Anton Pavlovitš Tšehov: Suudelma

Novellianalyysi

Anton Pavlovitš Tšehov

Suudelma

Tšehov syntyi  1860 kauppiaan perheeseen Tanganrokin satamakaupungissa. Hän aloitti kirjallisen uransa kirjoittamalla lehtiin ja valmistui ammatiltaan lääkäriksi Moskovan yliopistosta 1884. Elämänsä aikana hän kirjoitti näytelmiä, romaaneja ja novelleja, toimi lääkärin ammatissa, osallistui yhteiskunnalliseen toimintaan ja matkusteli paljon. Hänen tuotannostaan tunnetuimpia kuuluvat näytelmät Lokki, Kolme sisarta, Vanja-eno ja Kirsikkapuisto. Tšehov sairastui varhain keuhkotautiin ja joutui viettämään paljon aikaa parantoloissa. Hän kuoli 1904 Badenweilerissä.

Tšehov oli kirjailijana aatteisiin sitoutumaton tarkkanäköinen havainnoitsija. Hän pyrki kirjoittaessaan ilmaisun pelkistämiseen ja määreiden vähentämiseen, sillä ihmisten pikkutarkka ulkoinen kuvaaminen, heidän elämänkertansa, sekä laajat selittävät jaksot tekivät hänen mielestään tekstistä uuvuttavaa. Kun puhutaan tšehovilaisesta novellista, tarkoitetaan novellia jossa keskeistä on problemaattinen, psykologisesti jännitteinen  yksilö,  lyhyiden tuokioiden ja tunnelman kuvaaminen, sekä impressionistisen ohjelman mukaisesti tarjottu näkökulma tai katkelma elämästä avoimine loppuineen. 

Tšehov eli aikana, jolloin  Aleksanteri III oli vallassa. Hän vihasi tsaari-Venäjän mielivaltaa, despotismia, sensuuria ja sitä ettei kansalla ollut mahdollisuutta vaikuttaa. Hän inhosi myös porvarillista elämäntapaa sekä porvariston suosimia romaaneja, joissa on aina onnellinen loppu ja henkilöhahmoina niin sanottuja positiivisia tyyppejä, sankareita. -Ne olivat hänen mielestään pelkkää valheelliseen onnentunteeseen tyydyttäytymistä. Suudelma -novellissa voi huomata tarkoituksellisen pyrkimyksen tämän kärjistettyyn vastakohtaan: Antisankari, haaveet jotka näyttäytyvät järjettöminä ja naurettavina, sekä tarinan päättyminen pettymykseen ja arjen muuttumattomaan harmautee

 

Tšehovin tuotannossa on havaittavissa puolueeton suhde elämän tarkkailuun ja moralisoivien loppujen puuttuminen, mistä saattaa syntyä välinpitämättömyyden ja neutraaliuden tunnelma.  -Hän olettaakin lukijan itsensä lisäävän teokseen subjektiiviset elementit. Kuvatessaan henkilöitään Tšehov ei salannut myötä ja vastenmielisyyttään, mutta pyrki totuudenmukaisena teennäisyyden, saarnaamisen ja liioittelun välttämiseen. Hän ei tyytynyt välähdyksenomaisiin havaintoihin vaan kirjoitti vain asioista, jotka läpikotaisin tunsi, -oli pintailmiöiden sijaan kiinnostunut ihmisten sisäisestä maailmasta ja sen suhteesta todellisuuteen

Novellin juoni ja rakenne

Novelli alkaa sotilaallisen täsmällisesti, toukokuun 20 päivänä kello kahdeksan illalla, kun leirille matkalla olevan reservitykistöprikaatti saapuu Mestetško nimiseen kylään. Ryhmän upseerit saavat kutsun armeijasta eronneen ja nykyisen tilanomistajan, kenraaliluutnantti von Rabbekin luo. Kutsun esittäjä ratsastaa tanssahtelevalla hevosella, joka on mielestäni symboli sille miten ihminen laittaa luontokappaleenkin toteuttamaan omaa teennäisyyttään, ja liikkumaan tavalla, joka on sille luonnoton.

Väsyneet upseerit eivät haluaisi erityisemmin lähteä, sillä he tietävät että kutsu on esitetty vain koska hyvä tapa niin vaatii ja koska kutsumatta jättäminen olisi sopimatonta, -mutta eivät voi kieltäytyäkään. Ainoa hyvä puoli teelle menossa on heidän osaltaan se, että siellä on mahdollisuus tavata naisia. Upseerit menevät Rabbekin kotiin, minne on kokoontunut naapureita ja sukulaisia. Talon väki alkaa seurustella heidän kanssaan teeskennellyn kohteliaasti käytössääntöjä noudattaen, -tunnelma on vaivautunut, mutta siihen on vain sopeuduttava.

Upseerien joukossa on arka ja epäseurallinen, -melkein kaikki mahdolliset antisankariuden piirteet sisältävä mies nimeltä Rjabovitš, johon novellin sisäinen kuvaus keskittyy. Hän eksyy hämärään huoneeseen, jossa jotain toista henkilöä odottanut nainen suutelee häntä vahingossa. Suudelma on novellin ensimmäinen käännekohta ja samalla johtomotiivi:

                     

Rjabovits pysähtyi mietteissään… Mutta silloin hänen yllätyksekseen kuului hätäisiä askeleita ja vaatteiden kahinaa, naisen hengästynyt ääni kuiskasi:    "Vihdoinkin!" ja kaksi pehmeää tuoksuvaa kättä, epäilemättä naisen, kietoutui hänen kaulaansa; lämmin poski painautui hänen poskeaan vasten ja samanaikaisesti kuului suudelman ääni. Välittömästi sen jälkeen suutelija kirkaisi heikosti ja inhoa tuntien - kuten Rjabovitš tajusi - syöksyi pois hänen luotaan.

