maanantaina, kesäkuuta 30, 2008

Pelastusoperaatio Pesukarhu

Tuli taas koettua sellaista, että tuikki adrenaliinia veressä vielä pari tuntia tapahtuneen jälkeenkin.

Olin Jänismiehen seurana puolesta yöstä aamukolmeen asti töissä, kun piti sulattaa ja kuivata kryostaattia. Lähdimme sitten kotiin ja läntystimme leppeän lämpimässä yöilmassa laitoksen takapihalla olevalle autollemme. Kääntyessämme nurkan ympäri saimme kunnon sätkyn, kun autojen varjoissa hiipivä matala, köyryselkäinen elukka päästi pahan porun. Kiilusilmäinen naamionaama osoittautui pesukarhuksi. Samalla alkoi kuulua hurjaa kirkumista myös edessämme olevasta viemärikaivosta.

Viemärin ritilässä roikkuivat pienet, mustat ja hyvin inhimillisen näköiset sormet toivat viimeistään mieleen jonkin epämääräisen viemärikauhuelokuvan. Ritilässä roikkuja huusi kuin päätä leikattaessa ja tajusimme pian, että siellähän on muuten pesukarhunpoikanen loukussa. Nopean tilannekatsauksen jälkeen Jänismies ryntäsi hakemaan rukkasia laitokselta ja minä jäin vahtimaan tilannetta.

Pidin silmällä pesukarhuemoa, sillä oli todennäköistä että se yrittäisi puolustaa pentuaan kynsin ja hampain. Tiedän, että pesukarhut ovat ahdistettuina hyvin aggressiivisia ja niillä voi olla vesikauhu, joka ei välttämättä aiheuta kantajalleen mitään näkyviä oireita, mutta tarttuu kyllä puremasta tai raapaisusta.

Emo kiersi minua lyhyellä säteellä selkä köryssä, sähisten minulle. Se oli hyvin kaunis, hopeaturkkinen eläin. Puhuin sille hiljaa ja tyynnyttelevästi, varautuen koko ajan ottamaan jalat alleni ja ryntäämään sisätiloihin. Yllätyksekseni emo antoi periksi, lähti perääntymään ja hiipi laitosrakennuksen nurkalle. Juuri ennen kuin Jänismies ja hänen avuksi lähtenyt työkaverinsa E saapuivat pihalle, näytti siltä että emo kiipesi talon seinää ylöspäin sadevesiränniä pitkin. Käskin poikia pitämään selustaansa silmällä ja laitoin merkille, että natiivi E oli erittäin varuillaan. Hän piti ilmeisesti tilannetta vaarallisena (tosin ihan perustellusti), koska ei tullut lamppunsa kanssa lähellekään viemärin ritilää. Pyysin lampun häneltä itselleni ja menin kurkkaamaan. On tullut nuorempana sen verran käsiteltyä villikissoja, että tiedän mitä odottaa, jos eläin sekoaa pakokauhusta.

Jänismies nosti rukkasilla viemärin kantta ja asetti sinne lankun. Pikkukarhu pudottautui viemärin pohjalle parkumaan. Näimme, että kaivoon johti todella ahdas sadevesiputki jota pitkin se raukka sinne oli itsensä pungertanut, eikä osannutkaan tai pystynytkään enää palaamaan takaisin. Menimme kauemmas odottelemaan, että pesukarhu mönkisi pois loukustaan. Kun se oli ryöminyt hetken aapailtuaan lankkua pitkin ylös, syöksyimme nostamaan viemärinkantta paikoilleen, ettei pikkuinen vain menisi sinne uudestaan.

Silloin parkkeeratun auton alla eksyneenä tötterehtivä "minicritter" äkkäsi meikäläisen ja lähti viipottamaan nenäänsä kipristellen minua kohti, vaikka paukutin rukkasiani yhteen ja koitin häätää sen tiehensä. En tiedä mitä vielä hetki sitten meitä aivan järjettömästi pelänneen pikkukarhun päässä ja ennen kaikkea nenässä liikkui. Se suuntasi erittäin päättäväisesti minua päin, vaikka peräännyin koko ajan sen tieltä välttääkseni koskemista. Pakitin ja pakitin, mutta pikkutyyppi vain viipotti minua kohti säälittävän nyyhkyttäviä mnyyh, mnyyh -ääniä päästellen. Paikallaan seisovista pojista se ei piitannut tuon taivaallista. Pitäisiköhän minun kenties olla feromoneistani ja niiden lähettelemistä eläinemoviesteistä huolissani :) ? Sivukaneettina mainittakoon, että pesukarhuilla on erittäin hyvä hajuaisti.

Poikien hämmästyneiden katseiden ja epäuskoisen naurunkäkätyksen saattelemana minä kipitin isoja luuppeja pitkin pihaa, itkevä pieni pesukarhu kintereilläni. Se ei luovuttanut sitten millään, vaikka paukutin edelleen rukkasiani yhteen ja huusin sille lujaa, että hus mene pois! Hetken aikaa jonkinlainen pateettinen emovaisto (pienet suloiset pörröiset eläimet, you know) meinasi ottaa minussa vallan ja olin vähällä katsoa, että mitä pesukarhu oikein meinaa. Siis sen eleet eivät missään nimessä olleet aggressiivisia, vaan tyystin sellaisia että "oota pliis mua, oota pliis mua, ota mut syliin". Kun näytti todennäköiseltä, että se todella luulee minua emokseen, aikoo tulla minuun kiinni ja kenties jopa kiivetä lahjettani pitkin, tulin taas järkiini ja otin ritolat. Kallossani takoi karu totuus siitä, että emo mahdollisesti hylkää poikasen, johon on tarttunut ihmisen haju.

Tein harhautuksen houkuttelemalla pikkuisen siihen kohtaan, missä emo oli viimeksi ollut. Kieppasin parkkeeratun auton ympäri ja otin täpöillä spurtin sinne, missä päätään pyörittelevät E ja Jänismies seisoskelivat kameran puutetta kovasti harmitellen. Pikkuinen jäi hämmentyneenä nurkkaan nuuhistelemaan. Sitten se vasta alkoikin nyyhkyttää. Jestas mikä ääni! Aivan erilainen, kuin aiempi hätääntynyt kirkuminen ja se todella toi mieleen itkemisen.

Minä olin ihan ahdistuksissani pienen pesukarhun hädästä ja huolissani siitä, että emoa ei enää näkynyt missään. Päätimme hetken seurata tilannetta kauempaa. Yhtäkkiä, pennun lyllertäessä pitkin seinänviertä, varjoissa häilähti isompi eläin. Emo oli sittenkin tullut noutamaan pikkuistaan. Emme tajunneet, mistä se varjoeläin oikein oli materialisoitunut, sillä piha (jossa oli hyvä näkyvyys) oli hetkeä sitten ollut täysin tyhjä.

Se, mitä seuraavaksi tapahtui, oli aivan uskomatonta. Emo nappasi pennun hampaisiinsa ja lähti kiipeämään sen kymmenmetrisen kerrostalon vesiränniä pitkin kohti kattoa. Katselimme leuka rinnuksille tippuneena, että tuo ei voi olla totta ja nuo putoavat ihan saletisti. Pesukarhu kun ei todellakaan ole mikään pienen oravan kokoinen tarrapallo vaan reilusti kissaa suurempi ja paksumpi punkero. Mutta niin se emo vain metri metriltä hiissasi itsensä ränniä pitkin ylös, ohitti todella hankalan, negatiivisen kallistumakohdan ja hävisi katolle. Ilmeisesti reitti oli sille tuttu, se oli tarkkaillut siellä tilannetta ja laskeutunut poikasen vapauduttua huomaamattamme takaisin alas. Myöhemmin tarkistimme verkosta faktan, että pesukarhut ovat huikeita kiipeilijäeksperttejä. Niiden ihmismäiset sormet ovat erittäin näppärät ja tuntoherkät ja niiden takajalat kääntyvät niin, että ne pystyvät kiipeämään pää alaspäinkin. Mutta että tuommoinen kiipeäminen pentu suussa... huh, huh.

Me poistuimme paikalta ihan äimän käkenä. Oli hyvä mieli siitä, että oli onnistunut tekemään hyvän työn, mutta toisaalta taas rintaa pusersi huoli siitä että pääsevätköhän ne katolta takaisin alas vai onko pentu kohta taas viemäriputkessa. Murhettaa se, miten vaarallisessa ympäristössä nuo hurmaavat otukset joutuvat kaupungissa elämään. Tuon tuosta raitahäntiä näkee tien poskessa auton alle jääneinä. Ei ole elämä niilläkään helppoa.

Tarinalla on todella ikäväkin puolensa. Inhoni ihmiskuntaa kohtaan otti taas aimo harppauksen, kun myöhemmin löysin verkosta muutamienkin punaniskajunttien amerikkalaisten vinksahtaneita asenteita pesukarhuja kohtaan. Eräskin isä hehkutti kuinka paha ja vallan demoniset mittasuhteet saanut pesukarhu TERRORISOI tahallaan hänen pientä, viatonta tytärtään. Tyttö kuulema nyyhkii iltaisin, että coon-coon tulee ja vie hänet! Isä pyysi ihmisiltä neuvoja pesukarhun myrkyttämiseen, lisäten että vinkuvien vasureiden ja muiden hyvistelijöiden ei kannata vaivautua hänelle vastaamaan.

Hänelle oli kuitenkin osuvasti vastattu, että olet aika halveksuttava roolimalli opettaessasi lapsellesi, että kaikki epämiellyttävät ja pelottavat olennot pitää tappaa heti kättelyssä, eikä muita vaihtoehtoja muka ole olemassakaan. Häneltä myös kysyttiin, että meinaatko myrkyttää sängyn alta mörötkin, kunhan tyttösi alkaa pelätä niitä. Ison koiran hankkiminen, pihan siivoaminen, Repel-karkotteiden sumuttaminen, pippuriuutteen levittäminen, otuksen loukuttaminen ja pois vieminen, penskansa perään katsominen, (pesukarhut muuten liikkuvat yöllä, että ihmettelen hiukan, miten se lapsi muka voisi joutua yksinään, pimeässä, yöaikaan pesukarhun kanssa nokitusten) pesukarhuista lapselleen maltillisesti kertominen tai vaikkapa omalle reviirilleen pissaaminen eivät nähtävästi tänne punaniskalle kelvanneet neuvoiksi, vaan MYRKYTTÄMÄÄN piti ehdottomasti päästä. Tekisi mieleni neuvoa, että katkaise äijä siemenjohtimesi, niin se pahin osa ongelmaa ratkeaa kenties itsekseen.

Toinen latvalahoinen, julkikristitty äiti puolestaan hehkutti miten ihanaa ja mahtavaa onkaan kun hänen upean aloitekykyiset poikansa saavat niin mielettömät kiksit siitä, että metsästävät, tappavat ja nylkevät pesukarhuja. Hänen kuvauksessaan toistui niin monta kertaa sana excited, että olivat ilmeisesti nyrjähtämäisillään siitä riemusta, että saavat TAPPAA ja nylkeä eläimiä. Pojat olivatkin kuin naantalin aurinkoja, saatuaan pesukarhuja häkkiin ja päästyään kalttaamaan niitä lakkitarpeiksi. Eikä ihme kun, kunnon luomakunnan herratar-asenteella varustettu äiti niin vuolaasti moista toimintaa ylistää. Häkitetyn pesukarhun kuvan kera piti oikein riemuita, että "He will soon be a cooncap!". Hyi helvetti, etten sanoisi.

Ymmärrän täysin, että pesukarhut ovat monin paikoin todella kiusallisia tuhoeläimiä, rabieksen takia jopa ihmiselle vaarallisia ja helposti liikaa lisääntyessään sietämätön ja muulle eläimistölle haitallinen maanvaiva. Niitä on aivan pakko rajoittaa metsästämällä, kun kerta ihmiset ovat tunkeneet niiden kanssa samoille apajille. Mutta sitä minä en ymmärrä, kun äiti iloitsee ja kannustaa ylpeydestä pörhöllään poikiaan tuntemaan pulppuavaa riemua ja mielihyvää siitä, että nämä tappavat eläimiä. Eikö vastuuntuntoinen metsästäjän pitäisi oppia nimen omaan pitämään itsensä moisten tunnejuttujen ulkopuolella, sillä muutenhan metsästetään pelkästään tappamisen ILOSTA, JÄNNITYKSESTÄ ja HUVIKSEEN? Ihan vain siitä syystä, että elävän olennon kuolema aiheuttaa mukavaa kutinaa vatsanpohjassa ja tekee sinusta sankarin. Ja mitä helvettiä tuon ikäiset kakarat ylipäätään tekevät metsästämässä? Heidän pitäisi olla paijaamassa eläimiä, opettelemassa empatiaa ja tappamassa vasta sitten, kun aivot ovat tarpeeksi kehittyneet realistisesti tajuamaan mistä elävän olennon hengen ottamisessa on kyse. Eipä tosin tarvitse enää ihmetellä, millaisessa maaperässä niitä tappamiseen ja sotimiseen kivan mutkattomasti suhtautuvia miehiä kasvaa.

Jos murhe ja synkistys pesukarhujen karuista kohtaloista valtaa mielen, katsokaa vaikka city-eläinten ahdingosta kertova animaatioelokuva nimeltä Pom Poko (edit: joka siis kertoo tanukeista eli supikoirista, ei pesukarhuista). Sitä voisi suositella lämpimästi edellä mainitun perheen lapsillekin. Tai käykää vilkuilemassa pesukarhujen elämästä kertovia Ingo Bartussekin mielenkiintoisia kuvia.

perjantaina, kesäkuuta 27, 2008

Elämäni elokuvakohtauksena



Nyt ropisee Raapimapölkkyyn Youtube-pätkää toisensa perään, mutta ei voi mitään, kun sattui vastaan kiintoisa meemi Sudet tulevat-blogissa. ST:n vastaava elokuvakohtaus oli muuten hyvin ilmaisuvoimainen valinta.

Eli mikä elokuvakohtaus voisi kuvata minua ja kokemuksiani? Charlie Chaplin ja Paulette Goddard, Modern Times. Horisontissa siintävät vuoret.

Haastan ne joita huvittaa.


torstaina, kesäkuuta 26, 2008

Tohtori Rusakko












Jänismiehellä on töissä todella rankkaa. Tohtori Rusakko jäähdyttelee laitteistoaan kohti absoluuttista nollapistettä ja se tarkoittaa törkeitä työpäiviä sekä öitä.

Olen hengaillut hänen seuranaan, sekä henkisenä assistenttinaan (vrt. sirkuspellet) labrassa, omiani kirjoitellen ja esim. kiehuvan typen kaatamisessa avustellen. Saan kuulema kohta auttaa myös heliumsäiliön tyhjentämisessä.

