Milady ja Romy

Muistuipa tuossa yllättäen mieleen kaksi piirrettyä lastensarjaa, jotka olivat minulle aikanaan tärkeitä. Olin jo pienenä oikea kissahullu kissanpalvoja ja seurasin näitä sarjoja pelkästään niissä esiintyvien kahden kissahahmon takia.

Olisi sinänsä hauskaa nähdä nuo sarjat uudestaan, mutta hyvin varmasti aika on niiden osalta tehnyt tehtävänsä. Niitä ei enää aikuinen todennäköisesti jaksaisi edes katsoa, jos nyt ei sitten kamalassa krapulassa tai muuten puolustuskyvyttömänä. Mutta hauskahan niitä silti on muistella. Varsinkin kun erityisesti naisten esittäminen erilaisina kissahahmoina kiinnostaa minua kovasti.

KOLME MUSKETTIKOIRAA

Toinen sarjoista oli nimeltään Kolme Muskettikoiraa, alkuperäiseltä nimeltään D'Artacan y los tres mosqueperros. Olen useammallakin taholla huomannut, että sarjan tunnari räksyttää monissa kännyköissä soittoäänenä. Nostalgiaa harjoittavat siis todennäköisesti jotkut muutkin, kuin minä.

Muskettikoirissa olivat koirat päähenkilöinä ja tarina perustui Alexander Dumasin Kolmeen muskettisoturiin. Muskettisotureiden, kuten myös Muskettikoirien tarinassa esiintyy salaperäinen femme fatale, Milady de Winter, joka on rehtien koirien joukossa tietenkin juonitteleva kissa. Luonnollisesti Milady on lastensarjassa alkuperäisen kirjan murhaavan vaarallista kaunotarta kesympi ja vähemmän traaginen hahmo, mutta aiheuttaa kuitenkin koirasankareille kaikenlaista harmia timanttien ryöväämisestä myrkyttämiseen.

Viitaan pukeutuva, naamiokasvoinen Milady saa koiramiehet lankeamaan pauloihinsa kauneudellaan ja salaperäisyydellään, jota harva pystyy vastustamaan. Hänen synkkä hahmonsa onkin monin verroin kiinnostavampi ja huolellisemmin piirretty kuin vaikkapa sarjan päähenkilön Dogtanianin rakastetun, Julietin väritön ja laimea hahmo. Juliet puolestaan on sellainen vaaleanpunaisiin pukeutuva, äitelän avuton kultatukka, kuin kiltin ja viattoman perinaisen oletetaan olevankin. Miladyssa puolestaan on käytetty oivaltavasti hyväksi kissoihin liitettyjä negatiivisia, mutta kiehtovia assosiaatioita, kuten petollisuus, yöeläimellisyys, ahneus, sulokas vaarallisuus ja viettelevyys. Tärkein katsojaa kiinnostava piirre hänessä on kuitenkin se, että hän on aktiivisesti seikkaileva toimija. Hän on piristävällä tavalla jotain aiuvan muuta kuin pelkkä sankaria kotiin odottava katselija, jota on pidetty perinteisissä seikkailutarinoissa ainoana naiselle sopivana hyvänä roolina. Kuten arvata saattaa, Miladylle ei lopuksi käy kovinkaan kaksisesti, vaikkei piirretyssä sentään teloitetakaan häntä, kuten alkuperäisessä kirjassa:

Milady, during the passage had contrived to untie the cord which fastened her feet. On coming near the bank, she jumped lightly on shore and took to flight. But the soil was moist; on reaching the top of the bank, she slipped and fell upon her knees.

She was struck, no doubt, with a superstitious idea; she conceived that heaven denied its aid, and she remained in the attitude in which she had fallen, her head drooping and her hands clasped.

Then they saw from the other bank the executioner raise both his arms slowly; a moonbeam fell upon the blade of the large sword. The two arms fell with a sudden force; they heard the hissing of the scimitar and the cry of the victim, then a truncated mass sank beneath the blow.

The executioner then took off his red cloak, spread it upon the ground, laid the body in it, threw in the head, tied all up by the four corners, lifted it on his back, and entered the boat again.

In the middle of the stream he stopped the boat, and suspending his burden over the water cried in a loud voice, “Let the justice of God be done!” and he let the corpse drop into the depths of the waters, which closed over it.

MATKA MAAILMAN YMPÄRI

Toinen sarja, jota seurasin innolla, on Matka maailman ympäri, alkuperäiseltä nimeltään La Vuelta al Mundo de Willy Fog. Sen tarina perustuu Jules Vernen samannimiseen kirjaan. Piirrossarjassa hyvinä päähenkilöinä ovat leijona Willy Fogg, kaksi kissaa Rigardon ja Romy sekä jonkinlainen hiiri tai hamsteri Tico. Tarinan seikkailuissa maailman ympäri matkaava retkue joutuu jos jonkinlaisiin kommelluksiin, enimmäkseen heidän vedonlyöntiään sabotoimaan pyrkivien konnien toimesta. Yhdessä Intiaan sijoittuvassa jaksossa akrobaatin taidoilla varustettu palvelija Rigardon pelastaa roviolle sati-perinteen takia joutumaisillaan olevan lesken, prisessa Romyn. Romy on kiltti, viehkeä, pehmeä-ääninen, hurmaava kiltti kotikissa jota koko porukka rakastaa ja palvoo, kuten laulun lyriikoissakin todetaan:

Romy now, that you’re with us you'll be the angel of the team. It’s my turn - the gentle touch of Romy - they love me so much

Jos muistan oikein, niin prinsessa on kohtuullisen passiivinen ja puolustuskyvytön hahmo ja hänen roolinsa oli lähinnä joutua ryöstetyksi tai mieshahmojen retuuttamaksi. Toki hän tietenkin on myös viehkeä koriste ja kohteliaisuusmagneetti, joka pukeutuu kauniisiin sareihin ja silmät pyöreinä sanoo usein pehmeästi "ooh". Kuten hyvien naisten perinteiseen rooliin kuuluu, prinsessa Romy saa tietenkin lopussa palkintonsa hyvästä käytöksestä kun hän ja rehti vedon voittanut leijona, Willy Fogg menevät naimisiin.