                     

Rjabovitšille suudelma merkitsee uutta kokemusta, joka muuttaa hänen maailmankuvaansa valoisammaksi. Se jää tuntumaan hänen iholleen kuin viileinä minttutippoina tai rasvana. Vaikka Rjabovitš ymmärtääkin kohtauksen realistisesti, hän alkaa mielikuvituksessaan muokata sitä itselleen mieleisekseen. Aluksi hän vain yhdistelee Rabbekin talossa näkemiensä naisten miellyttävimpiä piirteitä arvaillessaan kuka suutelija oli mutta prikaatin lähtiessä seuraavana päivänä kylästä hän luopuu logiikasta ja antautuu kuvitelmiensa valtaan. Suudelmasta syntyy unelma, kuviteltu lupaus rakkaudesta joka on kuitenkin vain itsepetosta ja valheellista onnentunnetta.

Upseerit huomaavat Rabbekin talosta lähdettyään satakielen, joka laulaa sydämensä pohjasta, kiinnittämättä mitään huomiota sitä häiritseviin ihmisiin. Satakieli on vastakohta tanssahtelevalle hevoselle, -se on vapaa teennäisistä käytössäännöistä, eikä toimi niinkuin siltä odotetaan, -eli pyrähdä lentoon.

Prikaatti on (kuten Rabbekin perhekin) symboli sääntöjen mukaan tapahtuvalle toiminnalle, johon yksilöt eivät kuitenkaan halua tai voi aina sopeutua. Se lähtee taivaltamaan kohti määränpäätänsä kuin monista osista koottu, komentojen yhteenliittämä ja säännöllisesti toimiva kone vaikuttaen ulkopuolisesta tarkkailijasta konstikkaalta ja jopa naurettavalta. Prikaatin kenraali korostaa tätä konemaisuuden tunnelmaa simputtamalla sotilaita, tekemällä ikäviä huomautuksia pikkuseikoista ja vaatimalla rangaistusta mitättömästä säännöistä poikkeamisesta. Armeija menee vaivalloisine kuormineen yhteen suuntaan, -maininnan mukaan sotilaat viettävät määränpäässään aikaa "tekemällä kauppalaan don-juanmaisia hyökkäyksiä" ja osa prikaatista palaa sitten takaisin Mestetškon kylään. Armeijan toiminnan kuvauksesta jää jotenkin järjettömyyden ja turhuuden tuntu.

Rjabovitšille tämä kaikki on tuttua ja selvää mutta samalla ikävystyttävää. Hän ei kapinoi tai purnaa vaan toimii ulkoisesti käskyjen mukaan osana prikaattiaan, mutta on ajatuksissaan yksilöllisessä haavemaailmassa, jossa hän voi saada kaiken toimimaan oman tahtonsa mukaan. Rjabovitšin kuvitelmissa suutelijasta tulee hänen unelmiensa nainen, hänen sydämensä valittu ja jopa mahdollinen vaimo, jolle hänen pitäisi olla uskollinen ja jonka tapaamista hän alkaa odottaa malttamattomana. Leirielämän päivien mataessa toinen toistensa kaltaisina Rjabovitš viihtyy kuvitelmansa parissa. Haavekuva ei kuitenkaan sovi reaalimaailmaan:

Hän rupesi kertomaan yksityiskohtaisesti suudelman tarinaa ja vaikeni jo minuutin kuluttua… Minuutissa hän oli ehtinyt kertoa kaiken ja hämmästyi kauheasti, kun kertomiseen meni niin vähän aikaa. Ja hänestä kun oli tuntunut, että suudelmasta voisi puhua aamuun asti.

Kun prikaatti palaa Mestetškon kylään elokuun 31 päivän iltana, Rjabovitš odottaa innokkaasti kutsua Rabbekin taloon ja mahdollisuutta päästä tapaamaan suutelijaa.

                     

Sisäinen ääni, joka niin usein pettää rakastavaisia, kuiskutteli hänelle jostakin syystä, että hän tulee varmasti näkemään unelmiensa kohteen.

Kutsua ei kuulu, joten Rjabovitš lähtee kävelemään joen rannalle. Siellä tapahtuu novellin toinen käännekohta, pettymys. Katsellessaan sillalta veteen heijastuvaa kuun kuvajaista, jota laineet rikkovat, Rjabovitš myöntää todellisuuden ja toteaa haaveidensa olleen järjettömiä. Mielikuvituksen rakennelmien kadottua elämä tuntuu jälleen köyhältä, kurjalta ja järjettömältä…

                     

Novelli etenee kronologisesti, mutta Rjabovitš siirtyy välillä muistoissaan ja kuvitelmissaan omaan haavemaailmaansa, jossa suudelma kertautuu saaden uusia merkityksiä. Kertomus kuvaa tapahtumia välillä tarkkaillen ulkopuolelta ja välillä siirtyen Rjabovitšin sisäiseen maailmaan hän-kertojan muodossa. Novellissa on keskellä armeijakuvausta havaittavissa siirtyminen imperfektistä preesensiin.

Tarinassa käytetään eniten tekstiä kuvaamaan iltaa, jona sotilaat ovat Mestetškon kylässä. Kolme kuukautta kestävä matka leirille ja takaisin taas kerrotaan melko nopeasti muutamana kohtauksena ja henkilöihin keskittyvänä kuvauksena, loppukohtaus taas sisältää hyvin tiivistetyn oivalluksen todellisuuden luonteesta.

