Vyötekniikkaa

Kun on viettänyt viikonlopustaan noin kymmenen tuntia paiskoen toista ihmistä pitkin urheiluhallin tatamia ja ollut itse vastaavasti paiskottavana, on siinä kropallani murjottamista muutamaksi päiväksi, että suostuuko lähtemään kanssani enää koskaan mihinkään.

Sama vika Jänismiehellä, ressun kädet on ihan sinimustat puukkotorjuntojen harjoittelusta ja jalat hapoilla hyppypotkuista. Saimme paheksuvia katseita kahvilaan kumarassa köpötteleviltä mummolta ja vaarilta, kun emme meinanneet päästä ylös kahvikuppiemme äärestä kivusta ähkimättä ja irvistelemättä. Mutta mikään ei onneksi ole rikki, lihakset vain ovat kuin tasaisesti joka puolelta kepillä hakatut. Pain is good, injury is not, so let´s smile :)

Vaan olihan antoisa leiri. Saimme parini kanssa loistavia vinkkejä sekä uudet lähestymiskulmat kahteen mielestämme hankalaan ja ikävään heittoon ja kappas vaan, ne alkoivatkin sujua kuin letkajenkka. Ikävä kyllä, simppelistä polvi-seioi-nagesta alastulo alkoi hangoitella minulla vastaan niin, etten enää tiedä miten päin laskeutuisin siitä tatamiin rikkomatta paikkojani. Useita vuosia sitten naksautin selkäni kunnolla samaisessa kiepissä. Nyt kompastuin heittäjään, rysähdin tatamiin milloin solisluulleni, milloin kylkiluilleni, kunnes lopulta alkoi jumittaa niin, että teki mieli paiskata vyö kehään.

Vika ei ole mielestäni heittäjässä, vaan minussa ja nyt on ankaran pohdinnan alla, mitä teen väärin. Jotenkin tragikoomista, että alastulo noin matalasta heitosta on yhtä tuskaa ja sohlaamista, kun korkeat käsivarsiheitot ja yliheitot ovat puolestaan my pleasure. Ehkä reagointiaikaa on liian vähän tai kroppani ei ehdi kierähtää optimaaliseen asentoon ennen mätkähdystä. Tiedä häntä. Joka tapaksessa, runsaasti ei-niin-mukavaa hiomista tiedossa.

Mutta ainahan taistelu on yhtä hampaat irvessä ylämäkeen kiipeämistä. Vain harvoin tulee hetkellinen flow, jolloin on huipulla ja kaikki menee kohdalleen. Alamäki puolestaan alkaa heti, kun jättää treenaamisen hetkeksi väliin.

Ei silti, harvemmin tuntuu niin hyvältä kuuma sauna, kylmä suihku ja kylmä olut, kuin hikisen treenipäivän jälkeen. Endorfiinit jotenkin jalostuu luksushuumeiksi kroppaa rääkättäessä. Silloin matala tomumajakin tuntuu pyhältä, marmorista rakennetulta temppeliltä.

Hour of the Grey

En ole koskaan elämässäni (rakastumista / rakastamista lukuun ottamatta) kokenut niin voimakkaita tunteita, kuin vuorilla kiipeillessäni tai patikoidessani. Kivierämaassa paarustaessaan sitä käy läpi uskomattoman vivahteikkaan tunneskaalan: jäänviileästä surusta heliuminkeveään iloon ja pään räjäyttävään riemuun siitä, mitä huipulta löytää. Kalliolohkareen painoisesta väsymyksestä, jäytävästä kivusta sekä kirvelevästä vitutuksesta hammasirveiseen uhmaan: Että kestää ja jaksaa parhaimmillaan ihan mitä vaan saavuttaakseen sen, mitä on tullut etsimään.

Vuorireissuilla pääsee tutustumaan suuriin tunteisiin, joita ei koe juuri koskaan muulloin, paitsi kenties sotaan lähtiessä (?). Illalla pölyisten majavällyjen alle tulee käperryttyä huolestuneena seuraavan päivän vastoinkäymisistä. Rehellisesti sanottuna pelottaa, hyy nukkuu vieressä. Yö on katkonainen, johtuen AMS:ista, säryistä tai muista levottomista nukkujista, jotka ramppaavat vessassa tai särkylääkepaketilla voihkien ja ähisten. Aamulla herää painostavaan olotilaan ilkkuvaa herätyskelloa vihaten ja tavattoman vastahakoisena poistumaan lämpimästä, turvallisesta makuupussipesäkolostaan kivenharmaaseen, hyiseen vuoristoon, joka hioo kivikirvestään pääsi menoksi.

Joka kerta sitä kysyy itseltään, että mitä hittoa minä täällä oikein teen ja vielä vapaaehtoisesti. Pidän elämästäni ja se on jo muutenkin oletusarvoisesti liian lyhyt, joten onko pakko kaivaa verta nenästään? Aamupala ei maistu ja on pakko tunkea sahanpuruilta maistuvaa leipää puoliväkisin poskipusseihinsa kuin paraskin hamsteri. Kahvia tekisi mieli kitata saavillinen, muttei todellakaan voi koska tietää kuinka mukavaa on valjaat päällä kallionseinämällä tai railoalueella, kun hampaat kelluvat... Sitä tietää että kohtapuoleen pääsee taas rääkkäämään itseään fyysisesti ja henkisesti tavoilla, joita alavilla mailla mainostetaan nimellä S/M. Muut ahtaissa tiloissa sähläävät, pahalle haisevat kiipeilijät ottavat tavallistakin enemmän päähän. Ranskan molotus eritoten ottaa korvaan niin, että en voi koskaan enää pitää sitä rakkauden kielenä. Sitä kuvittelee mielessään että mitähän odottamatonta päivä voi tuoda tällä kertaa tullessaan, railoon tippumisesta kivivyöryyn. Että lähteeköhän sitä kenties tällä kertaa viimeiselle reissulle. Vuorilla kaikki voi olla niin pienestä kiinni, olipa reitti sitten helppo tai ekstremevaikea.

Tunnelma on surun, pelon ja toiveikkuuden ristisiitos. Se on harmaa, kylmä ja hyytävä kuin kallion kylki ennen aamuauringon nousua. Sielun vaippaansa kietova harmauden viitta on kudottu vuorostoyön lohduttomasta yksinäisyydestä  ja aamun huikaisevan, lohduttavan valon odotuksesta. Tuntuu siltä kuin lämmin sydän lepäisi vuorten jumalan kivisellä, routaisella ja karhealla kämmenellä. Läpättäen hermostuneena, että sulkeutuuko kivikämmen musertaen nyrkkiin vai kohottaako se kulkijan kohti luut ja ytimet hyrisevän onnelliseksi lämmittävää aurinkoa sekä niitä jumalaisen upeita maisemia ja subliimeja elämyksiä, joita lähden vuorille kerta toisensa jälkeen etsimään.

Kirjassaan Die Weisse Spinne 1959 (engl. The White Spider) Heinrich Harrer kuvaa Eigerin pohjoisseinämän kiipeämistään. Hänen kiipeilynsä oli aivan silmittömän vaarallista ja tappavaa touhua, vaan niinpä vain löydän hänen kuvauksestaan juuri ne Harmaan Tunnin nyanssit, joita itse olen kokenut huomattavasti vaatimattomammilla reissuilla:

"Those hours between night and day are always a keen challenge to one´s courage. One´s body goes mechanically through the correct movements essential to gaining height; but the spirit is not yet awake nor full of the joy of climbing, the heart is shrouded in a cloak of doubt and diffidence. My friend Kurt Maix once described this diffidence as Fear´s friendly sister, the right and necessary counterweight to that courage which urges person skywards, and protects them from self-destruction. It is certainly not fear which besets the climber; but doubts and questionings and "butterflies" are human failings. And climbers are after all human beings.

Sheer thrustfulness is false, indeed fallacious, at times when a person is struggling to achieve a balance and is busy trying to reconcile subtle nuances of feeling with will-power. And the glorious thing about mountains is that they will endure no lies. Among them we must be true to ourselves, too.

"The hour of the grey, shapeless, colourless dusk before dawn, is an hour of silence."

Tuo harmaa, sielua huurtava hiljaisuus on tullut koettua viime vuosien aikana sen verran useasti, että sillä on ollut hintansa. Hektisen viime kesän jälkeen olin lopen uupunut, vetänyt vuoriyliannoksen niin sanoakseni. Tuntui siltä kuin selässä olisi ollut repullinen kiviä heti aamusta alkaen. Niveleni jonottivat päästäkseen vuorollaan esittämään lavalle omat kulumansa ja kipunsa. Kenties adrenaliinin lähteeni oli norunut kuiviin ja kärsin jatkuvan stressin aiheuttamasta "adrenalin fatiguesta". Menetin jopa kykyni kuunnella toviksi: Korvakaista aivoissani oli korvattuna pidemmän aikaa "mmmmhh, joo, juu, en tiedä - autopilotilla" ja ei ole vieläkään palannut normaaliksi. Tuuli kävi läpi pääni etelästä pohjoiseen. Aloin unelmoida syksyn sateista ja viikkoa pidemmistä ajanjaksoista, joina ei "tarvitsisi" herätä joka viikonloppu lievään kuvotukseen ja kuolemanpelkoon, vaan voisi jatkaa aamulla rauhassa uniaan lämpimässä makuupussissa kissan kanssa, lämpimän turvallisen miehen kyljessä ja juoda herättyään kahvia niin paljon kuin sielu sietää. Koska jos oli hyvä sää, vuorille oli yksinkertaisesti pakko lähteä, tai ei pysynyt nahoissaan. Sitä sisäsyntyistä raivoisaa poltetta nahan alla tuskin ymmärtää, ellei ole kiipeilijä.

