Lopultakin se loppui!

Tätä päivää olisin halunnut olla juhlimassa Suomessa. Olisin ostanut lasin hyvää shamppanjaa ja tanssinut voitontanssin pöydällä. Potkaissut tuhkakupin seinään. Näyttänyt voitonmerkkiä niillä kahdella sormella, joilla röökiinkiin tavataan tarttua

Vihdoin ja viimein kanssaihmisten savustaminen kiellettiin baareissa. VIHDOINKIN! Ehkä nyt jopa minäkin voin lähteä baariin harmittelematta seuraavan viikon tupla-astmalääkeannoksia ja hengenvinkunaa tai löyhkääviksi palvattuja vaatteita. Tai pohtimaan kannattaako joutua käsirysyyn jonkun vaatteisiini reikiä polttavan nuijan kanssa.

En ole yhtään pahoillani tupakoijien puolesta. En sitten inan vertaa. Tupakoijat eivät tosiaankaan kuole, jos eivät saa vetää sitä röökiänsä baarissa, mutta aivan kaikki paikalla olijat kärsivät jos he saavat. Koska niin se vain on, että jos kerta haluaa puuhata jotain josta kaikille on vakavasti haittaa, niin voi puuhata sitä sitten jossain muualla kuin sisätiloissa keskellä ihmisjoukkoa. Kollektiivinen, vapaaehtoinen vahingoittuminen jonkin yksilön nautinnonhalun tyydyttymisen takaamiseksi ei vain kerta kaikkiaan ole älykästä. Vai olisiko kenties jonkun mielestä suotavaa ampua ilotulitusraketteja baarissa tai heilua siellä kyynelkaasun, veitsen tai muun aseen kanssa vapaasti, jos se vain sattuisi tyydyttämään jonkun yksilön itsetuhoviettiä. Tai nussiskella kaikkea liikkuvaa ilman kumia, vaikka sairastaisi aidsia. Siksi että sillä yhdellä olisi kivaa.

Vai vielä terveysfasismia. Kissanpaskat! Olen niin monta kertaa saanut päälleni raivokasta sähinää, halveksuntaa, ylimieltä ja vittuilua huomauttaessani, että ei tarvitse niitä savuja minun naamalleni puhaltaa, vaikka itsellä olisi kuinka kivaa sauhutellessa, että siinä on fasismia kerrakseen jos sitä ruvetaan hakemaan. Moinulta on kaikki ymmärrys loppu, täysin finito sillä sekunnilla kun malluaski hivuttautuu pöydänkulmalle. Huomaavaiset tupakoijat (tottahan toki heitäkin löytyy, kuten aiemmassa tupakkakeskustelussani tuli todettua) ovat aivan liian aliedustettu joukkio, että heidän varaansa voitaisiin laskea yleinen baariviihtyvyys. Aina iltaa kohti löytyy vähintään yksi riemukkaan uhmakas persereikä, joka sytyttää ivallisesti hymyillen savukkeen vaikka naaman edessä lukisi kissan kokoisin kirjaimin, että EI TUPAKOINTIA. Vaarannapa siinä tosiaan terveytesi nyhtäisemällä/läimäyttämällä moiselta sätkä huulesta. Voin kertoa ettei se ole ihan terveellistä.

Hah. Minun ei tarvitse enää pitää joka kerta baariin mennessäni pienoismielenosoitusta savuttoman istumapaikan puolesta. Minun ei tarvitse enää joutua sanaharkkaan ripulipaskan hajuisen sikarinsavunsa muiden päälle puhaltelevien idiootien kanssa. Minun ei tarvitse enää vetää baarissa astmapiippua samaan tahtiin kun muut vetävät tupakkapiippuansa. Voin vain istua juomaan rauhassa olueni ja vetää syvään henkeä.

Ahhh.

Palelkaa vain pakkasessa kun talvi koittaa, jos ette ilman voi olla. Ehkä voipi ruveta tekemään mieli jopa moisen typeryyden lopettamista? Minä juon kuumaa minttukaakaota sisällä baarissa ja naureskelen ikkunasta ulos katsellessani hytinäänne. Enkä sääli yhtään.

Tupakoinnin puolesta rääkyvät julkkikset voivat puolestani pistää pussin päähänsä ja mennä nurkan taakse hyperventiloimaan. Helvetti, niiden pilalle hemmoteltujen kermaperseiden ininää kukaan jaksa kuunnella. Yksi jos toinen kuolee julkisesti syöpään tai toipuilee syövästä ja silti pitää vaan saada rööki huulessa notkua ja vielä puolustaa sitä kiivaasti. Vellihousut, nousisivat mieluummin puolustamaan jotain arvokkaampaa naamavärkillään. Menisivät keuhkoparantolaan kertoilemaan viisaita elämänohjeitaan. Selittäisivät fanittaville koululaisille, että ei se tupakan poltto oikeasti tee seksikkäämmäksi ja coolimmaksi, vaan mieluumminkin impotentiksi ja säälittäväksi.

Täytyy myöntää. Nyt tuntuu kyllä hyvältä.

Paikallisen radio-ohjelman naseva neuvo tupakoinnin lopettamista haluaville: " If you want to quit smoking, make a friend who has lung cancer and watch him/her die."

Munattomia jumalia ja sählääviä sankareita

Teattereissa harmillisen harvoin käyvänä olen tyytyväinen siihen, että tuli ennen maastamuuttoa edistyttyä naisporukalla katsomaan Turun kaupunginteatterin viikinkimusikaali Thorin vasaraa. Tämä teksti on jäänyt roikkumaan siitä asti, kun en ole ehtinyt enkä jaksanut kirjoittaa tätä loppuun.