Teema

Novellin pinnalta havaittavissa oleva teema on yksilön haaveiden ja todellisten olosuhteiden ristiriita sekä siitä seuraavaa pettymys:

                     

"Miten typerää! Miten typerää! ajatteli Rjabovitš tuijottaen virtaavaan veteen. - Miten järjetöntä tämä kaikki on!"

Hän ajattelee elämää symboloivan veden virtausta ja kiertokulkua mutta ei ymmärrä missä tarkoituksessa vesi virtaa ja riepottaa kuun kuvajaista, jonka voisi tulkita ihmisen symboliksi. Kohtalon hänelle vahingossa suoma hetki hellyyttä tuntuu vain käsittämättömältä ja tarkoituksettomalta pilalta. Haaveet ja onnen etsiminen ovat olleet vailla merkitystä, -jäljelle jää vain pettymys johon on sopeuduttava.

Suudelmalle löytyy myös toinen merkitys, kun se suhteutetaan Tšehovin henkilökuvaan kirjailijana. Tästä näkökulmasta Suudelmasta tulee Tšehovin arvojen asettuminen romanttista porvarillista kirjallisuutta kohtaan, mikä näkyy antisankarillisia piirteitä omaavan päähenkilön valinnassa, (Rjabovitšin ulkoiseen kuvaamiseensa käytettyistä adjektiiveista tulee satiirin keino kun otetaan huomioon Tšehovin nimenomainen pyrkimys vähentää määreitä)  -romanttisten haaveiden alleviivatussa irrationaalisuudessa sekä lopussa, jossa päähenkilö vain pettyy ja joutuu kohtaamaan harmaan arjen vain entistä harmaampana.

Miljöö

Tapahtumien keskuksena on venäläinen kylä, ilmeisesti sota-aikaan, koska prikaatit ovat liikkeellä. Novelli alkaa keväällä, jolloin luonto on puhjennut kukoistukseensa. Silloin alkavat itää myös Rjabovitšin haaveet, jotka kukoistavat kesän ajan vain lakastuakseen syksyllä, jolloin luonto ei enää tuoksu ja satakieli laula, kuten  Rabbekin talossa vietettynä iltana. Kirjailijana Tšehov pyrki kasvamaan eroon luonnonkuvauksesta, ja sitä esiintyykin novellissa vain välähdyksittäin.

Henkilöt

Päähenkilö on alikapteeni nimeltä Rjabovitš. Häntä kuvataan pitkänä adjektiiviluettelona joka kertoo, että hän on kaikkein arin, vaatimattomin ja värittömin upseeri koko prikaatissa. -Hän on  pienikokoinen, kumaraharteinen, silmälaseja käyttävä, ilvespartainen, naisten mielestä kömpelö ja epämääräinen ulkomuodoltaan. Rjabovitšin suhdetta naisiin kuvataan seuraavasti:

                     

Hän ei ollut vielä kertaakaan elämässään tanssinut eikä ollut kertaakaan saanut laskea kättään kunniallisen naisen vyötärölle.

Rjabovitš on aikoinaan kärsinyt kovastikin ulkomuodostaan ja epäseurallisuudestaan, mutta on ajan mittaan sopeutunut surumielisen tarkkailijan rooliin. Häntä miellyttää elämä, jossa on tarjolla  valmiita toimintamalleja kuten armeijassa ja Rabbekin perheessä. Kun hän saa vahingossa suudelman, sen merkitys on hänelle suuri. Suudelman ja kosketuksen uusi aistimus jää tuntumaan hänen iholleen pitkäksi aikaa. Sen herättämä ilo muuttuu järjen äänen tahallisen hylkäämisen jälkeen haavekuvaksi rakastumisesta, onnesta ja perheestä.

                     

Kaikki mitä tässä haaveilen ja mikä tuntuu minusta tällä hetkellä hyvin mahdottomalta ja yliluonnolliselta, on itseasiassa hyvin tavallista, ajatteli Rjabovitš.

                     

Minä olen samanlainen kuin kaikki muutkin ja ennemmin tai myöhemmin saan kokea saman kuin kaikki toisetkin.

Unelmiensa suoman itsetunnon avulla  Rjabovitšin kokema ulkopuolisuuden ja poikkeavuuden tunne vähenee. Häntä ilahduttaa ajatus, että hän on tavallinen ihminen, joka elää tavallista elämää ja jolla on samat mahdollisuudet kuin muillakin ihmisillä.  Novellissa on mielestäni erityistä se, että mies kuvataan romanttisena haaveilijana. Rjabovitš joutuukin henkiseen ristiriitaan, kun huomaa upseeritoverinsa Lobytkovin suhtautuvan naisiin kovin lihallisesti.

Rjabovitš on henkilöhahmona pyöreä, osittain läpinäkyvä ja ristiriitainen. Hän uskoo unelmissaan muuttuneensa nahjuksesta kelvolliseksi aviopuolisoehdokkaaksi, jolla on tiedossa sydämen valittu niinkuin muillakin ja katkeroituu, kun mikään ei olekaan oikeasti muuttunut. -Hänessä tapahtuva kehitys tai muuttuminen on (katkerahkoa) sopeutumista.  Rjabovitš on esimerkki ihmisestä, joka suhtautuu elämään passiivisesti, valmiita käskyjä odottaen, olosuhteisiin alistuen ja hiljaa toisten rohkeutta ihaillen. Hänen ainoa aktiivinen ja oma-aloitteinen toimintansa tapahtuu mielikuvituksessa ja novellin lopussa, jossa hän päättää "kuin tehdäkseen kiusaa kohtalolle" ettei lähde enää koettamaan onneaan kenraali Fontrjabkinille. Samalla hän rikkoo "kutsusta ei voi kieltäytyä" -kohteliaisuussääntöä.

