. Yellow trout lily ei ollut vielä intoutunut kukkimaan joukolla, mutta minäpäs löysinkin yhden ainoan keltaisen kukinnon ja tein kukkamieheen vaikutuksen tietämällä sen nimen. Eipä siitä juuri voinut erehtyä, kun lehdet ovat komean leoparditäpläiset ja kukka helposti tunnistettava.

Viimeinen löytö polulla oli Cut-tooth wort, joka ei nyt ole kovin kummoisen näköinen mutta opinpahan nyt senkin tunnistamaan.

Reissun ainoa harmin aihe olivat mäkäräiset, joiden luonteessa oli selkeästi jotain vikaa suomalaisiin serkkuihinsa verrattuna. Ne olivat todella vässyköitä puremaan, mutta niillä oli puremisen sijasta ihan älytön into tunkea itsensä ihmisparkojen ruumiinaukkoihin ja silmiin. Kesken videolle menevän jutustelun yksikin hättiäinen keksi ryömiä nenääni, jolloin filmille tallentui meikäläisen surkea naamanvääntely ja silmät vedessä asiantilan toteaminen:

"Damn. One bug crawled into my nose." Onneksi en sentään alkanut ladella f-sanaa tai muita mehevämpiä kirouksia.

Kuvaajaa nauratti hiukan, mutta hän lupasi pyhästi leikata kohtauksen pois filmiltä.

I live in a bubble

Sain tänään kuulla hauskan määritelmän siitä, mitä Ithacassa asuminen on.

Eräs ei-täkäläinen, kauempana maaseutukylässä asuva henkilö totesi virnistellen, että Ithacahan on ihan oma "kuplansa", jossa asustamisen täytynee passata eurooppalaiselle vallan mainiosti. Kas kun hän ei lisännyt vielä kuplan eteen adjektiivia vaaleanpunainen, sehän olisi mainiosti kuvannut ainakin tätä kevätaikaa.

En tiedä oliko tuossa kuplavertauksessa jonkinlaista vinoilun makua, mutta täytyy sanoa, että kyllä täällä oleminen vain minulle passaa, jos suuresti traumatisoitunut ruuansulatukseni ei vain sano itseään lopullisesti irti, ennen kuin 2009 karistamme maan tomut jaloistamme. Kun lukee muiden suomalaisten tilityksiä siitä, miten älyvammaisiin ilmiöihin huomattavasti punaniskaisemmilla alueilla voi pahimmillaan (jopa keskiverroimmillaan) Amerikassa törmätä, niin laitan kädet kyynärpäitä myöten ristiin ja olen osoitteestani kiitollinen.

Täällä ihmiset vaikuttavat kohtuullisen normaaleilta ja puuhastelevat suhteellisen ymmärrettäviä juttuja, jopa eurooppalaisen vinkkelistä katsottuna. Emme esimerkiksi ole yhtä nuivaa uskonnollista käännytysyritystä ja postiluukkuumme tungettua silmiään avaavaa ja sulkevaa, Jeesuksen kuvalla varustettua sekä rahankeräystarkoitukseen valjastettua rukousmattoa lukuun ottamatta, -joutuneet minkäänlaisen uskonnollisen hurmosväen ahdistelemaksi. Sivuhuomautuksena muuten mainittakoon, että tuon maton pääkaupittelija nimeltä James Eugene Eving on onnistunut ansaitsemaan tuolla naurettavalla kusetuksellaan aika hulppeat kahisevat tililleen. Täällä höplästä vetäminen on nähtävästi erittäin kannattava elinkeino.

Lähiympäristön uutisissa ei myöskään joudu lukemaan toinen toistaan kammottavammista murhista, uskonlahkojen käsittämättömistä temppuiluista, silmittömistä ammuskeluista, rasistisista kahakoista tai homoja vastaan mieltään osoittavista idiooteista (Michael Mooren Sodomobile-pätkä on muuten aika mainio, suosittelen).

Irvikööt perusamerikkalaiset mitä irvivät ja kauhistelkoot vaan Ithacaa Sodomaksi, mutta kuplan sisältä sentään löytyy täysijärkistä ja ennen kaikkea rauhantahtoista väkeä. Monet jopa liputtavat luonnonsuojelun, ihmisoikeuksien ja rauhankasvatuksen puolesta ihan tosissaan. En silti halua niellä pureskelematta täkäläisten tarjoilemaa yltiöpositiivista kiiltokuvapintaa ja pepsodenthymyä, sillä niiden alla tuntuu usein piilevän ansana jonkinlainen uskonnollisuutta muistuttava sisäinen tyhjyys ja kapeakatseisuus. Useammassakin yhteydessä on osoittautunut harmittavasti, että suuria puheita ja utopistisia suunnitelmia kyllä riittää, sekä huuli heiluu taukoamatta, mutta puheet harvemmin kohtaavat yksi yhteen eurooppalaisen käsittämän todellisuuden kanssa. Teoista nyt puhumattakaan. Siinä kulttuurishokista kärsivä realisti kerkeää tuskastua kerran jos toisenkin.

Puuprinsessat

Viime keväänä en ollut täällä tarpeeksi aikaisin nähdäkseni Ithacan ylväiden puuprinsessojen pukuloiston. Onneksi sentään nyt. Kaupunkikuvasta näkee, että täällä on panostettu jo kauan sitten kevään kauneuteen ja istutettu puita, joiden kukkiminen on hurmaavan kaunis tapahtuma.

Vajaan kahden lämpimän viikon sisällä karvanuppuiset magnoliat poksahtelivat valkoisiksi, vaaleanpunaisiksi ja purppuroiksi kukinnoiksi. Erityisesti suuret ja iäkkäät magnoliat ovat vaikuttava näky, melkein kuin jostain fantasiaplaneetalta.

Kirsikat röyhyävät paikoin vieläkin, mutta yliopistonmäellä ei valokuvaajia houkuttaneen vaaleanpunaisen vaahtomeren muodostaneissa puissa ole enää kukan kukkaa. Ensimmäinen kohdalle sattunut sade ja tuuli vei ne mennessään. Ainakin siis oletan, että nuo kolmoskuvan kukkaset ovat kirsikoita, vaikka joku väitti että ne saattaisivat olla koristeomenoitakin. Saa korjata jos olen väärässä.

Vielä jotkut violetinkukertavat puukukkaset sinnittelevät ja syreenit vasta aukeilevat, mutta magnolioiden alla on jo mattona mätänevää, ruskeaa terälehtimössöä, johon liukastumista on syytä varoa. Tämä hurmioitunut kevätparaati meni näköjään ohi vähän liiankin äkkiä.

Lasit päähän, se voi "räjähtää"

Pääsin viime yönä seuraamaan, kun Jänismiehen työkaverit "pukivat" yhden labransa mittauslaitteelleen päälle hopealla päällystettyä lasidevaria. Se on tarkkaa hommaa, sillä jos lasikuori kopahtaa vähänkin mittauslaitteistoon, jonka päälle sitä liu´utetaan, niin tuo metrin mittainen "kondomi" saattaa paukahtaa tuhannen sirpaleiksi. Sama vaara on siinä, jos laitteesta putoaa jokin pienikin ruuvi ja kimpoaa päin lasia.

Henkilö, joka vastasi homman sujumisesta jakoi meille suojalasit heti aloittaessaan, sillä hän on kokenut lasittomana kyseisen esineen särkymisen. Kuulema räpäytti onnekseen silmiään juuri sillä hetkellä, kun näki, että sirpaleet lentävät kohti naamaa. Muuten olisi saattanut saada sirpaleita silmäänsä. Sillä kertaa sai vain nyppiä niitä ihostaan. Tapahtuneen jälkeen hän onkin ollut kovin innokas suojalasien käyttäjä ja vaatii sitä fiksusti muiltakin.

Pukeminen sujui mallikkaasti ja ainakaan vielä ei mitään mennyt rikki. Sain kuulla, että hommasta vastaava henkilö oli ollut töissä aamuyhdeksästä puolille öin asti ja hän on sentään yli viisikympinen heppu. Fyysikot ovat kyllä ihan oma työläisrotunsa. Labran johtajakin taisi täyttää tuossa 77 ja hengailee edelleen töissä joka päivä vaikka on eläkkeellä.

Toissa yönä Jänismies ilmoitti mesellä noin kymmenen aikaan, että on juuri lähdössä töistä kävellen kotiinpäin. Kun vielä kahdentoistakaan aikaan miestä ei kuulu, eikä näy, eikä hänellä ole edes puhelinta mukana, niin alkoi vähän sydäntä hyytää, ettei mitään vain ole sattunut. Puoli yhden aikaan mies sitten saapui kotiin ja annoin vähän noottia turhasta huolen aiheuttamisesta. Oli kuulema jäänyt suustaan kiinni mielenkiintoisia tulevaisuudensuunnitelmia koskien, mutta myönsi kyllä, että olisi ollut itsekin aivan saakelin huolissaan, jos minä olisin tehnyt saman tempun hänelle. Yliopiston alueella on nimittäin tässä kevään korvalla tapahtunut muutama aseellinen ryöstö yöaikaan.

Devarinpukemis-jännitysnäytelmän jälkeen kävimme ranskalaisen vierailijan kanssa yhdellä lasillisella lähibaarissa ja kerroimme aikamme kuluksi tuhmia vitsejä. Me kerroimme ikisuosikkimme "Metsänpeikon" ja ranskalainen riemastutti meitä eloisan näytelmäosuuden sisältävällä vitsillä siitä, mitä sisältää ilotyttöjen vähärahaisille tinkijöille tarjoama palvelu nimeltä "pingviini".

Talviturkin polttajaiset

Kesä on räjähtänyt täällä silmille.

Tein aurinkoisen päivän innoittamana parin tunnin lenkin luontopolkuja pitkin.

Kun lähdin kaupungista polulle, magnoliat olivat jo auenneet puistossa, vaikka toissa päivänä ne muistaakseni olivat vasta karvaisia raottuvia nuppuja. Sama juttu monien muidenkin puiden suhteen. Valkoisia, punaisia, vaaleanpunaisia ja kirkuvankeltaisia kukkakuohuja joka puolella. Häkellyttävää.

Ja kuuma. 24 astetta lämmintä. Lääh, tästä se taas saunominen alkaa. Vastoja ei sentään saa vielä taitettua, koivut ovat vasta hiirenkorvalla.

Luontopolun varrella kukkiaan avasivat värihaitarilla sininen-valkoinen-vaaleanpunainen varioivat vuokot, Yellow Trout Lilyt (Erythornium americanum) ja isokukkaiset, valkoiset verijuuret (Sanguinaria canadensis).

Kasvavan kukan katkaiseminen hieman arvelutti ja kolkutti omaatuntoa, mutta minun oli kerta kaikkiaan pakko tyydyttää luonnontieteellinen uteliaisuuteni ja katsoa millaista "verta" tuosta merkillisestä verijuuresta sitten oikeasti tihkuu. Ja olihan se vain aika kamalan näköistä. Halkaistu juuri oli täynnä verisuonia, joista pisaroi todella elävännäköisesti hiukan oranssiin taittuvaa nestettä. Näytti ihan oikeasti siltä, kuin jonkun pienen elävän olentoparan jäsen olisi katkaistu (puistatus).

Pikkuruisia sinisiipiäkin lenteli siellä täällä ja yksi kirkuvanmetallinvihreä koppakuoriainen.

Kun reissu venähti vähän pitkäksi ja poluilla ei ollut keskipäivällä kovin varjoisaa, käräytin sitten olkapääni punertaviksi. Kyllä ne siitä tosin rauhoittuvat, kun en ole kovin paloherkkää rotua, mutta nyt näkyy ainakin kunnon rannut olkainten kohdalla. Talviturkin heittämisen sijasta siis tulikin pidettyä talviturkin polttajaiset. Aurinkokammoinen Jänismies jo uhkaili, että lukitsee minut siivouskomeroon jos en ala käyttää aurinkorasvaa ja poltan itseni toisen kerran.

Se on sitten kesä taas.