Photoshoppaamattomien ja trikkaamattomien näytelmäsuoritusten näkeminen silmiensä edessä oli aivan jotain muuta, kuin steriilien elokuvien vahtaaminen ruudulta. Viikinkimusikaalin tulien ja pyroefektien savu leijasi nenään asti ja hurjat valoräjähdykset sokaisivat hetkeksi, korvien sietokykyä koetellen.

Koska teatteriesitys itsessään sisälsi kohtuullisen seksistisen vireen, niin annanpa minäkin itselleni luvan olla Pekkaa pahempi. Silmiä hivelevää mieskauneutta ei saata jättää mainitsematta, sen verran veistoksellinen pääosan esittäjä Vallu Lukka ja hänen muutama toverinsa olivat kauniisti kaartuvine hauiksineen, dramaattisine meikkeineen, komeine hevosenharjoineen ja timakoine omenapeppuineen. Hyvä, hyvä. Se on ilo naisen silmälle, kun nuoret miehet pitävät itsensä timmeinä! Seurasin kyllä ahkerasti Lukan edesottamuksia, vaikkei hän näyttelijänä tehnytkään mitään päätä huimaavaa suoritusta. Vielä on debytoivalla Vallulla monta oppivuotta edessä ennen uskottavampia ulottuvuuksia. Miehen maskeerauksessa oli muuten havaittavissa luvattoman paljon Pirates of Caribbean - Johnny Depp - Jack Sparrow -copypastausta, mutta emme me rinnuksillemme kuolaavat naiset viitsineet sitä pahaksemmekaan laittaa.

Hallittua kokonaisuutta, tarinallista loogisuutta ja juonen traditionaalista kantavuutta arvostavana, viikinkimusikaali oli minulle hienoinen pettymys. Mikäli tavoitteena oli Suuren Tarinan kertominen, niin siinä ainakin epäonnistuttiin. Saattoihan toki kyseessä olla jokin juonellinen kokeilu ja tahallinen kurittomuus perinteistä tarinankerronnan muotoa ja etenkin tarinan kokoavaa loppuratkaisua kohtaan, mutta minun silmissäni homma ei silti oikein toiminut. Toisaalta, aikaa oli kaksi tuntia. Jos siihen aikaan yritetään ahtaa paljon näyttäviä lavasteita, toimintaa ja seikkailua, jostain on tingittävä. Valitettavasti aina tingitään juuri sieltä älyllisimmästä päästä erikoisefektien voitoksi. Lisäksi musiikki oli osittain hyvinkin kamalaa renkutusta. Vaivaannuttavaa eurohumppaa, jonka sanoituksissa käytetty kieli oli sellaista lyyristä raiskausta, että välillä oikein puistatti. Joidenkin laulajien ääni kantoi komeasti, mutta sanoitukset olivat laidasta laitaan sekavia ja kömpelöitä. Niissä ei tuntunut olevan päätä eikä häntää.

Oikeastaan olisi sittenkin pitänyt ostaa käsiohjelma, jos siinä vaikka olisi hieman ymmärrettävämmin selitetty ontuvien ratkaisujen perusteita.

Seuraavaksi juonipaljastuksia.

Tarinassa vanha viikinkipäällikkö Ragnvald ryöstää Amerikanreissullaan nuoren intiaanipäällikön tyttären Whatawhan, jota yrittää pakottaa vaimokseen. Kuiskaillaan, että vanha päällikkö saa itsekkään tekonsa myötä heimonsa niskaan intiaanijumalien kirouksen. Ragnvald ei tietenkään ota varoituksia kuuleviin korviinsa. Niinpä hän kuolee intiaanineidon koskemattomuutta puolustavan vävypoikansa, Sigurdin miekan lyömänä. Melkoisena vilperinä esittäytyvän ja päällikön tytön ryöstöretken aikana paksuksi panneelle Sigurdille kun syntyy jonkilainen kirkasotsainen oikeudentaju Whatawhan epätoivoista laulua kuunnellessaan, eikä hän voi asiaan puuttumatta kestää sitä kun vanha viikinkiukko yrittää raiskata nuoren neidon. Sigurdin ja Whatawhan välille ei kuitenkaan rakennu sen kummempaa rakkaustarinaa. He toimivat tarinassa vain toisiaan kohtaan neutraaleina kumppaneina. Tämä tuntuu merkilliseltä, kun Sigurd kuitenkin esitetään aluksi alleviivatun nuorena, iloluontoisena ja lupaa kysymättä omansa ottavana hurmurina. Ehkä kyseessä on hyvinkin tarkoituksellinen viite siitä, että naisia pääsääntöisesti vain joko auliina tai väkisinmaattavina patjoina kohtelevien viikinkien keskuudessa on kasvamassa uudenlaisten, naisiin hivenen verran kunnioittavammin suhtautuva sukupolvi, mistä tosin historiallisesti voidaan olla monta mieltä.

Esityksen naiset muuten heristelevät esityksessä tanssiessaan monta alleviivattua kertaa lantionseutuaan, mitä ei ollut vaikea tulkita "vitun väen" eli naisen sukupuolielimiin kansanperinteessä liitetyn voiman osoitukseksi ja muistutukseksi siitä, että matriarkaalisia jumaliakin on palvottu, ennen kuin kristinusko aloitti naisen voiman mustamaalaamisen noituudeksi.