Muita kuvauksen kohteina olevia henkilöitä (lähinnä tyyppejä) ovat Rjabovitšin upseeritoverit: Lobytko, -pitkä ja lihava, karkeahko naistenmies joka suhtautuu naisiin kuin saaliseen ja tuohtuu jos asiat eivät suju niinkuin hän haluaa (hän on eräänlainen kontrasti Rjabovitšille) sekä Merzljakov,  vaitelias ja sivistynyt mies joka lukee aina tilaisuuden tullen "Vestnik Europya", vapaamielistä tiede-ja kulttuurijulkaisua. Lobytko symboloi ruumiillisuutta, nautinnonhalua ja karkeaa miehisyyttä, -Merzljakov järkeä ja sivistyneisyyttä. Rjabovitš taas on jotenkin mitäänsanomaton, sillä hän haluaisi vain olla samanlainen kuin muutkin.

Rabbek ja hänen vaimonsa perheineen edustavat porvarillista hyvinvointia ja vilpillisiä, mutta kurinalaista käytössääntöjä. Suudelman jälkeen Rjabovitš alkaa uskoa tähän porvarilliseen idylliin niin, että ajattelee olevansa kerrassaan suuremmoisten ihmisten seurassa, -ruusujen, poppelien ja sireenien tuoksukin alkaa tuntua tulevan mieluummin naisista kuin luonnosta. Rabbekin talossa olevista nuorista naisista taas tulee ulkonäköineen ja luonteenpiirteineen Rjabovitšille vain materiaalia, josta hän kokoaa kuvitteellisen ihannenaisensa.

  

LÄHTEET

Ehrenburg, Ilja 1977. Tšehovia lukiessa. Helsinki: Otava.

Laffitte, Sophie 1963. Anton Tšehov itsensä kuvaamana. Helsinki: Weilin & Göös.

Palmgren, Marja-Leena 1986. Johdatus kirjallisuustieteeseen. Porvoo - Helsinki - Juva: WSOY

Tšehov, Anton 1986. Suudelma ja muita novelleja. Porvoo - Helsinki - Juva: WSOY.

Obsessed Lawn Mowing

En voi parhaallakaan tahdolla käsittää näiden jenkkien yhtä kipeäpäisintä harrastusta.

Nimittäin sitä, että pitää leikata ruohoa niin perskuleen pakkomielteisesti, että tuntuu kuin joka ikinen päivä olisi joku lykkimässä päristintään talomme edessä olevalla muutaman viltin kokoisella ruohotilkulla.

Mieluisin aika leikata ruohoa on tietenkin mahdollisimman aikaiseen aamulla, suoraan makuuhuoneemme ikkunoiden alla. Sitten siinä jyystetään ees taas, saatanallisen melun tuottamisesta suuresti nautiskellen. Sitten kun meidät on saatu herätettyä ja tarpeeksi vittuuntuneelle tuulelle, voi ruohonleikkaaja lähteä tyytyväisenä kahville.

Tuo ruohonleikkuu on täkäläisillä jo ihan mielisairauden tasolla. Ruoho näyttäisi saavan kasvaa noin parransängen mittaiseksi, ennen kuin pitää taas päristää hullunkiilto silmissä sen yli. Ja laitteet jolla sitä ruohoa teloitetaan ovat jotakuinkin naurettavia - niillä melkein kyntäisi mutaman hehtaarin peltoakin leikiten.

Katselen tässä kipeydenrippeitäni potien ikkunasta, kuinka adhd-vuokraisäntämme taas rankaisee nurmikkoa. Myös takapihamme sangen piiloisa nurkkaus oli käyty nylkemässä millisiiliksi poissaolomme aikana ja näytti siltä kuin olisi käytetty partahöylää viimeistelyyn.

Etenkin kipeänä tuollainen turhanpäinen ahkeruuden ja puuhakkuuden teeskentely ottaa päähän niin, että tekisi mieli ostaa jotain palavaa ainetta ja polttaa koko pihatilkku saman tien mustalle karrelle!

Sick as a dog

Tekisi mieli kirjoittaa näppis sauhuten eilen päättyneestä kymmenen päivän reissusta Grenobleen ja vuoristoseudulle, mutta kaikki ylempitasoiset aivotoimintani ovat juuri nyt pois päältä ja jaksan vain uliuliulittaa sängyn pohjalla. I´m sick as a dog.

Sain nimittäin taas kerran imutettua paluulentomatkalta itseeni jonkun kirotun pöpön, joka on pitänyt huolta erittäin vilkkaasta aineenvaihdunnasta viimeisen vuorokauden ajan. Mikään ei pysy sisällä, vaikka kuinka koitan syödä. Otsalohkoa juimii, kylmä hiki lirii kainalosta ja huippaa niin etten juuri jaloilleni pääse. Särkee epämääräisesti joka puolelta. Tästä taitaa tulla oikein amerikanmantereelle saapumisriitti.

Mahdollista on toki sekin, että sain ruokamyrkytyksen Continentalin safkoista tai Newarkin kentän susheista. Maistuivat nimittäin epäilyttäviltä kaikki tyyni. Joka tapauksessa olo on kuin luutulla, jolla on luututtu lentokentän vessan lattiaa.

Lentokentällä olikin jo enteellisesti sellainen olo, että jestas millaisia taudinkehtoja nuo odotustilat oikein ovatkaan, vaikken edes ole pöpökammoinen. Ihmiset käyttäytyvät käsittämättömän epäsiististi yhteisissä tiloissa. Kustaan huoletta pönttöjen reunoille, mukelletaan ruokaa lattioille, vaihdetaan vaippoja vaivautumatta vessaan, pärskitään peittämättä päristintä vaikka hihalla, kaivetaan nenää ja pyyhitään jätökset pinnoille... Sitten kun pääsee vielä ahtautumaan pieneen paikalliskoneeseeen paksujen, hikoilevien ja niiskuttavien amerikkalaisten kanssa, niin avot, pöpöorkesterilta on mahdotonta päästä karkuun.