Kun sitten katsoin tuossa päivänä muutamana peiliin, huomasin jotain kummaa hiuksissani. Jokin kimalsi kauniisti tummanruskean joukossa, toi mieleen tomun värjäämät jäätiköt. Suortuvieni joukossa oli selvästi erottuvia hopeisia hiuksia. Hair of the Grey.

Hyvä syy olla liikkumatta

Onhan näitä syitä kaikenlaisia möhötä sohvassa ja olla liikkumatta. Kuten se, että sohva ei päästänyt otteestaan, jäätelöpaketti kamppasi kumoon, oli erityisen huono biorytmi liikkumiseen, auringon asento oli väärä, pikkuvarpaassa oli rakko, tukka oli huonosti, lenkkitossut haisivat pahalle tai käsilihakset olivat eilispäivän punnertamisesta niin kipeät, ettei saanut ulko-ovea millään auki. Sitä paitsi huolestuttavan moni on kuollut kotoaan poistuttuaan.

Mutta tämä on kyllä paras. Lähden lenkille ja päätän kiertää yhden hienon luupin lähikukkulan ympäri. Juoksu kulkee mukavasti, ulkona on hyvä sää ja reitti vihreän vehreä. Karhunvattujakin kasvaa käden ulottuvilla. Oikein mukavaa. Kunnes saavun portilla suljettuun kohtaan ja huomaan, että portin toisella puolella istuu jotenkin epämääräisen uhkaavan oloinen maastohousuinen mies maassa jotain näpräämässä. Meinaan, että menen kuitenkin siitä, sillä minähän en suostu ketään pelkäämään. Mutta portista ei pääsekään ohi, kuten aina aikaisemmin, ympäröivää aitaakin on jotenkin tursittu tiiviimmin kiinni. Mies mulkoilee minua nyrpeästi, ei tervehdi. Ihme hiippari. Kun päätän kiivetä portin yli, mies aktivoituu ja ryntää kohti jotain molottaen. Sanon, etten saa mitään selvää miehen mutinoista. Elehtii, etten saa tulla. Kysyn, että miksi ihmeessä, onhan aina ennekin saanut? Mitä skitsoilua tämä nyt on? Osoitan nauraen portissa olevaa kylttiä, että tuonko takia, kun joki voi joskus tulvia, kai kerran vuosikymmenessä. 

No ei, vaan MILITAIRE! Sanojen tehostukseksi joku ampuu kaksi kertaa metsässä.

Ahha, okei joo, totean ja otan vikkelästi jalat alleni. Armeija on siis miehittänyt lempilenkkipolkuni ja paukuttaa siellä. Perkeles! Meni tehokkaasti lenkkihalut tältä päivältä. Kävelen kotiin, pakkaan kamat ja lähden salille seinäkiipeilemään. Eipähän ole ainakaan riskiä päähän tippuvista kivistä saati ammutuksi tulemisesta. Kai? 

Kovan päivän ilta

Syksyn ensimmäinen päivä. Hätkähdän tuulen maahan pudottamia lehtiä, joissa ruosteen värit. Sitä istuu iltaa ravintolan oranssin sadekatoksen alla ja katselee raukeana, kuinka katulyhdyn kellastamat pisarat valuvat maahan. Sisätiloihin ei mennä periaatteesta, kauan toivotusta viilenemisestä on syytä nauttia, vaikka kuinka alkaisi viluttaa ja ballerinatossuni imee kärjellään vettä pöydän alle liruvasta purosta. 

Lihaksia särkee vienosti koko päivän edestä. Huomenna voi olla vaikeaa päästä ylös sängystä ulvomatta. Koska: ensin pirullista, lasinliukkaaksi kiillottunutta vuorenseinämää ylös köydellä. Itseänikin yllättäviä kiipeilykevätjuhlaliikkeitä, jossain vaiheessa kiipeilytossu jotakuinkin korvan vieressä. Huolellisesti manattuja perkeleitä ja saatanoita laiskojen toponpäivittäjien niskaan, koska 5b raastaa 6a:ta normaalisti kiipeävän epätoivon partaalle. Sitten patikka luolaverkostolle. Lämpötila laskee huuruhengityksen puolelle heti suuaukosta astuttaessa. Niljaisilla kivenlohkareilla liukastelua, katosta pudonneiden lohkareiden kauhistelua, konttaamista maan alla hyytävässä luolatuulessa, kädet mudassa ja kypärällä suojattu pää kivenlohkareisiin kopsuen. Seinien outojen pisaroiden ja mineraalien ihmettelyä. Pinnoilta tihkuva vesi tuoksuu vienosti sammaleiselta parfyymilta. Housunlahkeet reisiä myöten kurassa. Patikka takaisin laaksoon. Lampaiden ja vuohien chevrentuoksun imppaamista, kun paholaismaisen näköisen pukin tähdittämä lauma ohittaa rinteessä. Kilpajuoksu alkavan sateen kanssa voitettu nauraen. Oltiin autolla, kun kun ensimmäinen pisara osuu otsaan. 

Sitten iltaruoka, jonka tarjoilee vilkkusilmäinen, hurmaava, tummatukka-suklaasilmä nuorimies, todellinen tarjoilun ammattilainen. Salaattipedillä ohuttaikinainen nyytti, jonka sisällä vuohenjuustoa, pähkinöitä ja hunajaa. Makujen sinfonia liikuttaa mieltä. Pieni lasillinen punaviiniä kielenkärjellä. Jälkkäriksi iso maitokahvi, maistiaisiksi lusikallinen siipan täydellistä creme bruleeta. 

Kotona kuumaan, kuumaan suihkuun, koska kaivattu syysade oli sittenkin kylmä. Sitten peiton alle unnumaan.

ANDY KEHOE

Andy Kehoen taide pysäytti sydämeni parin lyönnin ajaksi ja haukkasi siitä aimo palasen. Tällaista taiderakkautta ensisilmäyksellä en ole kokenutkaan ikiaikoihin. Kehoe on onnistunut mykistävällä tavalla tislaamaan maalauksiinsa lähes kaiken sen, mikä minua värisyttää ja liikuttaa:

 

Metsien salaperäisyyden, vuorille kiipeämisen hilpeänkamalan tunnelman, sen mikä on hienointa kissoissa, sen miksi rakastaa luontoa intohimoisesti, mielen taustalla kummittelevat pelot, absurdin paradoksin, ylimaallisuuden kaipuun, kintereillä alati hiippailevan kuoleman, yksinäisyyden ihanuuden ja kauheuden, rakkauden sieluun sienirihmastoa kasvattavana kokemuksena, sekä suurimman osan siitä, mikä myyteissä, mytologiassa ja folkloressa jaksaa kiehtoa loputtomasti.

Ja olenko huomaavani hippusen samaa marraksen tuoksua, kuin Hugo Simbergin töissä? Ehkäpä myös joitakin hahmonpiirteitä, jotka johdattelevat ajatukseni Maurice Sendakin "Where the Wild Things are" -kirjaan.

Voisin kirjoittaa novellin Kehoen tajuttoman hienosta VÄRIMAAILMASTA! Herkän viivan kauneudesta, tauluissa olevista halkeamista ja arvaamattomista kontrasteista. Tauluja katsoessaan tuntuu, kuin lennähtäisi halki tähtisumun, laskeutuisi ruskaliekeillä palavien puiden lehdistöön, ja pudota mötkähtäisi sieltä mullalta maistuvaan tuonpuoleiseen, jossa sielut, henkioppaat ja muut karvaiset mörököllit taluttavat sinut kädestä pitäen äärettömän reunalle kuikuilemaan. Silmä lepää syvästi hiveltynä. Mielikuvitus lentää kuin Voyager ulos aurinkokunnasta.

Rakastuin Kehoen tauluihin niin, että tilasin yhden nimikirjoituksella varustetun printin itselleni. Ihan jo siitäkin ilosta, että voin vähän tukea tuollaisten huikeiden sielunmaisemien tuottajaa. Printti saapui tänään ja minä rakastan sitä! Jotenkin minulla on vainu siitä, että Kehoesta kuullaan tulevaisuudessa vielä enemmänkin, sen verran edukseen hänen työnsä erottuvat harmaasta massasta.