Ylläpidän asiaan kuuluvaa hullu tiedemies -henkeä soittelemalla Tohtori Sykerön tunnaria ja näyttämällä Jänismiehelle virkistäväksi välipalaksi tämän ammoisen lastenohjelmasuosikkini retropätkiä Youtubelta.

En ollut muuten tiennytkään, että Linnunradan Käsikirja Liftareille kirjoittaja, suuresti arvostamani Douglas Adams, -on myöskin sekaantunut tähän riemastuttavan hämärään ja sieniyliannostukseen vahvasti viittaavaan sarjaan.

Luin tuossa Neil Gaimanin kirjoittaman Douglas Adamsin elämänkerran "Don't Panic" ja siinä mainittiin että kaksi ekologishenkistä jaksoa, "The Remarkable Fidgety River" ja "The Great Disappearing Mystery" ovat Douglas Adamsin ja John Lloydin käsialaa.

Voittamaton, Tohtori Sykerö on...

keskiviikkona, kesäkuuta 25, 2008

Chipmunkkeja ja Bunnyja

Istun yliopiston puistossa kirjoittamassa ja etuna tässä touhussa on kauniiden kukkaistutusten lisäksi ympärillä häärivä cityeläimistö.

Karistelin pussinpohjalliset hidut evääksi ostamastani pähkinäsekoituksesta maahan kun huomasin kukkapuskissa kuhisevan chipmunkkeja, eli maaoravia.

Ne ovat tosi energisiä ja suloisia vipeltäjiä, kooltaan noin tennispallon luokkaa. Seuraan parhaillaan vajaan puolen metrin etäisyydeltä kuinka nämä minikokoiset nappisilmäimurit vetävät maasta lojuvat kurpitsansiemenet ja pähkinät poskipusseihinsa pullottamaan niin, että posket on ihan hassuilla kuhmuroilla. Yksi niistä näyttää siltä, että se ottaa ja tulee kohta avaamaan lenkkarinnauhani :) No nyt toinen niistä sai jonkun reviirihepulin ja ryntäsi vetämään apajille pyrkivää kaveriansa raivolla lättyyn!

Chipmunkkien turkki on todella kaunis useine ruskean sävyineen ja mustine vauhtiraitoineen. Ihanaa nähdä noita miniatyyrikurreja taas pitkästä aikaa. Pelkäsin jo koko maaoravapopulaation kuolleen sukupuuttoon, kun niitä ei näkynyt keväällä missään vaikka oli tosi lämmintä. Missä lieneet maan alla piileskelleet.

Oravien lisäksi myös pumpulihäntäjänis tuli osasille ja tiirailee minua kauempaa epäluuloisesti, kun naputtelen näppäimistöä. En ole ihan varma, mutta olin näkevinäni pensaassa myös lyllerön murmelin, ainakin ohi vilahtaneesta paksusta kankusta päätellen.


maanantaina, kesäkuuta 23, 2008

Stand up for Peace!



Ithacan erityisluonnetta kuvaillaan hauskasti eräällä lauseella, joka menee näin:

Ithaca, NY - 10 sq Miles Surrounded by Reality

Kaupunkilaiset mielenosoittivat rauhantahtoista ja vihreää erityisluonnettaan kokoontumalla Ithaca Festivalin viimeisenä päivänä, 22.6 Stewart Parkiin. He muodostivat Cayuga -järven rannalle lähes 6000 ihmisestä koostuvan rauhanmerkin, joka kuvattiin lentokoneesta käsin. Rauhanmerkillä tavoiteltiin pääsyä Guinnessin ennätysten kirjaan ja sillä haluttiin antaa julkinen ukaasi täkäläisten pehmeistä arvoista ja ihanteista.

Minulle tulee tästä herkullisesti mieleen Brimin suosittelema kirja nimeltä Ant Farm (Kusiaispesä) joista yhdessä novellissa presidentti saa kuulla, että opiskelijat osoittavat mieltään sotaa vastaan. Kuultuaan tästä presidentti kauhistuu niin, että käskee heti paikalla lopettaa kaikki maan käymät sodat.

Täkäläiset mielenosoittajat eivät omien sanojensa mukaan kuvittele esimerkillään kääntävänsä sotahaukkojen murhanhimoisia päitä, mutta he haluavat silti julistaa, että Amerikan kamaralla on olemassa toisenlaisiakin ihmisiä. Niitä, jotka asuvat mielellään rauhanomaisessa laaksossa, eivätkä allekirjoita johtajiensa tuhoisaa politiikkaa.

Olimme mukana rauhanmerkissä ja seuraamassa ihmisten juhlintaa. Väkijoukossa loistivat läsnäolollaan riemukkaan hippihenkiset ihmiset ja pääsimme näkemään ulkomuodoltaan ja pukeutumiseltaan erikoisempaa väkeä, jota ei ihan jokapäiväisessä katukuvassa niin paljoa näykään. Päivän aikana silmä lepäsi pitkähiuksisissa tukkajumalamiehissä, monenmoisissa (aika kauheissakin) tatuoinneissa, hätkähdyttävissä hiuslaitteissa, lävistyksissä ja vaatteissa.

Menossa mukana oli ikähaitari vauvasta vanhuksiin ja sekä pikku tiitiäiset, että harmaahapset laittoivat yhtä lailla jalalla koreasti. Suurin osa porukasta oli kuitenkin ihan tavallista shortsit ja teepaita -kansaa, johon sulauduimme jouhevasti.

Jänismiehen Muppet Show Animal-paita sai ihastunutta huomiota teesillään "Less talking, more rocking". Kuulema minunkin pinkin Kamut-paidan sammakkoa pitelevä "ThinkGreen" -kissa oli cool.


perjantaina, kesäkuuta 20, 2008

Solstice

Kävi kutsu juhlimaan Kesäpäivänseisausta.

Kutsun muoto ja kuvitus olivat humoristisen houkuttelevat, vaikka tiesimmekin että suomalaisille pakanbileille vertoja vetävää aamuun asti ryyppäämistä ja berserkkiä kekkulointia pitkin metsiä oli turha haikailla:

"Tervetuloa luoksemme juhlimaan vuoden pisintä päivää. Luvassa burritojen uhraamista Auringon jumalille. Olet tervetullut ja tuo ihmeessä mukanasi myös vieraita, jotka ovat jumalille mieluisia."

Liitteenä oli kuva, jossa jotkut muinaiset intiaanit kaivavat sydäntä ihmisuhrin rinnasta, paitsi että sydän oli vaihdettu burritoksi.

Juhlien pitäjä oli tehnyt niin hyvät sapuskat, että harkitsisin hänen kosimistaan, jos en olisi 100% varattu nainen. Ehdotinkin hänelle burritopaikan avaamista, mikäli ura fyysikkona ei ota tuulta siipiensä alle. Hän alkoi pohtia, kuinka monta lakimiestä saisi kimppuunsa jos avaisi paikan nimeltä The Other Burrito Place jo olemassa olevan The Burrito Placen naapuriin.

Aiheutin toivon mukaan hämmentyneitä ajatuksia muutamassakin ihmisessä kertomalla, että ihan aikuisten oikeasti suomalaiset harjoittavat magiaa ja kierivät juhannuksena alasti viljapelloissa naimalykkynsä varmistaakseen. Suomalaisten maine maailmalla sen kun paranee. Olisi ollut juhlapaikan kulmalla sateen kimaltelevaksi kastelema peltokin tarjolla, jos olisi silleen sattunut näytösluontoinen viuhahdus huvittamaan. Ja korkealla paikalla olevalta pihalta saattoi nähdä kuinka paksut, fantasiaelokuvamaiset usvamadot luikersivat Ithacan laakson joenpohjia pitkin.

Täkäläisten juhlat alkavat yleensä noin seitsemältä ja päättyvät reippaasti ennen puolta yötä, eli liian aikaisin. Käy lievästi kateheksi nuo eläväiset eteläamerikkalaiset alakertalaiset, joilla jälleen kerran kuulostaisi olevan menoa ja meininkiä vielä näin aamuyöllä puoli kolme. Meikäläisen unihiekanheittäjä puolestaan on ottanut eron hommistaan jo vissiin silloin kuin synnyin ja taas kerran ei vain nukuta, ei sitten millään vaikka vetäisin jo yhden melatoniininkin huiviin. Nyt olisi ikävä tervasavulta tuoksuvalle nuotiolle ja suomalaiselle rantakalliolle, jossa istua katselemassa tähtiä, kunnes aurinko nousee.

Tosin säätiedotusten mukaan Suomen Jussi taisi vaihtaa paikkaa Esterin nimipäivän kanssa.

Rummunpaukutukselle ja hoilaamisellekin löytyi selitys: naapuri esiintyy huomenna Ithacan festivaalien yhteydessä bändinsä kanssa paikallisessa puistossa. Lupasimme mennä katsomaan. Käskivät ottaa tanssikengät mukaan.

keskiviikkona, kesäkuuta 18, 2008

Turun eläinhoitola vaarassa!

Nyt on Turun useilla päättäjillä taas aivojen tilalla jotain aivan muuta kuin pitäisi. Eikä liene ensimmäinen kerta. Ollaan taas tekemässä sellaisia siirtoja, että tavan kansalaisen on nyt noustava kipakkaan vastarintaan.

Huomasin tämän uutisen kuukauden jälkijunassa, mutta asiantila ei liene vielä muuttunut suuntaan eikä toiseen. Tosin kaupunginjohtajalle on jo kuun alkupuolella lykkäisty siihen mennessä 7000 allekirjoittama adressi, mutta kai adressiin voi edelleenkin ottaa osaa. Asia on kuitenkin hyvin tärkeä.

Elikkä kyse on siitä, että Turun eläinhoitolalle jo kauan sitten luvatut uudistukset ovat vaarassa ja kaupunki pohtii vakavissaan eläinsuojelun siirtämistä yksityisille palveluntarjoajille. Taas on kokoomushenkinen jengi yksityistämässä ja ulkoistamassa!

Yksityisille siirtäminen tarkoittaisi kuulema sitä, että "kannattamattomia" villieläimiä ei enää hoidettaisi ja että tälläkin hetkellä hoidossa olevat eläimet lopetettaisiin. Huostaan otetut eläimet listittäisiin kaupallisessa eläinhoidossa pikaisesti ja jos jotain eläintä säilytettäisiin vaikka 15 päivää, niin omistaja saisi sen pois hakiessaan 500 euron laskun ylläpidosta. Kuinkahan moni jättäisi tuossa jälkimmäisessä tapauksessa hakematta?

Menkää nyt vähän helvatin kiiruusti allekirjoittamaan adressi, jossa tuollaisten suunnitelmien laatijat saavat kuulla mitä mieltä tavan ihmiset ovat asiasta. Turulla on pitkä maine eläinsuojelun uranuurtajana ja olisi suorastaan pöyristyttävä teko romuttaa koko homma kaupalliseksi sähläämiseksi. Tämä tuntuu olevan oikein kirsikkana huipulla siinä kehityksessä, että kaikki inhimilliset asiat koitetaan vetää viemäristä alas kaupan ja kilpailun varjolla. Sen siitä saa, kun porvareiden arvot nostetaan ihanteeksi.

Kaupunki lupasi eläinhoitolalle jo aikaa sitten uudet tilat ja sen on pidettävä lupauksensa vaikka sitten laatimalla epäilyttävän suuriksi levinneet kustannussuunnitelmansa uusiksi. Jos muuten Anja Eerikäinen olisi vielä elossa ja tätä häpeällistä soutamista sekä huopaamista katsomassa, niin luulen että ei hyvä heiluisi.

tiistaina, kesäkuuta 17, 2008

Jelly Belly Bean

Hah, massuun ei ole sattunut pitkään aikaan joten voin taas ottaa erän MadCookia! Nain-van- van pikavalintaan ja sormi luurinkuvalle.

Huomasin kaupassa laarikompleksin, jossa kaupattiin epäilyttävän värisiä ja toinen toistaan kummallisimmilla makunimikkeillä varustettuja nameja. Pakkohan niitä oli koittaa, kun en ole ennen kokeillut, vaikkei siitä mitään hyvää seuraisikaan. Niinpä lapoin pussiin vähän joka makua ja pelaan parhaillaan Amerikkalaista rulettia syömällä näitä Jelly Belly Beanseja. Jo nimestä päätellen ruuansulatuselimistöni olisi syytä ottaa pikaiseen lopputili ja lähteä evakkoon mahalaukku olkapäällä.

Olo on kuin Harry Potterilla, joka koittaa Bertie Bottin jokamaun rakeita, eikä tiedä maistuuko seuraava namu piparmintulta, korvavaikulta, möröltä, kompostilta, mahalaukulta vai oksennukselta. Jelly Belly Beanit lieneevätkin olleet Potterin maanmainioiden karkkien esikuvina.

Joukossa on normaalien makujen lisäksi sellaisiakin viritelmiä kuin popkorni, maissi, kotikalja, cafe latte, paahdettu vaahtokarkki ja jalapeno. Nämä ovat järjestään aika äklöjä ja pelottavan värisiä, mutta tulipahan kokeiltua. Ei tarvitse ainakaan toista kertaa miettiä, onko jäänyt jostain oleellisesta kulttuurikokemuksesta paitsi.


lauantaina, kesäkuuta 14, 2008

Kung Fu Panda



Löytyy maailmasta mieltä ilahduttavia ja kiinnostaviakin elokuvia, joiden tunnelma kantaa ulos leffateatterista. Ja ennen kaikkea mietityttää pitkään jälkikäteen. Kääntäkäämme siis katseemme piirrettyjen pariin.

Paatuneina Martial Arts-faneina- (yrittäkääpä itse vääntää joku kattava suomenkielinen määrite, joka tarkoittaa yleisesti taistelu-, kamppailu- ja itsepuolustuslajeja) -päädyimme katsastamaan täällä viime viikonloppuna ensi-iltaan tulleen Kung Fu Pandan.

Kung Fu Pandan tarina on "per aspera ad astra" -tyylinen seikkailu, jossa menestyvää nuudeliruokalaa adoptioisänsä kanssa pyörittävä ja kung futa suunattomasti ihaileva panda päätyy mahdottomalta tuntuvan haasteen eteen. Hän joutuu ("ei sattumalta, sillä mikään ei ole sattumaa") arvostetun kung-fu opettajan, kultapanda Sifun oppiin, mestarin neljän muun huippuoppilaan suureksi tyrmistykseksi. Pulskasta ja fyysisesti täysin toivottoman oloisesta pandasta aletaan vastentahtoisesti koulia ennustusten Lohikäärmesoturia, joka ainoana pystyy pysäyttämään kylää uhkaavan vaaran, Tai Lung -lumileopardin.

