Kissa joka sai lähestymiskiellon

Täällä oikeusjuttujen luvatussa maassa on onnistuttu läimäisemään lähestymiskielto kissalle maaliskuussa 2006!

Moiseen kyseenalaiseen kuuluisuuteen on päässyt Connecticutilainen kollikissa nimeltä Lewis. Tämä mustavalkoinen, pitkäkarvainen ja jokaiselta tassultaan kuusivarpainen sekä pitkäkyntinen kissaherra aiheutti kauhua hyökkäilemällä raivokkaasti naapuruston ihmisten kimppuun Fairfieldin Sunset Circle -nimisellä alueella. Verisiä naarmuja ja puremajälkiä uhreihinsa silponut pikku peto ansaitsi itselleen lempinimen Sunset Circlen terroristi.

Kun Lewis oli käynyt kynsin ja hampain useammankin alueen asukkaan kimppuun, eräs uhreista teki kissasta valituksen poliisille. Poliisilaitoksen eläinvastaava rapsaisi kissalle lähestymis- ja ulkonaliikkumiskiellon. Ulkonaliikkumiskieltoon tosin luvattiin lievennystä, jos omistaja syöttäisi hurjapäälle Prozacia.

Omistaja lopetti Prozacin syöttämisen lemmikilleen pian, sillä katsoi sen aiheuttavan kissalle pahoja sivuoireita. Tämän jälkeen Lewis karkasi jälleen kerran ulos ja kävi ilmaisemassa mielipiteensä oikeuksiensa polkemisesta teroittamalla kynsiään jälleen yhteen naapuriin. Omistaja pidätettiin ja eräs uhreista nosti häntä vastaan oikeusjutun.

Lewisin päätä vaadittiin pölkylle ja omistaja luvattiin vapauttaa syytteistä sekä seurauksista, vain mikäli hän suostuisi lopetuttamaan kissansa. Omistaja kieltäytyi jyrkästi ja sanoi mieluummin vaikka muuttavansa muualle kuin luopuvansa rakkaasta kissastaan. Omistaja epäili, että Lewis oli vain puolustanut itseään, sillä sitä oli kiusattu mm. heittelemällä sitä kananmunilla.

Lewisin tarina päätyi mediaan ja levisi uutisena ympäri maailmaa. Ihmiset ottivat kantaa Lewisin hengen säilymisen puolesta ja jopa painattivat "Save Lewis" -paitoja myyntiin oikeuskulujen kattamiseksi. Uhrit olivat raivoissaan siitä, että heidän traumaattiset kokemuksensa asetettiin humoristisen valoon ja vaativat kissan tappamista. (Sanonpahan vaan heidän videolla esitellyistä vammoistaan, että kissaihmisenä lienen saanut vastaavanlaisia vekkejä nahkaani sadoittain, enkä ole siihen vielä kuollut.) Kaikesta huolimatta Lewis sai pitää henkensä, mutta tuomittiin elinikäiseen kotiarestiin.

Samaa käytäntöähän voisi muuten vallan mainiosti soveltaa myös sellaisiin ihmisiin, jotka eivät ota lähestymiskieltoa vakavasti!

Lewisistä kirjoitettuja lukuisia uutisia on kerätty linkeiksi Wikipediaan.
Tästä suloisesta monsterista löytyy myös lyhyt videoklippi.

Onko siellä saunassa lämmintä?

Päivän pelvoittavat hellelukemat huitelevat partsilla 37 celsiuksessa eli vielä kauhistuttavamman kuuloisesti piirun verran alle 100 fahrenheitissa! Eikä ole vielä edes kuumin aika kesästä.

Ilma seisoo ja tuntuu iholla sulalta voilta. Nihkeys hiipii kainaloon heti kun astuu pois suihkun alta. Viidenkymmenen metrin kävelymatka saa hien virtaamaan ja meikäläisen puuskuttamaan kuin mursu. Jääkaappia avatessa tekee mieli mennä juustopaketin ja maitopurkin väliin hyllylle viilenemään. Ilmastoidut rakennukset, kuten kirjasto, houkuttavat kuin valo yöperhosia.

En enää unelmoikaan asumisesta eteläisessä maassa, jossa on aina aurinkoista. En sitten yhtään. Eihän tällaisella helteellä jaksa tehdä muuta kuin lojua alkulimaksi taantuneena paikallaan ja odottaa kieli pitkällä yötä.

Silleen kymmenen astetta vähemmän olisi kohtuullista ja kivaa. Tällä kelillä aivosolutkin koaguloituu. Ukkonen ja sadekaan eivät auta, koska niiden jälkeen on sekä kuumaa että monin verroin kosteaa, eikä koivuntuoksuisen raikasta niin kuin Suomessa. Hjälp!

Täytyy lähteä tästä puoliyön lähestyessä pimeään metsään ja niityille, sillä ihastuttavien tulikärpästen aika näyttää olevan parhaimmillaan. Yksi pieni vihertuikku lennähti jo tupaankin ja vein sen takaisin ulos varovasti kämmenellä. Vilkahti vaan iloisesti yöhön häipyessään.

Kissa nimeltä Darwin

Tämä on koettu ennenkin. Sitä menee kirjastoon ja näkee hyllyssä kiinnostavan kissakirjan. Takakannessa mainitaan, että kirjan tarina kertoo ihmisen ja kissan ainutlaatuisesta ystävyydestä. Kirja on tietenkin pakko ottaa lainaan, vaikka tietää että viimeisten sivujen aikana kuluu taatusti nenäliinaa ja talouspaperia kyynelten pyyhkimiseen. Tarinat rakastetuista kissoista kun päättyvät aina ihmistä lyhytikäisemmän ystävän poismenoon ja musertavaan suruun, johon minun ei ole omiakin kissoja hautaan saattaneena lainkaan vaikeaa samastua.

Luin William Jordanin kirjoittaman kirjan "A Cat named Darwin - How a Stray Cat Changed a Man into a Human Being. " Jordan kuvaa kirjassaan vuotta, jonka vietti hoitaen sairasta kissaa.

Kulkukissa Darwin tassutteli eräänä päivänä lupaa kysymättä sisään sekä Jordanin asunnon, että hänen sydämensä ovesta. Kulkurin kotiutumisesta seurasi niin naarmuisia yhteenottoja kuin kuin höperehtivää hellyyttäkin sisältävä ajanjakso, jona leukemiaa sairastava kissa piteli kynnen kärjellä elämästä kiinni Jordanin uhrautuvaisessa hoidossa.