Kishi - 25 asiaa miusta

1. Aina kun ihmiset kuulevat nimeni, seuraa ällistyneitä ilmeitä: mitä ihmeen järkeä on nimetä kissa Kishiksi, - eikö verbaaliseksi itseään väittävän omistajan mielikuvitus muka riittänyt yhtään enempään? Mutta nimenipä on paljon tarkemmin mietitty, kuin arvaattekaan. Amerikan intiaanien murteissa Kishi tarkoittaa pantteria ja yötä. Japaniksi Kishi tarkoittaa monenmoista, mm. ritaria, rannikkoa, onnellista elämää. Angolassa Kishi on puolestaan kaksinaamainen demoni :)

2. Voi kollit, että minä rakastan ihmisten syömää roskaruokaa. Leivänmurut ja omenataskujen voitaikinakuoret ovat suurinta herkkuani. Kebabia tai hampurilaisia ahmivan ihmisen on ihan pakko jakaa ateriansa kanssani tai alan huutaa. Syön makeaa banoffee -piirastakin niin että nassutus vaan kuuluu. Ja jos joku taloudessamme erehtyy avaamaan kinkku- tai nakkipaketin, olen taatusti vaatimassa osinkoja. Tästäköhän syystä minulla on pieni röllykkämaha?

3. Olen kauhea kaahaaja ja juoksen aina silloin tällöin pääni seinään, oveen tai jonkun jalkaan. Iltaspurtit ovat lempihuviani ja etenkin pallon perässä portaiden ryntääminen on hauskaa.

4. Rakastan Jänismiehen hientuoksua. Mitä hikisempänä Jm palaa pelaamasta sählyä tai kiipeilemästä vuorilta, sen intohimoisemmin kupellan hänen kainalossaan, näykin, kehrään ja heitän hurmioituneita kuperkeikkoja. Lopuksi saatan olla niin pöllyissä, että puraisen. Miehellä on niin hyvät hikiferomonit, että peittoavat kissanmintunkin!

5. Edellisessä elämässäni olin vesikirppu ja sitä edellisessä pesukarhu. Rakastan tiskialtaassa hengaamista ja suoraan raanasta juomista. Kesähelteellä minut tapaa usein maata rötköttämästä altaan pohjalta. Mutta koittakaapas vaan pestä minut, niin huonosti käy!

6. Olen matkustanut enemmän kuin monikaan tuntemanne katti koko elämänsä aikana. Telttailin ja asuin hotelleissa Ithacasta Seattleen eli Amerikan itärannikolta länsirannikolle, vieraillen matkan varrella mm. Niagaralla, Badlandsissa ja Yellowstonessa. Sitten matkustin vielä pohjoisesta eteläänkin, eli Seattlesta Los Angelesiin Mt Rainierin Paratiisilaakson ja Punapuumetsien sekä Golden Gaten kautta. Losista lensin Reykjavikin kautta Suomeen ja puksuttelin junalla ensin Pohjois Karjalaan, sitten Turkuun ja lopulta Ranskaan. Olen nähnyt Ithacan lempeät kesäyöt, Mt. Rushmoren rumat kiviukkelit, Badlandsin hurjan ukkosen ja preeriakoirat, Yellowstonen isot örkkipuhvelit, Karjalan rauhaisan mökkiympäristön, Aurajoen rannat ja Jou-kylän sekä kaksi Ranskalaista asuinpaikkaakin vuorineen. Olen siis oikea kosmopoliitti ja maailmanmatkaaja.

7. Tykkään tavaroiden ropeltamisesta ja niiden kantelemisesta uusiin paikkoihin. On aivan mahtavan kiehtovaa kaivaa pieniä esineitä ihmisten laatikoista ja pudotella niitä lattioille. Kerran kävin purkamassa sukkalaatikonkin järjestelmällisesti sukka kerrallaan. Ihmiset seurasivat touhujani ällistyneenä.

8. Tietokoneet ovat minusta aivan vastustamattoman ihania. Liimaannun kuin karvainen magneetti avoinna olevan läppärin päälle heti kun silmä välttää ja minua ei meinaa saada siitä hätistetyksi pois millään. Kirjoittelen joskus niitä näitä, muuttelen asetuksia hassuksi ja kerran olin jo lähettämässä sähköpostia syndiCAT:ille, kun minut häädettiin julmasti matkoihini.

10. Minulla on kauniin keltaiset silmät. Kuin keltaiset beryllit joissa on hippunen vihreää.

11. Olen ihan hulluna catslappingiin. Minua saa paukuttaa kämmenellä takamuksille kuin patarumpua ja pyydän vain lisää ja lisää hurmioissani lattialla pyörien. Väittävät, että se rentouttaa kissan selän jännitystiloja, mutta ehkäpä olen vain masokisti. Psst, hakekaapas youtubesta videoita termillä cat slapping! That´s Kinky! :)

12. Kisaamme aina emännän kanssa siitä, kumpi ehtii ekana ottaa kiinni sisälle lehahtaneen yö-öttiäisen. Emäntä on tylsä ja palauttaa öttiksen ulos, jos ehtii ensin. Minusta olisi paljon kivempaa nyppiä ötökkää niin kauan, kunnes se on ihan raajarikko ja henkihieverissä. Rukoilijasirkka oli eri kiva lelu!

13. Annoin ihmisille perusteellisen oppitunnin aiheesta kissojen ja ilmapatjojen yhteensopivuus. Vasta kun Ta-miit ja Jänismies olivat heränneet muutaman viikon ajan lonkkaluu kiinni lattiassa ja käyttäneet viikon etsien ja paikaten patjasta yhdeksän pientä kynnenreikää, sain porttikiellon makuuhuoneeseen. Olin porttikiellosta hyvin sydämistynyt ja protestoin sitä vastaan joikaamalla ja raapimalla ovea öisin. Onneksi se ei kestänyt kauaa.

14. Saatan hyvinkin olla rotukissa. Näytän ihan venäjänsiniseltä ja turkissani näkyy auringonvalossa "blue hue".

15. Minussa on riisinjyvän kokoinen mikrosiru. Sen asentaminen eläinlääkäriasemalla oli melkoinen kamppailulajiottelu.

16. Kun tutustuin nykyisiin omistajiini ja aloin viettää aikaani heidän kotonaan, kävin suihkuttelemassa talon ulkoseiniin omat reviirimerkkini takamus pystyssä, kuin kunnon kollikissalla, vaikka olenkin naaraskissa. Sen jälkeen aloin pöllyttää mustasukkaisesti kaikkia muita naapuruston kissoja, jotka uskaltautuivat norkoilemaan talon liepeille. Tiedän, kuinka ihmiset otetaan haltuun.

17. Olin murtaa Ta-miitin nenän, kun hän päätti laittaa minut kirppukylpyyn. Pomppasin selkä edellä suoraan päin hänen klyyvariaan niin, että rusahti ja Ta-Miit oli tippua kerrasta. Pääsinpä vielä karkuunkin. Siitä tempauksesta sain lempinimen Muhammad Ali.

18. Minusta sanotaan, että olen painoni arvosta vanhaa hopeaa. Ja pari jalokiveä vielä kaupan päälle (silmät!)

19. En tykkää yhtään siitä, että Ta-miit ja Jänismies käyvät vuorilla, ovat yötä pois ja tulevat sieltä kotiin rättiväsyneinä (=liian väsyneinä palvomaan minua) ja kamppeet omituisilta haisten, vaikken joudukaan olemaan kotona yksin juuri koskaan. Kerran kävin kostoksi pissaamassa teltan päälle. 13 tuntia samana päivänä vuorilla kiipeillyt ja lopen uupunut Ta-miit joutui pesemään teltan kylpyammeessa. Olin kuulevinani kylppäristä lukuisia kirosanoja, toteamuksen ettei hänellä TOSIAANKAAN ollut mitään parempaakaan tekemistä ja mutinaa karvarukkasten tekemisestä. Eivät silti ottaneet opikseen, että viikonloput olisi syytä käyttää mieluummin minua hellien ja rapsutellen, kuin jossain isoilla ylämäillä hilluen!

20. Rakastan lämpöpatterin päällä nukkumista. Ihmiset katsoo monttu auki, kun palvaan autuaana kylkeä ja toistakin, vaikka olisi kuinka kuumalla. Tätä harrastusta varten minulle hankittiin ihan oma patteri-riippumatto.

21. Los Angelesilainen lääkäri laittoi pokkana papereihin nimeksi Kisses eli Suukkoset! Hän meinasi pistää minuun tuplavesikauhurokotteen (vaikka olin jo saanut sellaisen ja papereissanikin luki niin!), mutta onneksi epäluuloinen Ta-miit ehti pysäyttää ison ruiskun kanssa heiluvan jenkkitädin ajoissa. Hämmentävää ammattitaitoa....

22. Organzaverhoissa roikkuminen ja verhojen kynsiminen on tosi kiehtovaa puuhaa. Läpinäkyvä kangas on mielestäni ihan vastustamattoman huumaavaa ja tykkään kietoutua sen helpeeseen nukkumaan. Ihmiset eivät edes raski kieltää, kun näkevät kuinka kivaa minulla on. Verho tosin on täynnä reikiä.

23. Minulla on oma, aidalla turvattu auringonottoikkunalauta, josta on komea näköala kotivuorellemme. Mielisin myös toiselle ikkunalle katselemaan kaupunkilaakson näkymiä, mutta siihen ei saa turvakaidetta.