Kung Fu Panda perustuu tietokonepeliin, mikä vihjaisee täysin harhaanjohtavasti, että elokuvalta ei kannata kummoisia kicksejä odottaa. Tuotantotiimi oli ensin aikonut rääpäistä kasaan jonkun kaoottisen ja hauskan sähellyksen, kun niitä ei maailmassa vielä olekaan tarpeeksi. Sen sijaan ohjaajat päättivät ottaa elokuvan tekemisen erittäin tosissaan ja jälki on sen mukaista. Pixarilta tosin osaakin odottaa laatua ja keskivertoa suurempaa syvyyttä.

Sen lisäksi, että elokuva on visuaalisesti huikean kaunis ja liikuttava, juonenkäänteissäkin oli yllättävän paljon latausta ja loppuun asti mietiskeltyjä yksityiskohtia. Tarinan hyvikset eivät ole yksinkertaisesti hyviksiä, vaan heissä kaikissa on omat vikansa, heikkoutensa ja pimeät puolensa. Jopa niin pimeät, että ne voivat synnyttää vahingossa peruuttamatonta pahuutta.

Pahuuden edustajalle hahmotellaan puolestaan kiinnostava taustatarina, jonka alku herauttaa helposti kyyneleet silmiin. Myös se, miten vangittua pahaa kohdellaan, pistää vähänkin valveutuneemman katsojan hätkähtämään ja johdattelee ajatuksen harhailemaan erääseenkin Kuuban rannikolla sijaitsevaan sotilastukikohtaan.

Pidin elokuvasta todella. Olin lumoutunut. Nauroin, itkin, ihastelin ja koin sen aikana yllättävän voimakkaita tunteita. Olin erityisen haltioissani siitä, miten ilmeikkääksi ikivanha, hyvin vaikeasti ilmeikkääksi piirrettävä eläin oli onnistuttu tietokoneanimaatiotekniikalla taikomaan. Ja entä putoavat kukan terälehdet? Puhdasta magiaa!

Jälkeenpäin ei tehnyt yhtään mieli lähteä kotiin ja palata arkeen, joten menimme Jänismiehen kanssa istumaan ja haaveilemaan öisen Forest Homen lammenrannan pagodiin, veden mustasta peilistä heijastuvan tähtitaivaan alle. Kohta me pikku apinat huomasimmekin jo harjoittelevamme pimeydessä uuden katamme liikkeitä.

Taidan muuten potea Stendahlin syndroomaa. Olen jo kauemman aikaa epäillyt tunteiden korostuvan elokuvateattereissa jonkin limbiseen järjestelmään vaikuttavan, ovelan äänitekniikan ansiosta ja aiheuttavan siten näitä hämmentäviä Stendahl-kohtauksia.

Stendahl-kohtauksilla tai -syndroomalla tarkoitetaan tuskaisen autuasta olotilaa tai suorastaan pienehköä hermoromahdusta, jonka valtaan ihminen joutuu suuria tunteita aiheuttavan elämyksen äärellä. Käytännössä se siis tarkoittaa, että tämän ikäinen immeinen vollottaa sojona katsellessaan PIIRRETTYÄ...

En aio kertoa varsinaisesta juonesta tämän enempää, enkä muutenkaan suosittele vaklaamaan sitä etukäteen. Sen verran sanon kritiikiksi, että pahuus-ongelman ratkaisu oli mielestäni elokuvan heikoimpia ja surullisimpia puolia. Siitä oli koko muuta tarinaa kantanut hyväntahtoinen ylevyys kaukana ja vastuu sekä jälkipyykki lakaistiin aika huolettomasti maton alle. Tosin se oli jokseenkin ainoa vaihtoehto (täysin realistisessako?) tilanteessa, jossa huomataan että sysimusta ei muutu vitivalkoiseksi, eikä edes harmaaksi vaikka mitä tekisi, vaan uhkaa ahmaista kaiken muun mustuuteen. Ratkaisu sisälsi myös hiuksia nostattavaa symboliikkaa. Sanonpahan vain tähän yhden sanan, jonka voitte sitten muistaa loppuratkaisua katsoessanne: ydintuuli.

Seuraavana yönä, juuri ennen nukahtamista silmäni rävähtivät auki, kun yksi kalvamaan jäänyt ikävä hiekanmurunen pisti mieleeni. Tarinan suunnattoman paha tyyppi on yksi tärkeistä sieluneläimistäni, lumileopardi. Valinta ei minua alun alkaenkaan kauheasti miellyttänyt.

Missäs ne lumileopardit asustavatkaan? No Tiibetin vuorillapa hyvinkin. Entä keidenkäs kansalliseläin hyväntahtoinen panda mahtaa olla (no offense, Zepander)...

Mitähän leffan tekijöillä mahtaisi olla tähän epäilyttävään ajatusketjuun lisättävää.

Piirretyt eivät ole niin viattomia, kuin miltä päällisin puolin näyttävät. Siitä huolimatta patistan kaikkia tämän lukeneita: käykää ihmeessä katsomassa ja tehkää omat johtopäätöksenne, jos haluatte. Elokuva tulee Suomessa ensi-iltaan elokuun ensimmäisenä päivänä.


Seksistisen huumorin lyhyt oppimäärä

Enpä ole ihan vähään aikaan nähnyt niin paskaa leffaa, kuin Clint Eastwoodin Tehtävä Alpeilla (Eiger Sanction 1975). Tai nähnyt ja nähnyt. Vilkuilin tyrmistyneellä sivusilmällä, kun Jänismies katsoi sitä pikakelaillen tyhmimpien kohtien yli.

Leffa oli kaikin puolin niin huono, ettei sen aiheuttamaa kärsimystä voi suositella kenellekään muulle, kuin täysin aivokuolleille sovinisteille. Jopa leffan ainoa anti, eli meitä ensisijaisesti kiinnostanut vaativa vuorikiipeily ja huikeat maisemat tahriintuivat elokuvan sairaalloisen naisvihamielisten vitsien ansiosta ja laittoivat toivomaan, että koko kiipeilijäsakki päätyisi Clintiä myöten rotkon pohjalle. No kerrotaan, että kaikki muut, paitsi Clint kyllä päätyivätkin, niin ei tarvitse turhaan jännätä loppuratkaisua.

Elokuva oli jälleen kerran tarpeellinen muistutus siitä, mihin feminismiä on kipeästi tarvittu ja tarvitaan edelleenkin. Leffan oksettava naiskuva voidaan luonnostella helposti seuraavilla kliseillä:

1. Yliopiston naisopiskelijat ovat kuvottavia horoja, jotka koittavat vaikuttaa arvosanoihinsa tarjoamalla pillua proffalle. Proffa kieltäytyy ja lähettää toiveikkaan pimatsun matkoihinsa tätä perseelle mehevästi läimäisten.

2. Naiset ovat sellaisia alleviivattuja idiootteja, että tulevat esittämään kysymyksen "mikä ajaa miehet vaarantamaan henkensä esim. vuorikiipeilemällä" tietenkin JUURI silloin kun uljaat päähenkilöt ovat vuorella suuressa hengenvaarassa. Kysyjälle tokaistaan vitsikkäästi vastaukseksi, että "mene hankkimaan itsellesi kunnon pano, se tekee sinulle oikein hyvää."

3. Ainoa asiallisesti vuorikiipeilyyn suhtautuva kovakuntoinen nainen paljastuu "yllättäen" juonivaksi pahikseksi. Mutta hänellä ei tietenkään ole mitään asiaa varsinaiselle kunnon vuorikiipeilyreissulle.

(Tulee muuten elävästi mieleen se itseään täynnä oleva miespuolinen kiipeilijäopas joka Blancilla tuli höpöttämään ja mestaroimaan jäärautojeni kiinnitystä, vaikka rautani olivat ihan justiinsa niin kuin pitikin.)

4. Pahisnainen tappelee säälittäviä ja voimattomia avariläpsäisyjä käyttäen, vaikka on päähenkilöäkin kovakuntoisempi vuorikiipeilijä ja varta vasten lähetetty nujertamaan Clintiä.

5. Summa summarum: Kaikki leffan kaikki naiset ovat tissejään vilauttelevia ja pilluaan tyrkyttäviä lieroja horatsuja, joita kiinnostaa vain ja ainoastaan pillunsa tyrkyttäminen. Joka ikinen. Yhdessä naisessa taitaa sentään pilkahtaa jonkinlainen inhimillisyyden ja älyllisyyden hiven, mutta hänkin tekee töitä päämulkeron laskuun.

6. Ai niin, elokuvassa esiintyvä homo on tietenkin myös iljettävä pahis ja saa juonimistensa palkaksi kauhean lopun.

Pthyi olkoon.

Tällaista paskaa on siis tarjoiltu yli kolmekymmentä vuotta sitten ihan pokkana. Ja sitten vielä kehdataan kysellä, että miksi ihmeessä ne feministit ovat oikein jaksaneet iät ja ajat vouhkata, kritisoida, valittaa ja vaatia muutosta naisiin ja seksuaalisiin vähemmistöihin kohdistuviin asenteisiin. Juu. Miksiköhän.




perjantaina, kesäkuuta 13, 2008

Alakerran lattari

Alakertamme uusi asukki paljastui kolumbialaiseksi ja hyvin sosiaaliseksi sellaiseksi. Perhekutsuja pitäessään hän nappasi meidät pihalta heti mukaan bileisiin ja syötti sekä juotti soikeaksi samalla kun tenttasi taustamme. Pääsimme kokeilemaan pitopöydän kolumbialaisia traditionaalisia makuja ja hyvää oli niin cuacamolet kuin pasteijatyyppiset nöttöset ja grillivartaatkin.

Heti kättelyssä muuten huomasin ratkaisevan eron näissä ei-amerikkalaisissa ulkomaalaisissa ja heidän huumorintajussaan. Vitsit menivät rennon luontevasti vyötärön alapuolelle ja mielipiteet eivät todellakaan olleet poliittisesti korrekteja. Esimerkiksi emäntä teki sikarinleikkurillaan napsautuseleen vieressä istuneen miehen housunetumuksen lähistöllä ja mies vaan nauraa räkätti, että se on niin pieni, ettet sinä sitä housuista löydä :)

Näiden tyyppien kanssa seurustellessa oli oikeasti helppoa hengittää, nehän tuntuivat ihan normaaleilta! Ja viinaa vajui ihan suomalaiskansalliseen tahtiin, tosin me poistuimme ennen suurempaa humalaa.

Tästä eespäin meidän ei tarvinne erityisemmin vahtia äänenkäyttöämme tai askeleitamme, kun valvomme myöhään aamuyöhön. Naapurimme ei nimittäin ole mikään hiljainen hissukka. Hän mm. kailotti tuossa yönä muutamana kavereidensa kanssa vapautuneesti ikkunamme alla maailmanparannusjuttuja noin kello viisi aamulla, kun itse puolestamme harkitsimme "aamu"puulle vetäytymistä.

Juuri nyt alakerrassa on semmoiset lattaritanssit menossa, että koko kämppä hytkyy iloisesti. Siellä soitetaan jotain kumeasti jyskävää rumpua ja lauletaan haikeita viisuja. Eipä tuo juurikaan haittaa niin kauan kunhan festarit eivät jatku koko viikkoa, eivätkä juhlijat kaada koko taloa.

maanantaina, kesäkuuta 09, 2008

Melting

34 astetta lämmintä ja Ithacan sekä lähikaupunkien kaikista kaupoista säädyllisen kokoiset ja hintaiset ilmastointilaitteet loppuun myyty, tietenkin juuri sinä päivänä kun meikäläisten kamelinselkä katkeaa. Lähin ei vielä loppuunmyyty paikka on sitten yli tunnin ajomatkan päässä jossain Rochesterin liepeillä.

Kielenkäyttö, jolla kaupankäynnin luvatun maan lafkat kuvailevat eioo-tilannetta, meinasi turskauttaa aamukahvit nenästä. Loppuunmyynti ei suinkaan kerro kaupan varautumattomuudesta tilanteeseen, vaan asiakkaiden hurjasta "kilpailusta" (because of competition...). Kuulostaa samankaltaiselta ylläriltä, kuin Suomen liukkaat talvikelit, jotka onnistuvat aina tulemaan niin nurkan takaa.

Ei tarvitse juurikaan saunaa kaipailla. Sen kun vain käy pihapuusta vastan taittamassa ja alkaa ropsutella.

Tuli kokeiltua eilen samaa samantyylistä olotilaa, kuin Coloradon paahtavan kuumilla lakeuksilla kalkkipyramideja ihaillessa. Taekwondotreeneissä moottorini keitti totaalisesti ja meinasi taju lähteä, vaikka olin juonut runsaasti ennen harjoituksia. Paha vain, että kaikki juomani tursusi treenatessa hikenä pihalle, kun olin unohtunut suolan tankkaamisen. Muistutin jo pari kilometriä salille käveltyäni enemmän suihkulähdettä kuin ihmistä, eikä hien virtaamiselle tullut loppua vaikka seisoin tovin paikoillanikin. Armeijan koulutustilojen yhteydessä oleva iso liikuntahalli ei ollut remonttiin menevänä tilana millään tavoin ilmastoitu. Kesken katan alkoi silmissä pimetä, ja meikäläisen piti mennä lattialle istumaan ja todeta opettajalle, että I feel dizzy.

Nyt olen sitten syönyt niin paljon suolaa, että otsasuoni pullottaa ja vetänyt vettä kuin pesusieni. Yön aikana useamman tunnin putkeen nukkuminen ei tule kyseeseenkään, vaan välillä on käytävä juomassa tai tulee nestehukka.

Ja tämä kansa ei ole vielä tarpeeksi huolissaan ilmastonmuutoksesta. Tosin emme nähtävästi mekään, kun emme kerta uhoamisestamme huolimatta selviä helteestä ilman sähkösyöppöä ilmastointia. Emme tosiaan selviä. Lämpötila laskee ajattelun ja aloitteellisuuden etanan tasolle ja se ei nyt vain tällä hetkellä käy päinsä.

Ai niin, loppukaneetiksi vielä huvittava huomio siitä, miten täkäläiset kutsuvat ilmastointilaitteita. Kyse ei suinkaan ole "air conditionerista" vaan "climate controlista". Päätelkää itse, mikä sanavalinnassa minua niin suuresti huvittaa.

edit:

Annetaan nyt sen verran armoa täkäläisille kauppiaille ja heidän varautumattomuudelleen helteisiin, että kerrotaan sään olevan ajankohtaan nähden hyvin poikkeukselinen. Kuulin, että vastaavia 90F-> ennätyslukemia on nimittäin viimeksi mittailtu tänä ajankohtana vuonna 1925.