Varsinainen heimoa kohtaava "intiaanikirous" toteutuu jostain kumman syystä kristittyjen sotilaiden hyökkäyksenä, joka vyörytetään näyttämölle lavasteisiin keskittyvänä pikakelauksena. Ehkä tämänkin voisi ymmärtää kosmisena karman lakina: Kun vahvemmat viikingit kerta hyökkäävät heikompien intiaanien kimppuun, heidän tekonsa kostautuu siinä kun lukuisammat ja vahvemmat kristityt tulevat kurmuuttamaan heitä.

"Miksi aina pitää tappaa" -naiset laulavat kuorossa. Hyvä kysymys kerrankin kaiken räiskinnän ja mäiskinnän keskellä!

Taistelun tuoksinnassa Sigurd ja intiaanityttö pääsevät vapaaksi heitä päällikön murhasta tilille vaativien ja lynkkaamaan käyvien kyläläisten kynsistä, vaikka kiero kylänoita Lokivar yllyttää heitä kieltään lipoen teurastukseen. Hyökkäyksen jälkimainingeissa tavalliseksi viikingiksi naamioitunut jumala Thor sysää vasaransa Sigurdin kouraan ja käskee tämän painella Whatawhan kanssa Valhallaan, isäänsä pääjumala Odinia moikkaamaan. Ilmeisenä tarkoituksena on mennä viemään Odinille viestiä maan päällä vallitsevasta sekasorrosta ja vanhojen jumalien aseman horjumisesta. Hämäräksi jää se, miksei Thor mene itse tai miksei suuri ja kaikkinäkevä Odin muka ole ilman ihmisviestinviejää näistä asioista tietoinen. Kaksikon saavuttua perille käy ilmi, että kyllä hän sitten kuitenkin on ja pian myös kaksikon matkaan lähettänyt Thorkin ilmaantuu saapastelemaan Valhallan saleihin. Tässä valossa koko vaivalloinen matka siis tehtiin oikeastaan turhan takia.

Pidän tällaista tarpeetonta ponnistelua juonen loogisuuden pahana onnahteluna. Suurissa tarinoissa kaikilla teoilla on kuitenkin perinteisesti selkeä funktionsa, eikä näytelmissä yleensä ole varaa sortua selittämättömään suhraamiseen. Thorin vasarassa moisesta ei ole näköjään pahemmin piitattu. Tai sitten olen vain liian tyhmä tajutakseni sinne tänne tempoilevaa juonta ja tekojen tarkoituksettomuutta. Voihan tarinoiden kertomisen suunta olla toki menossa siihenkin, että millään ei ole oikeastaan mitään erityisempää väliä, kunhan vaan porskuttaa kiivaasti johonkin suuntaan.

Tarinan mielenkiintoa pidetään yllä sillä, että Sigurd ja intiaanineito läntystävät halki jumalten maailman kummallisten eri piirien, sekoillen välillä hulahulatyttöjä muistuttavien hermafrodiittien Freyan ja Freyrin hovin kanssa, pelotellen poloisia kääpiöduunareita ja rypien paiseruttoa levittävien ruumiiden kanssa manalan jumalattaren Helin valtakunnassa.

Valhallaan perille päästyään kaksikko saa Odinilta kylmää kättä viestinsä ja omien toiveidensa suhteen. Pohjoisen jumalat ovat jo luopuneet vallan kahvasta ja antaneet periksi uusille tuulille, jotka maailmassa puhaltavat. Oman lusikkansa sekavaan soppaan käy työntämässä kaaoksen aiheuttamiseen mieltynyt kujeilijajumala Loki, joka mieluilee itselleen Thorin vasaraa. Hänet lyödään ohimennen pirstaleiksi, jotka leviävät ihmiskunnan keskuuteen aiheuttamaan sekasortoa. Pääkaksikon kohtalo jää epämääräiseksi: Sigurdin ruumis ajelehtii viikinkikylään ja poltetaan, mutta hänen sielunsa jatkaa elämäänsä pojassa, jota päällikön tytär kantaa. Whatawha taas jää jonnekin heitteille, en edes ehtinyt huomata minne. Haihtui vissiin taivaan tuuliin.

Hahmoaan vaihtavaa Lokia näyttelevä Kirsi Tarvainen oli musikaalin taidollisesti näkyvin näyttelijä ja mielenkiintoisin katseltava sekä kuunneltava. Luojatar sentään, miten hienoa oli kuunnella naisen vaihtavan äänensä skaalaa pehmeästä kehräyksestä raivokkaaseen karjuntaan, jonka edessä oopperaa mylvivät miehetkin kalpenivat.

Nukketeatteri oli kyllä upeaa ja toimivaa, kuten lavastuskin. Riitissä teurastettava hevonen oli hahmonsa sirouden takia ehkä hivenen naurettava, koska sen piti olla salskea ori eikä mikään luuviulu ja takovat kääpiötkin liian disneymäisiä. Mutta Freyan valtavat kissat ja Odinin kaksi harmaata hirviösutta sekä intiaanitaiteesta vaikutteita saaneet tanssivat korpit Hugin ja Munin olivat komeita. Oikein selkäpiissä kävivät mielihyvän väreet.

Kaikkein ärsyttävin seikka näytelmässä muuten oli se, että vahvaksi ja uhmakkaaksi tarkoitettu Whatawha näytteli suurimman osan roolistaan polvillaan kyyhöttäen tai maassa ryömien. Kaikki konttaamiset eivät olleet mielestäni ollenkaan tarpeellisia, vaan latistivat tuota naisroolia vakavasti.