24. Pelkään ihan kauheasti Ta-miitin hematiittihelmiä. Niissä on jotain to-del-la äklöä.

 

25. Lempileluni on kreetalaisesta Melodika-hunajapurkista otettu kultainen sulkulenksu. Se on kiva pelata jääkaapin alle ja sitten koittaa saada se koukutettua sieltä poiskin. Jääkaapin alla lienee jo ainakin neljä renksua ja kaikkea muuta pikkusälää.

Kenen vika?

Vieraisiin kulttuureihin sopeutumista koskevissa keskusteluissa on havaittavissa jännä kaksoisstandardi. Tätähän ei tietenkään saisi pohtia ääneen, mutta koska olen suomalainen, niin en mahda pahalle luonnolleni mitään.

Joskus sattuu käymään niin, että eläväisestä ja lämpimästä muualta maailmasta inhottavan kylmään ja elinkelvottomaan Suomeen vaivautuva kosmopoliitti ei sopeudukaan valtaväestöön, vaan tuista, monenlaisista ilmaisista kotouttamistoimenpiteistä sekä koulutuksesta ja kielikursseista huolimatta eristäytyy sekä jää työttömäksi.

 

Tietäähän sen, että vierasmaalainen joutuu kokemaan suomalaisten sietämättömän vihamielistä kohtelua ja syrjintää, vaikka kuinka yrittäisi sopeutua. Vieras koittaa pitää jo tämänkin takia tiukasti kiinni ihmisystävällisemmän kotimaansa tavoista (kuten esimerkiksi naisten alistamisesta, eläinten rituaaliteurastuksista ja lasten silpomisesta) joista värittömien suomalaistenkin sopisi ottaa oppia, eikä aina vaan niuhottaa. Laajakatseinen tulija saattaa jopa ystävällisesti vaivautua osoittelemaan suomalaisten ongelmia ja kritisoimaan Suomen monikulttuurivihamielistä lainsäädäntöä, kun itsekritiikki ei oikein ota luonnistuakseen masentuneilta juopoilta. Se on toki ansaittua kritiikkiä, kun on Suomen kaltaisesta susimetsästä kyse.

Jos tulija ei sopeudu, se johtuu muukalaisvihamielisistä suomalaisista. Suomalaiset eivät ole tehneet tarpeeksi, että arvon vieras viihtyisi ja tuntisi olonsa kotoisaksi oman kulttuurisen luontonsa toteuttamista silmällä pitäen. Ei sellainen vetele! Tässä on nyt vakava itsetutkiskelun paikka suomalaisille. Varta vasten perustetulle kriisiryhmälle tarvitsee antaa pari milliä tukea. Ei ketään vierasmaalaista saa eristää valtakulttuurin ulkopuolelle tai saada tuntemaan oloaan ei-toivotuksi. Se on epäinhimillisen julmaa syrjintää ja ksenofobiaa. Ei tuolla tavalla voida toimia monikulttuurisessa, suvaitsevaisessa maailmassa.

*******

Usein käy myös niin, että Suomesta muualle maailmaan jostain kumman syystä hortoilemaan lähtenyt finski ei sopeudukaan kohdemaansa valtakulttuuriin, vaan stressaantuu, on eksyksissä, kokee itsensä tarpeettomaksi ja turhaksi. Hän ihmettelee, että mikä hänessä oikein on vikana. Mikäköhän!

Suomalainen ei muista tuulettaa koko ajan kitapurjeitaan, joten hänen täytyy olla hieman vajaa. Syntyjään hapannaamainen ja hiljainen suomalainen saa osakseen joviaalia alaspäin katsomista ja vinoja hymyjä. Häntä arvellaan alemman luokan kansalaiseksi, koska hän ei puhu vieraan maan kieltä täydellisesti, ei osaa viuhtoa käsillään tai huutaa kauniisti, ei osaa harjoittaa monimutkaista sarkasmia ja älyllisiä kielipelejä, ei osaa paikallista monimutkaista käytöskoodistoa etu- ja takaperin, eikä millään sisäistä lipomisen ja liehakoinnin valtavaa sosiaalista merkitystä, vaikka kuinka yrittäisi.

Joustamaton suomalainen ei ota opikseen, vaan ärsyyntyy kovasti vierasmaalaisten virnuilusta, vetäytyy omiin oloihinsa ja vaikenee pian entistä sujuvammin monella kielellä. Ei sen puoleen, että ketään voisi vähempää kiinnostaa.

Suomalainen ei vaivaudu kiittämään onneaan, kun on onnistunut pääsemään hienoon vieraaseen maahan. Eikä osaa huumorintajuttomana pökkelönä arvostaa edes sitä, kun häntä koitetaan hassunhauskasti kusta silmään ja dissata joka käänteessä, - sehän on vain paikallinen initiaatioriitti, vilpitön yritys sopeuttaa tulija eläväiseen valtakulttuuriin. Suomalainen kehtaakin pahoittaa ahtaan mielensä, kun joutuu ottamaan lukemattomia kertoja yhteyttä työnsä hoitamatta jättäneisiin, mutta palkkansa laskuttaneisiin tahoihin. Kostoksi törkeästä hoputtamisesta on ihan oikein laittaa suomalaisen asia takaisin ö-mappiin, jonne se kuuluu. Kuka tuommoista natsia nyt viitsisi asiakaspalvella.

Suomalainen valittaa lisäksi pikkusieluisesti, ettei saa tarpeellista infoa, ilmaisia kielikursseja tai pääse mukaan kohdemaahan sopeuttavaan toimintaan, kuin kaivamalla sinnikkäästi kiven alta ja maksamalla paljon rahaa. Hoh! Kehtaakin odottaa erikoiskohtelua, mokoma! Kas kun ei punaista mattoa vaadi. Hienon ja sivistyneen maan ihmiset sentään tietävät, että sopeutuminen on pelkästään itsestä ja omasta lompakosta kiinni ja maassa maan tavalla. Jos ei kelpaa niin sen kun suksii takaisin pohjolaan.

Jos suomalainen vielä erehtyy ihmettelemään vierasta maata kumman jälkeenjääneeksi, toimimattomaksi ja logiikattomaksi kotimaahansa verrattuna, tai huomaa häpeäkseen arvostavansa enemmän suomalaista tehokkuutta, suoruutta ja toimivuutta, kuin kaikenkattavaa rentoa huithapeliutta ja laiskanpulskeaa anarkiaa, niin vika on edelleen suomalaisessa itsessään. 

Finskit varmaan kuvittelevat pienissä mielissään, että heidän mämminsä, saunavastojensa ja kossupullojensa pitäisi oikeasti kiinnostaa jotakuta ja aiheuttaa haltioitunutta päivittelyä.

Ulkomaille, kuin hollitupaan likaisissa nokiakumppareissaan rontosteleva suomalainen ei vaan kykene silottelemaan uppiniskaista metsäläisen luontoaan. Ei edes sen vertaa, että painaisi nöyrästi päänsä kaiken sen vieraan maan hienouden ja edistyneisyyden edessä, mikä ylittää suomalaisen rajallisen ymmärryskyvyn.

 

Pikkuhiljaa sisuton suomalainen jättäytyy vapaaehtoisesti takavasemmalle tai saattaa jopa palata surkeaan kotimaahansa (jonne kukaan täysjärkinen ei voi oikeasti haluta). Kukaan ei jää ikävöimään - ei suomalainen kuitenkaan olisi ollut kovin hyvää seuraa kuuromykkänä jurottaessaan ja otsatukkansa alta mulkoillessaan.

Vika on joka tapauksessa aina suomalaisessa itsessään - kun suomalaiset nyt eivät vaan luontojaan osaa sopeutua vieraaseen kulttuuriin, eivät kotimaassaan eivätkä muualla. Kyllä ovat kummia epeleitä, ei muualla vaan tuommoisia näy.

Ehkäpä suomalaisten, tuon maailman onnettomimman kansan tulisi vaan pysytellä kotimaassaan keskenään, vaimoaan ja lapsiaan sekä kotieläimiään hakkaamassa ja viinaa juomassa, eikä väen vängällä pyöriä riesana paremman väen jaloissa maailmalla.

Ongelma

Olisi ihan hirveästi tapahtunutta ja ajateltua, jonka haluaisin saattaa sanoiksi ja kuviksi. Mutta yhä useammin, kun yritän kirjoittaa jotain, mitä tahansa, läkähdyn sanojen taakan alle kauan, ennen kuin saan aikaan lähellekään valmista. Blogikansiossani on satoja keskeneräisiä luonnoksia, joista en raskisi luopua. Joka kerta kun palaan niihin, niin innostun, että tätäkin pitäisi jatkaa ja tätä ja tätä.

Milloin tässä oikein pääsi käymään näin? Etten enää pysy kaiken minulle tapahtuvan vauhdissa? Etten enää jaksa purkaa tekstiksi kaikkea sitä, mitä koen, mikä päätäni liikuttaa ja tahtoo itsepintaisesti tulla kirjatuksi muistiin. Keskeneräisiä aihioita on kertynyt ainakin vuodesta 2009 asti. Soimaan itseäni siitä, etten saa tallennetuksi tarinoita, joista eritoten itseni olisi taatusti kiva lukea yksityiskohtaisia kuvauksia kymmenen vuoden päästä.