Meillä kävi hyvä tuuri emmekä joutuneetkaan lähtemään Rochesteriin asti ilmastointilaitejahtiin, vaan saimme vuokrattua sellaisen isännöitsijältämme. Ei ole kovin tehokas huristin, mutta ainakin vähän helpottaa tätä tuskaa.

keskiviikkona, kesäkuuta 04, 2008

Tämähän käy kiinnostavaksi

Tämäpäs vallan harvinaista herkkua.

Kerrankin voi seurata jenkkilän vaaleja jostain muustakin näkökulmasta kuin siitä, valitaanko vähemmän tyhmä, vähemmän niljakas tai vähemmän paha tyyppi presidentiksi. Ja kerrankin jopa ihan aidosti kiinnostaa enemmän kuin kissaa. Täytyy siis vuolla viiva mustaan puuhun. Tässähän rupeaa jo mietityttämän, pitäisikö hankkia televisio toiseksi vuodeksi, että pääsisi seuraamaan väittelyjä.

Jenkkilän demokraateilla on nyt tuore, älykäs ja karismaattinen presidenttiehdokas. Hillary kaatui yllättäen loanheittoonsa ja ylimielisyyteensä, enkä voi muuta todeta kuin että voi voi, aina ei voi voittaa. Olisi vain pysynyt asiallisena ja kohteliaana, niin ei olisi saanut niin paljon pahaa karmaa niskaansa. Nyt on aika noloa hiippailla tiedustelemaan varapresidentin pallia, sillä Obamalla ei välttämättä ole kauhean lyhyt muisti.

Jos Obamassa on vähänkin, siis ihan pikkuriikkisenkin sitä, mitä hänestä annetaan ymmärtää, isolle hiekkalaatikolle on kerrankin pyrkimässä kiinnostava yksilö, eikä ainainen punaniskaliemissä marinoitunut, patrioottinen suolakurkku. Mutta mitäänhän ei voi etukäteen tietää varmasti, vaan vasta aika ja teot näyttävät tämänkin henkilön todellisen pohjakarvan.

Vastaansa "nuori" mies saa paljon sairastelleen papparaisen, jonka kerrotaan olevan luonteeltaan hyvin "kuumapäinen" ja saavan arvaamattomia raivokohtauksia. McCainia on myös kidutettu vuosikausia sotavankina. Voiko sellaisesta muka selvitä tuntematta alkukantaista kostonhimoa? Moisen murtamisen kohteeksi joutunut ei välttämättä kuulu ihan niihin tasapainoisimpiin henkilöihin, joille voi antaa ydinasenappulan haltuun. Pappa myös haaveilee uusista sodista, tukee älykkään suunnittelun opetusta koulussa ja vastustaa abortteja. Tuossa muutamia suuntaviivoja, jotka kertovat hänen asennemaailmastaan ihan tarpeeksi.

McCain on myös ikänsä puolesta arveluttava vaihtoehto. On vaikea uskoa että erittäin kovia kokenut vanhus olisi enää täydessä terässä vastaamaan nykyajan hektisiin haasteisiin ja muuttuneeseen maailmankuvaan, vaikka omaisikin demokraattisiksi haukuttuja taipumuksia. Tämä ei ole mielestäni edes mitään perusteetonta ikärasismia. Ihan samaa mieltä on myös eräs huippuälykäs ja terve sekä urheilullinen yli seitsemänkymppinen. Hänellä on tapana sanoa, että nykyajan tahdissa on erittäin vaikea roikkua, vaikka olisi kuinka skarppi ikäisekseen.

Johtopaikoille ei kaivata machoutensa rippeissä roikkuvia ikivanhoja, seksistisiä ja arvaamattomia reliikkejä, joiden asenteet ovat yleensä suvaitsemattomuuteen kallellaan ja päivitetty viimeksi kivikaudella. Vaikka muutoksen vaatiminen kuulostaa kuinka kliseiseltä, olisi kelkan vaihdettava melkoisesti suuntaansa tai ihmiskunnalta alkaa leppoisa laatuaika käydä todella vähiin. Kysykää vaikka mehiläisiltä.

Toisistaan ottavat siis mittaa aselakien kiristämistä mielivä diplomatian kannattaja ja pyssyihin uskova sotilas. Nuorekas ja energinen optimisti vs. kyyninen ja luutunut pessimisti. Kaksi tyyppiä, jotka ovat kuin eri planeetoilta.

Saahan nähdä kuinka käy. Toivottavasti amerikkalaiset onnistuvat äänestämään maansa edes vähän enemmän kuiville siitä sanoinkuvaamattomasta suosta, johon tämä viimeisin vajakki on onnistunut sen ajamaan.

maanantaina, kesäkuuta 02, 2008

Porvarit on NIIN kivoja

Muistuupa jotenkin elävästi mieleen viimekeväinen päivä, jona kävi ilmi, että valtaan nousee porvarihallitus.

Muistan töissä tuiskahtaneeni sosiaalidemokraatteja ja etenkin presidenttiä jatkuvasti lonivalle henkilölle jopa omastakin mielestäni tahallisesti kärjistäen, että nyt se vasta riemu repeää, kun valtaan pääsevät kultalusikka suussa syntyneet henkilöt, joiden mielestä köyhyys on aina ja iankaikkisesti oma vika ja köyhyydestä ylös räpiköiminen vaatii vain ahkeruutta (vaikka olisi pää kainalossa).

Löin vielä vähän lisää löylyä toteamalla, että oikeistolaisten muutenkin jo liian suuren vallan lisääntymisestä ei tunnetusti mitään hyvää seuraa. Köyhien kyykkyliike vaan syvenee pahoinvoinnin kanssa yhtä matkaa. Raha kähmiytyy keinolla millä hyvänsä sinne, missä sitä on jo sairaan paljon liikaa ennestään, kun rikkaat ovat tunnetusti erittäin hyviä valehtelemaan pitääkseen köyhät lampaat nöyrinä ja aitauksessa määkimässä.

Työkaveri sanoi, että PHYI! Kunhan puhun propagandaa ja ajattelen "niin vanhanaikaisesti". Minulla kun on niin selvästi noita aikansa eläneitä poliittisia stereotypioita, jotka eivät enää nykyaikana pidä yhtään paikkaansa. Eipä tietenkään.

Olen itsekin yllättynyt tulikivenkatkuisen kärjistykseni osuvuudesta. Pahus, kun en ole nyt kuittailemassa. Vähän tekisi mieli muistuttaa maireasti hymyillen vuoden takaisesta keskustelusta ja kysellä, että onkos luottamus hyvään, pyhään ja pätevään porvarihallitukseen vielä huipussaan. Ja että ketäs kivaa ja lutuista, kaikkien yhteiseen hyvään tähtäävää ja luotettavaa porvaria meinaat äänestää, jos järjestetään uudet vaalit.

sunnuntaina, kesäkuuta 01, 2008

Terveellisen elämän luonnonlait

Tulee jotenkin douglasadamsmainen olo, kun törmää terveellistä elämää koskeviin paradokseihin. Siis näihin, kuin että esimerkiksi minun vaarini-, joka ramppasi läpi useamman sodan, tykkäsi laittaa puolet leivästä voita ja vielä läskiviipaleen päälle, otti viinaa ja poltti kessua sekä piippua, -oli päästään terve ja fyysisesti kuin tervaskanto. Hän elää rytyytti 92-vuotiaaksi ja kuoli vanhuuteen.

Kävin perjantaina puntilla ja juoksin matolla Cooperin testin. Söin sen jälkeen terveellisen iltapalan ja join paljon vettä. Sain palkaksi innokkaasta reippailustani ihan jumalattoman migreenin, voin huonosti monta tuntia ja erittäin huonosti ainakin kaksi, joiden aikana söin kolme mitään auttamatonta särkylääkettä. Kärsin puhehäiriöistä, enkä pystynyt kivun takia olemaan hetkeäkään paikallani, vaikka tasapainoaistin heittämisen takia törmäilin koko ajan huonekaluihin. Koko episodin päätteeksi oksensin pää pöntössä ihan kaiken syömäni ja sammuin lopulta puolitajuttomana punkkaan.

Lauantaina nukuin tosi myöhään, lonnin äärimmäisen laiskana koko päivän, söin illalla käristettyä rasvaista grilliruokaa ja vedin puoli pulloa viiniä päälle. Olo oli mitä juhlallisin ja mahtavin. Ei mitään krapulaa, pelkkää untuvapilven päällä tyytyväisenä köllöttelyä.

Taisi mennä jossain kohtaa kaksi syy-seuraussuhteiden avaruudellista polkua pahemman kerran sekaisin keskenään.


perjantaina, toukokuuta 30, 2008

Don´t get Skunked

Yöllä yliopiston mäelle päin ajaessamme mutkan takaa välähtivät matalalla pienen elikon silmät ja mustavalkoraidallinen turkki. ALERT!

Tielle seikkailemaan eksynyt skunkki oli ajanut itsensä mielestään liian ahtaaseen saumaan ja kohti tulemisemme havaitessaan stressaantui niin, että nosti persustaan korkeammalle ja alkoi tähtäillä meitä kemiallisella aseellaan: (¤)

Skunkin puolella tietä oli korkea kallio ja toisella jyrkkä mäenrinne. Jänismies teki rivakan koukkauksen tien toiselle laidalle ja säästyimme onneksemme hajustamiselta. Itse puolestani tein melkein huomaamattani eleen, jonka olisi voinut tulkita ikkunasta ulos hyppäämisen aikeeksi. Mikäli haisunäätä olisi onnistunut spreijaamaan auton, olisi tiedossa ollut melkoinen pesu-urakka, enkä uskalla edes kuvitella miten jonkun auton ilmastoinnin olisi saanut ikinä puhtaaksi.

Tänään näin toisenkin skunkin tullessani puntilta. Niitä siis on taas kohtuullisesti liikenteessä ja etenkin iltaisin juostessaan kannattaa pitää se visusti mielessä. Näätä pystyy pruiskauttamaan hajusteensa 2-5 metrin päähän. Jos eritettä osuu silmiin, on se niin vahvaa että se voi sisältämänsä rikkihapon takia sokeuttaa väliaikaisesti, mutta ei aiheuta kuitenkaan pysyvää vahinkoa. Sen lisäksi se voi aiheuttaa astmakohtauksen ja vähintäänkin pahoinvointia. Jänismiehen pomo oli kuulema armeijassa leirillä ollessaan joutunut pahemman kerran skunkitetuksi (meni silmiinkin) ja hänet oli siitä syystä passitettu leiriltä pois muiden viihtyvyyden takaamiseksi.

Skunkin hajua kuvaillaan mätien munien, palaneen kumin ja kissanpissan sekoitukseksi. Pienikin pitoisuus sitä ilmassa tuoksahtaa jopa huonohajuaistisen nenään. Eau de Skunkissa pahinta on se, että hajua on erittäin vaikea saada poistettua. Sen lisäksi, että jotkut ihmiset joutuvat säikähtäneen skunkin spreijaamaksi, liian uteliaat, joka paikkaan nenänsä työntävät koirat ovat raitahäntien iskujen suursuosikkeja ja voivatpa nämä pikku pirulaiset käydä suhauttamassa porstuaasikin yöllisillä reissuillaan. Löyhkä ei lähde pelkästään saippualla pesemällä, vaan sen rikkiyhdisteet on saatava reagoimaan kemiallisesti toivotun lopputuloksen saavuttamiseksi.

Eräs resepti suosittaa noin (1 quart) litran verran 3 prosenttista vetyperoksidia, johon sekoitetaan reilu puoli desiä (1/4 cup) leivinjauhetta ja pari teelusikallista astianpesuainetta. Tätä erittäin voimakkaasti vaahtoavaa aineseosta ei saa missään nimessä laittaa suljettuun astiaan ja se on käytettävä välittömästi.

Vanha kikka on kuulema myös tomaattimehussa kylpeminen. Jos omistat valkoisen puudelin, joka joutuu skunkitetuksi, pääset kokeilemaan bonuksena miltä näyttää pinkki hauva. Tosin eläinten värjääminen edes luonnontuotteilla taisi olla ainakin jenkkilässä laitonta ja sakkoaltista puuhaa. Kaupallisia hajunpoisto-aineita tietysti löytyy myös pilvin pimein markkinoilta.

Sanontaa SKUNKED käytetään urbaanisssa kielessä kuvailemaan mm. oluen pilaantunutta makua, pettämistä, huijaamista, ryöstämistä, kalansaaliittomuutta ja muutamaa muuta painokelvotonta juttua.


torstaina, toukokuuta 29, 2008

Rotkossa

En olekaan vielä ennen blogannut rotkon pohjalta.

Istun Cascadilla-gorgen pohjalla virtaavan joen äärellä ja käytän juuri ja juuri, erittäin heikkona signaalina tänne asti yltävää yliopiston langatonta verkkoa.

Oikealla puolella kohisee kaarisillan alta ryöppyävä putous ja vasemmalla puolella aurinko paistaa veden metallinkiiltävään peiliin, juuri ennen kuin joki taas putoaa jyrkästi alaspäin. Liuskekiviset seinämät kallistelevat molemmin puolin. Reunalta kasvavien vaahteroiden lehtilatvuksen läpi siilautuva valo on kuulas ja herkkä. Sielunpuuni sädehtivien lehtien ruodotkin näkyvät läpivalaisussa. Pörheä, hopeahäntäinen kurre puuhastelee vastarannalla ruuan keruun parissa ja jotkut pienet vättiäiset tanssivat soidintanssejaan huntuna veden yllä.

Pitäisi kirjoittaa, mutta lonnimiseksi menee. Luovuuteni on ollut viikkokausia ummella. Työn alla oleva tarina ei etene minnekään ja päähenkilöt käyvät keskenään vain tylsiä, selittäviä dialogeja, jotka kiertelevät ja kaartelevat kuin korppikotkat raatona makaavan loppurymistelyn yllä. Viimeinen luku on jo aikaa sitten kirjoitettu, mutta ei vain se yksi käännekohta. Tarina, joka on ollut ajatuksen tasolla valmiina jo kauan, onkin yhtäkkiä jumiutunut siihen yhteen ainoaan pääkonfliktin sisältävään lukuun, joka ei tunnu heräävän henkiin millään. Millä helkutilla minä oikein pistän hyvän ja pahan vetämään toisiaan lättyyn tavalla, jota ei ole jo miljoonaan kertaan jauhettu ja josta ei ole jo ihan kaikkea sanottu? Siinäpä vasta pulma.