Käsiä sai pestä alituiseen ja silti niissä oli taas hetken päästä tahmea, inha kalvo, vaikken edes koskenut mihinkään. Bakteerien hillittömän lisääntymisen saattoi oikein tuntea. Pöpöalttiuttani tosin lisännee vielä sekin, etten ole ollut kovinkaan paljoa ihmisten kanssa tekemisissä viime aikoina ja säästynyt siten immuniteettia treenaavilta tartunnoilta.

No onneksi reissu sentään meni nappiin ja sairastuin vasta kotona. Ja onneksi en sentään saanut muotitauti sikaflunssaa. Nappailen siis tässä toiveikkaana imodiumia ja odottelen malttamattomana pääsyä takaisin elävien kirjoihin.

On se matkailu silti kaiken tämän kärsimyksen arvoista.

Chinese MadCook

Viime yönä naapurimme Mestarikokki taisi ylittää itsensä ruuanlaiton saralla.

Noin kolmen aikaan yöllä vielä valvoessani, alkoi karsea savunhajahdus hiipiä asuntoomme ovemme alta. Kurkkua kävi karvastelemaan ja silmiä kirvelemään. Kävin eteisessä toteamassa että naapurin puolelta nousee porraskäytäväämme sellainen kääly, että saattaisi epäillä hänen pitävän vähintään yksityiskrematoriota seinän takana.

Päättelimme tuoksahduksista, että tällä kertaa kiinalaisella kulinaristillamme oli valmisteilla pannulla paistettua kylpykumiankkafilettä pesusienikastikkeella ja suihkuverhohomeella höystettynä. Voi olla, että mausteena oli myös hyppysellinen helvetistä louhittua rikkiä.

Oli pakko evakuoitua makuuhuoneeseen, sulkea ovi ja avata kaikki ikkunat, että pystyi nukkumaan tukehtumatta.

Etninen keittiö on iloinen asia. Pitäisiköhän pyytää Tunna ja Riku naapurille syömään?

A Contre Courant

Minulla tuntuu menevän aika usein sukset ristiin sellaisten henkilöiden kanssa, jotka olettavat valtaväestön pirtaan käyvien asioiden olevan jokaiselle yksilölle se paras, suotavin ja tavoiteltavin vaihtoehto.

Perusteluiksi näillä totuuden torvilla on tapana tarjota milloin mitäkin tieteellistä, vedenpitävää ja iankaikkisesti pätevää selitystä, johon kaikkien pitäisi uskoa kuin jumalan sanaan. Minulle heidän totuutensa eivät vain kerta kaikkiaan riitä, koska ovat todistetusti ympäripyöreitä puolitotuuksia ja muutenkin tuollainen "jumalan sana" -tyylinen perustelu asioille on ihan sama kuin joulupukkiin uskominen.

Aina sitä saa uida vastavirtaan. Ja nimenomaan SAA, sanan positiivisessa merkityksessä, sillä johan erään oivaltavan sutkautuksenkin mukaan vain kuolleet kalat soljuvat myötävirtaan.

Olen käynyt erään toisaalta hyvin epäsovinnaisen, mutta pohjimmiltaan konservatiivisen henkilön kanssa keskustelua siitä, onko DSPS, (jonka takia unen ja valveen rytmi noudattaa harvinaisen jääräpäisesti omaa omituista, mutta toki säännöllistä kuviotaan) -todellinen sisäsyntyinen ominaisuus, vai vain kyvyttömyyttä ottaa itseään niskasta kiinni ja ryhdistäytyä kunnon kansalaiseksi.

DSPS:sta minulla on itselläni elämänmittainen kokemus. Aamuvirkut sukulaiset ja tuttavat ovat närppineet, julmasti kiusanneet, tökkineet sekä tehneet pilkkaa tai vähintään katsoneet kieroon niin kauan kuin vain jaksan muistaa siitä, että minun on lähes mahdotonta mennä säännölliseen aikaan nukkumaan ja siksi todella vaikea päästä myöskään tietyllä kellonlyömällä ylös sängystä. Silti olen tehnyt elämäni aikana niin raskaita työputkia, että olisi voinut jäädä monelta aamuvirkultakin tekemättä.

Unirytmini ei vain muutu, vaikka mitä tekisin. Tai no muuttuisi ehkä siinä tapauksessa, että kaivaisin sen sirkadiaanisen kelloni sormet veressä kirjaimellisesti ulos sisuksistani. Silloin kun pakotan unirytmini suurin ponnistuksin "normaaliksi", voin kroonisesti huonosti, nukun lyhyissä pätkissä milloin sattuu ja muutun ennen pitkää kömpelöksi zombieksi. Voisin toki syödä kourakaupalla lääkkeitä, jotka kemiallisesti muuttaisivat rytmiäni, mutta ne vain tekisivät minusta yhtä zombin kuin univajekin. Joten en halua. Suo siellä vetelä täällä siis.