Kirjoittajan tie

Vuosituhannen alusta asti (oi, tuopas näyttääkin kirjoitettuna vallan mahtipontiselta) kirjoittamani novellikokoelma on piirtoa vaille valmis. Se herättää minussa kieltämättä aika voimakkaita tuntemuksia. Ihan kuin olisin ollut kahdeksan vuotta raskaana noista tarinoista, mutta en vieläkään uskalla varmuudella sanoa onko niillä kaikilla kymmenen sormea ja varvasta.

Sophy Burnham on kuvaillut kirjoittajuutta ja kirjoittamista hauskan pontevalla tavalla (vapaasti suomennettuna) kirjassaan For Writers Only:

"Olemme tutkimusmatkailijoita ja hakkaamme tiellemme tulevaa pensaikkoa tylsillä viidakkoveitsillämme. Pyyhimme hikeä pois silmistämme ja hätistelemme liimajalkaisia kärpäsiä pois tahmealta iholtamme. Olemme seikkailemassa yksin ja laittamme jalkaa toisen eteen kartoittamattomilla seuduilla.

Maailmasta ei löydy opasta tai roolimallia, joka voisi auttaa meitä työssämme. Sillä vaikka joku toinen kirjoittaja olisikin kulkenut nämä samat polut, hän ei ole jättänyt jälkeensä valmista tietä.

Kirjoittaessasi tai luodessasi mitä tahansa taidetta, sinulla on kaksi vaihtoehtoa. Joko kävelet alasti kuun maiseman reunalla, pienenä ja yksinäisenä kaukaisia tähtiä vasten. Tai sitten kyöräät säälittävästi jonkun toisen kannoilla seikkailematta, itseäsi loukkaamatta ja luomatta mitään uutta.

Opas tai roolimalli ei voi tehdä sen enempää kuin sanoa, että anna mennä! Katsotaan onko sinulla tarpeeksi sisua tähän hommaan. Haasta maailmankaikkeus. Uhmaa pirulaisia, jotka koittavat pitää sinua loitolla aarteiden luolasta. Ja jos kuolet sinne viidakkoon ja luusi vaalenevat siellä kenenkään niitä löytämättä, niin mitä sitten. Ainakin teit parhaasi.

Joten niin vain löydät itsesi hakkaamasta viidakon lehvästöä, tietäen että muut ovat kulkeneet tätä kautta ennen... joskus... eivätkä he ole jättänet jälkeensä polkuja."

Loppuun toinen oivaltava sitaatti kirjoittajalta nimeltä Red Smith:

"Writing is easy. All you do is sit staring at the blank sheet of paper until the drops of blood form on your forehead."

Gabriel King: Wild Road

Enpä äkkiseltään muista toista kirjaa jota olisi tullut luettua monta kuukautta, ennen kuin viimeinen sivu kääntyi. Tämä ei ole varsinainen suositus. Kirjan lukeminen oli enemmänkin tervan juontia ja sinnikäs päätös junnata ärsyttävän poukkoileva ja kuriton teksti loppuun vain siksi, että siinä oli kaikesta huolimatta joitain taitaviakin tarinaviritelmiä ja kuvauksia. Minulla on myös oman kirjoittamisen tueksi tarkoituksena perehtyä mahdollisimman hyvin aikaisemmin kirjoitettuihin kissakirjoihin ja -fantasiaan, joten menköön työvoiton piikkiin.

Gabriel Kingin eli brittiläisen parivaljakko Jane Johnsonin ja M. John Harrisonin kirjoittama fantasiakirjan Wild Road on kertomus Tag-nimisestä burmillasta, joka karkaa pentuna kotoaan. Hän tapaa joukon uusia ystäviä ja joutuu melkoisiin seikkailuihin, joiden päämääränä on saattaa kissojen kuningas ja pentuja kantava kuningatar Cornwallissa sijaitsevaan Tintageliin, kuningas Arthurin legendojen synnyinsijoille.

Kissojen matkaan liittyvät olennaisena osana Villit Tiet, eli jonkinlaiset astraalipolut, joita kissat käyttävät ja suojelevat. Villeillä Teillä selitetään kissojen suorittamat ihmeelliset matkat, joita niiden kerrotaan tekevän matkojen takaa takaisin kotiin pyrkiessään tai kadotessaan moneksi päiväksi teille tietymättömille. Teiden idea on itse asiassa tarinan hienointa ja oivaltavinta antia. Siinä ohessa tehdään myös selväksi, että kissat, eivät suinkaan ihmiset,-ovat olleet elävien olentojen valtiasrotu aikojen alusta saakka.

Pääsyä teille havittelee kuitenkin myös paha Alkemisti, ihminen joka on hirveitä eläinkokeita tekemällä ja itseään leikkelemällä sekä parsimalla elänyt aivan liian kauan. Hänen julmat kokeilunsa ovat saastuttaneet Villit Tiet, jotka ovat alkaneet käyttäytyä arvaamattomasti ja itse asiassa hän on ahneudessaan uhka koko maailman tasapainolle. Hänen tavoitteenaan on löytää Kultainen Kissanpentu, jonka veressä hän uskoo olevan avaimen Villien Teiden hallintaan ja siten jumaluuteen.

Hyvien henkilöhahmojen joukko, joihin kuuluvat kissat Tag, Mousebreath, Pertelot Fitzwilliam, Ragnar Gustaffson Coeur de Lion, Sealink, Majicou ja Cy sekä kissoille lojaali urbaani kettu Loves a Dustbin ja kärttyisä sanansaattajaharakka One for Sorrow, - seikkailevat erilleen jakautuneena siellä täällä ja joutuvat sadistisesta onnettomuudesta toiseen matkatessaan kohti Tintagelia. Päähenkilöille koituvat vastoinkäymiset ja vammat sekä hengenmenetykset tuntuivat välillä jopa törkeän pitkälle viedyiltä ja muistuttivat seikkailuelokuvien sankareista, jotka nousevat tolpilleen vaikka talo kaatuisi päälle.

Kerronta tuntuu kapinoivan monenlaisia odotuksia vastaan. Yksi lukijaa häiritsevimmistä toimijoista tarinassa on kissa Cy, jonka päähän on asennettu eläinkokeita tehdessä jonkinlainen lähetinplugi, joka saa kissan toimimaan lähettimenä ja saamaan epileptisiä kohtauksia. Cy tekee jatkuvasti kaikkea sekopäistä ja kommunikoi absurdeilla pätkillä jostain televisiolähetyksistä sekä keräilee roskia. Muuten sinänsä hyvä idea, mutta joka paikkaan tunkevana höpinänä ja jankutuksena jotenkin puolijauhoisesti ja sisällöttömästi esitetty.

Päähenkilö Tag taas on puolestaan piloille hemmoteltu ja hieman hömelöhkö nuori kissapoika, jonka tehtävänä on kasvaa Villien Teiden suojelijaksi oppi-isänsä Majicoun jalanjäljissä. Kissojen Kuningas Ragnar ja kuningatar Pertelot taas ovat viimeisen päälle jalostettuja rotuvalioita, joiden poikasissa yhdistyvät rautalangasta vääntäen Egyptin Mauiden ja Norjan metsäkissojen mytologian pääpiirteet. Minulle ei kyllä oikein valjennut, kuinka mustavalkoinen uroskissa ja egyptiläinen hopeamaunaaras voivat saada puhtaan kullan värisiä jälkeläisiä. Kaipa se on sitten sitä alkemiaa.

Pikkusieluisena lukijana minua ärsyttivät aivan satasella joidenkin tarinan eläinten nimet. Olen itse hyvin tarkka nimietymologiasta teksteissäni, joten Pertelot Fitzwilliamin (rotukissoilla on oikeasti aivan karseita nimiä), Loves a Dustbinin (Rakastaa Roskasäiliötä!), Sealink (kalsea) ja Mousebreathin (yök, todella latteaa) kaltaiset nimihirvitykset aiheuttivat minulle jatkuvasti huonoja viboja. Etenkin kun niitä vertasi onnistuneen oloisiin Majicouhun ja One for Sorrowiin. Mytologian rääppimisen kanssa oli vähän sama juttu. Taruja oli nipsaistu palanen sieltä, toinen täältä ja parsittu hivenen perustelematta jääneeksi tilkkutäkiksi.

Tarina keskittyy pääosin matkan taivaltamiseen, muutamien retkeläisten hengenmenoihin ja onnettomuuksista toipumiseen. Lopussa, kun päästään perille Tintageliin, seuraa luonnollisesti pahan Alkemistin ja hyvien eläinten taistelu, jonka ratkettua kissojen kuningatar synnyttää kullanväriset poikasensa.

Wild Roadille on olemassa jatkokin, jonka nimi on Golden Cat. Saas nähdä, kiusaanko vielä itseäni lisää lukemalla senkin.

Thunder!

Meikäläisessä ei vissiin ole kummempaa ainesta säätytöksi.

Kevään ensimmäinen ukkonen ilmaantui Ithacan taivaalle. Kolkosta ennustuksestani huolimatta se hävisi kuin pieru Saharaan sillä aikaa, kun kävin purkamassa ukkosvideon kameran kortilta tietokoneelle.

Sammakoiden keväthuumaa

Hätkähdyttävä luonnonilmiö tämäkin. Jos katsotte videon, sen äänet ovat sitten hyvinkin korviavihlovia.

Menimme kävelylle Cayuga Nature Centerin luontopoluille ja erästä peltoa ylittäessämme kuulimme outoa lintumaista kirkunaa. Aivan kuin valtava häkillinen pikkulintuja olisi piiskuttanut henkensä hädässä. Missään ei tosin näkynyt siivekkäitä ja jatkoimme kummastuneina kävelyä pientä, äänen lähteeltä vaikuttavaa lampea kohti.

Lammessakaan ei näkynyt mitään liikettä, mutta koko sen "rantatörmä" kirkui niin kovalla äänellä että tärykalvoja vihloi. Tässä vaiheessa olimme jo päätyneet sammakkodiagnoosiin. Kun asteli ihan lammen reunaan, älämölö väheni ja loppui muutamaa uskaliasta kurnahdusta lukuun ottamatta kokonaan. Kun siirryimme kauemmas, kilpalaulanta jatkui pian entisellään. Kun tarpeeksi varoen ja kauan tiirailin lampeen, näin lopulta jopa yhden raajat levällään lilluvan sammakonkin, mutta muuten tuo sammakkokuoro Kirkujat oli kyllä maastoutunut todella hyvin. Ja niitä täytyi olla koolla aika iso jengi.

Pianhan muuten lampiin ja rämeisiin pitäisi ilmaantua laulelemaan myös meidän suosikkisammakkomme, joka pitää samanlaista ääntä kuin iso, rämpsäytettävä kuminauha: Bdojojojojong. Se on sellainen minikokoinen frogi, jonka keuhkot pullistuvat kuin purkkapallo äänen tuottamiseksi.

Kuulemistani ääntelyvariaatioista päätellen täällä elelee kunnioitettava joukko erilaisia räpyläsääriä. Kaikkein oudoin ääntelijä on toistaiseksi ollut härkä- tai mölysammakko, joka antoi viime kesänä näytteen keuhkojensa kapasiteetista Sappsucker Woodin lammen rannalla. Sen ääni todella muistutti härkää, joka tuohtuneena mylvii: MUUH, MUUH, MUUH!

Höntyviä

Sunnuntaina ajelimme Chimney Bluff State Parkiin ja kävelimme Ontario-järven rannalla ihmettelemässä vaaleanruskeana mutavyörymönjänä valuvia rantapenkereitä sekä viimeisiä sulamattomia jäähirviöitä.

Kävelimme myös metsässä ja silmääni sattui merkillisen näköisiä, kuivuneita kasvinpalkoja, joissa oli pieniä halkeamia. Halkeamista pilkisti horsmanhöytyviä muistuttavaa valkoista untuvakarvaa, joka oli hyvin silkkistä ja pehmeää koskettaa.