Biologina Jordan pohtii tarinan edetessä syvällisesti kissuuden ja ihmisyyden ominaislaatua niin luonnontieteellisestä kuin henkisen kasvun näkökulmasta. Vuoden aikana Jordan oppii kissan ansiosta paljon itsestään, elämästä ja eritoten myötätunnosta toisia eläviä olentoja kohtaan. Hän nauraa itselleen evolutiivisesti degeneroituneena miehenä, jonka elämä ja onni tuntuvatkin olevan riippuvaisia eläimestä eikä toisin päin. Vaikka hän kuinka yrittää suhtautua järkevän neutraalisti kultaturkkiseen lemmikkiinsä, hän huomaa rakastavansa Darwinia syvästi ja olevansa valmis tekemään tämän puolesta melkein mitä vaan.

Tarinassa Jordanin kotiin marssii myös toinen kulkukissa. Kirjailija kuvaa tämän ahneen kissan hotkivaa syömistä niin herkullisesti (slurp, snort, smack, lick, lick), että minä melkein näin silmieni edessä meidän Lokkikissamme. Loistavana huumorina mies antaa uudelle kissalle nimeksi Hoover, pölynimurinsa mukaan. Hoover jää Jordanin lohduksi Darwinin karistettua sinisen planeetan tomut turkistaan.

Mutta voi kuinka taas itkinkään. Ensin erästä kirjan kohtausta, jossa Jordan kuvaa kuinka eläinlääkärillä Darwinia käyttäessään, hän näkee kuinka klinikalle tuodaan jalkansa loukannut, muuten terve kissa. Kun lääkäri soittaa omistajalle, että kissan jalka voidaan korjata entisen veroiseksi, omistaja ilmoittaa kylmästi että haluaakin heidän lopettavan kissan, koska se tulee halvemmaksi. Miellyttävästi käyttäytyvä, kaunis ja käpälää lukuun ottamatta hyväkuntoinen kissa lopetetaan ja Jordan on sydänjuuriaan myöten järkyttynyt näkemästään ihmisten sydämettömyydestä.

Sitten itkin monen monta kertaa kirjan melankolisen lopun koittaessa. Kirjailijan teksti oli kuin äärimmilleen tunneladattua hautajaismusiikkia, silmistä valuvalle vedelle ei vain voinut mitään. Hieman jopa tuli olo, että lukijaa puserrettiin ja puserrettiin itkemään lopuumattomana virtana soljuvilla kauniilla sanoilla, jotka kuvasivat kultaisen kissan surullista lähtöä.

Filosofisesti kissan läheisyyden tuottama oivallus puetaan kirjassa lauseeksi: Life is Light. Elämä on valoa. Sivumerkitykseltään myös "elämä on kevyttä". Darwinin turkin kultaa ja tassujen puhdasta valkeutta. Niin myös kuolema tuntuu kirjassa valon katoamisena ja raskautena, josta irti päästäkseen on oivallettava ja hyväksyttävä elämän kiertokulkumainen luonne, joka ei tee myönnytyksiä.

"Darwin raised his head, stood up, arched his back and walked toward me. I dropped to hands and knees and lowered my face to his. He raised his head and extended his neck in one last gesture of love, and slowly, gently our noses came together. As they touched, Darwin vanished, and I found myself staring at a small pile of ashes on the leaves. I stayed there for a few moments, unable to move, feeling the leaves and the damp earth."

Miun maun mukaan

Viime aikoina lähestulkoon toimettomana lojuessani olen herätellyt sisälläni uinuvaa kokkikolmosta ja kokeillut miten vieraan maan ruokavarannot suostuvat hyppimään soppakattilaani kapustan uhkailemina. Muut sapuskat ovat käyttäytyneet kohtuullisen ruuiksi, mutta "Maesri Karee" nimisestä currytahnasta sain sotkettua sellaista moskaa, että sitä ei pystynyt syömään örkkikään lautasellista enempää vaikka kuinka blandasin nuudeleilla, kasviksilla ja maidolla. Koko talo haisi tuolta todella pirulliselta mausteseokselta kaksi päivää ja roskis sai kitaansa ensimmäisen syömättä jääneen aterian. Ruuan maun lyhyt kuvaus: kesäkeittoa johon on kaadettu sekaan tärpättiä... Hyi helevetti!

Asuinmaani on kaikkien kammottavien lisäaineiden ja keinotekoisuuksien kehto, joten kaupassa käydessä täytyy ihokarvat epäluulosta pörhöllä silmäillä mitä ilskottavia luonnottomuuksia mihinkin eineeseen on suvaittu tunkea. Onneksi täältä löytyy myös niitä luonnollisia ja tuttuja, jopa orgaanisia ravintoaineita, joihin ei ainakaan tuoteselosteen mukaan ole laitettu mitään, minkä nimike kuulostaa joltain vihamieliseltä avaruusalieneiden rodulta. Tai ainakin olen päättänyt luottaa siihen, että se mitä en tiedä, ei vahingoita minua.

Vieras kielikin lisää outouden ja vierauden tuntua, meni tovi pähkäillessä että mitä helvattia horseradish on, ennen kuin tunnistin purkin kyljessä olevan osviittakuvan piparjuureksi. Hiivan englanninkielisen nimen toki muistin, mutta sen sijoituspaikasta minulla ei valtavassa marketissa ollut armainta hajuakaan ja lopulta sitä löytyi pieni huomaamaton instantpaketti vaahtoutuvien jälkiruokajauheiden joukosta! Tuoreesta hiivasta en ole toistaiseksi nähnyt vielä paketinlievettäkään. Pitäisi vissiin kysyä joltain myyjältä. Kylläpä tässä vain ruokasanasto kasvaa pikkuhiljaa, kun hiplailee kaupassa paketteja ja miettii silmät ymmyrkäisinä kaiken maailman "tenderloinien" ja "kohlrabien" syvintä olemusta.

Pääsin melkoiseen vauhtiin päivittelemällä sitä, kun erääseenkin valmissapuskaan oli tungettu "silica dioxidia" joka meikäläisen vakaan käsityksen mukaan on lasinvalmistusmateriaali. Paketti jäi hyllyyn. Myöhemmin googlailemalla kävi ilmi, että piidioksidia toki käytetään vaahtoutumista estävänä elintarvikelisäaineenakin. Nami, nami vai narsk, narsk?

Kirkuvanvihreää pistaasivaahtoa sen sijaan uskaltauduimme kokeilemaan ihan uhmalla, mutta se kostautui. Uuden auton sisäosilta maistuva vanukas jätti suuhun kirvelevän kalvon ja joko henkisen tai ehkäpä jopa fyysisen huonon olon. Teki puolen tunnin ajan mieli tehdä semmoista mnjäk, mnjäk -kakistelua, jota kissat harjoittavat saadessaan karvatollon suuhunsa. Entisenä ruoka-allergikkona minun kenties sopisi olla hieman varovaisempi, mutta täytyyhän sitä nyt välillä uhmata kuolemaa, että tietää elävänsä. Madventuresin Riku on meikäläisen suuri sankari.