Lähden tästä pian nostamaan rautaa, josko vaikka veri alkaisi kiertää päässä paremmin ja hiki veisi mennessään päähäni pesiytyneet jumipöpöt. Mutta ihan vielä hetken kuuntelen taukoamatonta kohinaa, putoavan veden ääntä, joka on korvissani kuin kauneinta musiikkia.

maanantaina, toukokuuta 26, 2008

Kuminauhasammakko



Tallentuipas vihdoin filmille ja videolle tämäkin veijari, joka on pähkäilyttänyt ja naurattanut minua ja Jänismiestä siitä asti kun tänne saavuin. Ensikuuleminen sattui muutama päivä saapumiseni jälkeen ja ummikkona luulin bojojongia jostain sähkölaitteesta tulevaksi ääneksi.

Yhdessä jos toisessakin kosteikkopaikassa olemme törmänneet tähän suuren kuminauhan rämpsäyttämistä muistuttavaan äääneen, mutta sen aiheuttajasta emme ole ennen tätä päivää nähneet räpylän vilausta, vaikka olemme sinnikkäästi kykkineet ja tiirailleet lampien rannoilla. Kuminauhasammakosta on muodostunut mielissämme melkein mytologinen olento, jonka ulkomuoto on vilkkaan mielikuvituksemme ansiosta värittynyt vaikka minkä moiseksi.

Nyt sitten viimeinkin onnisti. Forest Homen pagodin sillalta bongasin lumpeen lehdellä istuvan sammakon ja sehän se oli. Joten saanko esitellä: ensi-illassa huikea luontodokumenttini, Kuminauhasammakko. Luvassa on jännittävä draamanäytelmä, jonka aikana Green Frog (Rana Clamitans) päästää luonteenomaisen kurnahduksensa kaksi kertaa. Taustamusiikista vastaavat lammikon osmankäämeissä hengailevat Punaolkaturpiaalit, jotka lienevät erityisesti Tiikeritoverille vanhoja tuttuja pehmolelun muodossa.


lauantaina, toukokuuta 24, 2008

Apotin silmukka





Käytiin kävelemässä Danbyn kaupungin metsissä patikkapolku nimeltä Abbotts Loop. Illan hämärtymisen patistamaa ripeää patikkaa kertyi noin yhdentoista kilometrin verran. Oli kunnon nousuja ja laskuja sekä muutamia mutaisia puronylityksiä. Kotiin päästyä tiesi ainakin hiukan kävelleensä.

Isompia eläimiä ei sattunut vastaan ja lintujakin oli rauhoitetuksi metsäksi omituisen vähän. Nähtiin me sentään yksi lentävä sitruuna oksalla kököttämässä.

Polun varrella sattui vastaan muutamia kiintoisia juttuja. Ensimmäinen oli kaunissilmäinen pieni sammakko jota piti hetki jututtaa kameran kanssa. Aika niukkasanainen Saku oli kyseessä, eikä poseeraaminenkaan sitä kauheasti innostanut toisin kuin viimeviikonloppuisia oransseja salamantereita.

Korkealta näköalapaikalta avautui näkymä Lindsay-Parsons Biodiversity Preservelle. Pysähtyessämme evästämään luomujugurttirusinoita, (ja ohessa suuhumme tunkevia mäkäräisiä, pthui!) huomasin että matalassa varvikossa kasvoi jokin puuvartinen kasvi, jonka oksassa oli omituinen epämuodostuma, -vaaleanvihreä pallo, jossa oli punertavia täpliä. Se oli hiukan kuin jättimäinen karviaismarja, mutta sisältä ontto, samoin kuin joku lyhtykoison kukka. Siitä olisi saanut vaikka keijulle pompöösin hatun metsän muotinäytökseen. Kummastuneen tiirailun ja tökkimisen jälkeenkään pampula ei osoittautunut marjaksi, hedelmäksi eikä oikein kukaksikaan, kun se oli täysin umpio ja tyhjä. Rinteen muissa samoissa kasvoissa ei ollut ainuttakaan vastaavaa möykylää, joten taisi jäädä kasvitieteelliseksi arvoitukseksi.

Sitten sattui vastaan kukka jota olen oikein etsimällä etsinyt. Joissain lähteissä harvinaiseksi ja uhanalaiseksi mainittu orkideakasvi Pink Ladys Slipper (Cypripedium acaule) nyykötti polkumme varressa varsin kainona ja huomaamattomana kuusentaimen kainalossa. Epäilen että on voinut ammoisella apotilla silmä pyöristyä, ristin silmukka kaulassa kiristyä ja suu sopottaa muutaman valitun sanan paholaisen harjoittamasta kiusanteosta, jos on sattunut tämän näkemään kävelyreissullaan. Suomessa tämän kasvin variaatio tunnetaan Lehtotikankontti (Cypripedium calceolus)-nimellä.

Eipä ole noita vaaleanpunaisia pikku tohveleita juuri muilla metsäreissuilla näkynyt. On se vaan kieltämättä kaikkine herkkine pikku karvoineen aika Freudilainen kukkanen. Etenkin jos muistelee mitä neidon jalkineista on jaariteltu vaikkapa Tuhkimo-sadun tulkinnoissa. Muistuu muuten elävästi mieleen se hetki, kun se täkäläinen Kukkamies esitteli minulle ylpeänä ystävänsä tekemää maalausta Ladys Slipperistä ja minusta se kyllä näytti ihan söpöltä vaaleanpunaiselta pimpiltä. Jätin sen toki hänelle kertomatta ja pidin jopa pokkani vaikka huuleni nykikin. Täällä kun ei tuo säädytön alitajunta ole ihmisillä yhtä pinnassa ja kurin puutteessa, kuin meillä vapaamielisillä, villeillä ja jumalattomilla skandinaaveilla.

Ladys slipperin juurta on käytetty luontaislääkinnässä rauhoittavana, uniongelmia vähentävänä, sekä hermostollisia häiriötiloja ja kipua lievittävänä aineena. Se vastaa vaikutuksiltaan jotakuinkin valeriaanaa. Lääkekäyttöön kerääminen ja koristeeksi napsiminen on tehnyt siitä uhanalaisen.

Amerikan intiaanien tarustossa kerrotaan pienestä intiaanitytöstä, joka metsässä leikkiessään kohtasi käpälänsä loukanneen jäniksen. Koska jänis ei kärsinyt kävellä kotiin, hyväsydäminen tyttö antoi sille omat mokkasiininsa. Kun hän itse sitten käveli kotiin, hän loukkasi jalkansa kiviin niin että ne alkoivat vuotaa pahasti verta. Väsyneenä ja kivuissaan hän jäi istumaan paikalleen ja nukahti. Ohi lentävä lintu näki hänet ja kävi pyytämässä taivaan Suurelta Hengeltä, että tämä auttaisi tyttöä. Kun tyttö heräsi, hän löysi viereltään mitä kauneimman parin mokkasiineja jotka sopivat hänelle täydellisesti ja hän pääsi kävelemään niillä kotiinsa. Ladys Slipperin punaiset pilkut ja viirut ovat tarun mukaan tytön jaloista vuotanutta verta.


maanantaina, toukokuuta 19, 2008

TeräsScheiße

Joo, minulla ei tietenkään ole huumorintajua ja olen tiukkapipoinen sekä katkeroitunut telaketjufeministitäti. Niin lukee kaikissa alushousuissanikin, tulkaa vaikka tarkistamaan. Lisäksi vedän parhaillaan sienenä salmiakkikossua, mikä antaa oivasti pontta "aitoa soturimiehisyyttä" halventaville mielipiteilleni. Kohta lähden etsimään kirvestä ja toivon, että ulkona on satanut edes sentti lunta sen löytymiseen mennessä, että voin ajaa siippani "hankeen".

Mielestäni miehen paikka on tietenkin kamiinan ääressä kotona määkimässä ja jumalauta, jos joku on kanssani eri mieltä niin tulkoon keskustelemaan aiheesta Miss Knucklesin (rekisteröity tavaramerkki) kanssa! Mutta sanonpahan kantani kiiruusti nyt, että varmasti ehdin niiden joukkoon, joita voidaan sitten jälkikäteen haukkua kat(t)eellisiksi panettelijoiksi.

En tiedä miksi ihmeessä tungen lusikkaani tähän aivokuolleelta haisevaan mämmiin nimeltä Euroviisut, mutta olipa selitys mikä tahansa, Teräsbetoni on onnistunut heläyttämään sieluni kanteleen sitä kieltä joka napsahtaa poikki silloin, kun korvani kuulevat jotain täysin kakofonista soopaa, silmät näkevät rautakangesta väkisillä rusetiksi väännetyn vitsin ja aivot pohjanoteeraavat lyriikat, jollaisten kuulemisesta suolisto tuppaa nousemaan kurkkutorvea pitkin ylös ja kuristamaan poloiset aivot.

Teräsbetoni ei ole ollut mitään lempimusiikkiani ennenkään, joskin joku Taivas lyö tulta -ujellus sai aikoinaan jopa muutaman kerran soida rauhassa autostereoissamme loppuun asti. Mitä useammin vitsipoppoon biisejä satuin kuulemaan, sitä vilkkaammin vaihtui levy tai kanava ja nykyisellään en siedä kuulla edes kyseisten hemmojen tavaramerkiksi noussutta hysteeristä aloituskirkunaa, ilman että alkaa ärsyttää ankarasti ja tekee mieli heittää soitinlaite ikkunasta (huomaavathan kaikki varmasti intertekstuaalisen vitsi-kliseeni!)

Teräsbetoni on (Se 0n kato hei mahtava vitsivitsivitsi, eksä sitä tajuu) alkuhuumansa jälkeen osoittanut olevansa jokseenkin kykenemätön tuottamaan mitään uutta. Samaa tuubaa vaan suolletaan iloisesti menestynyttä formaattia käyttäen. Kuulostaa siltä kuin ryhmä käyttelisi joviaalisti kalkkeripaperia niin sanoitusten kuin sävellyksenkin suhteen. Rahat pois vaan yleisöltä ja pojilla on hauskaa.

Ja kukaanhan ei koskaan ennen ole kuullut Euroviisuihin 1979 osallistuneesta oikeasti hauskasta bändistä nimeltä Dschingis Khan, joka esitti biisin nimeltä Dschingish Khan. Jostain ihme Frederikistä puhumattakaan. Että HUH HAH vaan, kun plagiaattorit menee Serbiaan.

Onhan se tietenkin itsessään ihan hauska vitsi (joo, niin varmaan) tämä naftaliinista kaivettu, täysillä överiksi vedetty soturiuho ja äijämeininki ja kiljuhevi ja tämä kaikki muu kliseerekvisiitta, jonka jokainen varmaan tajuu vitsivitsivitsiks, mutta kun sen toistaa tarpeeksi monta kertaa, niin luulisi Speedy-Keinosen ja Sakari Östermalminkin innon lopulta hyytyvän.

Mutta ei, mitä vielä. Suosio vaan nousee ja terästorttu pitää viedä euroviisuihinkin, nolooo-kategoriaan ihailtavaksi, kun se saman macho-paskan jankkaaminen on suomalaisten mielestä niin vitun hienoo ja erillllllaista. Tulee jotenkin mieleen kaikki suomalaiset huumorisarjat yhteen pulloon uutettuina. Mikä hevilobotomia kotimaani kansalaisia oikein vaivaa, kun ne nuolevat tällaista Scheißea innosta piukeina ja kieli ruosteenruskeana?

Kaikkein eniten tympii aivottoman biisin sisältö. Se on varsin säälittävä ja yksiulotteinen lastenloru verrattuna esim. Lordin hauskaan ja helposti samaistuttavaan piilovittuiluun samoilla areenoilla. Humoristinen sotapropaganda ja kömpelö lällättäminen "pelkureille" tai toisella tavoin mieheytensä tai elämänsä arvot kokevalle ei ole millään tavalla onnistunutta. Ei etenkään maassa, jossa vielä vajaa kymmenen vuotta sitten sotilaiden toimesta teurastettiin siviilejä ja jossa saatiin NATO:n toimesta niskaan ihan oikeita pommeja ja uraania niin, että arviolta 1500 SIVIILIlammasta sai surmansa. Muista sodan ja sotureiden mukanaan tuomista seuraamuksista puhumattakaan.

Joissain tulkinnoissa lampaiden laidunnusrauhan uskotaan tosin joutuvan uhanalaiseksi vain siksi, että nämä tosisoturimiehet käyvät juopotteluretkillään kuksimassa niitä. Tarkemmin ajateltuna sekään ei ole vähimmässäkään määrin hauskaa, ei symbolistisesti eikä todellisesti. Hetimiten käy sääliksi viattomia Lambi-parkoja.

Ai niin. Se VOISI sittenkin olla ihan pikkuriikkisen hauskaa, jos pojat olisivat edes viisujen feminiinistä yliseksuaalisuutta irvaillen pukeutuneet minimaalisiin nahkatangoihin ja uhoaisivat munat rytkyen niissä. Mutta eihän niillä tietenkään ole tarpeeksi munaa moiseen, miehelle kova juttu kun on muka jo pelkkä rintojen paljastaminen.

Mä lähen ny ettii sitä kirvestä, moro.


sunnuntaina, toukokuuta 18, 2008

Tuntematon rotko




Kotikaupungin kartalta löytyi vieläkin yksi tuntematon rotko, jossa ei olla käyty.

Kyseinen paikka on jonkinlainen varjeltu salaisuus, sillä sinne ei haluta ympäristöllisten syiden takia mitään turistiryntäystä. Ei sinne kyllä mikään täkäläinen keskiverto kaduntallaaja varmaan edes lähtisi itseään kiusaamaan, kun pääsy kerta edellyttää mudassa rämpimistä, käsien ja vaatteiden ankaraa likaamista, kiipeilyä ja kahlaamista.

En siis tavoistani poiketen laita tänne paikan nimeä enkä osoitetta, sillä ihan hyvä vain jos pysyy harvojen tiedossa. Minä ja Jänismies kuitenkin nautimme uusien paikkojen löytämisestä ja fyysistä kapasiteettia edes hiukan koettelevista olosuhteista, joten tämänpäiväinen pieni vaellus oli oikein räätälintyötä. Varoimme silti visusti askeleitamme ja katsoimme ettemme tallanneet alueen kasveja, sillä tässä maassa ei kaivata enää yhtään enempää välinpitämättömyyttä luonnon suhteen.