Painajainen

Saattaa olla merkki liiallisesta väsymyksestä, kun alkaa nähdä painajaisia jotka ovat kokonaisuudessaan kauhuelokuvan veroisia ja tuntuvat liian todelta. Näen aika harvoin painajaisia ja siksi viimeöinen outo ja kauhea uni jäi hyvin kirkkaana mieleeni. Kirjoitan sen ylös, koska se oli todella kummallinen ja tunnetasolla niin realistinen että on vieläkin vähän melankolinen olo.

Unessa oli ilta ja kävelimme hilpeän kaverijoukon kanssa aikeena mennä ilmeisesti baariin tai jatkoille. Menimme yli rautatiesillan ja silloin yksi joukossa mukana oleva tunnettu hurjapää sai päähänsä, että hän haluaa kokeilla jotain akrobaattisia temppuja sillan kaiteilla siitä huolimatta että kuulimme junan olevan tulossa. Huolestuin unessa siten, kuin yleensä huolestun jos joku alkaa kännissä temppuilla ja anelin häntä lopettamaan. Hän ei kuunnellut pyyntöjäni eikä muidenkaan vastalauseita, vaan oikeastaan vain innostui niistä entistä enemmän ja alkoi riekkua uhmakkaasti kaiteen päällä pelkojamme pilkaten.

Juna lähestyi ja huusimme häntä vihaisesti lopettamaan. Hän huusi vastaan, ettei ole mitään hätää ja että hän kyllä tietää mitä tekee. Temppuilija teki kaiteella jonkun hienon parkour-tempun ja siinä samassa juna porhalsi sillalle kauheaa vauhtia. Temppuilijan tasapaino horjahti jotenkin väärään suuntaan ja kaikkien kauhistuneiden katseittemme alla juna silpaisi miehen mukaansa ja rusikoi hänet jonnekin kiskojen väliin. Junan jarrut kirkuivat ja sen pysähtyminen tuntui tapahtuvan kuin hidastettuna. Tunsin miten epäuskoisuuden ja hyisen kauhun tunne valui sisääni. En voinut uskoa, että jotain niin hirveää voisi tapahtua. Kaikki menivät tolaltaan ja olivat varmoja, että temppuilija oli kuollut. Juoksimme sillalle ja kuulimme huutoa. Minä juoksin ensimmäisenä ja näin että juna oli raahannut temppuilijan sillan yli ja paiskannut hänet toisella puolella olevalle liejuiselle pellolle. Hän oli vielä elossa.

Mies kirkui hulluna tuskasta. Hänen molemmat jalkansa olivat leikkautuneet poikki polven yläpuolelta. Reisistä oli jäljellä vain tasaisesti leikatut pölkyt ja niiden leikkauspinnasta näkyi valkoinen luu keskellä punaista lihaa aivan kuin jossain sarjakuvan pihvissä. Verta ei vuotanut (epärealistisesti) kauhean paljon mutta leikkauskohta oli tahriintunut pahasti mustaan multaan. Mies yritti ryömiä hirvittävää kipuansa pakoon käsillään itseään raahaten. Ajattelin että ensimmäistä kertaa elämässäni näen juuri hänen huutavan, karjuvan ja itkevän tuskasta, sillä hän ei juuri koskaan osoita tuntevansa kipua oikeassa elämässä.

Juoksin miehen luo, polvistuin ja koetin sitoa hänen jalantynkänsä repustani riuhtaisemallani budopuvun vyöllä. Onnistuin huonosti joten luovutin ja lopulta otin vain hänen päänsä syliini. Mies oli liikuttavan pieni ja hauras menetettyään vahvat jalkansa. Hänen huutonsa oli hirvittävää ja hänen äänensä alkoi särkyä käheäksi sen vain jatkuessa. En osannut tehdä mitään muuta kuin pitää häntä paikallaan, silittää vereen tahriutuneita hiuksia ja peittää jostain syystä kämmenelläni hänen silmänsä. Kiinnitin huomiota, että hänellä oli jalassaan samat farkut joissa olin nähnyt hänet viimeksi kohdatessamme. Myötätunto, jota häntä kohtaan tunsin oli sanoin kuvaamaton.

Huusin muita soittamaan ambulanssin ja kyyneleet alkoivat valua kirvelevinä poskilleni. Tajusin miten hirvittävä tragedia miestä ja samalla meitä kaikkia oli kohdannut yhdessä mitättömän pienessä hetkessä. Miehen elämä olisi hyvin suurilta osin lopussa, koska hänelle liikkuminen ja ruumiin voima olivat todella tärkeitä. Hänen mukanaan musertui myös osa meistä ja hän oli meille samalla sekä kuollut, että tuskaisesti elossa. Näin hänet sieluni silmillä rullatuolissa ja ajattelin että hänen olisi ollut sittenkin parempi kuolla kuin jäädä eloon, hänen luonteensa tietäen. Tunsin hirvittävää syyllisyyttä siitä, että koin jotenkin yllyttäneeni miehen temppuilua jäädessäni katsomaan sitä sen sijaan että olisin kävellyt pois.

Unen loppupuolella mies oli viety puhtaan valkoiseen sairaalaan ja kävimme katsomassa häntä. Valkoiset ohuet verhot heiluivat tuulessa sairaalavuoteen ympärillä ja oli hyvin viileää. Hän oli tyystin musertunut ja menettänyt elämänhalunsa. Yritin kuvitella hänelle jalkaproteesit ja jopa sen miten hän niillä liikkuisi, mutta tajusin että hän tuskin jaksaisi elää raajarikkona. Suru oli laskeutunut kaveripiirimme harteille, eikä kukaan enää hymyillyt tai sanonut mitään mikä ei olisi ollut raskasta ja murheen murtamaa. Ajattelin unessa, että meistä kukaan ei enää koskaan hymyilisi.