Mitäpä jos silloin tällöin kirjoittelisikin kokonaisten kertomusten sijaan vain rentoja lyijykynäluonnoksia, ääriviivojen hahmotelmia, puhelinluettelon reunaan tuherrettuja sydämiä ja pääkalloja? Ilman sensuuria, tajunnanvirtana. Olen jopa saanut ajatuksen uudesta blogista, jonka nimi olisi Tuhat ja yksi muistoa.

Tyyliin vaikkapa tällaista arkipäivän absurdismia, että tänään vessanpöntössäni kellui iso hämähäkki. Mietin, että mikäköhän Darwin Awardsin tavoitteleminen oli saanut hättiäisen sinne putoamaan. Hetken mielijohteesta en vetänytkään pönttöä, vaan kokeilin paperinpalasen kulmalla, oliko myttyräksi kokoon käpertynyt hämis hengissä. Olihan se ja varsin äkäisesti hengissä olikin. Juoksi pelastuspaperia pitkin kuin alien ja hyppäsi lennossa lattialle, vaikka sillä oli vain viisi jalkaa. Totesin seuratessani sen päättäväistä menoa, että oli muuten epäilyttävän iso örkki ja toi jälleen kerran mieleeni hobo spiderit. Mahdoinkohan se sittenkin olla minä, joka tavoittelee sitä Darwin Awardsia, eikä ota kokemastaan opiksi? Edellisen tod, näk. hämähäkinpuremani paraneminen ei kestänytkään kuin pari kolme vuotta ja käsivarren inhottavat arvet kutisevat vieläkin silloin tällöin niin, että tekisi mieli raapia veitsellä veresnahkaa myöten.

Mutta nyt minä julkaisen tämän, enkä laita jaappailtavaksi luonnoskansioon. Ihan kuin tässä nyt muka joku kustannusosakeyhtiön kynnys olisi ylitettävänä...

WHITEOUT

Vuoristossa rämpiessä ei riitä, että luottaa ennusteisiin, vaan on varauduttava jokseenkin kaikkiin kuviteltavissa oleviin säihin ja säänmuutoksiin. Aamunkoiton shortsikeli ei takaa sitä, etteikö voisi saada iltapäivällä niskaansa jääräntää. Ulvova hileviima, joka meinaa kuoria nahan naamasta, voi leppyä tunnin sisällä säkenöiväksi auringonpaisteeksi ja sitten jo tuleekin kova kiire vähentää michelinkerroksia lämpöhalvauksen välttämiseksi.

Pidämme sääriskit aina tiukasti mielessä, kun suuntaamme korkealle, mutta jouduimme eräällä reissullamme silti whiteoutiin, eli lumisateeseen, jossa ei näe oikeastaan yhtään mitään. Olihan vaan jännä kokemus. Ei nyt sentään vielä vaarallinen, mutta niillä liepeillä. Kun tarkemmin ajattelen, helvetti voisi olla juuri tuollainen: ei tulenlieskoja, ei hiiliä, ei hiilihankoja eikä sarvipäitä. Vain pelkkä ääriviivaton valkeus ja tyhjyys, josta äänikin tuntuu kadonneen.

Päätimme tehdä helpon sunnuntaipatikan Sept-Lauxin Grand Rocherille (1926m) komeaksi kehutun panoraman toivossa ja brittivahvistuksemme M:n syntymäpäivän kunniaksi. Aamulla lähtiessämme parkkipaikalta aurinko vielä pilkisteli, mutta Belledonnen korkeimmilla huipuilla luuhasi ankea sumu. Paikallinen ystävämme C. oli väittänyt pokkana, että sunnuntain sää on loistava, mutta emme tietenkään luottaneet kuulopuheisiin, vaan tarkistimme netistä, että iltapäivällä alueelle saapuu saderintama. Päätimme olla takaisin alhaalla, ennen kuin saisimme koiranilman riesoiksemme.

Pääsimme taas vaihteeksi manailemaan hiihtokeskuksen surkeita opasteita. Meillä ei ollut itsellämme alueen isoa karttaa ja kappas kummaa, niitä ei myyty hiihtokeskuksessakaan (mitä nyt turhaan, ainahan voi kysyä vastaantulijoilta...). Aseman seinän ison kartan oli joku repinyt parempaan tarpeeseen ja laskettelurinteiden ainoassa opastaulussa ei vahingossakaan mainittu, mistä alkaa lumikenkäreitti Grand Rocherille. No tähän alkaa jo turtua. Patonkila ei todellakaan ole informaatioyhteiskunta, vaan mieluumminkin disinformaatioyhteiskunta - ilmankos kohtaankin lähes päivittäin ranskiksia, jotka ovat eksyksissä ja tulevat kyselemään minulta, mihin suuntaan heidän oikein pitäisi mennä (silmien pyörittelyä).

Räpiköimme sitten Jänismiehen kompassin suuntimana lumikengillämme halki mäkisen metsän ja pääsimme muutaman kilometrin jälkeen kohtaan, jossa oli ensimmäinen kyltti Grand Rocherin harjannereitille. Tässä vaiheessa kävi myös selväksi, että tämänpäiväinen maisematarjoilu rajoittuisi sumuverhoon. Kun reitti kuitenkin oli helppo ja vaaraton, niin päätimme kävellä läntystää harjoittelun vuoksi huipulle asti, kun oltiin kerta sinne asti vaivauduttu. Harjanteen reuna oli kuitenkin merkitty hyvin näkyvillä aidanseipäillä, joita seuraamalla löytäisimme varmasti alas paksummassakin usvassa.

Kävimme toteamassa, että on siellä huipulla puolilaho risti ja kenties kiva näkymäkin hyvällä säällä. Vedimme sitten vähän suklaakakkua ja patonkia naamaan parin kitukasvuisen puun katveessa ja lähdimme saman tien paluumatkalle. Noin puolivälissä alkoi sitten paksun sumun lisäksi sataa lunta ja yhtäkkiä olimme totaalisessa whiteoutissa.

Omat jälkemme sentään näkyivät lumessa vielä useamman kilometrin ajan. Mutta jos pysähtyi, otti aurinkolasit pois päästä ja tiiraili ympärilleen, niin sitä huomasi olevansa kauttaaltaan vitivalkoisessa maailmassa, jossa ei ollut horisonttia, kontrastia, korkeuseroja eikä mitään muuta, kuin me kolme ja muutama lumessa näkyvä askelma sekä pari keppiä. Vallitsi lähes täydellinen hiirenhiljaisuus, putoavia lumihiutaleita lukuun ottamatta. Spuukia! Täytyi äkkiä päästä jälkiä pitkin niin pitkälle kuin mahdollista, ennen kuin ne peittyisivät kokonaan.

Harjanne menikin helposti mutta sitten yhtäkkiä rinne kääntyi alamäeksi ja yhdessä hetkessä katosivat niin jäljet, kepit kuin varmuus suunnastakin. Tiesimme jotakuinkin mihin meidän täytyi laskeutua, joten taiteilimme rinnettä alas vain todetaksemme, että olimme kylläkin solan pohjalla ja löysimme opasteviitan, mutta viitta oli väärä ja sen vieressä oli pieni mökki jota kukaan meistä ei muistanut nähneensä menomatkalla. Kiitos aina niin täsmällisten ranskalaisten, opasteviitta näytti karttaan ja kompassiin verrattuna jokseenkin päin helvettiä ja väitti, että hakemamme kohta oli siellä mistä juuri olimme tulleet. Onneksi Jänismies ei suostunut uskomaan kylttiin, vaan suunti meille uuden reitin kompassilla. Täten löysimme takaisin reitille, jonka olimme missanneet noin sadalla metrillä. Ellemme olisi löytäneet reitille, olisimme sitten vain tyynesti palanneet jälkiämme pitkin mökille ja odottaneet tuiskun loppumista. Vaikkapa sitten seuraavaan päivään asti.

Tässä vaiheessa alkoi jo tuntua siltä, että lunta oli tullut ihan jumalattomasti, varmaan ainakin parikymmentä senttiä. Ähelsimme hikisinä laskettelukeskuksen huipulle ja päätimme pitää kunnon tauon kahvin ja lumensulattelun merkeissä. Näinä hetkinä se iso kermakahvi maistuu eritoten jumalten juomalta.

Minä olisin halunnut patikoida takaisin alas, koska olin varma ettei lasketteluhissiin saa mennä ilman suksia. Yleensä kun ei koskaan saa. M sanoi kannattavansa hissiä ja Jänismies oli samaa mieltä, sillä paluu ja etenkin autoilu vaikeutuisi sitä mukaa, mitä enemmän lunta sataisi. Suksettomuus ei sitten ollut mikään ongelma hissivartijalle ja hän pysäytti puutarhakeinumaisen tuolihissin ihan meitä varten. Vastaan tulevat laskettelijat (kyllä, jopa tuossa kelissä mäessä oli hulluja laskettelijoita) haastoivat meitä lumisotaan nakkelemalla palloja, johon Jänismiehen piti tietysti vastata. Varoitin Jänismiestä, että uskallapas vaan heittää jotain pahaa-aavistamatonta hiihtäjää päin pläsiä, niin laitan sinulle lumipallon housuihin. Alhaalla joutui hyppäämään pois vauhdissa, mutta onneksi ei sentään toimintaelokuvatyylillä.