Löydettyämme ei-merkityn pysäköintipaikan, tarvoimme hädin tuskin näkyvää polkua pitkin kohti rotkon pohjaa. Polku ei vienyt perille asti vaan edellytti kiipeilemistä puunjuurakoista tukea ottaen ja mätänevälehtisiä sekä kuravellisiä jalansijoja hakien, kiviselle pohjalle ja pienelle putoukselle asti. Siitä jatkoimme matkaa iljanteista joenuomaa pitkin joen puolelta toiselle olosuhteiden mukaan siksakkia kahlaillen.

Eräs rinteessä vastaan tullut mainittava kummallisuus oli öljyisen pikimusta kääpä, jollaista en ollutkaan aiemmin nähnyt. Melkein sen vieressä lahosi vaaleampien kääpien kansoittama puunrunko, jota vitsailimme kääpien megabileileiksi ulkonäön vuoksi. Rinteillä kasvoi myös paljon harsomaisia, hiukan oravanmarjaa muistuttavia valkoisia kukkia ja muutamia lakastuvia kolmilehtiä. Aurinko paistoi metsän seinämän aukosta kuin temppelin ikkunasta sisään.

Jossain vaiheessa jokeen tuli sen verran iso ryppy, että jouduimme kiipeämään pienen pudotuksen katkennutta puun runkoa pitkin alas. Jänismies teki tietysti tervenivelisenä hetken jalansijojaan mietiskeltyään sulavat hämähäkkimiehet, mutta minä jouduin käyttämään puusta peruuttavan karhun taktiikkaa ja hiihtämään persuksillani runkoa pitkin. No sujuihan se niinkin, mutta haarukset olivat kyllä sen jälkeen aika.. hmm.. näköiset. Onneksi pyykkikoneet on aikaa sitten keksitty.

Joen pohjaa jonkun matkaa kahlattuamme pysähdyimme hetkeksi aapailemaan reittiä ja yhtäkkiä toisella puolella etenevä Jänismies hihkaisi minulle, että hänen jalkojensa juuressa on kaksi punatäpläsalamanteria passissa. Ja niinpä olikin. Toinen päivysti uljaassa asennossa kivenlohkareella ja toinen maata röhnötti mahallaan vesilammikossa. Että minä rakastan niitä, ne ovat aivan saakelin kauniita otuksia! Nuo kaksi kirkuvanoranssia newtia saivat meidät innon valtaan ja kuvasimme niitä kameralla, jonka patterit piruuttaan piiputtivat juuri silloin. Saimme sentään muutaman tarkan kuvan. Yllä oleva otos on Jänismiehen käsialaa.

Salamanterit eivät tyynen luonteensa mukaisesti meistä juuri piitanneet, eivätkä liikahtaneet yhtään minnekään läsnäolostamme ja häsläämisestämme huolimatta. Kun sitten menimme kauemmas, pienempi niistä otti ja hyppäsi virtaan, jossa seurasimme hetken sen laiskaa ajelehtimista. Se törmäsi kohtsillään pudonneeseen puunkukintoon ja kiipesi sen jälkeen taas uudelle kivenlohkareelle tapittamaan rotkon menoa. Luulisi vain vaihtolämpöisen kangistuvan pahemminkin moisesta kylmässä vedessä puljaamisesta.

Kun ryvettyneinä ja märältä puusilpulta sekä maatuneilta lehdiltä lemuten, sekä posket punaisina ja hymyillen palasimme kotio, ajattelin mielessäni kuinka onnekas olenkaan löydettyäni miehekseni sellaisen ihmisen, jonka kanssa voi seikkailumielisen lapsen lailla mennä mönkimään metsään ja piilossa oleviin kiintoisiin paikkoihin. Eikä se edes narise yhtään vaikka kastuu ja likaantuu ja kolhii itseään.

Olisimmepa vain tunteneet jo silloin kun olimme pieniä. Olisimme ehkä tulleet jo silloin hyvin toimeen keskenämme. <3 <3 <3


lauantaina, toukokuuta 17, 2008

Kaikenlaista

Perjantaiyönä noin kello 00 päähäni pälkähti pakottava tarve lähteä yökävelylle. Lähdimme siis tepsuttelemaan Jänismiehen kanssa sateen kastelemia katuja pitkin kohti Ithaca Falssia.

Suloinen harmaa kolli tuli eräältä pihalta tekemään tuttavuutta eli hinkkaamaan pohkeitamme ja piehtaroimaan kuraisessa maassa. Ihmettelimme, miten komeaturkkinen kissa viitsiikin kurata itsensä mutta huomasimme sitten sen noudattaman ovelan kaavan: Ensin hurmioitunut selän kihnutus kurassa, sitten kuraiset kyljet puhtaaksi pyyhkivä sviish, sviish -ohimarssi ja puskeminen meidän molempien lahkeiden pahki. Kauniin turkin salaisuus on vissiin sitten kurakylvyt ja ihminen jota voi käyttää kätevänä pyyhkeenä. Kissa ei muuten meinannut millään päästää meitä menemään, vaan juoksi heittäytymään jalkojemme eteen selälleen monta kertaa kun otimme askeleita siitä poispäin.

Öiset putoukset olivat kummitusmainen näky, kuin suoraan mitä parhaimmasta goottilaisesta kauhukertomuksesta. Usvana muodosti putousten kohdalla valkoisen muurin ja kuu paistoi taivaalla melkein täytenä. Tuntui siltä, kuin olisi kävellyt viileähkössä turkkilaisessa saunassa. Hiivimme kivistä polkua pitkin kohti putouksia ja olo oli hivenen jännittynyt, niin kuin aina silloin kun ei näe kävellessään kunnolla. Niskavillat pystyssä ja korvat höröllä kosteaa pimeyttä kohinan seasta kuulostellen. Oli se kyllä aavemaisen kaunista ne muutamat hetket mitä sitä kesti.

Sitten tapahtui jotain jota tapahtuu vain kirjoissa. Putouksen mahtavan jylyn yli kuului karmiva, sydäntä kylmäävä RAAAAAAAAAAAAARRRRRRRRRGGGGGH! Kyse ei ollut mistään ihan pienestä äänestä, sillä se oli pitkä ja sieluttoman kuuloinen rääkäisy. Juuri sellainen, jonka joku putoukseen hukkunut rauhaton sielu tai vaihtoehtoisesti itsemurhaa tekevä ihminen voisi päästää hypätessään putousten yli kulkevalta sillalta. Tai sitten tietenkin realistisemmin joku viinaa kiskonut typerä mies, joka vain tahtoi säikytellä meidät pois.

Tuijotimme hetken aikaa usvamuuria paikoillemme jähmettyneenä ja ihmettelimme ääneen, että mitä hittoa tuo oikein oli. Säikähdimme kuitenkin sen verran, että lähdimme perääntymään hyvässä järjestyksessä. Mietimme vaihtoehtoja, että mitä meidän oikein pitäisi tehdä jos näkisimme kohta virrassa ajelehtivan itsemurhaajan ruumiin. Naaraamaan ja ensiapua antamaan toki olisi ollut pakko kahlata jo omatunnollisistakin syistä.

Täytyi myös pitää mielessä sääntö kaiken kanssakäymisen välttämisestä vieraiden juopuneiden tai yöllä muuten poikkeavasti käyttäytyvien ihmisten kanssa, kun täällä kerta kuka tahansa ääliö (paitsi ulkomaalaiset) voi ostaa sen saakelin pyssyn. Tulee jotenkin mieleen sääntö 22. Voimme tehdä sinulle mitä vain, jos et voi estää sitä.

Jänismies varmisti, onko minulla juoksuun soveltuvat kengät, vaikka pitäisihän hänen jos kenen tietää, että en todellakaan sipsuttele maastossa millään typerillä klenkkakengillä, vaan aina kunnon maastopopoilla. Sydän tykyttäen ravitimme lähimmälle sillalle tiirailemaan, näkyisikö putouksella päin jotain liikettä. Hetken kuluttua sitten huomasimme ledivalon pisteen poukkoilevan putousjoen rantaa. Säikyttelijämme oli siis edelleen elossa oleva, joskin ärsyttävän läskipäinen ja itseriittoinen kuolevainen. Ehkäpä hänellä/heillä oli jotain hyvinkin salattavaa (huumehia, salakauppaa), jonka takia meidät piti törkeästi säikytellä pois. Mutta olipahan vain elokuvamainen hetki ja tunnelma taas elämässä.

Hiukan teki mieli kostaa menemällä putouspolun muurin taakse piiloon ja karjaisemalla sopivalla hetkellä hiippareille KIAAAAAAAIIIIIIIII niin, että näiltä polleilta yön kuninkailta olisi mennyt torttu housuun, mutta kun se tietämämme pyssyriski ja amerikkalainen liipasinherkkyys perhana pilasivat meiltä tuonkin ilon. Mitään kivaa saa ikinä tehdä, murinaa.

Palasimme sumuisia sivupolkuja pitkin kotiin ja yritimme nukkua hyvin lauantain vyökoetta silmällä pitäen. Alakertaamme vain oli muuttanut uusi asujaimisto, joka jatkoi riehakkaita tupaantuliaisjuhliaan ja älämölöään aamuneljään saakka.

Minua se ei juurikaan haitannut, mutta Jänismies oli kuulema joutunut tunkemaan yön aikana korviinsa korvatulpat. Biletys alakerassa jatkuu edelleen, eikä näytä mitään laantumisen merkkejä. Vastaan parhaillaan erämaan kutsuun luukuttamalla kaikkein kovaäänisintä musiikkia mitä koneeltani löydän. Ehkä rupeamme aamuyöstä hiomaan jo jokseenkin kantavaa KIAI-huutoamme, ellei bilehiirien into laannu siihen mennessä. Epäilen, että muutaman karjahduksemme jälkeen saattaisi tulla hyvinkin hiljaista.

Saimme tänään suoritettua taekwondon vihreän vyön. Ihan mukavaa, nyt tuli jo vyökokeessakin kunnon hiki. Selvisimme lähes virheettömästi ja itse tiedostin vain yhden mokan, joka tosin johtui osittain meille annetuista puutteellisesta ohjeistuksesta. Oli muuten hassua paiskia Jänismiestä pitkin lattiaa vapaavalintaisella itsepuolustustekniikalla, kun katsojien joukosta kuului kommenttina vaimea "oh my god". Näytänkö minä muka niin julmalta ja vaaralliselta? Minä pieni ja kiltti ihminen :)

Vyökokeensa läpäisi myös eräs, jonka onnistuminen oli meille henkilökohtaisesti erityisen tärkeää. Hän on todella suloinen ja sympaattinen henkilö, jolle kamppailulajien luonteen huomioon ottaen melkoisen korkea ikä, ei ole ollut mikään este jatkaa, eteen tulevista ylitsepääsemättömiltä tuntuvista vaikeuksista huolimatta. Hänelle on omien sanojensa mukaan ollut vaikeaa oppia pois vääränlaisesta nöyryydestä ja virheidensä liiallisesta häpeämisestä sekä anteeksi pyytelystä ja keskittyä sen sijaan terveen itsetunnon kehittämiseen. Sanoisin kuitenkin, että hän on menossa hyvään suuntaan ja tsemppaamme häntä kovasti aina kun voimme, vaikka hän epäileekin meidän puhuvan hänelle vain sweet talkia.

Pitelimme myös eräälle koetta tekevälle mustalle vyölle murskattavaa lautaa ja yksi pitelijöistä sai dramaattisesti sinkoavasta laudankappaleesta ohimoonsa, hyvä ettei sentään silmänsä.

Opettajamme tuli myöhemmin kehumaan meitä, että heillä olisi meidän tyylistämme opittavaa. Se on vähän noloa meille, sillä tarkoituksemme ei ole mitenkään elvistellä tai vetää mitään ihme sirkusta, vaan tehdä vain se mihin meidän rahkeemme oikeasti riittävät. Pitäisi kuitenkin muistaa aina se, että emme ole suinkaan mitään aloittelijoita, vaan takanamme on satoja kovia treenejä noin seitsemän vuoden ajalta, eikä se voi millään olla vaikuttamatta siihen, kuinka esiinnymme ja kuinka omaksumme uuden lajin alkeet.

Vyökokeemme onnistumisen ja meikäläisen täällä tasan vuoden ajan olon kunniaksi, kaupunki paukuttaa parhaillaan melkoista ilotulitusta taivaalle. Voi sillä tosin olla jotain tekemistä myös Cornellin senioreiden valmistumisen ja kick off partyjen kanssa :)

maanantaina, toukokuuta 12, 2008

Cat came back



The Cat Came Back

Written By: Harry S. Miller (with later folk additions)
Copyright Unknown


Old Mister Johnson had troubles of his own
He had a yellow cat which wouldn't leave its home;
He tried and he tried to give the cat away,
He gave it to a man goin' far, far away.

But the cat came back the very next day,
The cat came back, we thought he was a goner
But the cat came back; it just couldn't stay away.
Away, away, yea, yea, yea

The man around the corner swore he'd kill the cat on sight,
He loaded up his shotgun with nails and dynamite;
He waited and he waited for the cat to come around,
Ninety seven pieces of the man is all they found.

But the cat came back the very next day,
The cat came back, we thought he was a goner
But the cat came back; it just couldn't stay away.
Away, away, yea, yea, yea

He gave it to a little boy with a dollar note,
Told him for to take it up the river in a boat;
They tied a rope around its neck, it must have weighed a pound
Now they drag the river for a little boy that's drowned.

But the cat came back the very next day,
The cat came back, we thought he was a goner
But the cat came back; it just couldn't stay away.
Away, away, yea, yea, yea

He gave it to a man going up in a balloon,
He told him for to take it to the man in the moon;
The balloon came down about ninety miles away,
Where he is now, well I dare not say.

But the cat came back the very next day,
The cat came back, we thought he was a goner
But the cat came back; it just couldn't stay away.
Away, away, yea, yea, yea

He gave it to a man going way out West,
Told him for to take it to the one he loved the best;
First the train hit the curve, then it jumped the rail,
Not a soul was left behind to tell the gruesome tale.

But the cat came back the very next day,
The cat came back, we thought he was a goner
But the cat came back; it just couldn't stay away.
Away, away, yea, yea, yea

The cat it had some company one night out in the yard,
Someone threw a boot-jack, and they threw it mighty hard;
It caught the cat behind the ear, she thought it rather slight,
When along came a brick-bat and knocked the cat out of sight

But the cat came back the very next day,
The cat came back, we thought he was a goner
But the cat came back; it just couldn't stay away.
Away, away, yea, yea, yea

Away across the ocean they did send the cat at last,
Vessel only out a day and making water fast;
People all began to pray, the boat began to toss,
A great big gust of wind came by and every soul was lost.