Unesta oli todella outoa herätä. Helpotus oli tietysti valtava, kun tajusin että se oli vain painajainen. Unessa esille tulleet tunteet olivat vain monin verroin voimakkaampia kuin mitä olen viime aikoina arkielämässä tuntenut ja jäivät siksi vaivaamaan mieltä. Mitenkähän tällainen uni pitäisi oikein tulkita.

Vähän on pakko irvaista

En sitten kuitenkaan malta olla irvaisematta, vaikka ensin meinasin jättää tämän kaikessa banaaliudessaan ja mauttomuudessaan väliin.

Kun on enemmän kuin kotitarpeiksi saanut seurata irvailuja suomalaisen naisen huonoudesta, seksittömyydestä ja rumuudesta naapurimaan kaunottariin verrattuna, ei voi olla hirnahtamatta kyynisesti, kun kaunottaren silkkoinen sisus kerrankin käännetään esille. Lisää hirnumisen aihetta voi tempaista vaikka siitä, että taannoin miesten iloista idänmatkailuhalukkuutta lisääville tuulipuvuille irvaillut pakkelinaama kertoilee vaihteeksi tosiasioita siitä miten helpot ja halvat saaliit ovat oppineetkin itse saalistamaan tyhmiä poroja.

Niin. Käykää vain toki rumahisten haukkujat rajan takana ostamassa tai vonkaamassa kauniimpaa ja puunatumpaa tavaraa. Se on tietenkin aina laadukkaampaa, empaattisempaa, älykkäämpää, lempeämpää, kivempaa, räiskyvämpää ja ymmärtäväisempää seuraa kuin kahisevassa tuulipuvussa hautunut hapan tylsä kotimainen tavara. Ulkomailta tehdyissä rihkamaostoksissa saattaapi kuitenkin olla semmoinen pikkuinen riski, että koreasta kuoresta huolimatta laatutakuu ei välttämättä olekaan voimassa.

Maassa, jossa naisihmistä usein kohdellaan esineenä ja jossa tavara arvotetaan tienaamisvälineeksi, ei välttämättä kasveta luonteeltaan ja käytöstavoiltaan miksikään herttaisiksi hellan ääressä viihtyjiksi ja suloisen romanttisiksi pikku kisumirrirakastajattariksi. Sellaisen näytteleminen toki saattaa luontua hetken aikaa vallan mainiosti, samoin kuin mikä tahansa käyttökelpoinen rooli. Ihminen kun on oppivainen eläin.

Saalistajien kanssa elääkseen kisaileva harjaantuu helposti itsekin häikäilemättömäksi saalistajaksi. Halveksuntaa osakseen saanut oppii sitä myöskin helposti takaisin antamaan. Kyky rakastaa ja olla empaattinen, luotettava, kunnollinen sekä kiltti voi jostain kumman syystä hukkua huorana toimineelta jonnekin matkan varrelle. Tilalle saattaa hyvinkin löytyä piinkova taito iskeä vyön alle ja pelata kortit aina itselle edullisimmin. Keinoja kaihtamatta, omatunnon kolkuttamatta ja kunniasta piittaamatta. Eikös se ole sitä luonnollista, selviytymisen kannalta välttämätöntä evoluutiota?

Niin makaa kuin petaa ja sitä saa mitä tilaa. Eikös se tosimiesten motto näin mennyt?

No, pistetään kuitenkin kyyniset nauruhanat kiinni ja kahistaan vaan me rumahiset edelleenkin naama peruslukemilla. Ollaan hiljaa ylpeitä siitä, että meillä on sentään siihen mahdollisuus.

Koskettaminen kultaakin kalliimpaa

Lauantain ja sunnuntain välinen yö tuli vietettyä hauskan poikkeuksellisella tavalla: hieromalla ystävien olkapäitä ja lajimme shiatsuhieronnasta mieleen muistuvia hermoratoja. Olipas muuten todella mukavaa moisen kokeileminen. Jotain aivan muuta, kuin jokseenkin aina saman kaavan mukaan menevä klassinen illanvietto. Nukkumaan tuli mentyä iloisena ja virkistyneenä myötämielinen hymy huulilla eikä aamulla koskenut päähän.

Hierominen ja hierotuksi tuleminen on itselleni yksi tärkeimpiä kosketuksen muotoja ja siihen liittyvä mielihyvä on ilahduttavaa jakaa muidenkin kanssa. Ihmisiin kun kertyy syystä tai toisesta noita jomottavia fyysisiä solmuja, jotka suorastaan huutavat purkamistaan. Eikä niiden vanuttaminen nyt niin vaikeaa ole tai vaadi mitään monen vuoden koulutusta tai hierojatutkintoja. Siitä vain kokeilemaan, kyselemään ja opettelemaan.

Iho on ihmisen suurin aistinelin ja kosketusaisti kehittyy aisteista ensimmäisenä säilyen myös pisimpään. Aivan! Vanhukseksi asti. Koskettamisen merkitys on ihmiselle mittaamaton. Se on ihmisen sosiaalisin aisti, joka vaikuttaa niin itsensä kokemiseen kuin muiden ihmisten kanssa solmittaviin suhteisiinkin.

Olen lukenut, että masennus ja henkinen pahoinvointi liittyvät hyvin voimakkaasti siihen, että ihmisillä on valtava kosketuksen puute. Yhdyn tähän käsitykseen sataprosenttisesti. Koskettamattomuus aiheuttaa itsestäänselvästi masennusta, ahdistusta, aggressiivisuutta, empatiakyvyttömyyttä ja itseensä käpertymistä. Toisen ihmisen kosketus on ehkä suurin kuviteltavissa oleva hyväksymisen ilmaisu. Koskettamalla toista ihmistä voi ymmärtää toisen kokemusmaailmaa ja tarpeita syvällisemmin sekä siirtää tunteita jopa paremmin kuin puhumalla. Ystävällinen kosketus rikkoo vierauden ja epäluuloisuuden rajan sekä lisää ihmisten vapautuneisuutta toistensa seurassa.