Suurin yllätys mytologioiden suhteen minulle tuli näytelmän alussa esitetystä verisestä riitistä, jossa Odinille ja Freyalle uhratulta orilta katkaistiin näyttävin maneerein penis. Peniksen leikkauskohtaan jäi selvästi näkyvä, punaisena hehkuva vagina. Tarkistin myöhemmin mitä merkityksiä tällä minulle täysin tuntemattomalla, oudolla kastraatioriitillä mahtoi olla ja hämmästyin. Vahvasti maskuliinisten jumaluuksien hännälle on käynyt usein kalpaten:

Blot-verijuhlissa mies- ja muut urospuoliset uhrit ripustettiin Yggdrasilia edustavan pyhän saarnen oksille. Riitin kastraatio-osuus on yhteydessä siihen, että suuri Odin on kastraattijumala, kuten muutamat muutkin suuret miespuoliset jumalat.

Mytologisista hahmoista esimerkiksi kreikkalainen taivaan jumala Uranus joutui poikansa Cronuksen kastroimaksi. Hänen mereen heitetty heppinsä hedelmöitti meren kohdun ja vaahdosta syntyi kaunis Afrodite. Afrodite hallitsi varhaisia kastroitujen jumalten, kuten Anchisesin ja Adoniksen kulttia. Myös kaanaalaisten käärmehameisen jumalattaren (Lady of the Serpent Skirt) papit tekivät jumalille kastraatioita hänen kunniakseen. Voi vain arvailla olivatko häneen hameessaan roikkuvat koristeet käärmeitä vai jotain aivan muuta.

Afroditen pohjoismainen vastine oli Freya, jota Thorin vasaran kastraatioriitissä kunnioitetaan heiluttelemalla irti leikattua orin penistä häntä esittävän patsaan kasvojen edessä. Scandinaavien taivaan jumala oli Odin, jonka kahdestoista pyhä nimi oli Jalkr, joka tarkoittaa eunukkia tai ruunaa. Myös Odinin yksisilmäisyys saa uuden vivahteen, kun kerrotaan hänen itselleen antaman lempinimen "Volsi" tarkoittavan hevosen penistä. Omat killuttimensa Odin menetti villisialle, joka riisti ne makupalakseen hänen nukkuessaan. Myöhemmät tulkinnat ovat yrittäneet selittää Odinin kastraatiota sillä, että hän ei olisi voinut juoda kosmisesta feminiinisen tiedon lähteestä luopumatta yhdestä silmästään. Puuttuva silmä symboloinee siis myös housuissa majailevan yksisilmäisen pikkujumalan puuttumista. 

Vieraalla maalla kaukana

Pian on kulunut viikko uudella mantereella. En ole saanut ehdottomasti haluamaani sivupohjaa valmiiksi uuteen amerikkablogiini, joten raapustelen lyhyen tilannekatsauksen tänne.

Ravistelen itseäni ja kuulostelen, josko jonkinlainen kulttuurishokki suvaitsisi saapua, mutta eipä tunnu oikein missään. Näyttää siltä, että kotiudun tyytyväisenä sinne missä on oma rakas, ruokaa, katto pään päällä ja kahvinkeitin. Joten eipä valittamista. En juurikaan vierasta ruokaa, ihmisiä, enkä maisemaa. Puheet Suomen amerikankaltaisuudesta eivät sittenkään taida olla ihan tuulesta temmattuja. Ei täällä oleminen tunnu mitenkään semmoiselta, että ulos lähtiessä huimaisi olopaikan erilaisuus, niin kuin esimerkiksi Itävallassa huimasi.

No, olen pitänyt sydämeni ihan tarkoituksella auki, sillä tulen asumaan täällä ainakin vuoden. Jos päästäisin amerikkafobiani tyystin valloilleen, olisi edessäni todennäköisesti kurja vuosi, siispä pyrin kohti paikallista yltiöpositiivisuutta vaikka hampaat irvessä. Mitä onnenkauppaa onkaan se, että mieheni sai töitä pikkukaupungista, joka on liberaali, hipahtava, ekologiseksi mainostettu, bushvihamielinen, keskellä maaseutua ja vesiputousten ympäröimä. Yhtenä toisena vaihtoehtona nimittäin oli punaniskojen kansoittama teollisuuskaupunki, hui kauhistus sentään.

Tuhlaaminen ja turha autoilu ovat täällä lähituntumassani toistaiseksi ainuita asioita, jotka inhottavat oikein todella. Autoja on liian paljon ja niillä näytetään menevän joka paikkaan. Kaupoissa esim. leipä myydään hirveissä könteissä ja sitä saa puputtaa urakalla ehtiäkseen ennen hometta. Kämppis syö omasta pussistaan muutaman viipaleen ja heittää loput haaskuuseen. Sitäpaitsi leipä on kohtuullisen pahaa (juuri sitä vehnäpuppua jota olen Suomessa opetellut karttamaan pitääkseni vatsani rauhallisena), -on kuin imellettyä pahvia söisi, mutta kyllä siihenkin näyttää tottuvan tarpeeksi syötävien päällysteiden avulla. Muovipusseja tungetaan kaupoissa puoli rullaa ostosten ympärille, vaikka kuinka yrittää viittilöidä että minulla on kyllä oma reppukin. Kierrätyksen alkeet sentään ovat pesiytyneet tännekin, mutta komposteista ei ole taidettu kuullakaan.

Politiikasta sen verran, että olen laittanut tyytyväisenä merkille, että puolella jos toisellakin on talojen ikkunoissa kylttejä, jossa toivotetaan herra Isopersereikä Bushille tervemenoa. Toisaalta, mitä muuta voisi liberaalilta hippi- ja opiskelijakaupungilta odottaakaan?