Kaivoimme reggaerekan hangesta ja otimme vielä kyytiin neljä räntäsateessa värjöttelevää nuorta laskettelijaa, jotka heitimme matkan varrella olevaan lähikaupunkiin. Kiva jeesata liftareita, kommunistiautoilu on lähellä sydäntäni, koska olen itsekin matkannut paljon peukulla.

Vaan olihan reissu. Ei vastaa käsityksiäni ideaalista vuoristopäivästä, mutta kävi selviytymisharjoituksesta. On siistiä huomata, että pystyn säilyttämään huumorintajuni ja toimintakykyni moisessa koiranilmassa, eikä tule mieleenkään valittaa. Voihan se ominaisuus jonain päivänä jopa pelastaa hengen.

Se mikä ilahduttaa tässä masokistisessa rypemisessä eniten, on räväkkä kontrasti: Reissun jälkeen on erityisen autuasta palata kotiin, käydä kuumassa suihkussa, pukea päälleen lämmintä ja villaista sekä juoda mukitolkulla kuumaa. Ja todeta että sänky on uupuneen taivas ♥. 

SLAAVILAISIA MUSIIKKILÖYTÖJÄ

Alitajuntani on rakentunut niin, että kansanfantasioihin nojaava venäläinen kirjallisuus, musiikki, taide ja estetiikka iskevät meikäläiseen kuin bensantuoksuiseen marinadiin säilötyt, Pietarilaisesta kauppahallista ostetut valkosipulit ja suolakurkut sekä tuntemattomat vihreät härpäkkeet. (Kuulostavat pelottavalta, mutta olivat älyttömän hyviä, tiedä sitten miten terveellisiä...)

Itärajan tuolla puolen en ole käynyt yli kymmeneen vuoteen, mutta toisinaan minuun iskee kalvava Venäjäkuume. Sen vallassa kuuntelen päivästä toiseen slaavilaisen melankolian, liekehtivien tunteiden, samettisen täyteläisyyden ja aromaisen villeyden sävyttämää musiikkia. Länsimaiseen rappiomusiikkiin olen lievästi sanottuna kyllästynyt, harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta, mutta idän rytmit ja alkukantaiset äänet saavat geenini tanssimaan, ovathan kaukaisimmat sukujuureni jossain Itänaapurin maaperällä. Sitä paitsi Venäjän kieli on yksi kauneimmista tuntemistani kielistä, sen kuuleminen herättää minussa väristyksiä.

Pitämisilläni ei ole mitään tekemistä sen kanssa, miten kauheaa itänaapurimme politiikka, elämäntola tai ihmisoikeudet ovat, muista saappaan alle tallatuista humaaneista kukkasista puhumattakaan. Itä on villien kiilusilmäpetojen valtakunta (hah, ihan kuin koko maailma ei olisi...), sen tiedän, mutta älkäämme unohtako, että jopa lantakasasta tai tunkiosta voi versoa upea ruusu.

Tämänkertaisen Venäjäkuumeeni ansiosta olen löytänyt ja uudelleenlöytänyt useita kiinnostavia muusikoita ja kappaleita, joita tulen vielä kuuntelemaan paljon. Tässäpä parhaimmat:

BABA YAGA on vanha rakkauteni, vinkeä sekoitus englanninkielistä hempeilevää rokkia kudottuna jylhän venäläisen kansamusiikin sekaan. Kokoonpanossa vaikuttivat irlantilainen kitaristi-laulaja-sanoittaja Jamie Winchester, unkarilainen kosketinsoittaja-laulaja-sanoittaja Tibor Bornai ja venäläinen kansanmusiikkiryhmä Karagod.

Yksi Baba Yaga-ikisuosikkejani on traaginen Where will you go? / Куда ты пойдёшь? Rakastan myös sekä Baba Yagan, että Karagodin yksinäänkin esittämää kappaletta So ends another day / Так заканчивается день. Alla Karagodin huikea versio. 

KARAGODin  (КАРАГОД) kiven alla olevan musiikin takia joutunen ehkä testaamaan, miten venäläisen musiikin ja videoiden onlinekauppa RUMVI mahtaa toimia, Pay Palia käyttäen tietenkin. Samperit kyllä ehdottelevat miniminä 20 dollarin siirtämistä, saas nähdä uskallanko koittaa. Vähintäänkin Rumvi on oivallinen paikka kuunnella ja löytää uutta musaa, roikun siellä nyt lähes joka päivä tekemässä löytöjä.

Edit: Uskalsin sitten koittaa, kun kiusaus kävi ylivoimaiseksi ja PayPal sekä musiikin osto toimivat niin RUMVIssa kuin MEDIA CLUBissakin moitteettomasti. Voi turmion tie, minkä pandoran lippaan löysin...

Vähän houkuttaisi myös ukrainalaisen MEDIA CLUBIN asiakkuus. Syystä että näitä himoitsemiani ei todellakaan saa lähikaupasta. Nämä vinkit siis tosiaankin omalla vastuulla, vaikka näyttäisikin että ne saattavat jopa olla luotettavia.

FABRIKA (Фабрика) on taas tapaus sinänsä. Mistäköhän minä onnistuin tämänkin trion kaivamaan päivänvaloon? Ryhmä hemaisevia, arveluttavan vähäpukeisia pimuja laulamassa Talentissa ja ties missä Venäjän idolsissa. Menisi automaattisesti öö-mappiin ellei kyseessä tosiaankin olisi ryhmä ylimaallisen kauniita, oikeasti lahjakkaita ja koulutettuja muusikoita, jotka voisivat laulaa vaikka Väinämöisen suohon perunasäkkiin pukeutuneina. Kukahan apina on kuvitellut, että heidät pitää vielä tämän kaiken lisäksi pukea seksinukeiksi promokuvia varten... Mutta tytöillä on joka tapauksessa tarttuvaa musaa. Hauskan ironinen Ne vinovataja Ja, sekä leiskuvan kaunis Gadalka. Oi että rakastan tuota Gadalkaa, tyttöjen lisäksi myös tuota yhtä hurmaavaa kaljupäistä tanssijamiestä. Tehtaan tytöt ovat vetäisseet myös upean Uralin Pihlaja -esityksen ainakin kiinalaisille.

Synkeältä ANASTASIA PRIKHODKOLTA (Анастасія Костянтинівна Приходько) löytyy puolestaan ainakin kaksi helmeä: Vera ja Mama. Tämän naisen maskuliininen kontra-altto jysähtää suoraan palleaan. Haloo kaikki maailman goottibändit, miksi tämä nainen ei ole palkattu laulajaksenne? Anastasia on valitettavasti ryvettänyt itseään typerässä rasismikohussa, laukomalla ääliömäisiä kommentteja kiinalaisista ja mustaihoisista. Siitä en tykkää yhtään, mutta hänen laulustaan kyllä, enkä voi olla kuuntelematta (niin kauan kuin sanoituksissa ei ole rasismia). Voi kun hän osaisi pitää turpansa kiinni invalidien mielipiteidensä suhteen ja vain laulaa! Siperia (=paska julkisuus) ehkä kasvattanee. Mutta ÄÄNI!!!!

Viime vuoden lopulla kuuntelin paljon eteeristä ORIGAN, eli Olga Vitalevna Yakovlevan (Ольга Витальевна Яковлева) musiikkia. Kyseinen venäläinen laulajatar työskentelee enimmäkseen Japanissa, tehden musiikkia mangaelokuviin. Hänen kappaleistaan soittolistalleni ovat jääneet La Ronde Lunaire, Polyoshka Pole ja Yobanaide.

Että slaavilaista melankoliaa korvan täydeltä, olkaapa hyvät :)

Paitsi että editinä on lisättävä vielä yksi ihana ukrainalainen bändi, josta Tiikeritoveri vinkkasi ja joka on alunperin ystävättäremme S. "Potkukelkan" (:-) löytö:  Океан Ельзи

 

KATWISE

 Katwise

Käsistään taitavat, huikealla mielikuvituksella varustetut ihmiset ovat niin elämän ruususuola, intiaanisokeri, sahrami ja espelettepippuri! Taas kerran tuli netissä vastaan käsittämättömän lahjakas velho naiseksi. Saanko esitellä, Kat O´Sullivan, taiteilijanimeltään Katwise.

Tämä intohimoinen sielunmustalainen ja sen sata maata kolunnut maailmanmatkaaja on kustantanut seikkailunsa kehittelemällä ja myymällä sanoinkuvaamattoman hienoja mustalaisvaikutteisia tilkkuvaatteita. Sen lisäksi, että Katwisen vaatteet ovat lumoavaa silmänruokaa, ne on tehty kierrätysmateriaalista ja suunniteltu kestämään kulkurielämän edellyttämää käyttöä. Hän ei ole toki ainoa, joka tekee näitä saman tyylisiä "gypsy elf / pixie coateja," mutta nähtävästi yksi netissä näkyvimpiä.