Tietysti kaikkia uusia luonnonantimia on pakko päästä kokeilemaan ja himoitsemieni eineiden listalla on jo monenmoista juuresta, sientä, viljaa, palkokasvia, pähkinää ja hedelmää joista en Suomen päässä ole kuullutkaan. Okkei, ookkei. Tiedän että kaiken mahdollisen geenejä on täällä räpläilty. Tulin kuitenkin siihen lannistavaan tulokseen, että emme todennäköisesti voi millään välttyä kaikelta manipuloidulta safkalta. Joten kokeillaan nyt sitten MELKEIN kaikkea ja toivotaan, ettemme sen seurauksena palaa kotiin esim. yksisarvisina tai tuhatjalkaisina. Yksi hauskoista jo kokeilluista outojuureksista on muuten nimeltään iloisen keltainen squash, joka muistuttaa jotakuinkin kurkun ja kesäkurpitsan risteytystä. Hyvää oli. Samoin riemukseni löytämä paikallinen hapankaali, josta nujuutin oivallisen tofun ja kalalisäkkeen kera varsin herkullisen, joskin voimakkaasti venäjälle hajahtavan aterian.

Papulajikkeiden monipuolisuudesta täällä pääsee oikein nautiskelemaan, tosin ilmaston lämpenemisen ja odöörien kannalta niillä on muutamia ikäviä sivuvaikutuksia. Mutta voipavut, ah ne sulavat suussa! On kun söisi lusikalla kermanokareita.

Elinehtonani pitämäni kala on täällä melkoisen kallista ja löytyy useimmiten gourmettiskiltä. Olemme ottaneet Jänismiehen kanssa kummalliseksi tavaksi mennä eräälle pakastelaarille kuolaamaan savukalafileitä ja sen jälkeen päivitellä joka kerta mitään ostamatta että onpa jumalattoman kallista. (Kala on!)

Pistää kyrsimään, sillä savustettu kalkkuna on sen sijaan halvempaa kuin puurohiutaleet. Ja ISOIHIN pakkauksiin sullottua halpaa lihaa tursuaa seinänvierustoilla tiskimetreittäin niin että pahaa tekee. Lihatuotteista eräs Jänismiehen ostama leikkelepaketti sai minut repeämään. Pussin kyljessä lukee, että tummassa sokerissa paistettua sheivattua kinkkua jossa on myös ainesosana lisättyä sokeria! Sokeroitua, sheivattua kinkkua! Imagine that! Tulee väistämättä mieleen veetin sokeripohjainen karvanpoistovaha, jolla kelpaa kiduttaa karvaista kinkkua. Melkein yhtä hulppeata, kuin bongaamani spreijattava juusto.

Nameista ollaan pitäydytty kohtuullisen erillämme ahdettuamme muutamien viikkojen aikana KAIKKI Suomen tuliaiset naamaamme erikoistilaisuuteen visusti säästettyä turkinpippurirouhetta lukuun ottamatta. Amerikkalainen suklaa ei tietenkään vedä vertoja suomalaiselle ja ostamani vesimelonin makuinen purukumi ei sisältänyt oleellista ksylitolia mutta tuoksutti kämpän paremmin kuin nippu wunderbaumeja. Sorbetti oli maultaan ihan okei, mutta sen neonsateenkaaren värit toistava koostumus oli lievästi sanottuna huolestuttavan oloinen. Kaakaovalikoima on täällä ihan perseestä. Ei olisi uskonut, kun sitä sentään nuo naapurimaat tuppaavat kasvattaman. Joutuu blandaamaan kallisarvoista minttuviinaa maun peittämiseksi.

Kahvi on tähän asti ollut Jänismiehen kollegan lahjoittamaa luksuskahvia lukuun ottamatta kamalaa pohjaan palanutta (lue tummapaahtoista) pashkaa niin kauan kunnes marssin Ithaca Coffee Shopiin ja ruikutin myyjälle, että haluan pliiis kahvia joka maistuu smoothilta. Sain pavuista jauhettua Malawia ja tykkään siitä kovasti. Ja kahvihan on tunnetusti meikäläisen ruokavalion peruspilari, joten kaiken kaikkiaan en voi valittaa.

Jotunheimen - Jättiläisten maa

Tämä on melkoisen vanha, Norjan Jotunheimenissa vuonna 2004 tehty vaellusreissu, josta meidän piti aikoinaan tehdä verkkosivukin. Se nyt sitten vain jäi niin kuin moni muukin asia. Arkistoja selaillessani satuin tuossa törmäämään Norjan vaelluspäiväkirjaan ja ajattelin sitten pistää sen kokonaan tänne. Jos siitä olisi vaikka jollekin iloa ja mahdollista inspiraatiota.

Matkalla olivat mukana Ta-miit, Jänismies, Musta Orava ja neiti MI.

1. Päivä 21.7.2004

Hilpaisimme ruotsinlautalla lahden yli. Ajettuamme koko yön läpi Ruotsin ja puolen aamu-usvaisen Norjan, sekä nukuttuamme muutaman tunnin Norjan puoleisella autoilijoiden levähdyspaikalla, saavuimme Spiterstulenin leirikeskukseen. Rinkkojen pakkauksen ja alkutoimien ohella kävimme respassa kysymässä karttaa alueesta. Olimme tosin ostaneet jo etukäteen Helsingin karttakeskuksesta (Turusta ei löytynyt!) Jotunheimen Aust -kartan, mutta se ei niukin naukin sisältänyt aivan kaikkia alueita, joilla olimme aikoneet vaeltaa. Keskuksesta saimme Midt-Jotunheimen –, kartan, joka sitten olisi riittänyt meille yksistäänkin. Kartta maksoi lähes samat 13 euroa, mitä Suomesta hankkimamme karttakin, vaikka olimme varautuneet huhujen perusteella lähinnä lehtikullan hintaan. Joten ei kannata ihan kakistelematta uskoa, että Norja on järjettömän kallis maa joka suhteessa. Voi sieltä jotain inhimilliseenkin hintaan saada.

Samalla maksoimme parkkimaksun 50 NOK, joka oikeutti säilyttämään autoamme alueella ainakin suunnittelemamme 8 päivää. Parkkimaksu tosiaan kannattaa maksaa, sillä alueen käyttöä vartioidaan. Myöhemmin huomasimme kauemmaksi pysäköidyn auton tuulilasissa viestin, että maksun laiminlyöneen autonomistajan rekisterinumero oli otettu ylös ja kuljettajan olisi syytä tulla setvimään asia respaan.