Koskettamiseen liittyy tietenkin myös isoja ongelmia, sillä se ei suinkaan ole mikään rajaton jokaihmisen oikeus. Tietenkään ei ole yleisesti hyväksyttävää rohmaista mielijohteesta kiinni kehen tahansa tai käydä hipelöimään edessä istuvan vieraan ihmisen tukkaa bussissa. Laissa määritellään sen sijaan ihmisen oikeus koskemattomuuteen. Täysin ymmärrettävää onkin se, että ihmistä ei saa mennä koskemaan jos tämä itse ei sitä pyydä tai halua. Jokaisella täytyy olla oikeus ympärillään olevaan koskemattomuuden piiriin, jonka rajoja ei saa rikkoa väkivalloin.

Koskettamiseen liittyvää neuroottissävyistä pelko- ja tabukynnystä voi tietenkin pyrkiä jonkun verran madaltamaan korostamalla voimakkaasti koskettamisen positiivista ja taka-ajatuksetonta, enemmän ystävällisyyteen ja yhteisöllisyyteen (kuin intiimiin seksuaalisuuteen) liittyvää puolta, jonka estottomampi ilmaiseminen saattaisi olla koko ihmiskunnalle hyväksi.

Kokeilkaa: menkää ja halatkaa rautakangenjäykkää isäänne, silittäkää lempeästi äitinne tukkaa ja tehkää siihen kampaus, hypittäkää riemusta kiljuvaa lasta ilmaan ja vaihtakaa neniä, kysykää kaverilta onko niskat kipeät ja hierokaa jos hän haluaa. Katkaiskaa pahan mielen kierre pitämällä lämmin hetki kainalossa. Tarjotkaa auttava käsi, jos joku huonosti liikkuva ei joskus pääse jostain omin avuin. Älkääkä heti automaattisesti säikähtäkö ja puolustautuko aggressiivisesti, jos joku vieras joskus lupaa kysymättä tai pahaa tarkoittamatta istuu viereenne tai koskee teihin. Olin itse tilanteessa, jossa kirjaimellisesti ojan pohjalta ryömivä pahan näköinen pultsari kohti rönytessään ja jotain selittämään pyrkiessään tuli pelkästään taputtamaan ystävällisesti olkapäälle kun en inhoten kavahtanutkaan ja väistänytkään häntä. Sen jälkeen hän jatkoi harmittomasti matkaansa. Vaikka kaikki vaistot siinä vaiheessa käskisivät karttamaan, hetken odottaminen osoitti, ettei mitään pelättävää oikeasti ollutkaan. Toinen vastaavanlainen tilanne sattui eräässä kaoottisessa baarissa, kun tuntematon mies tuli yhtäkkiä hipelöimään niskaani. Ensimmäinen ajatus oli tietysti, että äsähdän äkeästi ja vähintään läppään sormille, mutta päätin kuitenkin katsoa ensin. Hipelöijä hymyili humalaisen anteeksipyytävästi ja perääntyi pyytämättä. Eikä tarvinnut edes suuttua.

Autumn falls

Aamuisin ei enää kärsi pyöräillä töihin ilman hansikkaita. Odotan ensimmäistä kuuraa. Pian joutuu miettimään mitä päällensä laittaa, eikä iltaisin harjoituksiin mennessä ole enää mukavaa ajella ilman valoja kavaliin kuoppiin. Lämmin sänky ja rakkaan miehen paljas suudeltava selkä houkuttavat entistä enemmän käpertymään siilinä talviuneen. Uni on raskasta, vain tassulla naamaan läimäyttävä kissa saa sen ennen kellon soittoa rikkumaan. Sänkyyn takaisin mielivä zombie on helppoa patistaa antamaan ruokaa.

Musta kissa makaa öisin selkäni päällä ihan kuin sekin tarvitsisi lisälämpöä. Toinen kissa on vaihtanut mielipaikkansa ikkunan äärestä pehmeään tuoliin, kaipa ikkunan luona vetää ikävästi. Aamut ovat hiukan julmia. Joka sarastuksen aikaan on vain karisteltava itsensä irti toisen tuoksusta ja kipattava uninen kissa tylysti poijes niskastaan. Noustava ihmisen varjona hengittämään kylmää ilmaa. Nariseva koneisto käynnistyy vasta sitten kun avaan työhuoneeni ikkunan ja juon ensimmäisen kupillisen kahvia.

Syksyn taivas on juuri sellainen kuin eräs opettaja opetti sen maalaamaan: horisontti on tumma ja raskas, korkeammalle noustessa sini muuttuu viiltäväksi. Ruskan värit ovat kuin sitruunamehu haavassa, ne kirvelevät ja saavat silmät vuotamaan vettä. Ilmassa on kylmän ja horroksen traaginen tuoksu. Pakahduttaa.

Muutokset odottelevat nurkan takana. Pitäisi tehdä vuoden vaihteeseen mennessä raskaita ratkaisuja sen suhteen jatkaako puritaanisesti turvallista palkkatyötä vai heittäytyykö tyystin virran vietäväksi tekemään sitä mitä rakastaa ja josta saatetaan yhtä hyvin maksaa kuin olla maksamattakin. Puntarissa siis dramaattisesti raha tai rakkaus, luulin että sellaista joutuu puntaroimaan vain romanttisissa kirjoissa. Lisämurheena on valinta siitä, pysyäkö hennosti kasvaneilla juurillaan vai lennähtääkö juurettomana muuttolintuna todella todella kauas. Kauemmas kuin koskaan. Mikään järkeä kummempi ei varsinaisesti pitele minua paikallani, enkä ole varma pitäisikö olla kerrankin täysin järjetön.

Niin hyvin sopii näihin hetkiin CMX:n ihmeellisen kaunis Aura. Sitä kuuluu kuunnella kynttilän valossa punaviiniä siemaillen kun syksyn viima ujeltaa nurkissa.