Katwise ei pelkästään myy valmiita vaatteita, vaan hän on myös koonnut oppaan, jolla kuka tahansa voi koittaa onneaan oman haltijatakin tai kädenlämmittimien teossa: TUTORIAL.

WWW.KATWISE.COM
KATWISE ETSY SHOP
Making A Katwise Sweater Coat
Inspired by awesome
Your Fantasy Costume
SIMPLY PRETTY

Mennyt vuosi 2011

Yhteenveto menneestä vuodesta 2011.

Oletko tehnyt jotain tänä vuonna, mitä et ole ennen tehnyt?

Jo vain! Koskimelonut Ardechissa, liidannut, kalliokiivennyt taitojeni äärirajoilla ja kokeillut savupiippukiipeämistä, rapeloinut kuiluun jonka pohjaa en näe, kokeillut Haedong Kumdoa, kiivennyt Grossglocknerille, käynyt Avignonin teatterifestivaaleilla, nähnyt Annecyn järvifestivaalin supermassiivisen ilotulitusshown, saanut hikisen pusun tuliakrobaatilta, tehnyt hirvipaistia ja viettänyt poikkeuksellisesti perhejoulun hirsimökillä korvessa.

Kerro pari parasta muistoasi tältä vuodelta?

Vuoden upein päivä, patikka Adele Planchardin reitillä. Niin kaunista, etten sanotuksi saa. Vehreä laakso, auringonpaistetta, jäätikköpuroja, Ecrinin vuoret, Les Agneauxin jäätikkö, alppikukkia, jäänsiniseen altaaseen kuohuva pieni vesiputous, huikeanvihreiden vesikasvien täyttämä lampi....

Le Glacier de la Pilattella tuuli huipun lähellä niin kovaa jääkiteistä lunta, että toisesta poskipäästäni iho kesi ruvelle ja toinen silmäni turposi umpeen matkalla alaspäin. Jäisen rinteen alastulo pelotti ihan simona. Ja tämä oli erittäin helppo jäätikköreissu, eikä korvat paljaina hilluneen E:n mielestä ollut edes huono sää (bushit!)... Hyvät muistot jäi silti maisemista.

Mont Aiguillen huippu (Mount Inaccesible!!). En meinannut millään uskoa, että kiipeäisimme sen, mutta niin vain kiipesimme. Rouvan pieksut, että oli päräyttävä köysilaskeutuminen sieltä alas.

Trois Pucelles, kalliokiipeilyä oikein tosissaan. Ikinä en ole ennen kiivennyt savupiippua ja ei kun vaan kylmiltään torveen kärvistelemään! Postilaatikon kokoisesta reiästä kiipeäminen oli myös kokemusten aatelia. - Se, kuinka minua huomattavasti isompi mies tuli myöhemmin samasta kohtaa, rikkoo fysiikan lakeja. Ranskikset pudottelivat vahingossa huipulta kiviä kuluaariin, onneksi eivät sentään osuneet meihin. Huipulla oli aivan mielettömät näkymät Grenoblen laaksoon.

Grossglockner... en edes aloita tässä. Kirjoitan mieluummin kokonaisen jutun.

Oletko muuttunut paljon viimeisen vuoden aikana?

Mielestäni olen. Pinnaani on venytetty vuoden kuluessa niin pitkälle, että se roikkuu velttona kuin mummon alushousujen kuminauha. Ikävä kyllä, kun katselee tarpeeksi paljon hölmöilyä ja vötkyilyä, alkaa muuttua vähän kerrassaan itsekin evvk:ksi. Tulee sellainen olo, että "tehkää ihan mitä lystäätte, minä lähden kävelemään toiseen suuntaan taakseni katselematta". Välinpitämättömyys toki säästää paljolta energiantuhlaamiselta ja mielensäpahoittamiselta, mutta en silti tykkää vaivihkaa hiipivästä kyynistymisestä.

Oletko saanut uuden ystävän tämän vuoden aikana?

Kyllä, E:n jonka kanssa jänkkääminen on parhaimmillaan loistavaa viihdettä, koska olemme noin joka asiasta eri mieltä ja jaksamme perustella näkemyksiämme loputtomiin. Pahimmillaan vuorovaikutuksemme on närkästyneen ällistyksen täyttämää huge misunderstoodia, koska olemme kuitenkin niin totaalisen eri planeetoilta kotoisin. Ei olekaan vähään aikaan ollut noin paljoa pureskelemista yhdessä ihmisessä.

Synnyttikö kukaan läheisesi?

Ystäväni sai pojan ja alivuokralaisena pääsin seuraamaan kärsimysmaratonia lähietäisyydeltä. Onneksi kaikki meni hyvin.

Missä maissa kävit?

Ranska, Ruotsi, Itävalta, Sveitsi, Liechtenstein.

Mitä sellaista haluaisit vuodelta 2012, joka ei onnistunut vuonna 2011?

Lisää vuorenhuippuja, patikoita ja luontoelämyksiä. Säkkini on niiden suhteen pohjaton. Ja sitten pienenpieni vieno toive kissajumalille: CATS

Mikä päivämäärä säilyy muistissasi vuodelta 2011?

29.08.2011. Yksi elämäni onnellisimpia päiviä rakkaani kanssa.

Vuoden suurin saavutuksesi?

GROSSGLOCKNER!!! Olen unelmoinut Ison Kellon huipusta vuodesta 2005 ja viimeinkin pääsin sinne Jänismiehen ja E:n seurassa! Keskustelimme juuri gradua tekevän ystäväni kanssa subliimin käsitteestä ja toden totta "Subliimin kokemus tarkoittaa, että jokin valtava kohottaa meidät luokseen ja lainaa meille esteettisessä kuvittelussa osan omaa suuruuttaan." Juuri tältä minusta huipulla tuntui.

Vuoden suurin epäonnistuminen?

Harmittaa pirusti Dome de Neigen ryssiminen ja se, ettei minun reittimielipidettäni kuunneltu reissulla laisinkaan. Sää olisi ollut mitä mahtavin huiputtamiseen ja reissu olisi ollut tehtävissä, mutta inhottava railodippi ja serakin romahtaminen katkaisivat retkueen moraalisen selkärangan. Sen lisäksi reissun aikataulu oli ihan päin persettä säädetty vituttavine kivirakkoineen. Jälkeenpäin ajateltuna olisin tosin saanut ehkä maksaa huipulla käymisestä jalan totaalisella hajoamisella, sillä koskaan ei ole sattunut käveleminen noin paljoa kuin paluumatkalla - jokaisella askeleella puukko jalkapohjasta läpi, kiitos rasituksessa pahenevan hermopinteen ja niiden samperin myriadien irtokivien.

Mikä oli paras asia, jonka ostit?

Tulee mieleen kaksi, joista toinen äärikäytännöllinen ja toinen mielikuvallisesti merkittävä. Eli käytännöllinen huippuostos oli kirpparilta bongattu, käyttämätön valtion pukutehtaan Boreus-sade-tuuli-kaikensääntakki. Symbolisesti merkittävin ostos oli Rammsaun kirpputorilta löytämäni, metallisin edelweissein koristeltu kulunut nahkavyö, josta tuli tietyistä syistä minulle koko vuoden tärkein ja rakkain symboliesine.

Kenen käyttäytyminen ansaitsi kiitosta?

Jänismiehen upea, rohkea ja päättäväinen liidi Grossglocknerilla. Olen siitä hänelle mielettömän kiitollinen, koska sen ansiosta kesä sai kruununsa ja yksi unelma täyttymyksensä. On huikean hienoa katsoa kun rakkaani näyttää kyntensä silloin, kun muut vaan epäröivät!

Kenen käyttäytyminen aiheutti ahdistusta?

Ensinnäkin: ihmisten, jotka kohtelevat itseään huonosti.

Toisekseen: Ranskalaisten toimihenkilöiden. En ole toistaiseksi vielä tavannut ärsyttävämpää, aloitekyvyttömämpää, autistisempaa ja aikaansaamattomampaa väkeä koko elämäni aikana. Kaikki minkä heille jätti hyvässä uskossa hoidettavaksi joko A. kämmellettiin tai B. jäi silleensä niin kauaksi aikaa, että meillä kärähti käämi. Joka ikistä pienintäkin yksityiskohtaa piti itse mennä henkilökohtaisesti edistämään kädestä pitäen, ennen kuin mitään tapahtui. Suomalaisen näkökulmasta moinen on aivan mielipuolista touhua ja herättää kysymyksiä, että mistä helvetistä noille oikein maksetaan jos kerta asiakas joutuu tekemään koko ajan hartiavoimin töitä usuttaessaan heitä hoitamaan osuutensa. Laita ranskalainen asialle, mene itse perässä...