Aviomieheni ja Tiikeritoverin vastaavat kokemukset sekä DSPS:sta kertovien tieteellisten tutkimusten lukeminen ovat vahvistaneet käsitystäni siitä, että valtavirta on täysin väärässä meidän poikkeusten suhteen ja siksi sortaa meitä kuin paraskin hirmuhallinto. Me yöpöllöt kun emme voi muuttua sen enempää luontaisiksi ja puhdasverisiksi aamuvirkuiksi, kuin homo heteroksi rikkomatta itsestämme jotain olennaista. Tai tokihan voimme työskennellä ja työskentelemmekin pakosta aamuvirkujen ruoskan viuhunnan tahtiin, mutta emmeköhän sitten jo olekin muutaman vuoden sisällä hakemassa saikkua psyykkiseen romahdukseen tai liutaan muita stressiperäisiä ja unettomuudesta johtuvia sairauksia. Mitenkähän kannattavaa tällainen joustamattomuus mahtaa olla pitkällä tähtäimellä? Tuskin kuitenkaan olen DSPS:ni kanssa yksin, kaksin tai kolminkaan.

Tänään keskustelussa oli unettomuuteen yllättävästi linkittynyt toinen vastaavanlainen aihe, jossa olen itse ikuisessa marginaalissa ja jossa vastapuoli edustaa sitä oikeaa ja ihanteellista valtavirtaa. Olen jo tottunut siihen että vähintään tällä saralla minun mielipiteeni on automaattisesti jotenkin likainen, sairas, kiusallinen, ärsyttävä, traumaattisuudesta kielivä, häiriintynyt, kylmä, psykopaattinen ja suorastaan minut pahaksi ihmiseksi leimaava. Mitäköhän kaikkea vielä? Silti, vaikka pidän itseäni lämpimänä, herkkänä ja tunteellisena ihmisenä, joka osaa jopa osoittaa runsaasti hellyyttä ja huolenpitoa rakkailleen sekä eläimille.

Yleensä aina ihan viimeiseksi naulaksi arkkuuni koetetaan iskeä perusteluita, että kun se valtavirran mukaan eläminen on niin "luonnollista" ja että kun se on kerta kaikkiaan jo KAIKKIEN ihmisten GEENEISSÄ.

Tekisi mieli sanoa, että suck MY genes.

Eli kun kehtasin väittää, että en pysty nukkumaan valtavirran tahtiin tai tulen moisesta sairaaksi, niin arvatkaapas mitä minulle ehdotettiin parannuskeinoksi? No sitä, että alapa vääntää lapsia, kyllä ne kersat korjaavat unirytmin, kun on pakko nousta aamulla ylös niitä kaitsemaan. Hell yeah - lasten vanhemmathan ne vasta ovatkin pirteimpiä, hyvinnukkuneimpia ja energisimpiä ihmisiä, mitä maapallolla tiedän tallustelevan...

Ei ollut ensimmäinen kerta, kun kyseinen henkilö näykkii minua jälkikasvun puutteesta, vaikka tietää että minulla ei ole kiinnostusta lasten hankintaan. Eli itsepähän aiheen avasi. En suinkaan suuttunut hänelle, vaan sain vain tarpeekseni siitä että minun kokemuksellani siitä, mikä on minulle parhaaksi, ei näytä olevan mitään painoarvoa, koska olen weirdo ja koska minun tapani toimia on "normaalien" mielestä pelkkää tahdonvaraista oikuttelua.

Vaikka minua kiinnostaisi ihan aikuisten oikeasti keskustella vilkkaasti ja puolustaa perustelluilla argumenteilla omaa poikkeavaa kantaani, niin näiden aiheiden suhteen vastapuolella on useimmiten informaation vastaanottokanava tukossa. Aina vain minun pitäisi tyytyä hymistelemään ja luomaan katseeni kainosti alas. Teeskentelemään että ihan kuinka vaan sanot, minä olen vaan olen tämmöinen outo ja sinä olet varmaankin täysin oikeassa. Niin kuin minua ja kokemusmaailmaani ei saisi olla olemassakaan.

Niinpä napautin nauraen ja huumorilla höystäen, että EIIII, se nyt vain ei tule kuuloonkaan, sillä arvostan ihan liian paljon vapauttani ja sitä, että vaateliaat kääpiöt eivät todellakaan tule rääkymään minua hereille ainakaan silloin, kun vihdoin onnistun nukahtamaan oman omituisen unirytmini mukaan.

Kas kummaa, juuri siinä vaiheessa seurueemme huomasikin että oho, onpa jo kovin myöhä ja tarvitsee lähteä kotiin. Harmi sinänsä, sillä ei minulla ole mitään tarvetta provosoida ketään vetämään herneitä nenäänsä. Olisi vain ihan mukavaa, että marginaaliinkin kuuluvan kokemukset voitaisiin joskus todeta yhtä arvokkaiksi, kiinnostaviksi ja merkityksellisiksi osaksi mielipiteiden vaihtoa kuin se, mitä pidetään "normaalina".

Mutta kun vapaaehtoislapsettomuudesta on niin sopimatonta ja vastenmielistä puhua. Se on melkein yhtä vaivaannuttavaa kuultavaa, kuin jos joku selostaisi kovaan ääneen ja yksityiskohtaisesti elämäänsä pikkurikollisena. Meidän weirdojen pitäisi olla vaan hiljaa ja pitkästyä kuoliaaksi, kun toiset vertailevat keskenään lapsiensa ja lastenlapsiensa ihmeellisiä toilailuja hiekkalaatikolla.

Minulta jäi sanomatta se tärkein, että samoin kuten DSPS:nkin, koen lapsivapauden olevan itsessäni yhtä sisäsyntyisen, intohimoisen ja positiivisella tavalla pakottavan piirteen, kuin toisilla näyttää olevan siementensä kylväminen jokaiseen reikään tai mukuloiden poksauttelun liukuhihnalta. Enkä minä ole siitä yhtään pahoillani. Päin vastoin, minä pidän kovasti siitä mitä olen. Löisin vaikka vetoa, että se on minulla geeneissä!