Ensimmäisen päivän leiripaikaksi olimme suunnitelleet Leirvatnet-järven rantaa. Olimme jo aiemmin päättäneet edetä suurimman osan matkasta merkittyjä reittejä pitkin ja niin suuntasimme respan kulmalta alkavalle polulle. Koska olimme päässeet liikkeelle vasta n. klo. 15, huomasimme, ettei ensimmäiseksi kaavailtu etappi ollutkaan saavutettavissamme tuosta noin vain. Tähän vaikutti sekä hidaskulkuinen maasto, painavat rinkat, että kova univelka. Leiriydyimme siis suosiolla auringon laskiessa hyisen Kyrkjetjønne järven rantaan. Päivämatkamme oli siihen mennessä n. 9.6km.

Illalla leiriimme saapui vieraisille sosiaalinen Norjalaispariskunta, joka oli kiertämässä järveä. He kertoivat aikovansa kiivetä huomenissa synkeän Kyrkja-vuoren huipulle. Vuori muistuttaa vilkkaalla mielikuvituksella varustetun näkökulmasta jonkin verran Taru Sormusten Herran Mordor vuorta, minkä norjalaisetkin hymyssä suin myönsivät. Muistutimme heitä naureskellen, ettei matkalla kannata poimia maasta kiltelevää sormusta, jos vaikka sellainen sattuisi löytymään :)

2. Päivä 22.7.2004

Aamulla nousimme puoli kymmenen aikaan ja allekirjoittanut oli pahaksi onneksi migreenikohtauksen armoilla. Purevan lääkityksen jälkeen pääsimme lähtemään vasta n. puoli yhden aikaan liikkeelle. Kiersimme häijynnäköisen Kyrkjan, rönysimme hiki hatussa kivikossa ja nousimme uudestaan merkitylle polulle Høgvaglen ja Kyrkje-okslen välistä, kaukana näkyviä jäätikköputouksia ihaillen. Loppumatka sujui pitkin polkua ja leirin pystytimme Langvatnetin itäpäähän. Päivämatkaa kertyi n. 11 km. Leiristä kiipesimme läheisen kukkulan laelle (1554 m) valokuvaamaan. Ryhmämme nuorisojaosto eli Musta Orava ja MI villiintyivät laskemaan mäkeä jätesäkillä vieressä olevalla lumisella rinteellä. Seniorit, eli minä ja Jänismies kiipesime sen sijaan läheisille kukkuloille ihailemaan illan siniharmaassa hämyssä ja sateen odotuksessa siniharmaana himmertäviä maisemia, joita voisi parhaiten kuvailla apean kauniiksi.

3. Päivä 23.7.2004

Heräsimme n. klo 10 ja heti aamusta taivas oli ankean pilvinen ja sadetta vihmoi niskaan välillä rankemmin ja välillä hentona sumuna. Jo leirin purkamisen aikana olimme kastuneet hieman ja märkyys eneni sadekuteista huolimatta koko ajan taivaltaessamme kohti suunniteltua leiripaikkaa lähellä Memurubua. Varsin pian kävi selväksi että sateen pitkittyessä, varusteet märkinä maastossa jossa ei ole juuri nuotiotarpeita, seuraava leiriytyminen voisi pyyhkiä sitkeän hymyn huuliltamme. Niinpä suuntasimme päättäväisesti kohti Gjendebun leirikeskusta. Gjendejärven laakso oli reitillämme rehevintä aluetta ja harvoja paikkoja joissa kasvoi metsää. (Varsinaista "sademetsää...") Matkalla törmäsimme myös möllistelevään laumaan lehmiä, joita sai kirjaimellisesti tuuppia kyynärpäillä pois polulta. Röyhkein lehmistä yritti syödä kaiken mahdollisen irtoavan ohikulkijoiden päältä. Mahtoi olla maukasta sadeviittaa, vihreä lehmänkuola vain tippui viitanhelmasta...

Taitoimme 9 km matkan ankaran sadevitutuksen voimalla n. kolmessa tunnissa ja Gjendebuhun saavuttuamme n. klo 15 vuokrasimme neljän hengen huoneen. Hinta oli 215 NOK/henkilö (n. 25 e). Huone oli siisti ja asiallinen. Sähkövalon puute tosin vähän kummastutti, kunnes selvisi, että paikka joutuu tuottamaan oman sähkönsä generaattorilla. Yhteissuihku toimi 5 kruunun kolikoilla 3 min ajan ja kuuma vesi tuntui autuaalta. Kuivaushuone oli jokseenkin alimitoitettu, kun sateesta alkoi saapua enemmän litimärkää väkeä suojaan kuivattelemaan. Koko retkimajalla ei ollut minkäänlaista ruuanlaittopaikkaa, mikä sai omavaraisen nelikkomme turvautumaan takapihalla retkikeittimen apuun. Ajattelematon retkeilijämies tosin sai meiltä pahoja mulkaisuja tultuaan huoltamaan vaellussaappaitaan ”kenttäkeittiöömme” välittämättä pätkääkään olivatko hänen raivokkaasti sumuttamat kengänsuojausaineensa hänen kengissään, keitossamme vai patiolla loikoilevan koiran turkissa. Huomaavaisuus on harvinainen luonnonvara.

Loppupäivä kuluikin rennosti releitä kuivatellessa, levätessä ja paikan aitoa norjalaista metsäkissaa paijaillessa. Uni maistui makealta, kun sade piiskasi kiivaasti ikkunaa.

4. Päivä 24.7.2004

Ilma oli helteisen kaunis ja lähdimme jatkamaan matkaamme Gjendebusta n. 12.30, suuntana Memurubu. Alkumatkasta oli läkähdyttävän jyrkkä nousu polun erkaantuessa järvestä. Ei tarvinnut enää ihmetellä, miksi isoille rinkoille virnuillaan täälläpäin. Pahimmissa kohdissa tueksi kallioon oli kiinnitetty ketjuja ja vaijereita, joitten varassa oli aika elvismäistä kiivetä. Ylhäällä, kirkkaan sään ansiosta, oli nähtävissä eräät kauneimmista ja henkeäsalpaavimmista maisemista matkamme aikana. Tällä taipaleella lanseerattiin nuorisojaoston toimesta myös uusi urheilulaji, kivigolf. Laskeutuminen Memurubuun oli paikoin selkäpiitä karmivan jyrkkä. Rinne oli hiekkainen ja petollisia, jalan alla nuljahtavia pikkukiviä väärällään. Painavat rinkat tekivät tasapainosta hyvin kiikkerän ja virheaskel olisi saattanut kostautua pahastikin.