Esimerkkinä kämpän vuokraaminen: kesti koko kesän ja ynseissä toimistoissa asioiminen oli todella vastenmielistä puuhaa, internetin siirto osoitteesta toiseen: puolitoista kuukautta kuukautta vaikka lupailtiin muutamaa viikkoa, vuokran sovitun suoraveloituksen aloittaminen pari kuukautta (meille ja takaajallemme toki kyllä lähetettiin vuokran maksamattomuudesta johtunut törkeä uhkauskirje, joka sitten toimistolta tiedusteltaessa oli kuitenkin täysin aiheeton), jääkaapin korjaus: kaksi  kuukautta ja silti jääkaapin ovi oli väärinpäin, edellisen asunnon takuurahojen palautus: kolme kuukautta, lämpölaskun setviminen: (meiltä veloitettiin 1000e liikaa!) kolme kuukautta.

Mielenkiintoista, kuinka tässä maassa asiakas joutuu vasten tahtoaan toimimaan kuukausikaupalla ilmaisena, korottomana lainanantajana, kun taas pankit ja muut virastot kyllä kiskovat pienimmistäkin palveluistaan meheviä summia. Ja EI, kyse ei ole kulttuurishokista, vaan siitä tosiasiasta etteivät ranskalaiset hoida töitään, kuin aseella uhattaessa. Tämän ongelman ymmärtävät täysin VAIN maassa asuneet, joten turha tulla viisastelemaan.

Ranskan luottoluokituksen putoaminen EI ihmetytä minua pätkääkään. Sitä saa, mitä tilaa.

Mihin käytit suurimman osan rahoistasi

Matkustamiseen, kirpputoreihin sekä ruokaan.

Mistä innostuit eniten?

Kirjoittamisesta! Hittolainen, minullehan jopa maksettiin siitä ja lähetettiin vielä kehujakin jälkikäteen :)

Verrattuna tähän aikaan viime vuonna, oletko onnellisempi vai surullisempi?

Mielenrauha on nyt aika hyvissä kantimissa. Toivoisin voivani lahjoittaa sitä muillekin.

Rikkaampi vai köyhempi?

Hintusen köyhempi, mutta taloudellisesti enemmän voiton puolella. Tuli kivasti veronpalautuksia, pieniä yllätystuloja ja hiukan vähemmän pakollisia menoja, kuin mihin olin varautunut.

Mitä olisit toivonut tekeväsi enemmän?

Joogaa. Olo on notkea kuin rautakangella.

Entä mitä olisit toivonut tekeväsi vähemmän?

Säätäväni ranskalaisten toimistourpojen kanssa. Elämää ei voi käyttää enää yhtään sen hyödyttömämmin ja turhauttavemmin.

Jos voisit mennä ajassa taaksepäin ja muuttaa yhden hetken menneestä vuodesta, mikä se olisi?

Miettisin tosissani uusiksi kahden viikon karavaanihenkisen road tripin Välimerelle. Ei mennyt ihan kuin Strömsössä Miun Matkatoimiston suunnitelmat Jänismiehen sukulaisten kanssa. Etenkin kun Jänismies ja Jänismiehen isä molottivat korvanjuuressa samalla, kun koitin suunnitella lennossa muuttuneita reittivalintoja. Niistä kahdesta lähtee näet enemmän ääntä kuin apinalaumasta, kun vauhtiin pääsevät.

-Mitä, eikö miljoonakaupungissa muka ole yhtään parkkihallia, mihin paku mahtuu?
-Onko sen *keleen laventelimuseon osoitetta niin vaikea kertoa netissä?
-Ei, emme todellakaan lähetä etukäteen shekkiä koskimelontafirmallenne (ihan kuin olisi tarvinnut!).
-Ei taas shoppailemaan kenkiä...
-Ai ei kiinnosta teatterifestivaali, no mua kyllä kiinnosti ihan äärettömän paljon (tuliakrobaatti :-P).
-Joo, tosi tylsä Avignonin silta ja Paavin palatsi (ei vaan mun mielestä)
-Onko mahdollisimman monen pakko tilata niin pelottavaa ruokaa, ettette uskalla edes syödä sitä (joo ihan varmasti carpacciosta saa ebolan, luuvalon ja lapamadon) ja saatte sitten hepulin kun on sikanälkä? Omaperäiset valinnat, kukaan joskus kuullut moisesta? Pizza on useimmiten turvallinen vaihtoehto, jos muut ruuat ovat hepreaa :)
-Miksi aikuiset ihmiset eivät osaa huolehtia verensokeristaan? Minä en ole kenenkään ÄITI.
-Miksi ette lennä Bahamasaarille, jos ei Välimeren ranta kelpaa jne.

Toisaalta, kokemus se on pinnaa kiristävä kokemuskin ja kaikkea ei voi saada, jos 6 erihenkistä ihmistä istuu samassa kelkassa ja yksi koittaa navigoida koko rahan edestä, kun muille kaikki on jokseenkin "ihan sama".

Villi koskenlasku sentään näytti jäävän mieleen ikimuistoisena elämyksenä: anoppi putosi kajakista uppeluksiin ja jouduttiin pelastamaan appi karilta, mutta kaikilla oli silti lystiä. Selvisivät kunnon kalankkipatikastakin kunnialla, pisteet siitä heille. Ja pysyimme hyvissä väleissä kaikesta huolimatta :)

Mikä oli paras lukemasi kirja?

Johanna Sinisalon Kädettömät Kuninkaat.

Entä paras musiikillinen löytö?

Origa

Mikä oli vuoden suosikkielokuvasi?

Black Swan.

Mitä halusit ja sait?

Sain kukkuramitallisen huikeita kiipeilyjä, patikoita ja vuoria: Moucherotte (kesä ja talvi), Grand Som, Grand Veymont, Éperon des Gosses Mythiques, St. Eynard, Großglockner, Großvenediger, Gerbierin harjanne (projekti "kesken"...), Charmant Som (kesä ja talvi), Grand Galibier (jumittiin jääkuluaariin) Glacier de la Plate de Agneaux ja Adele Planchard (maisemat!!!!), Glacier et Tete de la Pilatte, Chamechaude (kesä ja talvi) Glacier Blanc, Ecrinin maja, Croix Belledonne, Mt Aiguille, Dent de Crolles, Trois Pucelles, Mont Sac, Saint Eynard, Le Lac du Crozet, Refuge de la Pra, Lacs Robert.

Mitä halusit, muttet saanut?

Joogakeinua, saappaita ja tatuointia. Kaikkea ei tarvitse saada.

Mitä teit syntymäpäivänäsi?

Heilutin miekkaa ja pitkää keppiä sekä muita "aseita" kuten kuulakärkikynää sydämeni kyllyydestä.

Miten kuvailisit vuoden pukeutumistyyliäsi?

Sakraali violetti ja pirskahteleva mandariini :)

Oletko joutunut tappeluun?

En hyökkää koskaan ensimmäisenä, joten en. Mielessäni olen kyllä monta kertaa mennyt läimäyttämään takaraivoon urpoja, joiden käytös vituttaa, kuten ratikassa tupakoivia pikku paskiaisia ja lonnivia patonkeja.

Oletko tehnyt mitään luvatonta vuoden aikana?

Kyllä vain. Kaikkeen ei jaksa kysellä lupia.

Oletko juonut liikaa?

Kyllä kerran, kiitos yllyttämisestä. Yhtenä iltana vedimme E:n kanssa iloiset pohjat puistopussikaljoilla ja vielä iloisemmat kukkurat Le Vieux Manoirissa (Jänismies tajusi sentään himmailla). Sana "kirahvi" aiheuttaa minulle vieläkin maksan kouristelua! Seuraavana päivänä minulla oli aivan kohtuuttoman tappava krapulapäänsärky ja ajoin useamman tunnin posliinibussilla Yrjölän kylään.

Krapulaa seuraavana päivänä oli vuorossa huikea vertikaalinen seikkailu Mt Aiguillelle ja elämäni päräyttävin rapelli 50m kuiluun. Kävi hiukkasen kunnon päälle ja harhapolun valinnasta seurannut nestehukka oli ikimuistoinen: jopa havunneulaset näyttivät meheviltä paluumatkalla. Opetus: ei enää ikinä naista väkevämpää vuorikiipeilyviikolla (*ääliö*).

Mikä oli vuoden suurin yllätys?

  

Mielenhallintani yllättävä lujuus pelottavissa paikoissa. Kun pelkään tarpeeksi, lakkaan pelkäämästä. En tiennytkään olevani niin kylmäpäinen tarvittaessa.

Miten vietit joulun ja Uuden Vuoden?

Joulun vietin hirsilinnassa lähisukulaisten kanssa ja Uuden Vuoden toisella mökillä ystävien seurassa syöden kuin nälkiintynyt susilauma.

Ketä kaipasit?

Ihan vähän Jänismiestä välillä. Kaipaaminen on pateettista ajanhukkaa ja jossittelua, en anna itselleni siihen lupaa turhanpäiten.

Mikä sai sinut pysymään järjissäsi?

Kiipeily. Kalliota pitkin kiipeäminen ja siinä syntyvä flow, "kiven taju", on suunnattoman rauhoittavaa ja mielekästä puuhaa. Vähän kuin puita halailisi, paitsi että on paljon, paljon jännempää. Siis jännää ja rauhoittavaa yhtä aikaa... ota siitä nyt sitten selvää.