Poimin muutaman palon mukaani, tutkiskellakseni niitä tarkemmin kotona. Näytin ylen ihastuneena palkojen höntyväsisusta Jänismiehelle. Hän sanoi epäluuloisena, että jos tuon ne autoon, saan luvan pistää ne oranssiin tiikeripipooni jemmaan. Hän ei kuulema halunnut inhaloida vahingossa yhtään kasvin siementen karvaista lenninhöntyvää sieraimeensa.

Ehdimme ajaa noin puoli tuntia kotiinpäin, kun autossa päittemme ympärillä leijasi ensimmäinen karannut höntyvä. Sille nauraen kurkkasin pipoon ja totesin, että kaikki keräämäni palot olivat räjähtäneet pipon sisälle pulleaksi untuvapilveksi. Olisittepa vain nähneet Jänismiehen ilmeen, kun näytin pipon sisustaa hänelle. Sieraimet lievästi sanottuna värisivät.

Kotona sitten aloin jäljittää kasvia internetistä. Luulen löytäneeni oikean lajimäärityksen jo silläkin perusteella, että ihmettelimme metsässä kulkiessamme napakalla otteella puissa kiipeileviä ja jopa yhdestä rinteelle kallistuneesta puusta tiukasti kiinni piteleviä köynnöksiä.

Kyseessä oli leviämistavaltaan erittäin aggressiivinen tulokaskasvi nimeltä Swallow wort, jota kutsutaan myös nimellä "Dog strangling vine." Jos se pääsee jonnekin juurtumaan, siitä on hyvin hankala jos ei jopa mahdotonta päästä eroon.

Minun täytyy siis penkkiin laittamisen sijaan tuhota siemenet tai sitten pistää ne kokeilun vuoksi itämään sisälle kukkaruukkuun. Vuokraisäntä tuskin olisi mielissään, (vaikka sanoikin että saan tehdä kukkapenkeille mitä lystään) jos hänen puutarhaansa ilmaantuisi yllättäen tämä kiipivä, hankalasti häädettävä tulokas. Koirankuristajaviini on ei-toivottu myös siksi, että se on tappavaa ravintoa monarkkiperhosten toukille, jotka tuo täällä harvinaistuva perhonen voi munia epähuomiossa sen lehdille.

Arrogant Bastard

Lieneekö kellekään tuttu tietyn nimeltä mainitsemattoman, jumalan suosiman kansakunnan edustama käyttäytymisen malli, jossa mennä kouhotetaan jonnekin, saapastellaan ympäriinsä kuin maailman omistajat, rikotaan ohimennen jotain arvokasta ja häivytään sitten jälkiään korjaamatta ja anteeksi pyytämättä? Tätä katsotaan yleisesti sormien välistä ja muut korjaavat korvat luimussa vahingot.

Tulihan tämä jo toki nähtyä taannoisessa hit and run -episodissa, josta onneksi selvisimme vakuutusyhtiön yliarviointien ansiosta nollasaldolla. Syyllistä ei kukaan edes yrittänyt löytää.

Jänismies on nyt rakentanut vuoden ajan paljon suunnittelua, käsityötä ja tarkkaa mekaanista näpräämistä vaativaa laitetta. Hermoja, ahkeruutta sekä aikaa vaatinut rakennusurakka on lähestymässä loppuaan ja varsinainen kiinnostava osuus, eli mittaaminen alkamassa.

Jänismies käänsi eilisen työpäivän aikana laitteelle selkänsä menemällä puoleksi tunniksi toiseen huoneeseen töihin. Kun hän palasi takaisin, laite oli vääntynyt vituralleen ja yksi kupariputkista taittunut poikki. Joku labrassa mitään lupia kyselemättä toikkaroinut vajakki, idiootti, eteensä katsomaton, kusipää rähmäkäpälä oli siis törmännyt päin laitetta melkoisella voimalla ja häipynyt sitten vaivihkaa ilmoittamatta "pikku vahingostaan" kellekään.

Sillähän ei tietenkään ole mitään merkitystä, että alueelle on liimattu "Pysy kaukana, ei kahta metriä lähemmäs, älä koske mihinkään" -ilmoituksia sen varalta, että esimerkiksi joku siivooja ei tietäisi tai osaisi varoa laitteistoja asianmukaisesti. Näköjään nuo samat varoitukset saisi nitoa laitoksen ylempitasoisten työntekijöiden otsaan, että menisi niinkin fiksuille ihmisille perille.

Vahingonteosta on informoitu laitoksen johtoa ja muita asiaankuuluvia henkilöitä. Ilmoitus aiheutti kuulema kovaa käsien vääntelyä ja päivittelyä. Henkilökunnalle on lähetetty sähköpostia, jossa kehotetaan syyllistä selvittämään asia. Työkaverit ovat hyvin, hyvin pahoillaan ja ihmettelevät miten kukaan voi tehdä jotain noin tyhmää.

Teolle on yksi epäilty henkilö, joka oli silminnäkijöiden mukaan haahuillut labrassa juuri tapahtuneen aikoihin, vaikka paikka ei ole edes hänen työaluettaan, eikä hänellä pitäisi periaatteessa olla sinne mitään asiaa lupaa kysymättä. Kyseinen henkilö on laitoksella hyvin arvostettu ja fiksu, mutta kuulema hyvin ylimielinen mies. Jos hän on syyllinen, on hän myös todella raukkamainen paskahousu ja toisten työtä halveksiva idiootti.

Syypää ei ole edelleenkään ilmoittanut. Löisinpä vaikka vetoa, ettei ilmoittaudukaan.

Jänismiehen mielialoja kuvaa hyvin toteamus: "On se hyvä ettemme elä feodaaliajan Japanissa. Saattaisi muuten tehdä kovastikin mieli kaivaa miekka tupesta."

Let´s have a nice day.

Kiwa Hirsuta

Tätä en ollut aiemmin tiennyt, mutta tiedon löytäminen riemastutti minua suuresti ja lempieläimieni kaanon kasvoi taas yhdellä hurmaavalla jäsenellä. Jänismies, joka on länsimaiselta horoskoopiltaan rapu ja kohtuullisen karvainenkin, lienee todella imarreltu kunhan oivaltaa tämänkertaisen affektioni sumean logiikan :)

Vuonna 2005 Eteläiseltä Tyyneltämereltä, 1500km Pääsiäissaaresta eteläänpäin löydettiin suuri karvainen rapulaji. Se nimettiin ilmeisestä syystä jetiravuksi. Jetiravun latinankielinen nimi on kiwa hirsuta, jossa kiwa tarkoittaa maorien kansanperinteen merenvartijajumaluutta ja hirsuta puolestaan "karvaista" latinan kielessä.

Karvaturri löydettiin 2200 metrin syvyydestä, merenpohjan hydrotermisten lähteiden (black smokers - mustat savuttajat), eli vedenalaisten geysireiden alueelta. Kyseiset alueet ovat olleet aarreaitta lukuisten tuntemattomien lajien löytymisen suhteen. Samassa kasvuympäristössä elelevät myös merkilliset jättiläisputkimadot.

Jetirapu on kooltaan noin 15 cm. Sen silmät ovat surkastuneet, pigmentittömät ja sokeat. Ravun karvaiset tarttumasakset toimivat kasvualustana bakteereille, joiden tehtäväksi on arveltu hydrotermisistä lähteistä purkautuvien myrkyllisten mineraalien neutralointi. Toinen spekulaatio on, että rapu käyttää bakteerikasvustoa ravintonaan. Kiwa hirsutan ravintoympyrään kuuluvat myös pienet katkaravut ja vihreä levä.

Jollakin on hyvin samankaltainen mieli kuin minulla. Hän on katsonut tuota söpöä turriaista ja nähnyt heti sielunsa silmillä mitä suloisimman pehmolelun. Kaavat oman kiwa hirsutan tekemiseen löytyvät täältä. Pitäisiköhän koittaa, pysyisikö ompeluneula itsellä kädessä noin monimutkaisessa projektissa? Ois se vaan aika lutunen.

Kuvan copyright: Ifremer/A. Fifis

Outoja mielitekoja

Olen oraalisesti hyvin vinksahtanut persoona. Kello kahden aikaan yöllä sain visuaalispainotteisen mieliteon ostaa kuvassa olevan leivonnaisen kaupasta ja nautiskella sen kahvin kanssa, kun olin ensin kuvannut sen edestä ja takaa. Taustana keittiömme pirteät verhot. En uskaltanut lukea lisäaineluetteloa. Enkä ole raskaana (miettikää vaan mitä söisin, jos olisin - onneksi olen vela!). Ehkä hautakiveeni tulee kirjoitus: Kuoli syötyään jotain vihreää, karvaista ja epäilyttävän näköistä ihan vain uhallaan, voidakseen sanoa että söi sen.

Jänismies sanoo, että hän elää Muppet Showssa. Olisikohan minulla jotain tekemistä asian kanssa? Tosin Jänismiehen elämässä on tapahtunut selkeää kehitystä, sillä villit nuoruusvuotensa hän eli omien sanojensa mukaan Meet the Feebles: in väen keskellä.

Maailma jääkuorrutuksella

On jotain hetkiä elämässä, joita ei saa vangittua tyhjentävästi kuvin eikä sanoin. Ne sattuvat kipeänkauniisti sydämeen ja mieleen ja valuvat sormien välistä nopeasti kuin tiimalasin hieno hiekka. Jos niihin voisi halutessaan palata, olisi ehkä kuolemaansa asti onnellinen ihminen.

Lähdimme sunnuntaina iltapäivällä kohti Forest Homea ja katselin ihmeissäni Ithacan metsien ja kukkuloiden yllä väreilevää kummaa kristallimaista huntua. Keskusta siis oli ihan tavanomaisen kuiva, harmaa ja lumeton, mutta keskustan ulkopuolella puut, punaiset pensasmarjat, heinät ja aivan kaikki oli yllättäen kuorruttunut lasinkaltaisella jäällä.

Laskeva aurinko paistoi lasimaailman läpi, saaden sen kimaltamaan, tuikkimaan, välkehtimään ja viiltämään huikaisevalla kauneudellaan. Todellisuus lievästi sanottuna nyrjähti paikoiltaan tuon henkeäsalpaavan näyn edessä. Ihmiset kävelivät vastaan niska kenossa, henkeään haukkoen ja ihastellen ääneen, että "stunning, wonderful, amazing," - kerrankin yhtään liioittelematta.

Kulkiessani auringon valaisemia puita kohti ja mennessäni niiden helisevien oksistojen sisälle, tuntui kuin jotain minussa olisi mennyt sisältä rikki ja pieniksi pirstaleiksi silkasta ilosta ja haltioitumisesta. Oli hyytävän kylmä, mutta se ei haitannut. Luonto oli sillä hetkellä minun jumalani ja minä polvillani sen edessä kuvaamassa.

Otin satoja kuvia, eikä sekään tuntunut riittävän. Jänismies seurasi kärsivällisenä hulluuskohtaustani ja tepsutteli perässä, kun konttasin jäätyneen ruohon seassa, kukkuloilla ja pusikoissa kamerani kanssa. Käteni menivät ihan jääkalikoiksi ja olivat kylmäallergiani ansiosta karhuntassuturvoksissa monta tuntia kotiinpaluun jälkeen. Istuin sulamassa violettiin alpakkashaaliini kääriytyneenä, nenä punaisena inkiväärijuomaa ryystäen ja Jänismies kiusoitteli minua heltyneenä pikku sherpakseen, joka johdattelee häntä tarpomaan lumisille vuorille.

Seuraavana päivänä jäinen lumous oli jo valitettavasti alkanut hiipua jään sulaessa ja auringon jurottaessa pilvessä. Mutta kasvien oksilla oli sentään edelleen viehkoja muodostelmia ja etenkin ohdakkeilla päässään hassuja jääkypäriä. Sain uskomattomia otoksia lapasen näköisistä pajukissoista, jotka pitelivät otteessaan pieniä jäätimantteja. Triphammer Fallin rannat sen sijaan oli kokonaisuudessaan kummallisten valkoisten marmoriveistosten unimaailma. Oikea hattivattien hallitus täysistunnossa. Kuvasin sielläkin itseni väsyksiin ja ennen kaikkea jäädyksiin. Putouksesta huntuna satava hyytävä vesi meinasi tehdä minustakin yhden veistoksen lisää.