Kaupunki on nuhjuisella tavalla idyllinen ja romanttinen. Asutus on pääsääntöisesti omakotitalokeskeistä, vanhahtavantyylistä ja matalaa. Korkeita kerrostaloja on aika vähän. Lippuja liehuu siellä täällä, mutta ei niin paljoa kuin elokuvissa. Talot ovat silmää miellyttäviä, kuistillisia ja yleensä kaksikerroksisia. Jotkut myös räystyneitä kummitustaloja. Ympärillä paljon puutarhaa, puita ja kukkia. Erään talon kuistia koristaa noin vasikan kokoisen eläimen luuranko, luulen että siitä kyllä täytyy saada kuva.

Luonnonkohteet vetävät suun virneeseen: että niinkuin kävelymatkan päässä on toinen toistaan mukavamman näköisiä vesiputouksia, rotkoja ja puistoja. Kaupungin hienoimmassa vesiputouksessa kylpevät haikarat ja pesukarhu lyllertää juomaan vettä penkereeltä. Ympäristössä mellastavat tennispallon kokoiset chipmunkit, harmaaoravat ja piisamia muistuttava lyllerö jyrsijä jonka lajimääritys on jäänyt vielä hämäräksi: piisami jolla on töpöhäntä? Ei itketä, ei. Jos olisin joutunut johonkin betonihelvettiin, olisin alkanut hyperventiloida viikossa. Mutta tämä vihreys ja maaseutumaisuus lupaavat minulle miellyttäviä aikoja. Auta armias vaan, kunhan tänne saapuvat kesähelteet. Poltin jo itseni kertaalleen lievän punotuksen partaalle.

Ihmiset ovat hassuja. Palveluammateissa etikettiin näyttäisi kuuluvan hymyily ja ystävällisyys huononakin päivänä. Siis täysin päinvastoin kuin jossain Ranskassa, jossa asiakas on usein työntekijälle koirankakkaa kengänpohjassa tai Venäjällä, jossa asiakas on jotain äärimmäisen ärsyttävää, jota tekisi selvästi mieli potkaista palvelemisen sijaan. Tai Suomessa jossa kukaan ei tiedä mistään mitään ja palloa heitellään ympyrässä tyypiltä toiselle. Täällä on miellyttävää mennä hoitamaan jotain asiaa täysin ulalla, kun virkailija opastaa ystävällisesti ja puhuu selvästi ääntäen sekä ottaa kaiken hoitamisen kontolleen. Saa olla ihan vapaasti ûbertyhmä, eikä sinulle tiuskita. Ei tule ikävä viimeksi koluamiani Suomen virastoja yhtään.

Merkillisin piirre ihmisissä on se, että he tulevat sanomaan kohteliaisuuksia ventovieraalle spontaanisti. Eilen eräs nainen tuli vierelleni kirjastossa ja totesi ystävälliseti hymyillen: "I really like your outfit". Minulla putosi leuka että "whooot?" ja kohteliaisuudesta kiitettyäni hymyilin varmaan kuin vähämielinen seuraavan puoli tuntia, vaikkei se nyt sen kummoisempaa tarkoittanutkaan. Tuollaista minun on itseni tehnyt monesti mieli mennä sanomaan ihmisille Suomessa, mutta en ole vaan uskaltanut, sillä se tulkittaisiin järjestään hieman omituiseksi käytökseksi.

Kissoja on ihan saakelin ikävä, vaikka tiedän että niillä on varmasti paljon kivempaa siellä missä nyt ovat verrattuna tylsään kaupunkikämppäämme. Olin kävellä ojaan kun tuijotin erään talon ikkunalaudalla istuvaa ihanan appelsiinin ja kanelinraidallista kissaa. Kaipaan nenänhierontaa kissojen kanssa ja sitä että herään rintani päällä kehräävän pörriäisen virnistelevään tuijotukseen. Luojatar varjelkoon ketään kulkukissaa kipuamasta portaillemme, sillä täällä olisi yksi kissanmentävä sydämen ovi erittäin paljon raollaan. Voin nimittäin vain kuvitella sitä byrokratian määrää, jota karanteenit vaativat ja sitä tappelun määrää, joka kotona seuraisi, kun perusrasistit (kaikki MUUT kissat on perseestä) Mörkö ja Lokki joutuisivat sopeutumaan uuteen tulokkaaseen.

Terveisiä meren toiselta puolen

Now I'm here, then we go there :) (Sisäpiirivitsi)

Onnellisesti perillä ja miehen kainalossa!

Just semmoinen olo

Mehiläiset ovat tehneet pesän pääni sisään. Ne kulkevat korvistani sisään ja ulos kuljettaen karvaisissa jaloissaan kultaista siitepölyä. Vuoraan mieltäni zenpropoliksella, etten sairastuisi mihinkään hivuttavaan mielen tautiin: kaipuuseen, ikävään, katumukseen, masennukseen.

Niin pienen ajan sisällä niin paljon ajatuksia. Niin paljon eestaas virtaavia ihmisiä, eläimiä, paikkoja. Hymyjä, irvistyksiä, halauksia, silityksiä, tuoksuja, makuja, naurua, itkua. Ainutlaatuisia piirteitä. Ihmetystä siitä miten monenlaisten ja erikoisten persoonallisuuksien, maisemien, asioiden joukon tunnenkaan. Miten hätääntynyt olo tuleekaan siitä, kun ajattelen että kaikkeen ja kaikkiin olisi pitänyt ehtiä sittenkin tutustua paremmin, viettää enemmän aikaa ja keskustella enemmän. Kaikkien kanssa.

Ovi on auki. Seison kynnyksellä matkalaukku kädessä. Kaiken omani kannan mukanani.