But the cat came back the very next day,
The cat came back, we thought he was a goner
But the cat came back; it just couldn't stay away.
Away, away, yea, yea, yea

On a telegraph wire, sparrows sitting in a bunch,
The cat was feeling hungry, thought she'd like 'em for a lunch;
Climbing softly up the pole, and when she reached the top,
Put her foot upon the electric wire, which tied her in a knot.

But the cat came back the very next day,
The cat came back, we thought he was a goner
But the cat came back; it just couldn't stay away.
Away, away, yea, yea, yea

The cat was a possessor of a family of its own,
With seven little kittens till there came a cyclone;
Blew the houses all apart and tossed the cat around,
The air was full of kittens, and not a one was ever found.

But the cat came back the very next day,
The cat came back, we thought he was a goner
But the cat came back; it just couldn't stay away.
Away, away, yea, yea, yea

The atom bomb fell just the other day,
The H-Bomb fell in the very same way;
Russia went, England went, and then the U.S.A.
The human race was finished without a chance to pray.

But the cat came back the very next day,
The cat came back, we thought he was a goner
But the cat came back; it just couldn't stay away.
Away, away, yea, yea, yea

sunnuntaina, toukokuuta 04, 2008

Villikukkien metsä



Pääsimme erään täkäläisistä villikukista suuresti innostuneen miehen opastamana retkelle metsään, jolle luonteenomaista on runsas kevätkukkien määrä. Johan tulikin nähtyä paljon ennen näkemätöntä ja erityisesti sellaista, jonka äärelle emme olisi ilman oppaan paikallistuntemusta oma-aloitteisesti löytäneet.

Kevätmetsä oli hennon vaaleanvihertävä ja lehdistön läpi siivilöityvä valo jotenkin haltiamaisen eteerinen, etenkin tummasävyisempään suomalaiseen mörrimöykkymetsään verrattuna. Pääsin maalaamaan heti polun alusta löytämällämme bloodrootilla, eli verijuurella miehen tyttären käteen pienen sydämen ja tämä hassu hetki ikuistui sitten videollekin. Tyttönen oli hieman pitkästynyt (booo-ring), sillä hän lienee kolunnut metsiä isänsä "lapset pois videopelien sekä telkkarin ääreltä ja metsiin kävelemään" -visioiden mallina niin monet kerrat, ettei jaksa enää siitä niin mahdottomasti innostua.

Oppaallamme oli mukana karvamikki ja kunnollinen videokamera, jolla hän innokkaasti sihtaili kaikenlaista. Olin liikkeellä aitona epäedustavana itsenäni, eli tukka heinäpehkona hasottaen ja kulutusta kestävissä metsäkuteissa, enkä nyt niin kauheasti olisi välittänyt tallentua mahdollisesti jopa julkiseen levitykseen päätyville pätkille. Mutta enpä olisi metsään lähtiessäni viitsinyt meikkaamaankaan ruveta, joten olkoon, kun en kerta hollywood-roolin toivossa ole muutenkaan tänne tullut :)

Kukkamies meni kuin vainukoira pitkin polkuja ja löysi varmoin ottein kaikki huomionarvoiset rehut.

Metsän näyttävin anti olivat trilliumit eli kolmilehdet, joiden kukat täyttivät mäenkumpareet ja notkelmat valkoisena mattona. Samoin kuin valkovuokot Suomessa, vain huomattavasti kookkaampina. Trilliumista löytyi retkellä useita vinkeitä värimuunnelmia, kuten valkoinen vihreäraidallinen, kokonaan vaaleavihreäkukintoinen, vaaleanpunainen ja tumman sametinpunainen yksilö. Sekä tietysti suurikukkainen valkoinen trillium, eli trillium grandiflorum. Merkillisin trilliumeista oli ehkä mutaatio, jossa kolmilehdellä onkin neljä terälehteä. Sellainen on kuulema harvinainen.

Valkokukkaiselle oravanmaissille, eli Squirrels Cornille löytyi ymmärrettävä nimiselitys, kun oppaamme kaivoi ylös yhden juuren ja näytti kuinka juurissa oli kiinni pieniä maissin näköisiä paukuloita. Pohdiskelimme, mahtavatkohan pörröhännät tosiaan napostella niitä välipalakseen. Valkoisilta hilkkamaisilta kukinnoiltaan oravanmaissi on hiukan saman näköinen, kuin Dutchman Breeches, Suomessa Merimiehensydämen nimellä tunnettu kasvi, joita myös löysimme metsästä sieltä täältä. Erilaiset saniaisetkin olivat metsässä hyvin edustettuina ja niiden spiraalikiekuraiset päät olivat mainioita makrokuvauksen kohteita. Vaaleanpunainen ja pikkuruinen Spring Beautykin sattui onnekkaasti silmäämme kaiken sen paljouden keskeltä.

Astellessamme metsän siimekseen pysähdyimme ihmettelemään ja nykimään korkeuksiin kohoavaa paksua liaania ja siinä hetkessä maastosta lehahti kovalla ryminällä ilmaan kookas villikalkkuna. Se aiheutti meille hiukan pulssin nousua, mutta kuvaajamme oli aivan haltioissaan, että hänpäs sai senkin nauhalle.

Kummimman näköinen kasveista oli Jack-in-the-pulpit -lilja, joilla intiaaneilla oli kuulema tapana sekä lääkitä heimolaisia että myrkytellä vihollisiaan. Kallan näköisessä raidallisessa liljassa tököttää maljamaisen kukan keskellä Jack, eli spadix tai suomen kielellä vissiin jonkin sortin puikelo (käännetty virallisesti jossain kukkajutskassa näin). Siitä tuli visuaalisuutensa ja outojen väriensä ansiosta ehdoton lempparini.

Villillä inkiväärillä oli taasen viehkon näköinen sormustinmainen kukka piilossa lehtien alla. Yellow trout lily ei ollut vielä intoutunut kukkimaan joukolla, mutta minäpäs löysinkin yhden ainoan keltaisen kukinnon ja tein kukkamieheen vaikutuksen tietämällä sen nimen. Eipä siitä juuri voinut erehtyä, kun lehdet ovat komean leoparditäpläiset ja kukka helposti tunnistettava.

Viimeinen löytö polulla oli Cut-tooth wort, joka ei nyt ole kovin kummoisen näköinen mutta opinpahan nyt senkin tunnistamaan.

Reissun ainoa harmin aihe olivat mäkäräiset, joiden luonteessa oli selkeästi jotain vikaa suomalaisiin serkkuihinsa verrattuna. Ne olivat todella vässyköitä puremaan, mutta niillä oli puremisen sijasta ihan älytön into tunkea itsensä ihmisparkojen ruumiinaukkoihin ja silmiin. Kesken videolle menevän jutustelun yksikin hättiäinen keksi ryömiä nenääni, jolloin filmille tallentui meikäläisen surkea naamanvääntely ja silmät vedessä asiantilan toteaminen:

"Damn. One bug crawled into my nose." Onneksi en sentään alkanut ladella f-sanaa tai muita mehevämpiä kirouksia.

Kuvaajaa nauratti hiukan, mutta hän lupasi pyhästi leikata kohtauksen pois filmiltä.

lauantaina, toukokuuta 03, 2008

I live in a bubble

Sain tänään kuulla hauskan määritelmän siitä, mitä Ithacassa asuminen on.

Eräs ei-täkäläinen, kauempana maaseutukylässä asuva henkilö totesi virnistellen, että Ithacahan on ihan oma "kuplansa", jossa asustamisen täytynee passata eurooppalaiselle vallan mainiosti. Kas kun hän ei lisännyt vielä kuplan eteen adjektiivia vaaleanpunainen, sehän olisi mainiosti kuvannut ainakin tätä kevätaikaa.

En tiedä oliko tuossa kuplavertauksessa jonkinlaista vinoilun makua, mutta täytyy sanoa, että kyllä täällä oleminen vain minulle passaa, jos suuresti traumatisoitunut ruuansulatukseni ei vain sano itseään lopullisesti irti, ennen kuin 2009 karistamme maan tomut jaloistamme. Kun lukee muiden suomalaisten tilityksiä siitä, miten älyvammaisiin ilmiöihin huomattavasti punaniskaisemmilla alueilla voi pahimmillaan (jopa keskiverroimmillaan) Amerikassa törmätä, niin laitan kädet kyynärpäitä myöten ristiin ja olen osoitteestani kiitollinen.

Täällä ihmiset vaikuttavat kohtuullisen normaaleilta ja puuhastelevat suhteellisen ymmärrettäviä juttuja, jopa eurooppalaisen vinkkelistä katsottuna. Emme esimerkiksi ole yhtä nuivaa uskonnollista käännytysyritystä ja postiluukkuumme tungettua silmiään avaavaa ja sulkevaa, Jeesuksen kuvalla varustettua sekä rahankeräystarkoitukseen valjastettua rukousmattoa lukuun ottamatta, -joutuneet minkäänlaisen uskonnollisen hurmosväen ahdistelemaksi. Sivuhuomautuksena muuten mainittakoon, että tuon maton pääkaupittelija nimeltä James Eugene Eving on onnistunut ansaitsemaan tuolla naurettavalla kusetuksellaan aika hulppeat kahisevat tililleen. Täällä höplästä vetäminen on nähtävästi erittäin kannattava elinkeino.

Lähiympäristön uutisissa ei myöskään joudu lukemaan toinen toistaan kammottavammista murhista, uskonlahkojen käsittämättömistä temppuiluista, silmittömistä ammuskeluista, rasistisista kahakoista tai homoja vastaan mieltään osoittavista idiooteista (Michael Mooren Sodomobile-pätkä on muuten aika mainio, suosittelen).

Irvikööt perusamerikkalaiset mitä irvivät ja kauhistelkoot vaan Ithacaa Sodomaksi, mutta kuplan sisältä sentään löytyy täysijärkistä ja ennen kaikkea rauhantahtoista väkeä. Monet jopa liputtavat luonnonsuojelun, ihmisoikeuksien ja rauhankasvatuksen puolesta ihan tosissaan. En silti halua niellä pureskelematta täkäläisten tarjoilemaa yltiöpositiivista kiiltokuvapintaa ja pepsodenthymyä, sillä niiden alla tuntuu usein piilevän ansana jonkinlainen uskonnollisuutta muistuttava sisäinen tyhjyys ja kapeakatseisuus. Useammassakin yhteydessä on osoittautunut harmittavasti, että suuria puheita ja utopistisia suunnitelmia kyllä riittää, sekä huuli heiluu taukoamatta, mutta puheet harvemmin kohtaavat yksi yhteen eurooppalaisen käsittämän todellisuuden kanssa. Teoista nyt puhumattakaan. Siinä kulttuurishokista kärsivä realisti kerkeää tuskastua kerran jos toisenkin.

keskiviikkona, huhtikuuta 30, 2008

Puuprinsessat




Viime keväänä en ollut täällä tarpeeksi aikaisin nähdäkseni Ithacan ylväiden puuprinsessojen pukuloiston. Onneksi sentään nyt. Kaupunkikuvasta näkee, että täällä on panostettu jo kauan sitten kevään kauneuteen ja istutettu puita, joiden kukkiminen on hurmaavan kaunis tapahtuma.

Vajaan kahden lämpimän viikon sisällä karvanuppuiset magnoliat poksahtelivat valkoisiksi, vaaleanpunaisiksi ja purppuroiksi kukinnoiksi. Erityisesti suuret ja iäkkäät magnoliat ovat vaikuttava näky, melkein kuin jostain fantasiaplaneetalta.

Kirsikat röyhyävät paikoin vieläkin, mutta yliopistonmäellä ei valokuvaajia houkuttaneen vaaleanpunaisen vaahtomeren muodostaneissa puissa ole enää kukan kukkaa. Ensimmäinen kohdalle sattunut sade ja tuuli vei ne mennessään. Ainakin siis oletan, että nuo kolmoskuvan kukkaset ovat kirsikoita, vaikka joku väitti että ne saattaisivat olla koristeomenoitakin. Saa korjata jos olen väärässä.

Vielä jotkut violetinkukertavat puukukkaset sinnittelevät ja syreenit vasta aukeilevat, mutta magnolioiden alla on jo mattona mätänevää, ruskeaa terälehtimössöä, johon liukastumista on syytä varoa. Tämä hurmioitunut kevätparaati meni näköjään ohi vähän liiankin äkkiä.

keskiviikkona, huhtikuuta 23, 2008

Lasit päähän, se voi "räjähtää"

Pääsin viime yönä seuraamaan, kun Jänismiehen työkaverit "pukivat" yhden labransa mittauslaitteelleen päälle hopealla päällystettyä lasidevaria. Se on tarkkaa hommaa, sillä jos lasikuori kopahtaa vähänkin mittauslaitteistoon, jonka päälle sitä liu´utetaan, niin tuo metrin mittainen "kondomi" saattaa paukahtaa tuhannen sirpaleiksi. Sama vaara on siinä, jos laitteesta putoaa jokin pienikin ruuvi ja kimpoaa päin lasia.

Henkilö, joka vastasi homman sujumisesta jakoi meille suojalasit heti aloittaessaan, sillä hän on kokenut lasittomana kyseisen esineen särkymisen. Kuulema räpäytti onnekseen silmiään juuri sillä hetkellä, kun näki, että sirpaleet lentävät kohti naamaa. Muuten olisi saattanut saada sirpaleita silmäänsä. Sillä kertaa sai vain nyppiä niitä ihostaan. Tapahtuneen jälkeen hän onkin ollut kovin innokas suojalasien käyttäjä ja vaatii sitä fiksusti muiltakin.

Pukeminen sujui mallikkaasti ja ainakaan vielä ei mitään mennyt rikki. Sain kuulla, että hommasta vastaava henkilö oli ollut töissä aamuyhdeksästä puolille öin asti ja hän on sentään yli viisikympinen heppu. Fyysikot ovat kyllä ihan oma työläisrotunsa. Labran johtajakin taisi täyttää tuossa 77 ja hengailee edelleen töissä joka päivä vaikka on eläkkeellä.

Toissa yönä Jänismies ilmoitti mesellä noin kymmenen aikaan, että on juuri lähdössä töistä kävellen kotiinpäin. Kun vielä kahdentoistakaan aikaan miestä ei kuulu, eikä näy, eikä hänellä ole edes puhelinta mukana, niin alkoi vähän sydäntä hyytää, ettei mitään vain ole sattunut. Puoli yhden aikaan mies sitten saapui kotiin ja annoin vähän noottia turhasta huolen aiheuttamisesta. Oli kuulema jäänyt suustaan kiinni mielenkiintoisia tulevaisuudensuunnitelmia koskien, mutta myönsi kyllä, että olisi ollut itsekin aivan saakelin huolissaan, jos minä olisin tehnyt saman tempun hänelle. Yliopiston alueella on nimittäin tässä kevään korvalla tapahtunut muutama aseellinen ryöstö yöaikaan.