Lopulta leiriydyimme pienen kädenväännön jälkeen lähelle Memurubua, Jänismiehen löytämälle *TÄYDELLISELLE LEIRIPAIKALLE*! Siis ihan oikeasti täydelliselle, käykää vaikka katsomassa. Tältä tasaiselta harjanteelta oli loistavat näkymät Gjendejärvelle, johon rinnettä alas kuohuva, saven värjäämä koski lirutti ”erivärisen” vetensä. Ilta kului maisemia kuvaillessa ja lettuja muikean makuisessa camelinaöljyssä paistellessa.

Päivämatkaa kertyi n. 11.8 km.

5. Päivä 25.7.2004

Lähdimme liikkeelle n. klo 10. Sää oli vielä poutainen, mutta sateen uhka tuntui ilmassa koko ajan. Päivän aikana ylitimme Besseggenin kannaksen, yhden alueen tunnetuimmista nähtävyyksistä. Kannas erottaa toisistaan eriväriset Bessvatnet- ja Gjendejärven, joiden vedenpintojen korkeusero on 400 metriä. Paikan kulttimaineen huomaa kyllä heti myös taivaltajien määrässä. Kannaksella oli porukkaa kuin pipoa, mummoista kersoihin. Ahtaimmissa kohdissa piti odottaa vuoroaan, ennen kuin pääsi kiipeämään eteenpäin. Olisikohan pitänyt ottaa jonotusnumero jostain lappuautomaatista?

Tuuli tuntui tänään kovemmalta kuin koskaan aiemmin ja se töni pientä kulkijaa kylmillä kyynärpäillään aika ajoin. Kannaksen ylitys huipentui juurelta katsottuna absurdin pystysuoralta näyttävään, pitkään nousuun kivenlohkareista rinnettä pitkin. Nousu tosin näytti paljon vaikeammalta kuin mitä olikaan. Näky, joka rinteessä aukesi kesken kiipeämisen, salpasi yhden, jos toisenkin hengen. Valokuva ei todellakaan tee kunniaa komealle sateenkaarelle, joka muodosti ilmassa leijuvan tihkun ja valon kudoksena satumaisen sillan Bessvatnetin ylle. Besseggenin kannaksen jälkeen suuntasimme kohti Glitterheimiä. Nousu jatkui kunnes saavutimme matkan toistaiseksi korkeimman huipun, Veslfjelletin (1722 m). Huipulle oli raijattu kasaksi pirunpellollinen kiviä, jota korotimme omilla nokareillamme. Huiputuksen jälkeen jatkoimme tarpomista niska kyyryssä, sillä tuuli kiusasi meitä edelleen ja aika ajoin taivaalta ripsi bonuksena lunta.

Tässä kohdassa, alkaessamme laskeutua kohti Bessvatnet-järven itäpäätä, polku oli, yllätys yllätys, melkoisen kivikkoista ja eteneminen järsi hivenen polvia. Söimme lounaan järven rannalla olevan idyllisen mökin portailla. Siinä oli edes jonkin verran suojaista, tuulen tuivertaessa muuten esteettä aukean ylitse. Jatkaessamme matkaa vastaan saapui hieman ennen Russvatnetin itäkärkeä, jotain näivettyneitä risuja massuttava lammaslauma. Lauman sosiaalisissa kyvyissä oli toivomisen varaa: olisivat ne nyt edes hieman saaneet poseerata turisteille, mutta ei, hännät läpättäen vaan painelivat karkuun. Saman tien maasta löytyi kiintoisampaa katseltavaa: iso vaaleanvihreä kivi joka oli ihan kirjan muotoinen ja näköinen. Raskain sydämin ryhmämme kivifriikki joutui toteamaan, että ei todellakaan jaksaisi kantaa erikoista möhkälettä Spiterstuleniin asti.

Ylitimme Russvattnetin kuohuvan kosken kohdalta lötkyvää riippusiltaa pitkin. Sillan jälkeen ohitimme asuinpaikan nimeltä Russvassbue, joka käsitti useita vanhanaikaisia, harmaaseinäisiä maalaisrakennuksia.

Leiriydyimme lopulta Russvattnet järven rannalle, noin puolen kilometrin päähän asutuksesta. Seitsemässä tunnissa olimme taivaltaneet n. 15 km matkan. Tässä maastossa ja näillä kantamuksilla se tuntui jo aika hyvältä suoritukselta. Järkyttynyttä hilpeyttä herätti se, että eräs ryhmäläisistämme oli sittenkin salaa kantanut edellä mainittua kirjakiveä rinkkansa päällä leiripaikalle asti.

Kun nyt järven rannalla kerran oltiin, kaikki päätyivät tietenkin sinne lutraamaan pesuaikeissa, enemmän tai vähemmän. Ryhmässä oli yksi ainut henkilö eli MI, joka nautiskeli vapaaehtoisesti jääkylmässä vedessä uimisesta tai niin ainakin oli tarkoitus. Allekirjoittanut aikoi ensin mennä uimaan, mutta kahlattuani hyiseen veteen reisiäni myöten, muutinkin mieltäni nautinnon tarpeellisuudesta. Tätä päätöstä siivitti ponteva, "Minähän en tässä järvessä ui!" Lähtiessäni kahlaamaan rantaan niljainen kivi kuitenkin petti jalan alta ja uintisuunnitelmat muuttuivat radikaalisti. Räpiköinti ja hyyiiiisaatanakuntääonvitunkylmää -kiljuminen kirvoitti rannalla nahka kananlihalla kykkivältä Jänismieheltä makeat naurut. Mutta uinnin jälkeen ei ollut kylmä, päinvastoin vilkkaasti kiertävä veri sai ihon kuumottamaan. Viihdettä saivat silmän täydeltä ne tuntemattomat, niska kenossa tuijottavat miehet, jotka uintisession aikaan pörräsivät veneellään leiripaikkamme tuntumassa teeskennellen, että eiväthän meitä suinkaan, siis eivät todellakaan, mitkään alastomana uivat turistinaiset kiinnosta – juuri tässä nyt vain sattuu olemaan aivan täydellinen kalastamispaikka...

Uintireissu sattui hyvään saumaan, sillä melkein heti sen jälkeen alkoi sataa. Ruoka jouduttiin kokkailemaan teltassa ja überrasvaisen retkimuonan jälkeen uni maistui taivaalliselta.