Sitä seuraavana päivänä jäätä olikin enää vain Ithaca Fallsin putousrotkon perukoilla. Sain sieltä vielä muutaman otoksen vettä viistävistä jäätrumpettikukista ja vastarannan seinämältä romahtelevista jääpuikoista. Mutta sitten kolme päivää kestänyt jäähuuma alkoi vihdoin olla finaalissa, samoin kuin kylmälle altistuneet nivelenikin. Ja oli sielläkin aivan saakutin kylmä, varmaan miinus kymmenen siitä mitä rotkon ulkopuolella oli. Lisäksi vielä putoavan veden aiheuttama arktinen viima.

Kauneuden takia on kärsittävä, tässä asiassa allekirjoitan masokistin ilolla tämän muuten niin tyhjänpäiväisen lauseen.

Kaikki se kauneus sulaa nyt, kuohuu rotkoissa valkoisina pärskeinä...

Näitä näkyjä en vaihtaisi timantteihinkaan.

"Tonttuja" ja tonttuja

Täällä on tällä hetkellä kuumin, jokaisen lehden etusivulla revitelty ja täkäläisten mieltä kuohuttavin uutinen se, että New Yorkin kuvernööri Eliot Spitzer on kärähtänyt prostituoidun pakeilla asioinnista.

Naimisissa olevan kolmen lapsen isän puuhastelut 1000 dollaria tunnilta veloittavan prostituoidun kanssa tallentuivat salakuuntelulaitteelle. Samalla kävi ilmi, että höveli mies oli maksanut saamistaan palveluista nelinkertaisen hinnan, kahisevasta kun ei noin korkeaan asemaan kiivenneellä liene juuri puutetta. Tapauksen mainitaan todennäköisesti liittyvän eliittiasiakkaita palvelevaan kansainväliseen Emperor Club V.i.p. -prostituutiorenkaaseen.

Samainen heppu on muuten ansainnut nimensä ja maineensa tutkimalla talousrikoksia, järjestäytynyttä rikollisuutta ja prostituutiota. Kätevää syödä vähän kuormasta.

Oli irvokasta katsella urheilukeskuksen televisioruudulta, joogaan pääsyä odotellessa, kuinka Spitzerin vaimo joutui antamaan julkisuudessa lausuntoja naama leveässä amerikkalaisessa pakkovirneessä, mutta silmät kyynelistä kimallellen. Mies puolestaan selitti kameroiden edessä kalju stressihiestä kiillellen, että hän haluaa pyytää anteeksi perheeltään ja suurelta yleisöltä toimintaansa, joka ”sotii hänen perhevelvoitteitaan sekä oikean ja väärän tajuaan vastaan”.

Vanha tuttu: "vitut minä mistään muusta olen pahoillani, kuin siitä että jäin kiinni" -show.

Mikä noita johtoasemaan kiipineitä miehiä oikein vaivaa? Kun se mulkku näyttää kipittävän niin hämmästyttävän usein aivojen edelle, vaikka olisi kuinka korkeassa, esimerkillistä ja arvokasta käyttäytymistä edellyttävässä yhteiskunnallisessa asemassa? Onko tosiaan ihan pakko?

Suomessa ei sentään olla julkisuudessa vielä ihan noin alas vajottu, mutta eipä nuo maailmalla pyörivät otsikot juuri kotimaan mainetta parannakaan:

Pääministerimme riepottaa oikeudessa naiivia ja kuuluisuudenkipeää exäänsä, kun hänen äärettömän arvokasta yksityisyyttään on niin törkeästi loukattu. Samaan aikaan Suomessa aika monen tavallisen ihmisen yksityisyyttä loukataan päivästä toiseen vainoamalla, uhkailemalla ja häiriköimällä, eikä poliisi juuri korvaansa lotkauta. Kun Suomessa tuota vainoamista ei ole vielä määritelty rangaistavaksi teoksi, kuten kahdeksassa muussa EU-maassa. Ei toki Suomessa, jossa on tärkeämpää pohtia sitä, saako julkisuudessa sanoa että pääministeri harrasti seksiä ja söi perunoita.

Ulkoasiainministeri Ilkka Kanerva kävi pitämässä Washingtonissa, Woodrow Wilson Centerissä puheen, jonka entinen Suomen Yhdysvaltojen suurlähettiläs luonnehtii sisällöltään ja esitystavaltaan surkeaksi.

Lähes samaan syssyyn Kanerva pääsee valokeilaan siitä, että on lähetellyt työkännykällään satoja tekstiviestejä ö-luokan pornoleffassakin näytelleelle pimatsulle. Katainen selittelee korvat luimussa, kuinka Kanerva (60v.) on jo aikuinen mies, jonka pitäisi tietää mikä on asiallista käytöstä ja mikä ei. (Ihanko totta?) Ja kansalaiset ovat toki erittäin mielissään siitä, että heidän verovaroillaan kysellään tärkeitä strategisia yksityiskohtia misukoiden alusvaatteista.

Jotta "ihailtavaa" ja "vastuullista" toimintaa pojat. Kyllä luottamus joidenkin miesten kykyyn hoitaa vastuullisia virkoja taas kasvaakin kohisten.

No sisältyi aamukahvin äärellä selattuihin uutisiin sentään muutama sellainenkin, joka huvitti.

Toinen oli se, että suomalainen pizza veti italialaista pizzaa pataan 6-0 New Yorkissa järjestetyssä kansainvälisessä pizzakilpailussa. Ähä, italiaanot ja Berlusconi. Mitenkäs se olikaan se suomalaisen ruuanlaittotaidon taso? Onko kansallisruuan kulinaristinen taso kenties päässyt saapasmaassa hiukan laskemaan?

Tähän lienee turha lisätä, että amerikkalainen pizza ei ole kokeilemiemme maistiaisten perusteella kovin hääppöistä. Noutopizzaa vielä joten kuten syö (herkullista Nummi´s pizzaa haikeasti muistellen), mutta pakastepizzat ovat sellaista moskaa että niitä ei enää tähän talouteen hilata ainuttakaan.

Toisessa uutisessa kerrottiin, että argentiinalainen tonttu tai menninkäinen vaikuttaisi harmistuneen yleisestä uskomusolentoihin kohdistuneesta vähättelystä ja aloittaneen vastakampanjan kunnioituksen palauttamiseksi. Useampi ihminen on tehnyt havainnon kummallisesti liikkuvasta hiippahattuisesta kääpiöstä ja se on kuvattu kännykkäkamerallakin. Paikkakuntalaiset kuulema aristelevat öiseen aikaan ulkona liikkumista. :)

Kerettiläisiä kerrakseen!

Ei näköjään tarvitse käyttää edes kahvia vahvempia huumeita alkaakseen nähdä hyvin, hyvin kummallisia... uutisia.

Uutisissa kerrottiin, että malesialainen nainen nimeltä Kamariah Ali tuomittiin islamilaisessa sharia-oikeudessa kahdeksi vuodeksi vankeuteen. Naisen raskas ja anteeksiantamaton rikos oli se, että hän kuului kaksikerroksisen talon kokoista teepannua palvovaan Sky Kingdom (Kerajaan Langit) -kulttiin ja uskoi pannun symboloivan taivaasta tulevaa rakkautta.

Siitäs sai mokoma vääräuskoinen kerettiläinen! Ettäs kehtasikin! Tuommoinen pyhäinhäväistys! Jos minä olisin ollut tuolla tuomarina, niin olisin antaa rapsauttanut ainakin neljä vuotta ehdotonta. Oikeusistunnon aikana olisin rypistellyt vihaisesti kulmiani ja paukuttanut nuijalla pöytää, mitään selitysvikinöitä kuuntelematta. Antanut vielä lisärangaistukseksi joka-aamuisen katumusharjoituksen. Mustana!

Että ihan TEEpannua on iljetty mennä palvomaan! Että on päässyt unohtumaan semmoinen jumalainen tosiasia, kuin että kahvi on sinun jumalasi, älä palvo muita juomia. Kahvi on ainoa Jumala ja Kahvipannu hänen temppelinsä! Murukahvi ainoa poikansa ja Java Monster pyhä henkensä.

Kyllä on tuo pakana-jumalien palvonta ja silkka jumalattomuus mennyt sellaisiin mittasuhteisiin, että ihan sylettää.

Toista se oli ennen aikaan kun ihmiset uskalsivat nousta kuningastakin vastaan, kun tämä yritti kieltää kahvin palvonnan. Mokoma juudas pannasi kahvin juonnin kolmeen otteeseen valtiopäivillä, mutta joutuipahan lopulta antamaan periksi.

Joten pysykää vahvoina uskossa, oi Mustan Nektarin Temppelin sisaret sekä veljet ja muistakaa, että:

Me sentään uskomme Jumalaan
Kahviin Kaikkivaltiaaseen,
kahviin joka olet pannussa.
Taivaan ja Maan Juomaan
Sekä hädän hetkellä Muru Kahviin...
ja Java Monsteriinkin silloin tällöin.

Pääsisiköhän tällä uudella uskontunnustuksella Hannu Salamaksi Hannu Salaman paikalle, jos vielä vähän eteenpäin kehittelisi? Kun tämä sananvapausasiakin on tällä hetkellä niin kovasti muodissa?

Forrest Yoga

On tämäkin 2.30 AM -> nyt taas vaan kellonaika blogata ja avata Java Monster Russian kahvijuoma. Jänismies (arvon tiedemies myös edelleen hereillä!) lupasi heivata minut katolle pakkaseen istumaan ilman alushousuja, jos kohta tanssin energiajuoman ansiosta pornopolkkaa ympäri kämppää.

No ei tästä yö enää voi viime yötä levottomammaksi mennä. Olin unissani saunassa ja Jänismies tuli lauteille. Näin, että hän oli tatuoituttanut keskelle rintaansa tummaihoisen miehen, joka oli pukeutunut beduiinikaapuun ja mulkoili sen laskoksista vihamielisen näköisenä. Tatuointi oli väritetty kaikilla värikartan väreillä ja minulla löi hetken aikaa tyhjää silkasta kauhusta, kun ajattelin että joudun katselemaan sitä luihua hiipparia lopun ikäni. Mutta huomatkaa, pidin suuni kiinni, sillä jopa unessa olin sitä mieltä, että kyllä nyt ihminen saa ottaa sellaisen tatuoinnin kuin itse tykkää. Uniasenteeni lienee eräänlainen takauma menneisyyteen, jossa eräs ihminen oli vakavasti sitä mieltä että en saisi kirjoa nahkaani sitä mitä lystään, mutta minäpähän vaan kirjoin ja olen ylen tyytyväinen vieläkin.

Muuten, minulle tunnustuksia (Rocking girl, Kukat ja Exellent) -jaelleille Suurisydämiselle Chille, Madonreiän Olaville ja Malmin Polgaralle tiedoksi että hirveän kiroilun ja ähräämisen päätteeksi sain laitettua namiskani siistiin riviin tekstirullani alle. Olen tunnustuksista kiitollinen, vaikka vähän hitaalla sytytyksellä.

Epäilen suuresti html-koodin kanssa tuloksetta tapeltuani, että armaassa bloggerissa on tehty sitten viime tuunauksieni jälkeen jotain ovelia muutoksia. Semmoisia, joilla estetään käyttämästä omien pikku karvakätösten taitoja valmiiden sivupohjien muokkauksessa. En näet saanut namiskoita sen näköisinä kuin halusin, sinne minne halusin, vaan jouduin tyytymään kompromissiin säilyttääkseni blogin feng shuin. Mutta siellä ne nyt ovat anyway!

Heräsin maanantaihin hikisistä lakanoista semmoisissa fiiliksissä, että tänään pitää koittaa jotain uutta, mitä en ole ennen uskaltanut tai kehdannut. Helpoin väylä tähän oli selata läpi Cornellin urheilutarjonta ja katsoa oliko tälle päivälle mitään haastavaa ohjelmaa.