Minä kummallisen sosiaalinen erakko ajattelen: Soutavatko ystävät lupauksensa mukaan meren yli? Tulevatko todella kylään? Ovatko he hetken päästä enää samoja vai vieraita. Olenko enää koskaan itsekään sama. Tuskin, sillä ei virtaava vesikään ole koskaan sama hetkeäkään.

Mitä minusta jää tänne, mitä vien mukanani?

Minulla on valtava pakkomielle siihen, että jos tutustun ihmiseen ja viihdyn hänen kanssaan, tahtoisin voida ojentaa omat tuntosarveni suoraan hänen päänsä sisään ja tuntea ilman vääristävää kommunikointia mitä hän tuntee, ajattelee, mistä hän koostuu ja mitä hän pohjimmiltaan on. Tuntuu välillä siltä, että vaikka puhuisi tuhat vuotta, ei saa tyhjentävästi käytyä läpi sitä mitä haluaa toisesta tietää ja toiselle kertoa.

Ja sekin kaikki muuttuu koko ajan.

Minulla on juuri sellainen olo kuin silloin, kun pienenä seisoessani Jäämeren rannalla nilkkojani myöten hyytävässä meressä tähysin sumuiseen horisonttiin. Ajattelin, että jos lähtisin siitä uimaan, saapuisin joskus pohjoisnavalle. Olin ajatuksesta aivan sanoin kuvaamattoman haltioissani.

Vogonien planeetta

Tilannekatsaus vogonien valtaamalta planeetalta:

Olen kohdannut byrokratiassa mielenkiintoisen ilmiön. Virkapuhelimiin ei vastata ja jos vastataan, vastuu vieritetään aina seuraavalle taholle joka koittaa tomerasti palauttaa vastuun alkuperäiseen pisteeseen. En taida olla ensimmäinen ihminen maailmassa, joka tähän törmää, mutta olen hyvin yllättynyt siitä miten valtavasta pikkusieluisuudesta siinä ensisijaisesti onkaan kyse.

Olen soittanut soittamasta päästyänikin erinäisiin "virastoihin" joiden julkisen informaation mukaisista aukioloajoista ja samaisen lupauksen mukaan paikalla olevasta henkilökunnasta olen ottanut etukäteen hyvin selkoa. Puhelinluurin ja korvan välille on kasvanut muutamassa tapauksessa hämähäkinverkko ja poskeeni syöpynyt kuulokkeen kuva soittaessani sinnikkäästi aina uudelleen ja uudelleen ja antaessani puhelimen soida niin kauan kuin käsi jaksaa luuria pidellä. Nyt on vihdoin hyötyä siitä, että on tullut käytyä punttisalilla. Oletan kuitenkin, että siellä jossain puhelin soi ja aiheuttaa edes jonkinlaista melusaastetta niille, jotka eivät suvaitse siihen vastata. Myöskään koko ison systeemin vaihde ei vastaa ja siinä on mielestäni kyse jo jostain todella hämärästä.

Parhaimmassa tapauksessa puhelimeen ei vastata enää ollenkaan, vaan soittajaa odottaa luurin päässä viesti joka lupaa että kyseinen taho ottaa itse yhteyttä. Sitten kun he suvaitsevat ottaa yhteyttä, he voivottelevat etteivät kyseistä asiaa hoida laisinkaan ja ohjaavat soittamaan toiseen paikkaan. Kun soitan siihen toiseen paikkaan, siellä ei monena päivänä vastata päivystysaikaan lainkaan puhelimeen ja sitten kun vastataan (toosi pitkän rinkuttamisen päätteeksi), niin ilmoitetaan, että siellä eivät he voi ottaa asiaani hoitaakseen, ennen kuin minut sinne ohjanneelta taholta saadaan asianmukainen määräys. Alkaessani hieman hiiltyä ja kysyessäni aiotaanko minua pompottaa kenties kauankin noiden kahden pisteen välillä, harvinaisen ystävällinen virastoihminen lupaa selvittää asiani itse. Kiitos hänelle, pussaisin jos kiinni saisin. Käykin ilmi ettei minun tarvitse mitään tehdäkään ainakaan seuraavaan pariin vuoteen, koska alun perin minulle annettu informaatio ei oikeastaan pidäkään paikkaansa (vaan on vain eräänlainen myyntikikka) mikä on hilpeän helpotuksen paikka.

Vogonien vogoni, oikein ylivogoni sattui vastaani tänään. Olen soittanut monena päivänä saamatta kyseistä henkilöä kiinni. Kiinnisaatavuutensa perusteella hän nähtävästi viettää suurimman osan ajastaan tupakkatauoilla, mikä on toki ominkin silmin nähty.

Soitin ja kysyin voisinko saada kyseisen mieshenkilön tekemään noin vartin vaativan työn kohtalaisen ripsakasti ja toistamaan saman vieraalla kielellä aivan taatusti valmiiksi olemassa olevien yksinkertaisten formaattien mukaan. Tekstiä olisi tarvinnut ehkä noin kolmen lauseen ja muutaman päivämäärän verran. Ala-asteelainenkin pystyisi moiseen.