6. Päivä 26.7.2004

Aamuyöstä leirimme liepeillä piti käsittämätöntä älämölöä jokin tunnistamaton otus, jonka repertuaari muistutti Nakke Nakuttajaa tai Mustan Oravan puhelimen käkätyssoittoääntä*. MI epäili, että kyseessä olisi ollut kielitaitoinen vuorikorppi.

Norjalainen luomakunta oli tänä aamuna varsin utelias kulkijoita kohtaan ja seuraavaksi ilmaantuikin kärppä ihmettelemään turistien aamutoimia järven rannalla. Se oli hyvin utelias, eikä näyttänyt pelkäävän ihmisiä kovinkaan paljot. Elohopeamaisen nopeana eläimenä sen ei tosin paljon ihmisiä tarvinne pelätäkään. Yrityksemme saada siitä valokuva, tuotti tulosta vasta ties kuinka monennella kymmenennellä laukauksella, vaikka kärppä sinkoili kuin superpallo jalkojemme ympärillä, jopa kosketusetäisyydellä ja välillä kivenkoloissa piileskellen ainakin 15min ajan. On muuten aika vinkeä tunne seisoa kivikossa ja huomata, että tarkalleen omien jalkojen vieressä olevasta kivenkolosta kurkistaa ylöspäin utelias, nappisilmäinen kärpännaama. Kuka julmuri saattaakaan laittaa moisen pikku hurmurin turkin rääsyjensä koristeeksi? Hävetkää kaikki turkiksia käyttävät ääliöt kaksijalkaiset!

Kiihtynyttä bongausintoa herättäneen episodin jälkeen pääsimme vihdoin matkaan. Ilma oli suhteellisen lämmin, tummat pilvet taivaalla tosin hieman huolettivat. Seniorijaosto oli päättänyt seikkailuhenkisesti kahlata Glitterheimin ohi virtaavan joen yli, koska se säästäisi matkassa n. 2.5 km ja olisi tietysti myös huisin jännää sekä extremehenkistä. Tämä tosin vain siinä tapauksessa, että joki ei näyttäisi miltään Kokemäenjoen kokoiselta virralta. Päästyämme näköetäisyydelle, joki ei todellakaan vaikuttanut kovin pahaluonteiselta ja niinpä päätimmekin kaikki lähteä yhteistuumin kahluumatkalle. Täytyyhän sitä nyt suomalaisen *vähän* seikkailla. Joen ylitys ei yksinään olisi ollut paha ongelma, mutta samalla hetkellä huomasimme muhkean näköisen sadealueen lähestyvän meitä hitaasti, mutta varmasti. Lähdimme kirimään sen kummempia ajattelematta, että ehtisimme joen yli ennen sateen alkua. Sade kuitenkin yllätti meidät kesken ylityksen ja kiirettä pitäen valittu ylityspaikkamme ei osoittautunutkaan kovin helpoksi. Niinpä koko joukkiomme ramppasi kaatosateessa edes taas ja ilman kenkiä hyytävän kylmässä joessa arviolta 10–15 ikuisuudelta tuntuvaa minuuttia. Lopulta jalat alkoivat hävitä kokonaan tuntoaistin sanoutuessa irti tehtävästään.

Virta oli suhteellisen voimakas ja jalansijaa oli vaikea löytää saven läpinäkymättömäksi värjäämästä joesta. Lopulta kuitenkin onnistuimme pääsemään yli. Olimme läpimärkiä sateesta eikä suinkaan ylityksestä, joka liiallista hätäilyä lukuun ottamatta oli sujunut ilman vahinkoja. Sade jatkui edelleen kovana ja läpimärkä joukkiomme alkoi tuntea ikäviä vilunväristyksiä. Telttaa pystytettäessä syntyi varmaan uusi ennätysaika. Ahtauduimme kaikki samaan telttaan lämmetäksemme paremmin. Hetken nököteltyämme teltassa, sade loppui. Se olikin ollut vain raju kuuro, luontoäidille tyypillistä vittuilua. Tämän jälkeen ulkoilman lämpötila alkoi tippua nopeasti. Ilman kylmyydestä kertoo jotain se, että teltan suojakangasta pitkin valunut vesi oli jossain kohdin jäässä. Silti täytyi lähteä ulos etsimään juomavettä (jokivesi kun oli kovin savista ja vinkeän makuista) ja mahdollisesti polttopuita nuotioon. Yllättävää kyllä, pientä kuollutta risukkoa saikin keräiltyä sen verran, että saimme aikaiseksi kelpo nuotion. Risujen paloaika ei ollut kovin pitkä, mutta joka tapauksessa ehdimme kuivaamaan siinä tarpeellisimmat varusteemme.

Leirimme sijaitsi aivan joen rannalla ja päivämatkaa kertyi n. 13 km.

7. Päivä 27.7.2004

Heräsimme tukahduttavaan kuumuuteen seitsemältä. Oli upea aamu ja aurinko paahtoi telttaan täydeltä terältä. Riemua ei riittänyt pitkään, noin 15 min. kuluttua paksu harmaa pilviverho peitti auringon. Ei kun makari korviin ja takaisin nukkumaan. Kun heräsimme puoli kymmenen tienoilla, sama pilvimassa jökötti edelleen meidän ja auringon välissä. Kuiva vuoristotuuli tosin auttoi jonkin verran vaatteiden kuivatuksessa. Pääsimme liikkeelle vasta n. 12.30.

Tämä oli viimeinen päivämatka ja matkaa Spiterstuleniin oli jäljellä noin 13km. Päästyämme jonkin matkaa eteenpäin ja ohitettuamme Vestglupjønnen, eteemme aukesi silmänkantamattomiin ulottuva rakka, ja polku oli erotettavissa vain siellä täällä kiviin maalatuista T-kirjaimista. Näkymä kirvoitti vähemmän haltioituneita kommentteja kivistä ja auringonpaisteettomasta paikasta, josta kivet ovat peräisin. Maasto oli yksi hidaskulkuisimmista mihin koko reitillä törmäsimme. Kiviä siellä, kiviä täällä, kiviä kiviä, kivien päällä... Vähempikin olisi riittänyt nujertamaan ryhmän kivifriikit, joiden ei jostain kumman syystä tehnyt juuri mieli keräillä kiviä taskuun. No muutama pieni nyt ehkä kuitenkin…

Spiterstuleniin saavuimme illalla noin puoli kahdeksan aikaan. Kävimme kysäisemässä mahdollisuutta käydä suihkussa ja mahdollisesti saunassa. Vastaukseksi saimme, että valitettavasti moiset luksushoidot ovat vain hotellin asiakkaille. Pyh! Emme jaksaneet jäädä tinkaamaan miten olisi asia, jos olisimme lunastaneet telttapaikan. Kahvila sentään oli vapaassa käytössä. Kahvi maksoi n. 15 NOK ja olutpullo 45 NOK. Koska emme olleet lunastaneet telttapaikkaa, emme voineet yöpyä majatalon läheisyydessä, vaan meidän täytyi vääntäytyä öitsemään kilometrin säteelle. Kahvien jälkeen alkoi jo hämärtää, joten kaavimme tarpeelliset tavarat mukaan autolta ja leiriydyimme puron varteen, kilometrin verran ylävirtaan Spiterstulenista. Ilma viilentyi jälleen hyytävän kylmäksi, tähdet tuikkivat sametinmustalla taivaalla. Kuuma kantarellikeitto ja paksu, suklainen kaakao maistuivat paremmalta kuin mikään nais- ja miesmuistiin.