AURA

Elämän keskipäivässä
minäkin eksyin synkkään metsään
aamupäiväin kappaleisiin
iltojen ikävään
missä
kasvot puhuvat omaa kieltään
oppivat suruaan nauramaan
ja elämän hauraat astiat
katsovat ihmetellen toisiaan

askel ja pysähdys kerrallaan
yksi nurin yksi oikein
etsi tietä joka hehkuu
polkua joka puhuu

se on käsiesi liikkeissä
se on taivaankannen valoissa
se on päivällä ja yöllä ja aina
se on täällä se on muualla
se ei puhu, ei voi vastata
olen ymmärtänyt tämän sen valossa

talvi toi meidät tähän paikkaan
missä lepäämme kylki kyljessä
opimme enemmän toisiamme
opimme ajoissa luopumaan

en ehkä tiedä mitä tehdä
vaikka joskus olenkin varma
ja joskus makaan aivan hiljaa
ja uskallan vain epäillä

jos yrittäisin puhua vain sanoja
käsiin jäänyt kosketuksen paloja
täytyy luopua, ajatella uudelleen
itsensä ja muut

Edes yksi hyvä uutinen

Kohtuullisen ankean ja varjoisan viikon päättää sentään kauniin aurinkoinen perjantai, jona saa lukea edes YHDEN hyvän uutisen lehdestä. Perhana, että tulikin hyvä mieli!

Bangladeshilainen kansantalouden professori Muhammad Yunus on voittanut Nobelin palkinnon. Kyse on miehestä joka on perustanut Grameen-pankin. Pankki antaa lainoja yhteiskunnan huono-osaisille, että nämä voisivat paremmin voittaa alkuvaikeudet pyrkimyksissään parempaan elämään. Tutkimuksissaan ja toiminnassaan Yunus on päätynyt siihen tulokseen, että pienillä lainoilla voi olla hyvinkin suuri merkitys ihmisen selviytymisen kannalta.

Grameen pankki auttaa erityisesti kouluttamattomia naisia, joiden on jokseenkin turha kuvitella saavansa apua muualta. Naisten ahkeruuden ja selkärankaisuuden hyvin tuntien tämä on järjellistä ja kannattavaa toimintaa. Monet lainan saaneet ovat onnistuneet nousemaan köyhyysrajan yläpuolelle ja nostamaan samalla koko perheensä paremmin toimeentuleviksi. Lainat tulevat kuulema myös erittäin hyvin takaisinmaksetuiksi, sillä nämä köyhät naiset ovat yleisesti rehellisiä lainanottajia.

Tässä on vinha perä. Miehille jaettu raha saattaisi haaskaantua joihinkin vähemmän epäitsekkäisiin tavoitteisiin, kuin perheen elintason nostamiseen. Sitäpaitsi raha jäisi nimenomaan miehen haltuun ja omavaltaisesti käytettäväksi, tasa-arvosta kun kehitysmaissa on tuskin kuultukaan. Eikä sillä takaisinmaksullakaan olisi niin takeita, kun mies voisi hilpaista rahan turvin omille teilleen välittämättä pätkääkään siitä naisen kontolle sysäämästään perheestä jonka jättäisi taakseen. Tuleepahan vain elävästi mieleen Hesarin Kuukausiliitteen juttu lehmästä joka lahjoitettiin perheelle, jossa topakka ja vastuuntuntoinen mummu oli jäänyt hoitamaan isoa liutaa lapsia äidin kuoltua aidsiin ja holtittoman isän otettua ritolat. Eipä voi muuta kuin kumartaa syvään ja kunnioittavasti. Ja ehkä ostaa lehmän jos saan tarpeeksi lahjoitusintoisia ihmisiä kasaan jouluun mennessä.

Minulle on ainakin turha tulla naukumaan, että palkinto meni väärään osoitteeseen. Yunuksen kaltaiset ihmiset ovat kannustuksensa ansainneet. Mara kyllä tulee toimeen ilmankin.

Vaarallisia keskustelunaiheita

Ihmisten kanssa on käsittämättömän vaikeaa keskustella. Joskus tuntuu siltä, että vaikeneminen on todellakin kultaa. Ehkä pitäisi olla vain hiljaa ja tarkkailla neutraali Mona Lisa -hymy huulillaan muiden älyllisiksi elämänmuodoiksi itsensä laskevien touhuja. Mutta kun en voi, enkä saata. Minussa näet jyllävät kaikkien niiden vuosituhansien ajan suunsa kiinni pitäneiden ja "väärät" mielipiteensä nielleiden esi-äitieni geenit, joihon on kertynyt Olkiluodollisen verran säteilevää hatutusta.

Ajautuipa tuossa viikonloppuna keskustelu taas muodikkaasti siihen, että mihinkä sitä feminismiä tai itseasiassa ylipäätään mitään humanistisia aineita oikein tarvitaan. Itsensä "oikean tieteen" edustajiksi laskevilta pukkasi ennustettavasti jälleen kerran näitä "älykkäitä" kommentteja, että eipä tietenkään mihinkään ja että humanistit on Krusty-pellejä, luonnontiede selittää kaiken ja että naiset itse aiheuttavat kaikki ongelmansa jne. Päälle kuului tietysti nauraa öyhöttää Beavis and Butthead -naurua ja läppäillä riemastuneita viitosia. Hoh-hoijaa.

Annettakoon tässä kritiikissä sen verran köyttä, että älyllisen väittelyn sijasta oli jälleen kerran puolin ja toisin kyse enemmänkin ystävien välisestä tylsän laskuhumalaisesta jänkkäämisestä, jossa ei suinkaan tuotu neutraalilla tai rakentavalla tavalla esille erilaisia näkökulmia, vaan pyrittiin keinolla millä hyvänsä nujertamaan eri mieltä olevat. Todellisuudessa harvemmalla tähän väittelyyn osallistuneella edes oikeasti on mitään keskenään toisistaan poikkeavia mielipiteitä tasa-arvosta, oikeudenmukaisuudesta, ihmisarvosta tai etiikasta. Pitipähän vain itse kunkin valita viihteen ja jännityksen vuoksi musta tai valkoinen puolensa. Lyhesti sanottuna: silkkaa idiotismia.