Kun minulle ei kerta anneta puheenvuoroa todellisessa elämässä, niin jatkanpa sitten monologiani tänne. Täällä kun ei kukaan pääse tukkimaan suutani tai lopettamaan mielipiteeni olemassaoloa sillä, että on jo aika lähteä kotiin nukkumaan, että jaksaa herätä aamulla aikaiseen lasten melskaamiseen.

Kun genetiikka tuntuu olevan "normaalien" rakkain käsikassara, niin otetaanpa se sitten myös kummajaisen kauniiseen vasempaan käteen, jotta päästään tarkastelemaan lähempää miten tahdosta kiinni olevaa se pelätty toiseus loppujen lopuksi onkaan.

Jo kymmenen vuotta sitten eli 1999, oli onnistuttu eristämään koeläinhiiristä kaksi geeniä nimeltä "Mest" ja "Peg3". Nämä geenit periytyvät vain uroksilta ja niiden funktio on muokata naaraan käytöstä poikasmyönteisemmäksi ja hoivaavammaksi. Näiden geenien manipuloivissa ominaisuuksissa on se logiikka, että ne näyttäisivät heikentävän naaraan omaa arviontikykyä sen suhteen, kuinka rasittavaksi jälkeläisten tekeminen ja niistä huolehtiminen tulee kaiken kaikkiaan naaraalle koitumaan. Eli mukulaa vain toisen perään ja huolta on pidettävä joka suusta vaikka kuinka tiukkaa tekisi. Siis aivan loistava juttu geeniensä leviämiseen tähtäävän uroksen kannalta.

Naaraat, joilta kyseiset aivopesugeenit puuttuivat, olivat ensinnäkin pienikokoisempia mutta myös kirjaimellisesti paskoja mutseja. Ne toki hankkivat poikasia, kun eivät sterilisaatiotakaan mistään saaneet, mutta jättivät suojaavan pesän rakentamatta, laiminlöivät hoivaamisen, ruokkivat jälkeläisiään huonosti jos ollenkaan ja jättivät poikaset helposti kuolemaan. Näiden emojen poikasista selvisi hengissä vain 8%, kun taas hoivaavien emojen poikasista selvisi 83%.

Kyseisten äidillisten geenien inaktivaatio herättää tietysti suurta ihmetystä, että mitä järkeä moisissa hukkaputkissa sitten on evoluution kannalta, kun pitäisi silleen "lisääntyä ja täyttää maa" mahdollisimman tehokkaasti äärilaitojaan myöten.

Luulenpa, että yllättävän paljonkin. Tarvitsee vain maistella hetki sellaista eläimille ja ihmisille yhteistä itsetuhoista käyttäytymismuotoa kuin liikapopulaatio, niin eiköhän yksilöiden määrää karsiva mutaatio kuulostane jo paljon järkevämmältä. Sukupuolivietin tai sukupuolielinten toiminnan pois päältä kytkeminen kun voisi olla huomattavasti monimutkaisempi ja evolutiivisesti riskialttiimpi mutaatio, kuin parin hassun geenin vaivihkainen hiljentäminen ja urosten huijaaminen kylvämään siementään tavallista heikommin itävälle kasvualustalle.

Nämä samat geenit ja samankaltaiset käytösvaihtelut hoivavietissä on löydetty myös ihmisistä. Suoria johtopäätöksiä ei tietystikään ole vielä vedetty ts. uskallettu kovaan ääneen huudella. Noiden geenien olemassaolosta on oltu muutenkin aika hiljaa samoin kuin tuosta DSPS: stakin Mutta eiköhän tuossa liene jo tarpeeksi vihjettä siitä, että jyräävä valtavirta ei ole joka asiassa oikeassa, vaan olisi velvoitettu kallistamaan hiukan korvaansa myös niille poikkeaville mielipiteille.

Va i helvete?

Syvä järkytys valtasi minun ja Jänismiehen mielet Google Mapia selatessamme.

Google Map esittää Suomen pääkaupungin, Turun ja aika monta muutakin paikkaa armotta på svenska.

Mitä helvettiä? Mistä lähtien Suomen pääkieli on ollut ruotsi ja paikannimet merkattu ensisijaisesti länsinaapurin mongerruksella? Ovatko hurrit kenties salaa vallanneet Suomen ja lakkauttaneet äidinkielemme sinä aikana kun olemme olleet kaukana poissa? Suomen kansaa se ei hirveämmin kiinnosta, kun on jo muutenkin lama ja lehdistö ei ole joutanut länsinaapurimme vallankaappauksesta edes uutisoimaan, kun Karpelan vauvamassun ja Tuksun toilailujen uutisointi niin suunnattoman paljon tärkeämpää?

Ei minulla varsinaisesti kauheasti (enää) mitään ruotsin kieltä vastaan ole hampaankolossa, mutta alkaa kyllä noususuhdanteisesti ottaa kaaliin, kun Helsinki on Google Mapin mukaan virallisesti Helsingfors ja Turkukin Åbo. Miksi ei sitten Stockholmin kohdalla sojota kursiivilla, että Tukholma ja koko Sverigen päällä tikkukirjaimilla, että RUÅTTI. Perkele.

Närästää melkein yhtä paljon kuin se, että täällä myytävän Michelinin "Green Guide to Scandinavia & Finland" -matkaoppaan mukaan Suomen pääkaupunki on Copenhagen. Michelinin ammattitaitoinen väki on vissiin Kattonu Vittu Vähän Google Mapista ja silmä on lipsahtanut muutaman mitättömän piirun verran lounaaseen päin. Yllä oleva, asianlaitaa autenttisesti havainnollistava kuva on sitten M.R:n käsialaa.

No ei kai niillä peräpohjolan paikannimillä paljon muutenkaan väliä ole, kun jääkausi on tulossa ja hautaamassa Suomen jääkuoren alle. Jos ei sitten vedenpinnan nousu kerkeä Turkuun ja Helsinkiin sitä ennen.