8. Päivä 28.7.2004

Tänään oli viimeinen retkeilypäivä, ja suunnittelimme kiipeävämme Galdhøpiggenille (2469 m), Pohjois-Euroopan korkeimmalle vuorelle. Aamutuimaan sää oli yleensä ollut parhaimmillaan, niinpä yritimme kerrankin lähteä matkaan ajoissa. Pakkasimme mukaan vain lämmintä vaatetta, hieman juotavaa ja jonkin verran muonaa: pähkinöitä, suklaata ym. ja aloitimme kiipeämisen 11.30. Sää oli parhain koko retkemme aikana. Vuorten varjoista ryöminyt aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta, eikä ihme että nahka alkoi punoittaa huolimatta aurinkovoiteella lotraamisesta. Pieni käytännön vinkki: aurinkovoidetta kannattaa laittaa ISOLLA kädellä ja usein, eikä kolikonkaan kokoista kohtaa kannata unohtaa, jollei ihan välttämättä halua kolikon kokoista rakkulaa jonnekin. Tämän laiminlyöneet 2/4 retkueestamme paahtuivat paikka paikoin meetvurstin värisiksi ja nautiskelivat pikantista kirvelystä vielä kotosuomen saunassakin. Pitkähihainen vaalea paita on strippaamaan houkuttelevasta paahteesta huolimatta suositeltava ja mahdollisimman varjostava hattu vielä parempi. Älkääkä unohtako aurinkolaseja kotiin, ellette välttämättä halua hankkia reissun jälkeen opaskoiraa ja valkoista keppiä! Vuoriston lumesta heijastuva valo on viiltävän kirkasta.

Retki oli vaelluspäivien jälkeen aika raskas kevyen kantamuksenkin kanssa. Huipulle pääseminen kesti n. 3.5 tuntia ja töitä sai tehdä koko ajan, milloin soralla, kivikossa tai liukkaalla kengänvarsiin sulamaan muiluttautuvalla lumella. Huipulta avautui palkintona sanoinkuvaamattoman kaunis, meditatiivinen näkymä Jotunheimenin vuoristoon ja se sai elämän tuntumaan elämisen arvoiselta ja matkan kaikki vaivat lentämään huikaisevan sinisen taivaan tuuliin. Se oli niitä hetkiä elämässä, jotka todella tulee muistamaan niin kauan kuin muistia vain suinkin riittää.

Hauskuutimme muita huiputtaneita hysteerisen riemukkaalla riehumisella, kuten lumipesäpallolla, lumivoimistelulla ja lumiolkapyörillä. Mustan Oravan seitsemän rullaavaa kaatumista olivat näkemisen arvoinen suoritus. Yleisömme katseista kyllä saattoi lukea, että ”kaikkia mielenvikaisia sitä päästetäänkin ilman lääkitystä vaeltelemaan Norjaan”, mutta sehän ei meidän aitoa lapsenriemuamme haitannut. Suomalaisten sekopäämaine sai ansiostamme taas kerran lisäpontta.

Huipulla ei sitten todellakaan ole toilettia, mutta sieltä löytyi kahvila (25 NOK kahvi), harmi vain ettei mukana ollut yhtään valuuttaa sillä sumppi olisi totta vie maistunut. Tyydyimme kuolaamaan ja raapustelemaan puumerkkimme vieraskirjaan. Sitten olikin jo lähdettävä paluumatkalle, sillä pimeässä kiipeily olisi ollut vähintään veren kaivamista nenästä. Alastulo sujui ripeämmin ainakin lumisissa kohdissa. Erilaisilla perstuntumaisilla tai telemarktyylisillä mäenlaskutyyleillä vauhdin sai kasvamaan jopa vaarallisen kovaksi. Lopussa olleen alamäkisen kivikon selvittäminen otti vielä kertaalleen kovasti polvien päälle. Uupumuksesta huolimatta tuli todella haikea olo, kun istahdimme ennen Spiterstuleniin laskevaa rinnettä kielekkeelle ihailemaan romanttista maisemaa: vesiputouksia, vuorten taakse katoavaa okraista auringonvaloa ja laaksoa pitkin hiipiviä varjoja. Miten maailma voikaan olla niin sydäntäsärkevän rakas ja kaunis, täydellinen ja seesteinen, jos vain löytää oikean paikan sen tarkasteluun.

Laskeutumisen jälkeen kävimme nauttimassa leirikeskuksessa ansaitut oluet ja kahvit. Sitten alkoi paluumatkamme takaisin Suomeen.

Mummot ja papat jytää

Tänään sattui vastaan uutinen joka sai minut iloiseksi. Etenkin uutisen koskema musiikkikappale ja video olivat minusta riemastuttavia.

Nuoruutta palvova ja ryppyjä pelkäävä maailma saa vähän korvanmakeaa, kun The Zimmers-yhtye vetäisee The Whon kappaleen "My Generation" Ihailtavaa! Niin sitä pitää!

Nuoruuden hysteerinen palvonta ja haikailu on todella sairasta, kun miettii että sen kahdenkympin jälkeen voi olla jopa kahdeksankymmentä vuotta aikaa elää mielenkiintoista ja virikerikasta elämää jonka loppusuoraa ei ole mikään laissa määrätty pakko viettää naamaansa klinikoilla kiristellen tai homehtuen vanhainkodissa. Ottakaa näistä Zimmereistä" mallia, heittäkää ryppyvoiteella vesilinnun sijasta vaikka lähintä sovinistisikaa ja kieltäytykää ulkoapäin määritellystä iästä sekä sille asetetuista sopivaisuussäännöistä.

The Zimmers tarkoittaa vapaasti käännettynä "Rollaattorit" ja tulee brittienglannin sanasta "zimmer frame" eli vanhusten käyttämä kävelytuki. The Zimmersin solistina toimii 90 vuotias Alf Carretta ja taustanaan hänellä on 40-henkinen bändi jonka jäsenten yhteinen ikä ylittää 3000 vuotta. Bändin vanhin jäsen on 100-vuotias Buster Martin. Yhtye syntyi BBC:n vanhusten eristäytymistä muusta yhteiskunnasta käsittelevän dokumentin yhteydessä.