Ai hilpeyden ja riemastuksen määrää, joka vogonin äänestä kuulsi läpi. Ei hän osaa semmoista! Hohoo, ei tule kuulonkaan! Ei missään nimessä, vaikka sattuukin aika hyvässä asemassa olemaan ja lienee joutunut opiskelemaan kyseistä virasta kieltä muutamankin vuoden verran. Jatkoselityksenä selvisi, että itsea siassa hän vain ei viitsi. Heidän kahvipöytäkeskusteluissaan kun oli taannoin tultu siihen tulokseen, että eivät he nyt tuommoista alennu tekemään. Vievät vielä leivän suusta niiltä, jotka moista ammatikseen tekevät. Sitten kun yritin ohjeistaa edes suomenkielisen version vähimmäisvaatimuksia, tulee vain päläpälää ja pölöpölöä puheeni päälle. Käy ilmi että pyytämäni työ on niin vaativa, että sen tekemiseen menee vähintään kolme työpäivää ja että talon sisäisen virkapostin kulkeminen saattaa sen lisäksi kestää noin kuusi päivää...

Lohkaisee todennäköisesti ison rahan minun kukkarostani, jos joudun viemään tämän surkean muutaman rivin ammattilaisen eteen tuunattavaksi. Enpä siis taida. Itse tekisin työn kymmenessä minuutissa, mutta minulla ei ole siihen valtuuksia.

Hohhoijaa.

Itseäni lohduttaakseni nostan pyyhkeen olkapäälle ja hyräilen: menolippu, menolippu, mulla kauas menolippu ooo-on.

Ei kuumeile, eikä tikitä

Olemme tässä muutamaan otteeseen puhuneet naisystävien ja ohessa korvat hörössä kuuntelevien miesystävienkin kanssa vauvakuumeesta ja etenkin siitä, kuinka se on toisille täysin käsittämätön mielikuvitusilmiö ja toisille taas kuin ilmaa, jota hengittää.

Itse kuulun niihin ihmisiin, joilla näköpiiriin ilmestyvä vauva ei herätä syliinottohalua, ei väräytä mitään erityistä tunnistettavaa vaistoa tai aiheuta mitään hormonaalisia reaktioita, jotka saisivat minut haikailemaan kostein silmin oman rääkynyytin perään. Minulle vinoilut kellon tikityksistä ja kuumeiluista ovat pelkkää hepreaa, koska en kerta kaikkiaan tunnista kyseistä ilmiötä. Pikemminkin päinvastoin: vauvojen sietämätön kirkuna saa minut munasarjoja myöten hyrisevän onnelliseksi siitä, ettei itselläni ole moisia kummia velvoitteita. Lapsenakin inhosin minulle puoliväkisin tyrkytettyä muovisen turpeaa nukkevauvaa ja jätän pätevien nettipsykologien tekemältä, sielunelämääni tarkasti syväluotaavalta analyysilta välttyäkseni kertomatta miten loppujen lopuksi hankkiuduin siitä eroon.

Ainoastaan kissanpoikaset saavat suojelu- ja hellyysviettini vetäisemään muutaman päätä huippaavan ylikierroksen ja lässytysgeneraattorin käynnistymään. Taitaakin olla niin kuin eräs kaverini leikillään totesi: lienen ihmisen ruumiiseen vahingossa syntynyt kissa.

Suhtaudun lasten hankkimiseen erittäin penseästi ja lasten olemassaoloon jokseenkin välinpitämättömän neutraalisti. Kyselen loogisesti sen perään, että onko jokaisen ihan pakko pukeltaa lisää lapsia, kun läheskään kaikista entisistäkään olemassa olevista ei kerta pidetä huolta. Olen jyrkästi sitä mieltä että lapsia on kohdeltava erityisen hyvin jos heitä kerran sattuu hankkimaan. Kusipäät vanhemmat kun siirtävät omat ongelmansa usein myös seuraavalle sukupolvelle, mistä syystä jokaisen, joka kohtelee lastaan kaltoin, pitäisi menettää pysyvästi "pyhä" oikeutensa vanhemmuuteen.

Naisiin liittyvänä todellisena ilmiönä vauvakuume ja sen puute kuitenkin kiinnostavat minua kovasti, kuten ihmisten muukin käyttäytyminen ja sen mahdolliset fysikaaliset selitykset. Onhan se kuitenkin aika pelottava x-files-juttu, että naisen kropassa voi kyteä tikittävä hormonaalinen pommi joka laittaa (muka?) pään sekaisin ja hillittömästi haluamaan lapsia, vaikka järkisyyt ja jopa oma tahto olisivat sitä vastaan. Se on aivan yhtä pelottavaa, kuin ajatus siitä, että miehissä tikittää hallitsematon testosteronipommi, joka voi pahimmillaan johtaa pään sekoamiseen ja äärimmäisen aggressiivisiin tekoihin.

Tästä aiheesta tekee mielestäni erityisen kiinnostavan se, että on myös tieteellisesti tutkittu ja tunnustettu, että vauvakuumeilu tai lisääntymishalukkuus ei ole mikään itsestään selvä automaatiomekanismi ihmisrodun keskuudessa, vaikka niin mieluusti väitetäänkin. Esimerkiksi vauvakuumetta Suomen Akatemian syntyvyysprojektissa tutkiva Anna Rotkirch huomauttaa, että tutkijat ovat hyvin yksimielisiä siitä, että ihmislajille on hyvin ominaista seksin haluaminen ilman halua hankkia lapsia. Rotkirchin tutkimuksessa tuodaan esille myös mielipiteitä, joiden mukaan äitiys ei ole suinkaan mikään itsestäänselvä siunaus, vaan jopa naisen julma kohtalo, joka väärään aikaan tai väärälle ihmiselle toteutuessaan saattaa todella pilata koko elämän.