Taidan silti laittaa tulenkatkuista postia Googlelle. Ja Michelinille. Sopii kompata:

Google Map Feedback
Michelin Travel Guides (for idiots) feedback

Hippibileet

Sosiaaliseen elämäämme tuli uusi käänne. Pääsimme osallistumaan The Hippien järjestämiin bileisiin.

Kyseessä eivät sentään olleet The Kahvilan Hipit. Bileiden jälkeen kävi ilmi, että erittäin oikeusaktiivisen isäntäpariskunnan toinen puolisko oli juurikin kirjoittanut kulttikahvilaa koskevan kriittisen ja kyseenalaistavan artikkelin. Kyseinen henkilö on myös kusauttanut lempithairavintolamme orjatyövoiman käytöstä. Eli selvisi sitten sekin, että miten on mahdollista tehdä niin älyttömän herkullista thairuokaa niinkin edulliseen hintaan. Eniten ottaa päähän se, että kyseinen pulju on kuulema kääpinyt omiin liiveihinsä myös tarjoilijoille tarkoitetut tipit, joita on itsekin tullut jätettyä sinne kohtalaisen hövelisti.

Vahvistaa vain edelleen kyynisiä käsityksiäni siitä, että täällä mikään ei välttämättä ole niin hyvää, kuin miltä ensikatsomalta näyttää. Kapitalismin ihannointi kun tarkoittaa luonnollisesti kusetuksen ja törkeän riiston sekä hyväksikäytön pitämistä hyveenä niin kauan, kun niistä ei vain jää kiinni.

Siellä sitten istuimme hippien takapihalla illan hämärtyessä ja lepakoiden lähtiessä liikkeelle, nauttimassa illan rauhasta ja grillin antimista.

Söin pippaloissa ensimmäistä kertaa eläessäni keitettyä palkomaissia. Se oli ihan mahdottoman herkullista ja päätinkin luopua toistaiseksi maissia kohtaan julistamastani tiukasta boikotista. Maissihan on täällä jokseenkin takuuvarmasti aina geenimuunneltua, eli toisin sanoen entistä ärtsympiä rikkaruohomyrkkyjä kestävää ja on siksi herättänyt minussa pelkästään puistatuksia ja inhoa. Ehkä täytyy nyt lähteä etsimään luomumaissia ruokapöytään ja toivoa sen olevan suurin piirtein sitä mitä väitetään.

Toinen mieleen jäänyt ruoka, jonka reseptiäkin kysyin, oli täytetyt, ns. paholaisen munat. Emäntä oli tehnyt munan keltuaisesta, kermatilkasta, sinapista, tillistä ja majoneesista (voinee käyttää myös mäti-tai savukalatahnaa) täytteen, jota oli keltuaista imitoiva nokareellinen valkuaistenpuolikkaiden keskellä. Olivat suurta herkkua!

Isäntäväellä lienee hörhöyden asteen huomattavan nousujohteen huomioiden, palanut lasipiipussa erinäisiä tuoksuvia heinäsiä, mutta meitä ei sentään koitettu houkutella huumehien turmiolliselle polulle. Pitäydyimme kaidasti viinin ja olusen kittaamisessa, mitä nyt kiskaisimme huiviin E:n tarjoamat tsekkiläiset kirsikkaviina-paukut, jotka kirvoittivat nauttijoista muikeita naamanilmeitä.

Hippien kotitalo oli ihan oma maailmansa. Hurjasti tavaraa, kirjoja, koriste-esineitä, huoneentauluja ja kirjavia kankaita. Parfyymina hienoinen kissanpissin haisu. Tuli jotenkin sirkusmaailma ja itse asiassa tuo yllä oleva kuva värivaloineen mieleen.

Isäntäpariskunnan talouteen kuului myös Meksikosta salakuljetettu koira ja viisi kissaa, joista pääsimme tutustumaan kahteen sosiaalisimpaan. Muut katit sinkosivat kauhistuneina jonnekin piiloon heti meidät nähdessään, mutta musta yksisilmäinen kolli ja takajalastaan rampa, repalekorvainen, mini-ilvestä muistuttava hyväntuulen tiivistymä tulivat puskemaan ja kehräämään seuraksemme sohvalle.

Talon kissoja yhdisti kuulema se, että jokainen niistä oli jollain tavalla vammautunut tai läpikäynyt pahimman laatuisen trauman, jonka jälkeen kukaan ei sitten ollutkaan halunnut heitä kontolleen. Äärimmäisen eläinrakkaat hipit olivat pelastaneet heidät hoiviinsa, kun kerta eivät olleet kellekään muulle kelvanneet. Kissat olivat todella hyvin hoidettuja, pehmeä- ja kiiltäväturkkisia, eikä muutama puuttuva silmä tai rampa jalka ei näyttänyt heidän menoaan juuri haittaavan. Itseasiassa he olivat paremmin hoidettuja, kuin pahaa astmaa poteva emäntä, jonka huomasin lääkitsevän itseään täysin väärin (ja vaarallisesti) jollain halvalla kohtauslääkkeellä, kun hänellä ei ole varaa sairausvakuutukseen.

Illan päätteeksi pelasimme hippien kanssa Wiitä ja sitten olikin lyhkäisen kotimatkan aika seuraavalle kadulle. Seuraavana aamuna kenelläkään muulla, paitsi Jänismiehellä ei ollut krapulaa. Hän sitten kärsikin sellaiset helvetintuskat ja dinosaurusten kutsunnat, että epäili meidän siirtäneen kaikki omat krapulamme hänen kärsittäväkseen jollain ovelalla konstilla.