Kun tuli kyse naisiin kohdistuvasta väkivallasta tai väkivallasta ylipäätäänkin, jota feministit vastustavat ja jonka vähentämiseksi naistutkijat etsivät kiivaasti vastauksia, kysäisin että kertokaapas sitten (viisaat miesgurut, kun kerran kaikkeen vastauksen tiedätte) että minkäs takia se miehen nyrkki ei pysy sen enempää maailmanlaajuisesti kuin liian monessa parisuhteessakaan taskussa, kuten sotauutiset ja naisten hakkaamistilastot osoittavat. Ensireaktiona kiivettiin melkein seinälle, että mistäs helvetistä he tietävät kun eivät hakkaa naisia. No eivät tietenkään hakkaa! Ihan kuin minä nyt viettäisin vapaaehtoisesti ja mielelläni aikaani sellaisten ihmisten kanssa jotka hakkaavat.

(Tähänhän nyt voisi tietysti vitsailla, että ai eivätkös kaikki miehet olekaan hakkaajia ja että eivät varmaan kaikki humanistitkaan sitten siinä tapauksessa ole pellejä vai mitä :) )

Sitten erään luomakunnan piikkikruunuihin lukeutuvan ajatustoiminta pääsi Suomi-viinan siivittämään vauhtiin ja hän alkoi filosofoida, että naiset tietenkin itse ovat valinneet naistenhakkaajia kumppaneikseen ja edistäneet täten väkivaltaisten miesten geenien siirtymistä eteenpäin (ihan kuin ennen aikaan olisi paljon naisen mielipiteitä kumppanin valinnassa kyselty). Filosofointi jatkui edelleen pohdintana, että itse asiassa miehet alkavat hakata naista vasta alettuaan kimppaan naisen kanssa, joten hakkaamisen alkaminen täytyy johtua 1+1 = tietenkin naisesta. Onhan nainen sitäpaitsi itse tietoisesti hankkiutunut kimppaan nyrkinheiluttajan kanssa. Eli aina on ollut näin, tulee jatkossa olemaankin ja että mitään muutosta ei ole näköpiirissä eikä tarvitse edes yrittää. Ja suluissa vielä ivallinen hymähdys, että kikkelis kokkelis, mitäs valitsitte väärin. Erityisen patologista tässä oli se, että joukon normaalisti ei-sovinisteiksi lukeutuvien miesten suusta kuului vain hyväksyvää hännystelevää hörähtelyä. Mikäpäs se joukossa tiivistyikään?

Tässä vaiheessa vastaiskunani oli huomauttaa häijyn ironisesti, että sääli kun minulla ei ollut juuri nyt olkapäällä kameraa, jolla tallentaisin tätä alempien elämänmuotojen primitiivistä kommunikointia nauhalle dokumentiksi pehmeällä äänellä kommentoiden (vrt. D. Attenborough). Olisi siinä tulevilla sukupolvilla ihmettelemistä ja säälimistä.

Suuri filosofi oli nähtävästi sitä mieltä, että ei hän oikeastaan tiedä miksi miehet hakkaavat, mutta genetiikalla kuitenkin selitetään aukottomasti kaikki. Naiset ovat hänen mukaansa täysin syypäitä siihen, että miehet hakkaavat ja hänellä ei ole tarjottavana lääkkeeksi muuta kuin ivallista voivoita. Siltikään humanisteille (tai tarkemmin sanottuna naistutkijoille) ei pidä missään nimessä sallia pienintäkään mahdollisuutta tehdä erilaiseen lähestymistapaan pohjautuvaa tieteellistä tutkimusta, jolla pyritään määrätietoisesti korjauksiin ja muutokseen.

Aika fatalistista. Tuolla logiikalla kulttuurisella evoluutiolla (hui mikä hirveä humanistinen kirosana) ei olisi mitään merkitystä ja kökkisimme kenties vieläkin tyytyväisenä puussa kuorimassa banaaneja ja nyppimässä kirppuja toisistamme - mikä ei välttämättä olisi mikään huono asia, kun katsoo millaista havokkia rotumme on maailmassa saanut aikaan.

Sain kuitenkin kylkiäisinä hakemani vastauksen siihen, että miksi humanistit ovat joidenkin mielestä pellejä, miksi naistutkimus on vaarallista roskaa sekä väärää tietoa ja että miksi naisen pitäisi sittenkin mieluiten pitää turpansa kiinni ja hinkata vain geeniensä johdattelemana vessanpyttyä. Myös Anna Politkovskajan murha vastaa tietyllä tavalla tähän samaan kysymykseen, mikäli siirrytään sukupuolikysymyksestä yleiseen vallankäytön lainalaisuuksiin:

Sotimisen, luonnontieteellisten totuuksien, teknologian ja kaupankäynnin perusteille rakennettu alistajien ja alistettujen välisestä suhteesta polttoaineensa saava ihmiskunta on luonnollinen ja ainoa hyvä olemassaolon muoto. Sitä ei parane mennä sorkkimaan, vaan se tulee hyväksyä mukisematta. Valtaa pitäviä ja heidän vääriä tekojaan EI saa kritisoida, EIKÄ väärinkäytöksiä pyrkiä vähentämään tai tutkimaan ilman että joutuu pilkanteon, väheksynnän, uhkailun, väkivallan tai pahimmassa tapauksessa murhan kohteeksi. Mitään ei saa muuttaa, koska silloin hierarkian huipulle kivunneet joutuisivat luopumaan katteettomista eduistaan. Vakavaksi väärinkäytökseksi laskettavaa touhua on myös kulttuuriseen evoluutioon puuttuminen ja sen merkityksen vahva painottaminen, kun etsitään humaanimpia vaihtoehtoja epäoikeudenmukaisille hierarkioille ja alistussuhteille. Semmoista ei kerta kaikkiaan saa tehdä. Piste.