Että noilla esiintyjillä onkin hauskaa laulaessaan ja esiintyessään videolla. Todella hyvä meininki!

Viime viikonloppuna tuli mietittyä tuota Suomessa eritoten hyvin näkyvää vanhusten piiloon lakaisemista ja sen surullisuutta, kun huomasin miten Ithaca Festivaleilla niin paraatissa kuin bändilavojenkin edessä musiikkia kuuntelemassa hetkui hauraita ja hankalasti liikkuvia, jopa pyörätuolissa työnnettyjä, mutta nauravakasvoisia ja villistä menosta nautiskelevia vanhuksia, joista yhdelläkin oli happipullo menossa mukana. Milloin muuten viimeksi olette nähneet suomessa vanhan pitkälettisen, tuhatryppyisen ja hipisti pukeutuneen papparaisen pistävän jalalla koreasti kävelykeppi viuhuen?

MY GENERATION

People try to put us d-down (Talkin' 'bout my generation)
Just because we get around (Talkin' 'bout my generation)
Things they do look awful c-c-cold (Talkin' 'bout my generation)
I hope I die before I get old (Talkin' 'bout my generation)

This is my generation
This is my generation, baby

Why don't you all f-fade away (Talkin' 'bout my generation)
And don't try to dig what we all s-s-say (Talkin' 'bout my generation)
I'm not trying to cause a big s-s-sensation (Talkin' 'bout my generation)
I'm just talkin' 'bout my g-g-g-generation (Talkin' 'bout my generation)

This is my generation
This is my generation, baby

Why don't you all f-fade away (Talkin' 'bout my generation)
And don't try to d-dig what we all s-s-say (Talkin' 'bout my generation)
I'm not trying to cause a b-big s-s-sensation (Talkin' 'bout my generation)
I'm just talkin' 'bout my g-g-generation (Talkin' 'bout my generation)

This is my generation
This is my generation, baby

People try to put us d-down (Talkin' 'bout my generation)
Just because we g-g-get around (Talkin' 'bout my generation)
Things they do look awful c-c-cold (Talkin' 'bout my generation)
Yeah, I hope I die before I get old (Talkin' 'bout my generation)

This is my generation
This is my generation, baby

Linkit:
THE ZIMMERS
YOU TUBE: MY GENERATION

Toksoplasmoosi lisää naisten viehätysvoimaa, mutta tyhmistää miestä?

Kun käy ryyppäämässä tiedehenkilöiden kanssa, saa näköjään kuulla mitä mielenkiintoisimpia juttuja tiedemaailmasta! Tätä seuraavaa en ollut koskaan ennen kuullutkaan. Tutkimukset ovat tosin kohtuullisen tuoreita, eikä niistä ole ainakaan Suomessa vielä vedetty lööppejä.

Jänismiehen kollega kertoi kaljalla istuessamme, että kissojen kantamasta toksoplasma-parasiitista on tehty merkillisiä havaintoja. Siis siitä keskenmenojakin aiheuttavasta pöpöstä, josta raskaana olevia naisia varoitellaan, että he voivat saada tartunnan kissan jätöksistä.

Sellaiset hiiret, jotka kantavat toksoplasmoja kehossaan alkavat kuulema käyttäytyä itsetuhoisesti ja viehättyvät normaalisti pelkäämästään kissanpissan hajusta. Haistaessaan kissan ne siis ajattelevat erään tiedeartikkelin kirjoittajan sanoin, "Kissa! Oi miten kivaa" Täten ne myös joutuvat helpommin kissan paistiksi ja toksoplasmoosi pääsee tavoitteesensa, eli pääisäntänsä ja lisääntymisensä mahdollistavaan kissan mahaan. Loinen siis manipuloi ovelasti kantajansa aivoja.

On myös löydetty sen suuntaisia viitteitä, että toksoplasma pystyisi manipuloimaan ihmisen käyttäytymistä. Tällä havainnolla voi olla aika isokin painoarvo, sillä tämä suhteellisen vaarattomana pidetty parasiitti on maailmalla yleinen. Ihmiskunnasta arviolta 30-60 prosenttia on sairastanut toksoplasmoosin.

Korrelaatioita latentin toksoplasmoosi-infektion ja esimerkiksi kohonneen riskikäyttäytymisen, hidastuneitten refleksien, turvattomuuden tunteiden ja neuroosien kanssa on havaittu useissa tutkimuksissa. Toksoplasmoosilla saattaa olla osansa ja arpansa myös skitsofreniassa ja paranoiassa, sekä siinä, että t:n sairastaneille syntyy huomattavasti useammin poikia kuin tyttöjä.

Sydneyn teknillisessä korkeakoulussa tartuntatauteja tutkiva Nicky Boulter kertoo, että parasiitin kyvystä manipuloida ihmisen mieltä, on saatu uusia tutkimustuloksia. Hän esittää väittämän, jonka mukaan parasiitin vaikutukset miehiin ja naisiin poikkeavat toisistaan huomattavasti.

Boulterin mukaan infektoituneilla miehillä on havaittu korreloivaa alempaa älykkyysosamäärää, heikompaa koulutustasoa ja huonompaa keskittymiskykyä. He ovat myös useimmin sääntöjen rikkojia, riskinottajia, riippumattomia, epäsosiaalisia, epäluuloisia, kateellisia, yrmeitä ja naisten silmissä vähemmän puoleensavetäviä.

Naisilla infektio puolestaan näyttäisi lisäävän ulospäinsuuntautuneisuutta, ystävällisyyttä, suhteiden määrää ja puoleensavetävyyttä verrattuna infektoitumattomiin kanssasisariinsa.

Tutkija tiivistää tulokset seuraavasti: "In short, it can make men behave like alley cats and women behave like sex kittens''.

Jos näissä tutkimuksissa on pienikin totuuden siemen, niin en enää kauheasti ihmettele sitä että miehet dissaavat vaistomaisesti kissoja naisia herkemmin. Kissanaiseuden käsite saanee tästä myös uusia mielenkiintoisia sivujuonteita. Seuraillaan nyt kuitenkin kriittisesti ja mielenkiinnolla tutkimusten etenemistä, ennen kuin aletaan vääntää tästä mitään karsinoivia, yleispäteviä totuuksia.

LÄHTEET:
Toksoplasmoosi - Wikipedia
Parasite turns women into sex kittens
Nicky Boulder