Puolentoista tunnin treeni, Ana Forrest nimisen henkilön lanseeraama Forrest Yoga näytti lupaavalta. Asanoidensa suhteen tosin hiukan liiankin pelottavalta. Esittelyssä luvattiin, että kyseessä on yksi lähitienoiden rankimpia ja vaativimpia joogamuotoja. Kun otin esittelystä pois ylisanat ja tuplasin suvereenisti oman itsetuntoni tilan, rupesi näyttämään siltä, että tuonnehan täytyy mennä.

No miehän menin. Treeniä veti topakka ja henkisesti hyvin vahvan oloinen pieni täti, jolla oli käsivarret kuin puun juuret ja terävä haukansilmä virheasentojen suhteen.

Puolitoistatuntinen oli aika hidastempoista liikehdintää ja vahvaa hengittämistä. Mutta auta armias miten asanat saivatkaan meikäläisen heikomman (polvesta vammautuneen) oikean jalan väpäjämään kuin haavan lehti. Jalkaparka piti pateettista tutinaansa koko treenin ajan niin, että olisi käynyt naurattamaan, jos ei olisi ollut niin tuskaa venymisen suhteen. Ohjaaja kävi monta kertaa sanomassa, että naama rennoksi ja hymyä kehiin.

Liikkeistö oli muutamia asanoita lukuun ottamatta tuttua astangasta ja power yogasta, mutta niistä oli tehty pitkäkestoisempia ja kiduttavampia kaikenlaisilla fuskauksenestojipoilla. Mm. paikallaan seisaalta liikkeitä tehtäessä piti käpristää varpaat kohti kattoa ja johan alkoi pelkkä seisominenkin poltella suloisesti muutaman henkäyksen jälkeen. Delfiiniasana tuntui myös aika muikealta, varsinkin kun ohjaaja tuntui unohtaneen meidät siihen varsin pitkäksi aikaa.

Jooga oli luultavasti rankin täällä tähän asti kokemistani ja sai hivuttautumaan kohti pelottavamman ja pelottavamman venymisen rajaa. Sitä pidemmälle ja pidemmälle venyessään vaan miettii, että varoittaakohan elimistö oikeasti hetkeä ennen kuin joku poksahtaa. Jos vain tarpeeksi hitaasti uskaltaa hivuttautua vielä vähän lähemmäs oman venyvyytensä reunaa. Toistaiseksi en ole vielä onnistunut rikkomaan mitään itsestäni täällä, mutta minua useamman kuukauden piinannut selänkivistys on hävinnyt lähes kokonaan. Todennäköisesti siksi, että ruoto on tas käynyt vahvistumaan ja tajusin vaihtaa aurinkotervehdyksen asanoista minulle tyystin sopimattoman ylöspäin katsovan koiran selkäystävällisempään kobraan.

Jälkifiilikset joogasta ovat olleet aika päräyttäviä. On suorastaan liian kirkas ja levoton olo. Ja nyt piti vielä mennä kiskomaan lisävirikkeeksi kahvijuoma. Joka muuten juomisen jälkeen tarkasteltuna osoittautui energiajuomaksi, jossa on aivan helvatisti kaikkea valvottavaa. Mitenkähän on, saisinko kofeiinin, tauriinin, guaranan ja muutaman muun hypittävän aineosan talttumaan melatoniinilla? Nyt tämä teksti kyllä menee jo liian steroidiseksi, joten koitan lähteä etsimään nukkumattia hyvästä piilopaikastaan.

On muuten aika mieletön nainen tuo videoiden Ana Forrest. Kyllä leuka putoaa useamman kerran, kun katselee hänen liikehdintäänsä.

Luurankojen lumoissa

Jos yksi asia minua ihmisten ulkonäköön liittyen ottaa päähän ankarasti, niin se on tietynlaisten ulkonäkökeskeisten naisten harjoittama fanaattinen, hauraiden luurankojen palvonta.

Mitä hirveämpi luuhengari näytille asetetaan, sen hurmoksellisempi ihastuksen vikinä kuuluu toisiaan aivopesevien anorektikkojen ja muiden syömishäiriöisten joukosta. Esteettiset ihanteet ovat juu toki ihmisen oma asia, mutta kun tuosta kuolemanlaihuusidiotismista onkin lanseerattu joku pyhimyskultti ja joka puolelle maailmaa levinnyt helvetillinen vitsaus, jota levitetään edelleen suorastaan evankeliumina.

Saakelin jurvot! Sanonpahan vaan, että ihminen, joka vapaaehtoisesti näivettää itsensä sellaiseksi, että kuka tahansa saa murrettua häneltä ranteen kahdella sormella, ei suinkaan ole kaunis vaan pelkkä ihmisen irvikuva. Mitä ihailtavaa ja tahdonvoimaista on muka siinä, kun juuri ja juuri jaksaa ryömiä sängystä peittojen alta lipittämään sen päiväaterian korvaamiseen tarkoitetun sormustimellisen kevytkokista? Mitä elämää se sellainen on, jos koko ajan paleltaa, pyörryttää ja pitää taistella ankarasti jatkuvaa raastavaa nälkää vastaan? Mitä elämää on sellainen, jossa ei ole mielestään tarpeeksi laiha edes silloin, kun painoindeksi vilkuttaa nälkäkuoleman rajamailla.

Yksi esimerkki esteettisestä aivopesusta on se, miten Suvi Koposen kohuttuihin tissinvilauttelukuviin suhtauduttiin. Mallimamma kauhisteli ainoastaan rinnat näyttävän kuvan säädyttömyyttä. Pornotähti puolestaan ihasteli mallin näpsäköitä tisukoita, sentään huomauttaen sivuteitse, että kyseinen neitokainen näyttää yleensä muissa kuvissa sellaiselta, joka on syönyt yhden näkkärin viime vuonna. Mutta eipä juuri kukaan rääkäissyt julkisesti kauhusta nähdessään neitokaisen kuvassa törröttävät tikkulaihat sääret. Nehän ovat jumalauta varmaan laihemmat, kuin meikäläisen käsivarret.

Juu, puolustelijat ovat tietenkin heti jonossa selittämässä, että ei tietenkään Suvi ole mikään anorektikko, vaan juurikin sellainen harvinainen, luonnostaan nollakokoinen luonnonoikku joka raskaan työn ohella kenties kiireissään "unohtaa" vielä silloin tällöin syödä. Toki, toki. Selittäkää vaan, niin paljon kuin sielu sietää. Kyllä se on yleisessä tiedossa millaiset säännöt, paineet ja luonnonlait mallimaailmassa vallitsevat. Hyvät geenit ja nopea aineenvaihdunta tarkoittavat suomeksi käännettynä salaatinlehteä, laksatiivia ja vesilasillista.

En halua nähdä julkisuudessa palvottuna näitä nälkiintyneitä kalanruotoja, joita nuoret naiset koittavat epätoivoisesti jäljitellä, päätyen tippaletkuihin. Ja missä mitassa jäljittelevätkään, voi kauhistuksen kylkiluuhäkki, etten muuta sanoisi:

Olin jo jonkun aikaa siinä naiivissa luulossa, että anoreksia on mennyt pois muodista ja pahimmat syömishäiriöihin yllyttävät jutut on pyritty viime vuosien aikana siivoamaan mediasta. Mutta sitten törmäsinkin sattumalta netissä ja blogien parissa tähän samaan hulluuteen, joka oli täysin avointa ja uhmakasta. Seurasin tyrmistyneenä muutamia linkkejä ja uusia muotisanoja. Ne paljastivat nopeasti syömishäiriöiden palvonnan olevan varsin yleinen vitsaus ja vielä entistäkin räikeämpää.

Friikit proanorektikot ja probuliimikot, sun muut ruuan tahalliset väärinkäyttäjät pitävä yllä törkeitä sivustoja, joille ovat laittaneet esille toinen toistaan karmeampia, avaruusolentoja muistuttavia vinkuiitoja. Ihasteltujen tyyppien kylkiluut paistavat laskettavina ja selkänikamat pullottavat korkealla ohkaisen, karvanukkaisen ihon alla. Selällään makaavilta melkein näkyvät sisäelinten rajat.

Mitä irvokkaampi kuva, sen enemmän kuvien alla on ihastelua ja kadehdintaa, että "voi kun minäkin olisin NOIN ihqu-laiha!". Sivustoja pykäävät sekopäät kutsuvat sitten sairaita keskitysleirigallerioitaan "thispirationiksi" ja käyvät kavereineen kuolaamassa kuvia, että jaksavat olla taas yhden päivän syömättä. Itku meinasi päästä noita kauhistellessa.

Ylen ulkomaanuutisissa kerrottiin tänään, että Britanniassa tähän ongelmaan haluttaisiin jo puuttua. Suomen medioissa on sen sijaan aika hiljaista noiden suhteen, kun on se sananvapaus, nääs. Mutta meneehän se toisaalta niinkin, että kun sairaat ihmiset kannustavat toisiaan nettisivujen avulla vajoamaan syvemmälle sairauden syövereihin, se on itse asiassa verrannollista itsemurhaan yllyttämiselle. Itsemurhayllyttäjien sivustoihin sentään tietääkseni voidaan jopa puuttua. Vai miten mahdollisesti suhtauduttaisiin sivuihin, jolla suositeltaisiin keinoja hankkia itselleen syöpä, aids tai vakava sisäelinvaurio?

Tiedetään ja ymmärretään, että syömishäiriöt ovat vakava mielen ja ruumiin sairaus, josta ei parannuta pelkästään oman tahdon voimalla. Kun lumipallo lähtee pyörimään, sitä on sangen vaikea pysäyttää. Sairastajilla on aivokemiat täysin vituroillaan, kuuppa enemmän tai vähemmän sekaisin, neurooseja ja pakkomielteitä, huono itsetunto, itsetuhoisuutta ja itsevihaa, paskat kotiolot, masennuksia ja kaikkea muuta ikävää harteillaan kannettavana. Minä todella säälin ja symppaan heitä ja toivoisin, että heidän kaltaisiaan hoidettaisiin tehokkaammin ja kokonaisvaltaisemmin, eikä annettaisi viipottaa uhmakkaasti omaa tietään niin kauan kunnes ollaan kuoleman porteilla sikiöasennossa uikuttamassa.

Mutta siksi juuri se, että nämä sairaat ihmiset levittävät omaa sairauttaan jonain ihanana (Ana, make me beautiuful!) ja tavoiteltuna (together we can do it) -juttuna internetissä, on jotain sellaista jota en suuttumatta niele. Näen noiden elämäntapanälkäänkuolijoiden touhujen takia suorastaan punaista!

Luurankosivuilla pidetään kirjaa aivan hirveistä panttausruokavalioista ja haukutaan itseä (painoindeksi jotain 16-17) läskiä tursuavaksi lehmäksi, jos on päivän aikana sattunut syömään yhden ylimääräisen omenan tai porkkanan. Itseen ja implisiittisesti tietenkin myös muihin lukeviin syömishäiriöisiin kohdistetaan niin julmaa kuria, kritiikkiä ja rangaistuksia että hirmuhallitsijatkin kalpenevat siinä rinnalla. Miksi?! Miksi!? Miksi!!!?

En tiedä mitä noille sivustoille voisi oikein tehdä? Suostuisiko kukaan niitä sensuroimaan ja olisiko niiden sensuroiminen edes "asiallista" vapaan sanan maassa? Tätä miettiessä pikkutytöt yllyttävät päiväkirjoissaan toisiaan hitaaseen itsariin ja ylpeilevät sillä, kuinka elävät käytännössä vedellä ja salaatilla. Kenties he jopa kuolevatkin siten, kuin ne eräät nälkäkuoleman partaalla tasapainoilleet mallit, jotka kuukahtivat sydäriin ja maksan poksahtamiseen taannoin.

Kuolemantapausten jälkeen malleille ruvettiin sentään muutamassa maassa pykäämään säännöstöjä, jonka mukaan alipainoisia ei palkata. Mutta kuka pistäisi luun kurkkuun näille sekopäille neitokaisille, jotka leikkivät kuolemallaan netissä ja houkuttelevat muitakin heikkotahtoisia leikkeihinsä mukaan? Minä ainakin menen ja ilmiannan jokaisen tuollaisen vastaan tulevan sivuston ylläpitäjälle sopimattomana ja hengenvaarallisena propagandana.