Feminismi on pelottavaa ja tuomittavaa siksi, että se pyrkii ärsyttävästi kaivamaan esille sitä tietoa joka on aina ja ikuisesti sensuroitu sekä lakaistu maton alle. Feministit ovat yhtä vittumaisia otuksia, kuin ruumiskoirat jotka etsivät murhan uhreja maan alta tai jorpakosta. Väittelyn matalaan tasoon tympääntynyt ja kotiin nukkumaan lähtenyt Jänismies totesi myöhemmin hienosti, että on siinä vain kaiken kaikkiaan jotain todella hämärää, kun mitä tahansa tiedon hankkimiseen ja esille tuomiseen tähtäävää toimintaa kritisoidaan ja vastustetaan yhtä kovalla apinan raivolla kuin feminismiä.

Niin on muuten taatusti Politkovskajan murhassakin.

Vittu haisee hyvälle!

Aluksi varoitus kaikille herkkäsilmäisille ja -mielisille pikku tytöille ja pojille. Seuraavaksi tulee K18 tekstiä, jossa vilisee sukupuolielimiä ja muita nolostusta sekä poskien punoitusta aiheuttavia asioita. Mikäli olette sitä mieltä, että maailmassa on asioita joita ei saa sanoa ääneen tai kirjoittaa julki, älkää jatkako lukemista niin säästytte turhilta loukkaantumisilta.

Sattuipa nimittäin muutamia päiviä sitten okulaariin pikku-uutinen, joka rupesi korventamaan ankarasti. Jos jalkovälissäni olisi hampaat, se näyttäisi niitä irvistäen ja sähisisi vihaisesti kaikki karvat pörhöllään tämän asian tiimoilta.

Suomeenkin on näet päässyt vaivihkaa ryömimään ilmiö nimeltä tuoksulliset kuukautissuojat. Vaniljan ja kamomillantuoksua lähes näkymättömiin pikku siivekkäisiin sieltynä. Voi miten ihqua ja sööttiä! Niinpä niin. Valheita vilisevät kuukautissuojamarkkinat hyötyvät rutosti siitä kun vapautuneita ja ruumiiseensa riemulla suhtautuvia naisia muilutetaan vaivihkaa takaisin ruotuun ja palaamaan vanhoihin ahdistaviin ajattelumalleihin. Kohta siteissä on kenties jytyä desinfiointiainetta, jolla saisi autotallin lattiankin pestyä ja tuoksu sitä luokkaa, että wunderbaumitkin jäävät kakkoseksi.

Naisten ulkonäön halveksunta ja kauneusfasismi eivät riitä, vaan pitää lanseerata vielä tämäkin neuroosien aihe uuteen kertaan. Eikö Rosa Meriläisen rintanapillaan rohkeasti mainostama "vittu haisee hyvälle" - lasusahdus mennyt sittenkään perille? Kertokaa minulle pliis, ettei tuollaisia naurettavuuksia edes osta oikeasti kukaan. Nyt taitaisi olla viimeistään aika lähteä barrikadeille polttamaan muutama oolveissi ja lipresse. Paitsi ettei minulla ole yhtään sidettä poltettavaksi, kun kaapissani nököttää ne korvannut mainio kuukuppi.

Naisen sukupuolielimeen kohdistunut inho ja halveksunta eivät ole mikään uusi juttu. En tiedä miten kauan kieroutuneet valtaapitävät instituutiot ovat harjoittaneet pillun halveksuntaa ja opettaneet naisiakin ankarasti vihaamaan jalkoväliään ja sen eritteitä. Jokatapauksessa kauan. Kyse ei ole mistään ihan pienestä ja viattomasta vitsimielessä esitetystä asenteesta. Tuollainen halveksiva ajattelu ei voi olla vaikuttamatta ikävällä tavalla naisten minäkuvaan. Se synnyttää valheellisia harhoja siitä, että omassa ruumissa olisi muka jokin hävettävän saastainen ja likainen kolo, jota pitää (Birdyä mukaillakseni) jynssätä pulloharjalla ja kloriitilla sekä paketoida vielä varmuuden vuoksi tuoksuvaan käärinliinaan, ettei se vain pääse haiskahtamaan kenenkään nenään. Se, että tätä soopaa koitetaan vielä nykyisinkin syöttää väkisin naisille, on mielestäni niin pöyristyttävää, että sielu menee karrelle. Tällä valheella tärvellään luonnollinen suhtautuminen omaan kehoon ja saadaan ihminen alistettua turhaakin turhempien tarpeiden orjaksi. Kukaan Birdyä ja Rosaa lukuunottamatta ei tunnu innostuneena kailottavan julkisesti siitä, että itse asiassa pillu on hyvinkin hygieeninen itsepuhdistuva elin, jonka vielä kaupanpäälle erittää urokset villeiksi ajavaa tuoksua, kopuliinia.

Sen sijaan ihmiset peittävät omat tuoksunsa ärhäköiden parfyymien alle. Eikä yhtään murehduta se, että omat luonnolliset feromonit menevät hukkaan. En muuten todellakaan usko että ihmisen feromoneja aistiva vomeronasaalinen elin hullaantuu jostain tuoksuresedan, neilikan tai magnolian lemusta siten, kuin itselle sopivan kumppanin houkuttelemisessa olisi edullista. Miehenkin puhtaan (ei puoli viikkoa hautuneen ja bakteerialusstana toimineen) hien tuoksu on monin verroin miellyttävämpi kuin yhdenkään partaveden keinotekoinen lemu. Tietääköhän monikaan ihminen edes miltä oma puhdas hiki tuoksuu?

Enkä tässä räyhäyksessäni tietenkään vaadi, että alapään peseminen pitäisi lailla kieltää. Totta kai nyt kuka tahansa järjellinen kaksijalkainen tajuaa sen, että pesemätön paikka joka hautuu ja muhii päiväkausia, alkaa hajahtaa eikä ole millään tavoin miellyttävä elämys. Miehilläkin lienee kokemuksia terskan alle kertyvästä sulatejuustosta, joka peittoaa heittämällä ranskalaisten juustojenkin hajun. Silti kukaan ei kaupittele miehille tuoksuvia kullikääreitä tai hajustettuja alushousuja. Mutta sen sanon, että terveet, puhtaat sukupuolielimet eivät haise pahalle. Jos haisevat, on jotain pielessä ja lääkärikeikka erittäin suositeltavaa.