Devarinpukemis-jännitysnäytelmän jälkeen kävimme ranskalaisen vierailijan kanssa yhdellä lasillisella lähibaarissa ja kerroimme aikamme kuluksi tuhmia vitsejä. Me kerroimme ikisuosikkimme "Metsänpeikon" ja ranskalainen riemastutti meitä eloisan näytelmäosuuden sisältävällä vitsillä siitä, mitä sisältää ilotyttöjen vähärahaisille tinkijöille tarjoama palvelu nimeltä "pingviini".


perjantaina, huhtikuuta 18, 2008

Talviturkin polttajaiset



Kesä on räjähtänyt täällä silmille.

Tein aurinkoisen päivän innoittamana parin tunnin lenkin luontopolkuja pitkin.

Kun lähdin kaupungista polulle, magnoliat olivat jo auenneet puistossa, vaikka toissa päivänä ne muistaakseni olivat vasta karvaisia raottuvia nuppuja. Sama juttu monien muidenkin puiden suhteen. Valkoisia, punaisia, vaaleanpunaisia ja kirkuvankeltaisia kukkakuohuja joka puolella. Häkellyttävää.

Ja kuuma. 24 astetta lämmintä. Lääh, tästä se taas saunominen alkaa. Vastoja ei sentään saa vielä taitettua, koivut ovat vasta hiirenkorvalla.

Luontopolun varrella kukkiaan avasivat värihaitarilla sininen-valkoinen-vaaleanpunainen varioivat vuokot, Yellow Trout Lilyt (Erythornium americanum) ja isokukkaiset, valkoiset verijuuret (Sanguinaria canadensis).

Kasvavan kukan katkaiseminen hieman arvelutti ja kolkutti omaatuntoa, mutta minun oli kerta kaikkiaan pakko tyydyttää luonnontieteellinen uteliaisuuteni ja katsoa millaista "verta" tuosta merkillisestä verijuuresta sitten oikeasti tihkuu. Ja olihan se vain aika kamalan näköistä. Halkaistu juuri oli täynnä verisuonia, joista pisaroi todella elävännäköisesti hiukan oranssiin taittuvaa nestettä. Näytti ihan oikeasti siltä, kuin jonkun pienen elävän olentoparan jäsen olisi katkaistu (puistatus).

Pikkuruisia sinisiipiäkin lenteli siellä täällä ja yksi kirkuvanmetallinvihreä koppakuoriainen.

Kun reissu venähti vähän pitkäksi ja poluilla ei ollut keskipäivällä kovin varjoisaa, käräytin sitten olkapääni punertaviksi. Kyllä ne siitä tosin rauhoittuvat, kun en ole kovin paloherkkää rotua, mutta nyt näkyy ainakin kunnon rannut olkainten kohdalla. Talviturkin heittämisen sijasta siis tulikin pidettyä talviturkin polttajaiset. Aurinkokammoinen Jänismies jo uhkaili, että lukitsee minut siivouskomeroon jos en ala käyttää aurinkorasvaa ja poltan itseni toisen kerran.

Se on sitten kesä taas.

maanantaina, huhtikuuta 14, 2008

Kirjoittajan tie

Vuosituhannen alusta asti (oi, tuopas näyttääkin kirjoitettuna vallan mahtipontiselta) kirjoittamani novellikokoelma on piirtoa vaille valmis. Se herättää minussa kieltämättä aika voimakkaita tuntemuksia. Ihan kuin olisin ollut kahdeksan vuotta raskaana noista tarinoista, mutta en vieläkään uskalla varmuudella sanoa onko niillä kaikilla kymmenen sormea ja varvasta.

Sophy Burnham on kuvaillut kirjoittajuutta ja kirjoittamista hauskan pontevalla tavalla (vapaasti suomennettuna) kirjassaan For Writers Only:

"Olemme tutkimusmatkailijoita ja hakkaamme tiellemme tulevaa pensaikkoa tylsillä viidakkoveitsillämme. Pyyhimme hikeä pois silmistämme ja hätistelemme liimajalkaisia kärpäsiä pois tahmealta iholtamme. Olemme seikkailemassa yksin ja laittamme jalkaa toisen eteen kartoittamattomilla seuduilla.

Maailmasta ei löydy opasta tai roolimallia, joka voisi auttaa meitä työssämme. Sillä vaikka joku toinen kirjoittaja olisikin kulkenut nämä samat polut, hän ei ole jättänyt jälkeensä valmista tietä.

Kirjoittaessasi tai luodessasi mitä tahansa taidetta, sinulla on kaksi vaihtoehtoa. Joko kävelet alasti kuun maiseman reunalla, pienenä ja yksinäisenä kaukaisia tähtiä vasten. Tai sitten kyöräät säälittävästi jonkun toisen kannoilla seikkailematta, itseäsi loukkaamatta ja luomatta mitään uutta.

Opas tai roolimalli ei voi tehdä sen enempää kuin sanoa, että anna mennä! Katsotaan onko sinulla tarpeeksi sisua tähän hommaan. Haasta maailmankaikkeus. Uhmaa pirulaisia, jotka koittavat pitää sinua loitolla aarteiden luolasta. Ja jos kuolet sinne viidakkoon ja luusi vaalenevat siellä kenenkään niitä löytämättä, niin mitä sitten. Ainakin teit parhaasi.

Joten niin vain löydät itsesi hakkaamasta viidakon lehvästöä, tietäen että muut ovat kulkeneet tätä kautta ennen... joskus... eivätkä he ole jättänet jälkeensä polkuja."

Loppuun toinen oivaltava sitaatti kirjoittajalta nimeltä Red Smith:

"Writing is easy. All you do is sit staring at the blank sheet of paper until the drops of blood form on your forehead."

sunnuntaina, huhtikuuta 13, 2008

Gabriel King: Wild Road

Enpä äkkiseltään muista toista kirjaa jota olisi tullut luettua monta kuukautta, ennen kuin viimeinen sivu kääntyi. Tämä ei ole varsinainen suositus. Kirjan lukeminen oli enemmänkin tervan juontia ja sinnikäs päätös junnata ärsyttävän poukkoileva ja kuriton teksti loppuun vain siksi, että siinä oli kaikesta huolimatta joitain taitaviakin tarinaviritelmiä ja kuvauksia. Minulla on myös oman kirjoittamisen tueksi tarkoituksena perehtyä mahdollisimman hyvin aikaisemmin kirjoitettuihin kissakirjoihin ja -fantasiaan, joten menköön työvoiton piikkiin.

Gabriel Kingin eli brittiläisen parivaljakko Jane Johnsonin ja M. John Harrisonin kirjoittama fantasiakirjan Wild Road on kertomus Tag-nimisestä burmillasta, joka karkaa pentuna kotoaan. Hän tapaa joukon uusia ystäviä ja joutuu melkoisiin seikkailuihin, joiden päämääränä on saattaa kissojen kuningas ja pentuja kantava kuningatar Cornwallissa sijaitsevaan Tintageliin, kuningas Arthurin legendojen synnyinsijoille.

Kissojen matkaan liittyvät olennaisena osana Villit Tiet, eli jonkinlaiset astraalipolut, joita kissat käyttävät ja suojelevat. Villeillä Teillä selitetään kissojen suorittamat ihmeelliset matkat, joita niiden kerrotaan tekevän matkojen takaa takaisin kotiin pyrkiessään tai kadotessaan moneksi päiväksi teille tietymättömille. Teiden idea on itse asiassa tarinan hienointa ja oivaltavinta antia. Siinä ohessa tehdään myös selväksi, että kissat, eivät suinkaan ihmiset,-ovat olleet elävien olentojen valtiasrotu aikojen alusta saakka.

Pääsyä teille havittelee kuitenkin myös paha Alkemisti, ihminen joka on hirveitä eläinkokeita tekemällä ja itseään leikkelemällä sekä parsimalla elänyt aivan liian kauan. Hänen julmat kokeilunsa ovat saastuttaneet Villit Tiet, jotka ovat alkaneet käyttäytyä arvaamattomasti ja itse asiassa hän on ahneudessaan uhka koko maailman tasapainolle. Hänen tavoitteenaan on löytää Kultainen Kissanpentu, jonka veressä hän uskoo olevan avaimen Villien Teiden hallintaan ja siten jumaluuteen.

Hyvien henkilöhahmojen joukko, joihin kuuluvat kissat Tag, Mousebreath, Pertelot Fitzwilliam, Ragnar Gustaffson Coeur de Lion, Sealink, Majicou ja Cy sekä kissoille lojaali urbaani kettu Loves a Dustbin ja kärttyisä sanansaattajaharakka One for Sorrow, - seikkailevat erilleen jakautuneena siellä täällä ja joutuvat sadistisesta onnettomuudesta toiseen matkatessaan kohti Tintagelia. Päähenkilöille koituvat vastoinkäymiset ja vammat sekä hengenmenetykset tuntuivat välillä jopa törkeän pitkälle viedyiltä ja muistuttivat seikkailuelokuvien sankareista, jotka nousevat tolpilleen vaikka talo kaatuisi päälle.

Kerronta tuntuu kapinoivan monenlaisia odotuksia vastaan. Yksi lukijaa häiritsevimmistä toimijoista tarinassa on kissa Cy, jonka päähän on asennettu eläinkokeita tehdessä jonkinlainen lähetinplugi, joka saa kissan toimimaan lähettimenä ja saamaan epileptisiä kohtauksia. Cy tekee jatkuvasti kaikkea sekopäistä ja kommunikoi absurdeilla pätkillä jostain televisiolähetyksistä sekä keräilee roskia. Muuten sinänsä hyvä idea, mutta joka paikkaan tunkevana höpinänä ja jankutuksena jotenkin puolijauhoisesti ja sisällöttömästi esitetty.

Päähenkilö Tag taas on puolestaan piloille hemmoteltu ja hieman hömelöhkö nuori kissapoika, jonka tehtävänä on kasvaa Villien Teiden suojelijaksi oppi-isänsä Majicoun jalanjäljissä. Kissojen Kuningas Ragnar ja kuningatar Pertelot taas ovat viimeisen päälle jalostettuja rotuvalioita, joiden poikasissa yhdistyvät rautalangasta vääntäen Egyptin Mauiden ja Norjan metsäkissojen mytologian pääpiirteet. Minulle ei kyllä oikein valjennut, kuinka mustavalkoinen uroskissa ja egyptiläinen hopeamaunaaras voivat saada puhtaan kullan värisiä jälkeläisiä. Kaipa se on sitten sitä alkemiaa.

Pikkusieluisena lukijana minua ärsyttivät aivan satasella joidenkin tarinan eläinten nimet. Olen itse hyvin tarkka nimietymologiasta teksteissäni, joten Pertelot Fitzwilliamin (rotukissoilla on oikeasti aivan karseita nimiä), Loves a Dustbinin (Rakastaa Roskasäiliötä!), Sealink (kalsea) ja Mousebreathin (yök, todella latteaa) kaltaiset nimihirvitykset aiheuttivat minulle jatkuvasti huonoja viboja. Etenkin kun niitä vertasi onnistuneen oloisiin Majicouhun ja One for Sorrowiin. Mytologian rääppimisen kanssa oli vähän sama juttu. Taruja oli nipsaistu palanen sieltä, toinen täältä ja parsittu hivenen perustelematta jääneeksi tilkkutäkiksi.

Tarina keskittyy pääosin matkan taivaltamiseen, muutamien retkeläisten hengenmenoihin ja onnettomuuksista toipumiseen. Lopussa, kun päästään perille Tintageliin, seuraa luonnollisesti pahan Alkemistin ja hyvien eläinten taistelu, jonka ratkettua kissojen kuningatar synnyttää kullanväriset poikasensa.

Wild Roadille on olemassa jatkokin, jonka nimi on Golden Cat. Saas nähdä, kiusaanko vielä itseäni lisää lukemalla senkin.

perjantaina, huhtikuuta 11, 2008

Thunder!



Meikäläisessä ei vissiin ole kummempaa ainesta säätytöksi.

Kevään ensimmäinen ukkonen ilmaantui Ithacan taivaalle. Kolkosta ennustuksestani huolimatta se hävisi kuin pieru Saharaan sillä aikaa, kun kävin purkamassa ukkosvideon kameran kortilta tietokoneelle.

tiistaina, huhtikuuta 08, 2008

Sammakoiden keväthuumaa



Hätkähdyttävä luonnonilmiö tämäkin. Jos katsotte videon, sen äänet ovat sitten hyvinkin korviavihlovia.

Menimme kävelylle Cayuga Nature Centerin luontopoluille ja erästä peltoa ylittäessämme kuulimme outoa lintumaista kirkunaa. Aivan kuin valtava häkillinen pikkulintuja olisi piiskuttanut henkensä hädässä. Missään ei tosin näkynyt siivekkäitä ja jatkoimme kummastuneina kävelyä pientä, äänen lähteeltä vaikuttavaa lampea kohti.

Lammessakaan ei näkynyt mitään liikettä, mutta koko sen "rantatörmä" kirkui niin kovalla äänellä että tärykalvoja vihloi. Tässä vaiheessa olimme jo päätyneet sammakkodiagnoosiin. Kun asteli ihan lammen reunaan, älämölö väheni ja loppui muutamaa uskaliasta kurnahdusta lukuun ottamatta kokonaan. Kun siirryimme kauemmas, kilpalaulanta jatkui pian entisellään. Kun tarpeeksi varoen ja kauan tiirailin lampeen, näin lopulta jopa yhden raajat levällään lilluvan sammakonkin, mutta muuten tuo sammakkokuoro Kirkujat oli kyllä maastoutunut todella hyvin. Ja niitä täytyi olla koolla aika iso jengi.

Pianhan muuten lampiin ja rämeisiin pitäisi ilmaantua laulelemaan myös meidän suosikkisammakkomme, joka pitää samanlaista ääntä kuin iso, rämpsäytettävä kuminauha: Bdojojojojong. Se on sellainen minikokoinen frogi, jonka keuhkot pullistuvat kuin purkkapallo äänen tuottamiseksi.

Kuulemistani ääntelyvariaatioista päätellen täällä elelee kunnioitettava joukko erilaisia räpyläsääriä. Kaikkein oudoin ääntelijä on toistaiseksi ollut härkä- tai mölysammakko, joka antoi viime kesänä näytteen keuhkojensa kapasiteetista Sappsucker Woodin lammen rannalla. Sen ääni todella muistutti härkää, joka tuohtuneena mylvii: MUUH, MUUH, MUUH!