Excuse for a Sauna

Täällähän ei helposti kunnon saunaan pääse, vaikka kuinka alkaisi sielu sen puutteessa riutua ja kroppa myrtyä. Ainut yritys saunojen saralla on ollut ennen mennyttä viikonloppua kesän vähemmän päräyttävä kokemus Coloradossa. Siellä saunan pukuhuoneessa oli kiusallinen valvontakamera ja kiukaalle piti lappaa vettä muovipussilla kun kauhaa ei ollut. Lienee turha mainita, että ei sieltä kovin kummoisia löylyjä irronnut.

Natiivi informoi meitä julkisten saunojen puutetta ihmetellessämme, että saunakulttuuri ei ilmeisesti vain kerta kaikkiaan sovi alastomuuttaan häpeävien ja pelkäävien amerikkalaisten pirtaan. Tämähän nyt on se ikivanha vitsikin, millä Suomessa vierailevan amerikkalaisen saa tolaltaan: ei kun vaan saunaan muiden ihmisten kanssa ja perkeleesti löylyä kiukaalle.

Talven harmaan selän taittamiseksi vuokrasimme sitten mökin tästä lähitienoolta. Lienen joskus maininnutkin, että rakastamme mökkiromantiikkaa, saunaa sekä takkatulta suunnattomasti ja sen kaipuu onkin alkanut kasvaa täällä ollessa myyttisiin mittoihin. Pidimme mökin valinnan ykköskriteerinä sitä, että pääsisimme vihdoin hauduttamaan itsemme ylikypsiksi uunimakkaroiksi vaikka missä koirankopissa, jonka lämpötila vain saataisiin nousemaan yli kuudenkymmenen asteen.

Löysimme lupaavan kuuloisen kombinaation mökkiä, saunaa, kuumavesiallasta ja aamiaista keskeltä maaseudun luonnonrauhaa. Reissu oli kokonaisuudessaan varsin virkistävä ja kaikki muut lupaukset kyllä toteutuivat: historiallinen mökki oli viehättävä kaikkine pienine sisustuksellisine yksityiskohtineen (joskin hivenen vilpakka), ulkona höyryävä kuumavesiallas oli oikein luksusta ja aamiainen oli amerikkalaiseksi ruuaksi erittäin herkullinen. Isäntäväki oli lisäksi mukavaa ja heillä riitti lähtömme hetkellä paljon kaikenlaista juteltavaa hiihtämisestä taiteeseen. Isäntä eritoten vaikutti olevan semmoinen puuhapete, että hänellä oli rautoja tulessa enemmän kuin ehdin selostuksista laskeakaan.

Mutta sauna oli jotain sellaista, että ennen muinoin maakuopassa asustelleet nokinenäiset esi-isämmekin olisivat nauraneet sille itsensä kipeäksi. Ehkä se on voinut toimia joten kuten kesäaikaan, mutta nykytilassaan se oli kyllä jotain sanoin kuvaamattoman naurettavaa.

Epäluulomme heräsivät siinä vaiheessa, kun isäntä sanoi saunan lämpiämiseen menevän noin viisitoista minuuttia. Viisitoista minuuttia? Hmm, jokin ei nyt täsmää. Odotimme hivenen pidempään ja haipparoimme sitten kukkulan päällä olevalle tynnyrisaunalle, iljanteisia portaita pitkin liukastellen. Polkua reunustivat värikkäät jouluvalot ja pimeä metsä oli kuorruttunut jäärimpsuihin. Voin sanoa, että oikein värisimme innosta päästä meheviin löylyihin.

Jo heti oven avattuamme tajusimme, että nyt ovat muutamat kulttuuriset käsitteet menneet valovuoden verran toisistaan ohi. Tynnyrissä oli nimittäin jotakuinkin 25 astetta lämmintä huolimatta siitä, että isäntä oli luonnehtinut lämpötilaa sanoilla pretty hot. Lauteilla paloi kaksi tuoksukynttilää, joista toiseen oli joskus lämpimämpänä aikana hukkunut iso ruma hättiäinen. Ämpärissä oleva vesitilkka oli paksussa jäässä. Kun kurkkasimme uuniin, huomasimme että siellä oli palamassa noin kourallinen sormenpaksuisia tikkuja. Lienee turha mainitakaan, että kiukaan kivet olivat tuskin kädenlämpöisiä ja niitä hetken tarkasteltuamme tulimme siihen tulokseen, että ne ovat jotain huokoista, lämpöä eristävää (eikä suinkaan varaavaa) materiaalia, joka ei edes kuumene kovin helpolla. Eli eipä tarvinnut juurikaan vaatteitaan riisua.

Tehtyämme rivakan inventaarion saunassa, saimme raavituksi kasaan muutaman lisäkourallisen tikkuja. Siis huom. TIKKUJA, ei ainuttakaan kunnon klapia tai kalikkaa. Koska suomalainen ei saunanhimossaan luovuta kovin helpolla, päätimme että mehän perkele lämmitämme tämän saunan kuumaksi vaikka millä. Katselimme jopa sillä silmällä puulaatikkoa, josta olisi saanut monta hyvin palavaa lautaa, mutta emme sitten kuitenkaan iljenneet käydä sitä tuhoamaan.

Puuta oli kuitenkin saatava jostain, joten vuoronperään toinen meistä ramppasi pihalla keräämässä maassa lojuvia jäisiä oksia ja toinen lappoi pesään lisää täytettä nurkasta löytämiemme hyvin palavien sytykepalojen kera. Katkoimme oksia uuniin sormet nilellä, minkä kerkisimme. Touhussa oli vain se ikävä puoli, että aina kun avasimme tulipesän, tynnyri täyttyi uunista tuprahtelevalla savulla, jonka jälkeen oli puolestaan pakko avata ulko-ovi ja päästää savut sekä vähät kertyneet lämmöt pihalle. Ulko-ovi oli sen verran turvonnut ja hakanen siirtynyt pois paikaltaan, että sen takaisin kiinni saamisessa oli melkoinen urakka aina sen jälkeen kun sen kerran avasi.

Uunin luukku oli kiukaan ohella niin pahoin puhki ruostunut, että se meinasi heti kättelyssä pudota kokonaan paikaltaan ja sitä venkslatessamme onnistuin vielä polttamaan sormenpäällysenikin kipeille rakoille. Tutkailin lisäksi hieman saunan rakenteita ja huomasin sen mädänneen nurkista öklöttäväksi möhjöksi. Jokaisessa kulmassa oli vähintäänkin nyrkinmentävä reikä ja yhdestä kolosta lähti vipeltämään lämmöstä virkistynyt musta hämähäkki.

Hurjan pusaamisen ansiosta saimme lämpötilan nousemaan 25 asteesta 27 asteeseen. Vettä kiukaalle ja hormin päälle kaataessamme saimme aikaiseksi pikkuriikkisen sihinän ja muutaman höyryhattaran nousemisen ilmaan. Siinä vaiheessa tynnyrin päällä ollut lumi sitten alkoi sulaa ja sataa katon läpi niskaamme isoina pisaroina. Siihen lumen sulattamiseen se kaikki loppu lämmön nousu sitten ilmeisesti hupenikin.

Kuvitelkaa mielessänne meidät hämärään, puolilahoon tynnyriin. Nenät vastakkain, selkä köyryssä ja kulmat kurtussa istumassa ja katsomassa toisiamme silmiin, tietämättä pitäisikö itkeä vai nauraa. Katosta tippuu päähän isoja pisaroita, tip tip tip. Hämähäkki vilistää pitkin tummunutta seinälautaa. Siinäpä vasta romantiikkaa, jolle harva kokemus vetää vertoja.

Aikamme yltyvästä monsuunisateesta ja huimausta aiheuttavasta savunkitkusta kärsittyämme, tajusimme että emme saa millään raavittua pihalta tarpeeksi oksia, eikä tästä nyt muutenkaan tule yhtään mitään, vaikka olisi säkillinen suomalaista sisua pelissä mukana. Myrtynein mielin luovutimme ja rompostimme koko saunan polttamisesta vitsaillen takaisin mökille. Olisi tehnyt mieli sanoa muutama valittu sana isäntäpariskunnalle, mutta kun he olivat kaikin puolin muuten niin ystävällisiä ja kilttejä. Ilmeisesti vielä kaiken lisäksi täysin vilpittömästi siinä luulossa, että alle ruumiinlämpöisessä pöntössä tuoksukynttilän ääressä istuminen on ihan oikeasti se, mitä saunakokemukselta haetaan. Enpä tosin yhtään ihmettele, että vieraskirjassa ei oltu mainittu saunasta halaistua sanaa. Kuumavesiallasta oli sen sijaan ylistetty maasta taivaisiin.

Onneksi ja onneksi ulkona lumen keskellä kököttävä kuumavesiallas oli juuri sitä mitä siltä osasi odottaakin. Vesi oli oikein kuumaa ja sen sai jopa poreilemaan. Haudoimme itseämme altaassa öistä taivasta tuijotellen ja liotellen saunakatastrofista syntynyttä mielipahaa niin kauan että olimme lopulta tutisevia keitettyjä spagetteja. Nyt kun jälkikäteen ajattelee järjellä, niin olisi pitänyt vain skipata sauna suosiolla ja keskittyä sekin aika altaassa lillumiseen.

Romanttiseksi ateriaksi söimme saksalaista ruisleipää, savulohta, kirsikkatomaatteja, brie-juustoa, salaattia, avokadoja, ihanaa juustokakkua ja kahvia. Palan painikkeeksi kiskoimme takan ääressä tuleen tuijotellen pullollisen Zinfandelin vinkeänmakuista punaviiniä. Maljakossa helotti Jänismiehen minulle ostama suhteemme ensimmäinen ruusu. Aiempi kukkien saamattomuus ei siis ole Jänismiehen vika, vaan olen itse sanonut hänelle, sitä vilpittömästi tarkoittaen, että kukkien ostaminen minulle ei ole mitenkään tarpeellista. Eleenä ruusu oli minusta silti hyvin suloinen, niin kuin sen antajakin.

Mutta olihan vaan kokemus. Taas yhtä sellaista rikkaampana odottelemme kaiholla pääsyä aitoon suomalaiseen saunaan.

Just Breathe

Anna Nalickin Breathe on laulu, jonka kertosäkeestä pidän todella paljon. Joogaopettajamme soitti sitä levätessämme meditaatiossa salin lattialla. En varsinaisesti pidä siitä, että musiikkia tungetaan tuohon puhtaan hiljaisuuden hetkeen, mutta tämä olkoon miellyttävä poikkeus. Laulu muistuttaa siitä että pitää muistaa hengittää (ja hymyillä) vaikka elämä tuntuisikin vain toisiaan seuraavien virheiden peruuttamattomalta jatkumolta. Kova lattia on hetken niin kaukana, samoin kuin hengittämistä haittaava kova maailma. Silmien sulkeutuessa onkin yhtäkkiä kukkakedolla ja aurinko paistaa kumpupilvien keskellä. Ja minä hengitän niin, että kylkiluiden pieni häkki avautuu laajemmaksi, laajemmaksi...

ANNA NALIK: BREATHE

2 AM and she calls me 'cause I'm still awake,
"Can you help me unravel my latest mistake?,
I don't love him. Winter just wasn't my season"
Yeah we walk through the doors, so accusing their eyes
Like they have any right at all to criticize,
Hypocrites. You're all here for the very same reason

'Cause you can't jump the track, we're like cars on a cable
And life's like an hourglass, glued to the table
No one can find the rewind button, girl.
So cradle your head in your hands
And breathe... just breathe,
Oh breathe, just breathe

May he turned 21 on the base at Fort Bliss
"Just a day" he said down to the flask in his fist,
"Ain't been sober, since maybe October of last year."
Here in town you can tell he's been down for a while,
But, my God, it's so beautiful when the boy smiles,
Wanna hold him. Maybe I'll just sing about it.