En siis vastusta peseytymistä tai puhtautta, vaan kuulutan maalaisjärkeä hygieniakäyttäytymiseen ja siihen, millaisten hyödykkeiden kelkkaan kannattaa oikeasti lähteä. Jos kukaan ei laita hanttiin ja kieltäydy ostamasta, pian naisille varmaan myydään solkenaan jotain pimppivakuumeja jotka säilövät tämän vaarallisen elimen tyhjiöön eivätkä päästä vahingossakaan ainuttakaan pimppimolekyyliä ilmaan toisten ihmisten riesaksi.

Asetekniikkaa

Tuli vietettyä tuossa viikonloppuna muutaman harjoituksen verran aikaa asetekniikkaleirillä. Siis ei, en ollut heilumassa pyssyjen kanssa pitkin metsiä. Inhoan tuliaseita ja kaikenlaiset kovia ääniä päästävät paukuttimet inhottavat minua suuresti. Kyseessä olivat sen sijaan harrastamaani kamppailulajiin liittyvät perinteiset kättä pidemmät.

Kävin puukon, lyhyen kepin, pitkän kepin ja huivin käytön harjoituksissa ja jätin miekan sekä pari muuta juttua toiseen kertaan. Leirit ovat raskaita ja niillä loppuu helposti motivaatio, jos joutuu miettimään liian paljon tekniikoita liian lyhyessä ajassa. Kyllä, luitte muuten aivan oikein että huivi. Harvalle muuten ikinä juolahtaa mieleen, että huivia voi käyttää asena, mutta voipa hyvinkin. Ensimmäisen kerran näin demonstraation tästä erikoisuudesta naisten itsepuolustuskurssilla, jolloin ohjaaja näytti kuinka hyökkääjä tempaistaan huivilla kuristukseen ja heitetään sen jälkeen komeasti ketoon. Jokainen voi lisäksi kuvitella mielessään, miltä tuntuu ruoskalyönti kasvoihin huivilla, jossa on kolikko nurkassa painona. Laillista ja kätevää.

Aseista minua nappaa eniten ehkä lyhyt keppi ja puukkoa vastaan harjoiteltavat vastaliikkeet. Lyhyt keppi pysyy aseiden suhteen epäkätevämmänkin kourassa ja sillä voi aiheuttaa mojovaa kipua ilman fataaleja seuraamuksia. Itsekin sain kivan napsun kyynärrustoon, joten eipä tarvinne muutamiin päiviin nojailla haaveellisesti kyynärpäihinsä. Puukon pois saamiseksi puolestaan oli muutamia liikeellisesti erittäin mielenkiintoisia tekniikoita, joissa pääsi testailemaan naama tuskanirveessä Jänismiehen ja omaa lukonsietokykyä. Muita ei viitsi kohteliaisuudesta kurmuuttaa niin paljon, mutta siipan kanssa sitä aina löytää kivusta ihan uusia ulottuvuuksia.

Pitkä keppi sen sijaan on mielestäni aina ollut syvältä. En tajua miten hemmetissä taas päädyin epähuomiossa sen harjoituksiin, sillä tiedän hyvin inhoavani sitä ja viettäväni suurimman osan treeneistä hiiltyneenä siihen, että keppi ei yleensä juurikaan pyöri mihinkään suuntaan ja jos pyöriikin, niin varmasti putoaa heti kun yritän tehdä jotain rytminvaihdosta.

Pitkän kepin käyttöön on ensinnäkin suhteellisen vaikeaa motivoida itseään, kun harjoittelee lajiaan nimenomaan itsepuolustuksen näkökulmasta. Harvempi kun kantelee itsensä mittaista puukeppiä mukanaan siellä missä sattuu kulloinkin liikkumaan. Toisekseen, pitkän kepin käyttö vaatii jotain mystistä rytmiikan, tilan ja balanssin tajua jota minulla ei ole eikä tule, vaikka pyörittäisin kepakkoa maailman tappiin asti. Tai korjataan: Ehkä voisin oppia jotain perusjuttuja, jos vaihtaisin treenaamiseni kokonaan kepin pyörittämiseen. Siihen minulla ei ole kuitenkaan aikaa eikä motivaatiota.

Kaksi nuorta urosta, jotka ovat lajimme tulevaisuuden lupauksia pyörittelivät keppiä yhtä vaivattomasti kuin toiset hengittävät. Selän takana, pään ympäri, kahdeksikkoa, yhdellä kädellä, suuntaan ja toiseen. Toinen heistä tuli epäuskoisen ilmeeni nähtyään vierelleni sanomaan jotain että näin ja näin ja näin se sujuu, tämähän on ihan helppoa. Turhautuneena taisin olla hivenen kaksimieleisen ilkeä, kun totesin että helppoahan se on teille miehille, kun olette syntyneet keppi kädessä ja olette varmaan hivenen enemmän tottuneet käsittelemään sitä kuin minä. No minähän olenkin häijy vanhempi naaras, jonka velvollisuuksiin kuuluu olla hieman epäkunnioittava liian talentteja nuorukaisia kohtaan, ettei niille pääse liikaa nousemaan oma erinomaisuutensa päähän :)

Mutta tulipahan taas käytyä ja joka vuosi kun näille leireille edistyy, niin saattaa jopa oppiakin jotain. Ainakin sen, että jos oman ruumiin hallinnan oppiminen on vaikeaa, niin vaikeusastetta lisää huomattavasti se, kun kannat kädessäsi jotain lisäuloketta, joka sinun pitäisi pystyä kuvittelemaan mahdollisimman saumattomasti oman ruumiisi jatkeeksi.

Naisille muuten mielenkiintoisena vinkkinä kelvolliselta vaikuttava itsepuolustusase, joka on kaikin puolin laillinen ja helposti kannettavissa mukana. Ihastuin itse esineen ideaan jostain "kumman" syystä: Self defence cat key ring. Toimivuudesta en sano mitään ennen kuin pääsen itse moista kokeilemaan.