Onkin tavattoman mukavaa ja herkullista tunkea hieman sääriluuta poikittain sellaisten lapsettomien ihmisten epäkelpoisuutta päivittelevien, mielenterveyttä epäilevien ja koko inhimillisyyden kyseenalaiseksi asettavien ihmisten kurkkuun, jotka jaksavat kaakattaa kaakattamasta päästyäänkin, että terveen naisen LUONNOLLISIIN ominaisuuksiin kuuluu vastustamaton vietti lisääntyä ja täyttää maa. Siitäkin huolimatta, että heidänkaltaistensa asenteet eivät minua ole ennenkään hetkauttaneet tai saataneet identiteettikriisiin, ainoastaan käyneet sääliksi.

Itse nimittäin toivon ja uskon hartaasti, etten koskaan joudu kokemaan tuollaista arvostelukyvyn häivyttävää hormonaalista pakkomiellettä joka saa minut pyörtämään kaikki puheeni ja syöksymään innosta soikeana pää edellä äitiyden auvoisaan suonsilmään. Jos ikinä kuuna päivänä alan mieluilla jälkeläisiä, toivon tekeväni sen vain ja ainoastaan järkeni ja sydämeni ääntä kuunnellen, en missään pöllyissä. Rotkirch muuten rinnastaa vauvakuumeen tuntemukset mielenkiintoisella tavalla erääseen toiseen yleisinhimilliseen, hallitsemattomaan pakkomielteeseen:

"Vauvakuume on samanlainen tunne kuin se, joka tulee, kun kiinnostuu tyypistä, josta ei oikeasti pitäisi kiinnostua ja yrittää pyristellä vastaan. Kuitenkin ajatuksissa on vain se yksi ihminen."

Tuon kuvauksen avulla vauvakuumeen sairaalloiseen pakkomielteisyyteen taipuvaa luonnetta voi ymmärrettävämmin käsitellä jopa sellainen ihminen, joka ei vauvakuumetta parhaalla tahdollakaan tunnista tai oikeastaan edes usko todelliseksi, mutta on kenties sen sijaan tuntenut käsittämätöntä vetoa johonkin täysin varoitustarroilla varusteltuun nounou-tyyppiin.

Sitä en ymmärrä, että miksi tuon vauvakuumeaiheen muka pitäisi olla jotenkin ansarikukanarkaa hyssyttelyhyminää tai miksi sitä ei saisi käsitellä realistisella otteella. En näe mitään syytä sille, etteikö voisi railakkaasti heittää keskelle vaaleanpunaisia vauvahaavekeskusteluja myös ronskia huulta siitä sinapinkeltaisesta, haisevasta, kitinän ja huudontäyteisestä todellisuudesta, joka siellä vaaleanpunaisen nyytin kylkiäisenä odottaa aivan varmasti monta kertaa päivässä ja yössä. Se on ihan yhtä terveellistä, kuin lakata uskomasta lapsuuden prinsessasatuihin, joissa se uljas prinssi saapuu pelastamaan valkoisen ratsun selässä. Ja hei, se on sellainen keskustelu johon minäkin voin velana ottaa osaa, sillä olen likottanut ihan kyllikseni nuorempia veljiäni ja jopa vaihtanut heidän sinappivaippojaan.

On aivan tajuttoman ärsyttävää ja riipaisevaa kuulla äimistyneitä tarinoita siitä, kuinka se lapsen hankkiminen sitten kuitenkin pilasi oman elämän, kaatoi avioliiton, keskeytti koulutuksen ja esti työelämässä etenemisen vaikka lapsi olisi muuten kuinka ihana. Noissa täysin vituralleen menneissä tapauksissa tekisi mieli huutaa että eikö nyt aikuinen ihminen hemmetti soikoon sen vertaa pysty itseään hallitsemaan, että hormonihuuruissa leijumisen sijaan pystyisi etukäteen järjellä tarkastelemaan, miten täyshoitoa vaativan ihmisen kontolleen ottaminen muuttaa elämänkulkua.

Nähtävästi sitten ei. Jumalatar meitä naisia varjelkoon...

Eräs miljoona kertaa punnitsemisen arvoinen seikka on myös se, millaisen kumppanin kanssa lapsen hankkii. Jos esimerkiksi lapsen isä on sitä mieltä, että hän ei vaihda ainuttakaan kakkavaippaa niin kauan kun vaimo ei lähde tienaamaan, sopisi tällaisen miehen kanssa lapsen tehneen harkita vakavasti ottavansa otsaansa tatuointi "ääliö". En kuitenkaan usko, etteikö tuollaisessa vanhemmuusvastuustaan rahan varjolla luistavassa kumppanissa olisi kusipäisyys oirehtinut jo ennen vauvankin hankkimista sen verran varoittavaan sävyyn, että olisi kannattanut paksuksi pamahtamisen sijaan ottaa ritolat. Jos ei siis ole varma kumppaninsa tuesta ja rakkaudesta sekä itseään että tulokasta kohtaan, EIKÄ halua suurin surminkaan joutua joko miehelliseksi tai miehettömäksi katkeraksi yksinhuoltajaksi, on erittäin paljon syytä pistää munasarjansa tavalla tai toisella lukkoon vaikka kuinka kuumeiluttaisi.

Joskus halusin selittää vauvahaluttomuutta sillä idealla, että kenties ihmisen oma viisas elimistö vinkkaa, että jostain syystä ei ole hyvä juttu käydä lisääntymään. Katsellessani ja kuunnellessani sellaistenkin ihmisten-, joiden ei pitäisi edes päästä sadan metrin läheisyydelle lasten kanssa, -hankkivan mukulan toisensa jälkeen ja älykkäiden mukavien ihmisten pysyvän sen sijaan lapsettomina, olen haudannut tämän teorian vähin äänin.

Linkki pontimenani käyttämääni Helmen artikkeliin "Naisen julma kohtalo"