Cause you can't jump the track, we're like cars on a cable,
And life's like an hourglass, glued to the table.
No one can find the rewind button, boys,
So cradle your head in your hands,
And breathe... just breathe,
Oh breathe, just breathe

There's a light at each end of this tunnel,
You shout 'cause you're just as far in as you'll ever be out
And these mistakes you've made, you'll just make them again
If you only try turning around.

2 AM and I'm still awake, writing a song
If I get it all down on paper, it's no longer inside of me,
Threatening the life it belongs to
And I feel like I'm naked in front of the crowd
Cause these words are my diary, screaming out loud
And I know that you'll use them, however you want to

But you can't jump the track, we're like cars on a cable,
And life's like an hourglass, glued to the table
No one can find the rewind button now
Sing it if you understand.
and breathe, just breathe
woah breathe, just breathe,
Oh breathe, just breathe,
Oh breathe, just breathe.

Katsoa saa, mutta ei koskea tai aukoa päätään

Eduskunnan seksuaalisen ahdistelun jupakka on saanut julkisuudessa todella inhottavan sävyn.

Kourallista miehiä syytetään nimet mainiten seksuaalisesta häirinnästä, mutta samalla jätetään kertomatta sanatarkkaan mitä he todella ovat tehneet.

Juttujen yksilöimättömyydelle on painavana syynä se, että jos valittajat joutuisivat esiintymään omilla nimillään, he joutuisivat kärsimään häirinnän lisäksi vielä kliseisistä uhriin kohdistetuista aggressioista, mitätöinnistä ja syytöksistä. Edellä mainituissa suomalaiset ovatkin kunnostautuneet kiitettävästi tämän keskustelun tiimoilta.

Kertomatta jättämisten ja liioittelujen vuoksi, kiviensä alta ryömineet naisia vihaavat nilviäiset ovat riemulla täydentäneet aukkotehtävän omilla valinnoillaan ja vääristelleet jutun vedeksi omaan myllyynsä. Häirinnästä on tehty naisten ilkeä valhe ja perätöntä juoruilua. Juttu on levinnyt kuin Jokisen eväät pitkin kankaita ja sen punainen lanka on sen verran hukassa, että saa tehdä töitä edes säikeen löytääkseen.

Häirintä on kääntynyt sovinistilötväkkeiden mielissä täysin päälaelleen. Onkin alettu yhtäkkiä penätä naisilta pukeutumiskoodia, vaikka kyse on miesten huonosta käytöksestä. Eduskunnan vallanhimoisten naiskansanedustajien syytellään pukeutuvan tahallaan kuin Reeperbahnin huorat ja vilauttelevan kiusoittelevasti reittä, rintaa ja revaa miesparkojen nenän edessä. Sitten kun nämä viattomat miesparat sattuvat vähän vitsailemaan keskenään tai vilkaisemaan sivusilmällä näitä baabelin porttoja päin, heidän elämänsä tuhotaan armotta.

Haisee muuten kilometrin päähän paskapuheelta niin kauan kun ei kerta asuta missään naisten kaapupukeutumista lain nojalla vaativassa valtiossa. Häirinnästä kertoneiden kommenteissa vilahtaa muuten sekin, että he ovat tietoisesti muuttaneet pukeutumistaan konservatiivisempaan suuntaan sen tähden, että välttyisivät näiltä armoitetuilta kommentoijilta.

Vihaa tihkuvat feministinlynkkaajat kiekuvat jälleen kerran kurkku suorana hirveistä vääryyksistä ja ihmisoikeusrikoksista, joita kunnon miehiä kohtaan tehdään. Toisaalla kaikuu halveksuva röhötys, että seksuaalisesta häirinnästä ahdistuminen ja siitä valittaminen on NAURETTAVAA ja TURHANPÄIVÄISTÄ akkojen vinkumista.

Tarvitseeko vielä ihmetellä, miksi naisilla on enemmän työpoissaoloja jos asenneilmasto on kerta tällainen?

Tehdäänpäs ensinnäkin ero muutaman asian välille. En tiedä ainuttakaan ihmistä, joka olisi ilmiantanut tai haastanut ketään oikeuteen seksuaalisesta häirinnästä pelkän katsomisen takia. Katsominen ei todellakaan vahingoita ketään, vaikka voikin joissain tapauksissa maaniseksi tuijotukseksi tai stalkkaamiseksi muuttuessaan alkaa tuntua uhkauseleeltä.

Mielenkiintoista on muuten tässä yhteydessä se, että jopa moraalittomat eläimet tunnistavat sen rajan, jonka yli mentäessä katseella aletaan tarkoituksellisesti uhata tai alistaa toista. Miksei sitten ihminen?

Katsomisen jokainen kestää ja on syytäkin kestää nahoissaan. Eihän tästä maailmasta muuten tule helvettiäkään. Tai kaikilta pitää puhkoa silmät. Loppujen lopuksi on aivan hailea, kuka täällä vilkuilee ja ketä. Minä en ainakaan jaksa kiinnittää siihen huomiota. Itselleni tulee aina yhtä suurena yllätyksenä ja nurkan takaa se, jos joku on todella vaivautunut katselemaan minua ja vieläpä tekemään huomioita arkisesta ulkonäöstäni.

Katseella ei voi tappaa eikä raiskata. Terveintä on ottaa asenteeksi, että ei kukaan siitä katsomisesta kulu. Jokainen toki voi miettiä mielessään, milloin katsominen muuttuu epäkohteliaaksi tuijottamiseksi tai vaikkapa vihjaileviksi ilmeiksi tai tirkistelyksi ja onko se kulloisessakin tilanteessa asiallista käytöstä. Mutta edelleen, toisten ihmisten katsominen tai vilkaiseminen EI todellakaan ole seksuaalista häirintää. Eikä se, jos toinen ihminen sanoo ystävällisen kohteliaisuuden esim. vaatteista.

Sen sijaan se, että leipäläpi lonksahtaa auki ja sieltä karkaa ulos katseen kohteena olevan seksuaalisuutta, ruumiin muotoja, ulkonäköä, vaatteita, yleistä olemusta tai pantavuuden astetta alentuvasti ja seksistisesti kommentoivia rasvaisia sanoja, - on seksuaalista häirintää. Samoin se, että joku kajoaa toiseen ihmiseen omin lupineen nipistämällä, taputtelemalla tai koskettelemalla intiimialueita välittämättä vastalauseista. Ylipäätään tulemalla lupaa kysymättä ja hyökkäävästi iholle. Toistuvasti.

Seksuaalinen häirintä koostuu alistuseleistä, joilla häiritsijä tekee selväksi olevansa jostain syystä oikeutettu kajoamaan kohteen mieleen, ulkonäköön ja halutessaan jopa tämän ruumiiseen silloin kuin itse haluaa, välittämättä siitä mitä kohde haluaa. Häirittävä on häiritsijän näkökulmasta alempiarvoinen ja vähempivaltainen objekti, jonka yli omaa valtaa käytetään tai yritetään käyttää väärin. Häirityltä ei todellakaan kysytä lupaa tai halukkuutta tulla häirityksi. Yksityisyyden aidan yli mennään omin luvin, vain siksi että sattuu itseä huvittamaan. Ja se on häirintää.

Tiedättehän koirat, jotka tulevat nylkyttämään lahkeeseen lupaa kysymättä. Ei niiden nylkytystä kukaan nainen tai mies halua sietää, sillä se on inhottavaa. Lisäksi se on alistusele. Ihan samalla tavalla kuin seksuaalinen häirintäkin.

TIIVISTETTYNÄ KAKSI SANAA: YKSIPUOLISUUS JA EI-TOIVOTTAVUUS.

En tiedä mikä tässä ei mene joillekin perille. Onhan monien heteromiestenkin aivolohkoihin pinttynyt kauhuskenaario siitä, että heterosignaaleja tajuamaton homo tulee ehdottelemaan, koskettelemaan tai arvioimaan heidän ulkonäköään ilman lupaa. Siis jo pelkkä ei-toivottu kiinnostus on näiden machomiesten mielestä äärimmäisen tuomittavaa. Itse asiassa homofoobikoille riittää vakavaksi omaan persoonallisuuteen koetuksi uhkaksi pelkästään sekin, että homoja on ylipäätään olemassa. Tähän ”uhkaan” sitten voidaan muka perustellusti reagoida äärimmäisillä tavoilla. Eikä juurikaan tekemällä valitusta tai sanomalla että ei kiinnosta, vaan omankäden oikeudella ja silmittömällä väkivallalla, jopa murhilla.

Nainen sen sijaan ei saisi edes valittaa ei-toivotusta ahdistelusta, kun se on sitä säälittävää ”herkkänahkaisuutta” ja akkojen salajuonia miesten pään menoksi.

Mielenkiintoista tässä julkisuudessa on ollut myös se, että häirintä onkin käännetty yhtäkkiä pelkästään näyttävimpien ja seksikkäimpien kansanedustajanaisten ongelmaksi. Heti kaivettiin esimerkiksi (huoh) Tanja Saarela ja alettiin ruotia hänen miehiä "provosoivaa" ulkonäköään ja vaatetustaan, vihjaillen että itsehän hän sitä kerjää kun ei kerta peittävään kaapuun pukeudu.
Minäkin sain ensin sellaisen käsityksen, että tutkimus on kohdistunut nimenomaan kansanedustajiin, mutta sitten luin seuraavan pätkän:

Kyselytutkimus on osa eduskunnan kanslian tasa-arvoselvitystä, joka lähetettiin 680 henkilölle. Kyselyyn vastasi 320 eduskunnan työntekijää, joista 224 naisia. Kansanedustajilta asiaa ei kyselty.

Naispuolisista vastaajista joka kolmas oli joutunut kuulemaan asiatonta kommentointia, ja noin joka seitsemättä oli lähennelty fyysisesti. Neljässä tapauksessa kymmenestä syypääksi mainittiin kansanedustaja.

Niin, että häirinnästä valittava taho onkin ilmeisesti ns. alemmalla tasolla työskentelevät, jotka kokevat tulleensa huonosti kohdelluiksi kansanedustajien taholta. No mikä on sitten syynä siihen, että häirityt eivät avaa suutaan ja täräytä että turpa kiinni törkymöykky? Hesarin jutussa siteerattiin erään vastaajan kommenttia aiheeseen:

"Miten 20-vuotias nuori nainen, joka on ensimmäisessä työpaikassaan, uskaltaisi sanoa isoisän ikäiselle kansanedustajasedälle, että älä puhu törkeyksiä?" eräs avustaja pohtii.

Niin. Mitenköhän? Onko ainoa keino tämän asian esille nostamiseen todellakin se, että lehdistön on paisuteltava siitä järjetön skandaali? Pitääkö huonosti käyttäytyville ötjäkkeille aina olla joku ydinaseen suuruinen pelote varmistamassa, että he noudattavat itsestään selviä käytössääntöjä?

Huolestuttava julkista keskustelua leimaava piirre on myös se, että häirintää on vähätelty ja jopa annettu ymmärtää että sitä ei saisi lainkaan kritisoida. Häirintä on kaunisteltu vain miesten keskenään heittelemiksi tuhmiksi vitseiksi ja joksikin hyvin vähäpätöiseksi, normaaliksi äijäilyksi, mistä kenenkään normaalin ihmisen ei tulisi hermostua. Noinkohan mahtanee olla? Milläs luojan antamalla oikeudella nämä äijät sitten määrittelevät soveliaan huumorin rajat?

Kuinkahan moni kansanedustajamies mahtaisi tuntea olonsa imarrelluksi tai humoristiseksi, jos nuori nainen tulisi kahvilassa virneksimään, että sun pyllyvako muuten hymyilee mulle tai että onpas sedällä muhkea maha kun ei meinaa housunkaulukseen mahtua. Voisi mennä kahvi ja pulla väärään kurkkuun.

Häirittyjen niskaan kasataan moninkertainen vastuu asiasta. Ensin syytellään provosoinnista, sitten siitä että ei ole huumorintajua ja että asiasta on nostettu haloo ja sitten myös siitä, että on pidetty suu liian pitkään kiinni. Tosiasiassa varmasti moni toivoo voivansa ratkaista häirinnän siten, että ahdistelija itse tajuaa perääntyä ilman, että joudutaan käyttämään kovia otteita kuten itsepuolustusta tai ahdistelijan ilmiantoa tai erottamisen vaatimista. Moni varmasti ratkaisisi ahdistelun mieluiten asiallisessa hengessä ja siten, ettei ahdistelija saa päähänsä kostaa nöyryytystään ja kasvojensa menetystä myöhemmin.

Olen kerran joutunut tilanteeseen, jossa olin tuuraamassa yhtä ihmistä miesvaltaisessa työpaikassa. Paikka oli yleisesti tuuraavien työntekijöiden epäsuosiossa, enkä näin jälkikäteen todellakaan ihmettele.

Se oli sitä aikaa, kun nuorena ihmisenä tasapainoilin sotia välttelevän kiltteyden ja torahampaiden palajastamisen välimaastossa, ensimmäiseksi mainittua päin kallistuneena. Myöhemmin olen huomannut, että on sittenkin parempi olla varmuuden vuoksi kallellaan torahampaiden suuntaan, sillä maailma on täynnä kovakalloisia tyhmyreitä, joille ankarakaan sanallinen varoitus ei merkitse mitään muuta kuin kehiin heitettyä kiehtovaa haastetta.

Työpaikalla oli johtoportaassa varsin itseään täynnä oleva nuori sälli isältään perityllä isolla pallilla istumassa. Pomon johtamistaidot näkyivät silmiinpistävästi häntä ympäröivien työntekijöiden fiiliksissä. Jengi istui hiirenhiljaa ja pää painuksissa työpisteissään, enkä koskaan kuullut kenenkään nauravan tai juoruavan. Fiilis oli todella karmiva. Tämä johtaja-jolppi yritti yhden ainoan kerran kyykyttää minuakin todella typerästä asiasta, mutta piti jatkossa turpansa kiinni kun annoin hänelle samalla mitalla takaisin. Eihän minun tuurarina todellakaan tarvinnut hänen taholtaan pelätä työni menettämistä tai muitakaan sanktioita.

Työpaikan duunaripuolen "alempitasoiset" miehet kohtelivat minua aluksi todella ystävällisesti ja rehdisti, kuten myös minä heitä. Mutta sitten yksi näistä vanhahkoista sälleistä sai jostain päähänsä että haluaa minulta pusun. Hän ahdisti minut kirjaimellisesti nurkkaan (olin pienessä varastohuoneessa, jonka oven hän tukki) ja alkoi vaatia saataviaan. Hihkaisin tiukasti, että ei tule kuuloonkaan, minulla on oma mies, enkä suutele vieraita miehiä. Karvani nousivat inhosta pystyyn ja minua yökötti sojona jo pelkkä ajatuskin moisesta vanhasta, eltaantuneesta viiksivallusta, mutta huomatkaa, etten sanonut mitään miestä kohtaan tuntemastani vastenmielisyydestä ääneen. Kohtelias kun olin.

Ei mennyt perille. Mies jatkoi kärttämistään ja sulki ulosmenotieni kropallaan.

Tiesin, että jos hän käy väkisin käsiksi minuun, hän ei jätä minulle vaihtoehtoja. Vastaan epäröimättä väkivaltaisesti, jos minuun kajotaan luvatta ja yritetään pakottaa johonkin. Siitä taas olisi seurannut todella paljon ikävyyksiä niin hänelle kuin itsellenikin. Niinpä keksin pikaisesti verbaalisen uhkauksen, jolla tein selväksi tilanteen vaarallisuuden, mutta jätin miehelle loistavan mahdollisuuden perääntyä, ilman että hänen tarvitsee alkaa vihata minua henkilökohtaisesti:

Valehtelin, että minulla on sairaalloisen mustasukkainen poikaystävä, joka on uhannut hakata ja on hakannutkin monta sellaista, jotka yrittävät vähänkin lähennellä minua. Lisäsin tähän, että meillä on äärimmäisen rehellinen suhde ja kerromme kaiken toisillemme aina, joten on parempi lopettaa se ehdottelu. Niin kuin että WINK WINK ukko, kuolema kolkuttaa ovella, eikä kannata avata.

Turpiinsaantimahdollisuutta pettyneenä makusteltuaan, mies tajusi vihdoin perääntyä. Mutta merkille pantavaa on se, että itseni sanoma ehdoton EI ei riittänyt. Eikä sekään, että mies tiesi minun harrastavan itsepuolustuslajia. Piti tempaista tuulesta vaarallinen, väkivaltainen ja luonnevikainen apinamies sanojensa tehosteeksi.

En tehnyt ahdistelusta kantelua koska työ oli vain muutamien päivien kestoinen, mutta tilanteesta jäi todella paska maku suuhun. Itse asiassa maistuu vieläkin paskalle, kun sitä ajattelen.

Että näin ilkeitä me feministinartut sisimmältämme tosiaan olemme. Säälimme ja säästämme hankaluuksilta sellaisiakin ihmisiä, jotka tekevät meille henkistä väkivaltaa. Emme automaattisesti halua aiheuttaa rähäkkää ja järjestää potkuja sellaisellekaan ihmiselle, joka käyttäytyy sopimattomasti.

Sitten kun pidämme suumme kiinni, emmekä nosta kissaa pöydälle, se tarkoittaa sitä että ahdistelija voi huoletta jatkaa ahdisteluaan vaikka maailman tappiin asti. Aiheuttaa pahaa mieltä ja ahdistusta ties kuinka monelle muulle.

Kannattaisikin tosiaan ”herkkänahkaisia” naisia pilkatessaan muistaa, että suurimmasta osasta häirintää vaietaan visusti ja se painetaan liian usein villaisella. Häirittyjen mielenrauhan ja omanarvontunnon kustannuksella.

Sateessa rämpimistä

Yöllä heräsin pitkään kumeaan, maailmaa ravistelevaan jyrinään. Sydän jo kerkesi pompata kurkkuun, ennen kuin sitten näin että salamat välähtelevät. Ukkonenhan se siellä pitkästä aikaa. Supertiistaina maata ravistelivat melkoiset myrskyt.

Retoriikantajuinen internetpuntarini ilmoittaa, että "Nyt on jäätävää sadetta" ja niinhän sitä olikin, kun lähdin taekwondotreeneihin kävellen. En periaatteessa mene bussilla, sillä kävely käy loistavasti alkuverryttelystä ja keuhkot sekä aivot saavat kipeästi kaipaamaansa happea. En, vaikka sää on suoraan Esterin pehvasta ja pahempikin. Vaikka sitten saankin kärsiä kylmäallergiasta punoittavasta naamastani ja vuotavasta nenästäni alkutreenin ajan. Totesin muille treenaajille vettä tippuvana, rillit huurussa ja kengät kurassa salille saavuttuani, että ulkona on muuten todella kaamea ilma. Sain osakseni vinoja katseita. Varmaan ihmettelivät, että mitä ihmettä varten on sitten pakko siellä kävellä kun kerta autotkin on keksitty. Suomalainen masokismi rules.

Kävellessäni treeneistä pois, huomasin kampusalueen halki menevän kävelytien molemmilla puolilla mudassa törröttäviä lukuisia vaaleanpunaisia ristejä. Niissä oli ihmisten nimiä, joten jotain traagista niihin varmasti liittyi. Epäilen ristien värin perusteella, että kyse oli rintasyöpään kuolleista naisista. En kuitenkaan löytänyt niille selitystä, vaikka hain verkosta.

Cascadilla Creecissä virtaa valtavasti vettä. Vielä viikko siten paksuna valkoisena nauhana rotkoa peittäneet lumet ja jäät sulavat ja pauhu on mahtava. Putousten möyryä on hauska jäädä katselemaan pisaraisten varpujen väliin, rapautuneeseen betonikaiteeseen nojaten. Mieleen tulevat Taru Sormusten Herran valkoiset kuohuhevoset. Alapuolella kaupunki tuikkii vesivärimaalauksena.

Pyhän Paavalin metodistikirkon kohdalla katua ylittäessäni kiinnitin huomiota siihen, että katedraalin sisäänkäynnin yllä kaartuvaan holviin oli ripustettu sateenkaarilippu. Kerkesin jo hetken aikaa iloita kristittyjen lisääntyneestä suvaitsevaisuudesta, kunnes kävin kirkon sivuilla ja tulin siihen tulokseen että ei se ollutkaan symboloimassa sitä mitä toivoin. Pyh.

Pitäisi vaan taas jaksaa muistuttaa itseään aina kurjien kelien päivinä, että koiranilmallakin ulkona on paljon mielenkiintoista nähtävää. Ja jos ei nähtävää, niin ainakin aivoille otollista happea.

Sokeria makeutusaineella maustettuna

Synkeitä talvikuukausia lusiessaan muistaa silloin tällöin, että virikkeettömään harmauteen on olemassa hetken helpotuksen tuova lääke. Nimittäin suklaan ja muiden namien siivittämä hetken serotoniinihuuma. Että eikun vain käpertyy miehen kainaloon sohvalle ja leffaa katsoessa mupeltaa itsensä hienoiseen sokerihuppeliin. Ai autuutta.

Täällä karkkien lääkekäytössä on kuitenkin yksi iso ongelma. Menet kauppaan ja lapat pussiin yhtä ja toista syötävän näköistä suklaata. Muita irtonameja ei erityisemmin huvita ostaa, kun niistä näkee jo päällepäin, että tuollaisia sävyjä tuottavat väriaineet eivät voi olla kovin terveellisiä. Sitten menet kotiin ja syöt yhden, kaksi, kolme palaa ja sitten tuleekin jo tosi huono olo. Niin huono, että pitää juoda puoli litraa vettä päälle ennen kuin sisäelimiin kohdistuva happohyökkäys hellittää.

Kun muistelen kotimaata, niin muistan myös sen että karkkien syönnistä johtuvan huonon olon saavuttamiseksi piti syödä tyhjäksi vähintään se koko pussillinen tai levy. Täällä vastaavaan temppuun taas riittää kolme surkeaa suklaapalaa. Miten siinä kolmea suklaanpalaa syödessään muka ehtii nauttia karkinsyömisen turmeltuneesta mielihyvästä? No ei mitenkään.

Ostamani maitosuklaa oli loistava esimerkki täkäläisistä nameista: sokeria, joka on maustettu makeutusaineella ja ilmeisen isolla määrällä lisäaineita. Suklaasta tuo suklaankorvike tuskin oli kuullutkaan. Imelyys maistui suklaassa suorastaan etovan vahvalta, sietämättömältä. Tuntui kuin olisi kitalakeen pisteleviä sokerineuloja syönyt. Tähänhän tietysti auttaisi se, että ostaisi vain makeuttamatonta tummaa suklaata, mutta se nyt ei vain kitkeryytensä vuoksi joka kerta täytä kriteerejäni synnillisestä herkutteluhetkestä ja joinakin päivinä jopa maistuu suorastaan pahalle.

Masentavaa. Minä kun siis todella pidän laadukkaasta maitosuklaasta, mutta en todellakaan täkäläisestä maitosuklaasta, jonka makeus räjäyttää takaraivon seinälle ja insuliinit kaakkoon. Tällä kansalla on huolestuttavan paha fiksaatio sokeriin ja makeutusaineisiin ja sen kyllä huomaa. Harvoja ovat ne tuotteet joihin ei ole ujutettu sokeria tai high fructose corn syrup:ia tai molempia. Eikö ihan hiukkasen vähempikin riittäisi.

Jotta näin ollen kaamosmasennuksen peittoamiseen näyttäisi jäävän jäljelle vain se toinen klassinen luonnonlääke. Tosin se onkin mielestäni aina parempaa kuin suklaa :)

Nautiskelkaa te siellä pohjolassa sitten minunkin puolestani salmiakkisuklaan kaltaisia tasapainoisia luksusherkkuja. Te etuoikeutetut.