Kristalliaamu

Kun mies herättää vapaapäivän aamuna, muutaman huonosti nukutun tunnin jälkeen kello kahdeksan ja pyytää pukemaan vaatteet päälle, hänellä on siihen hyvä syy. Olen kuin puusta pudonnut ja pyydän odottamaan viisi minuuttia, että saan silmäni auki. Valvomisesta ja viinistä turvonneet silmät puoliksi ummessa puen villasukan ja toisen. Kalsarit ja reisitaskuhousut. Fleecetakkimekon ja tuulitakin. Sanon eteisessä, että varmaankin juuri tältä (vanuneelta lapaselta) näytin joka ikisenä lapsuuteni aamuna, kun jouduin lähtemään liian aikaisin kouluun.

Ajamme ensin Sunocolle ottamaan kahvia. En voi olla nauramatta kahvipannulle, jossa lukee suurin punaisin kirjaimin: Warning! High coffinated coffee. Sitä on ihan pakko ottaa.

Menemme Forest Homeen, meille rakkaaksi käyneeseen kaupunkimetsään. Flat Rock river kuohuu vettä täynnä, puut seisovat alasti rannalla. Aurinko on juuri noussut ja maa kristallisessa kuurassa. Kesäöisin tuikkivat tulikärpäset, nyt tuikkivat hileet. Polulla on lätäkkö, jonka jäätyneessä pinnassa välkehtii outoja teräviä kuvioita. Puista puistonpenkkiä peittää hieno, hauras hopeaharso, jonka pintaan sulatan sormillani kissan tassun kuvan. Tammenlehdet maassa ovat sokerihuurrettuja ja niitä on jäätynyt myös sammakkolammen pintaan. Lammen jää narisee itsekseen. Sammakot horrostavat talviunta jääkannen alla pohjamudassa ja kuolevat heräämättä, jos koko lampi jäätyy pohjaan saakka. Rinteellä seisoo kaksi valkohäntäpeuraa, jotka tuijottavat meitä huiskuhännät pystyssä ja hermojen pettäessä pakenevat. Myöhemmin kävelemme niiden jättämien mustien papanoiden vieritse. Mietin, miltä jäinen ruoho maistuu suussa ja tuntuu vatsassa.

Yritämme oikaista kukkulalle pensaikon läpi, mutta jäämme molemmat vaatteistamme kiinni piikkisiin oksiin ja peruutamme. Liukastun mäessä ja taitan melkein nilkkani kaatuessani. Mies tupsahtaa myös pepulleen. Kierrämme toisen rinteen kautta ja pian seisomme kukkulan laella katselemassa Ithacan ylle nousevaa aurinkoa. Kukkulalla on metallinen kongi ja mies varoittaa sen pinnalla olevaa kuuraa puhaltelemalla sulatellessani, etten vain laita kieltäni kongiin kiinni.

Mies puhuu viisaita sanoja hyvin vakavasta asiasta, joka surettaa meitä molempia. Hän ei tahdo enää hymyillä kiusaantuneesti ja painaa villaisella. Ei lakaista maton alle. Hän sanoo, että hänellä on asian suhteen kristallinkirkas olo ja hän näkee juuri nyt selvästi ja kauas, eikä aio enää pitää suutaan kiinni. Surullinen asia ei ole meidän henkilökohtainen ongelmamme, mutta kuitenkin asia, joka koskettaa meitä läheltä ja jonka kohentumista molemmat toivomme. Mies aikoo tehdä siihen vaikuttaakseen rohkean teon. Kun hän kuvailee suunnitelmaansa, tiedän kuuntelevani sisäisesti kauneinta ihmistä, jonka tunnen. Hän on läpinäkyvä ja kirkas, Afrikan tähti.

Maailma on kristallisen kaunis tänä aamuna. On riipaisevaa, että aivan liian monet eivät näe sitä kauneutta tänään, eivät huomenna, eivätkä ehkä koskaan. Mieluummin he katselevat kristallinkirkasta liuotinta kristallinkirkkaassa pullossa ja kumoavat sitä sisäänsä pullon toisensa jälkeen. Liuotin liuottaa irti heidän sielunsa, kunnes jäljellä on enää vain tyhjä kuori. Harmaa kotelo, josta ei koskaan kuoriutunut perhosta. Ihminen joka on kuollut, vaikka on vielä elossa.

Kun varpaat alkavat jäätyä, lähdemme kävelemään autolle päin. Polun varrella kasvaa viisi huikaisevan valkorunkoista koivua. Jokaisessa niistä roikkuu pieni metallinen laatta, joka kertoo kenen muistolle ne on istutettu. Koko Forest Home on täynnä samankaltaisia muistolaattoja penkkeihin, kiviin, puihin ja kukkapenkkeihin upotettuina. Ajattelen Hugo Simbergin Kuoleman Puutarhaa ja Bernt Notken Kuolemantanssia.

Mies sanoo, ettei häntä pelota.

Komennus jatkuu

Istuimme eilen iltaa viinillä / kaljalla vieraidemme kanssa eräässä Collegetownin kahvilassa. Jänismies siinä loihesi vienosti lausumaan, että hänellä oli ollut aika pimeä päivä.

Hänen apurahahakemuksensa meni läpi, eli komennus täällä jatkuu vielä joko vuoden tai jopa vuoden ja kolme kuukautta. Tuntui aika hassulta, kun viimeinkin ratkesi että kotimaa ei kutsu ainakaan häntä vielä lähiaikoina. Olen onnellinen Jänismiehen puolesta, hän on ahkeruudella ja osaamisellaan jatkonsa ansainnut. Eilenkin kollega kehui häntä ja sanoi että hän on loistotyppi ja että he ovat onnellisia saadessaan hänen kaltaisensa ihmisen työskentelemään laitokselleen. Minäkin olen onnellinen ja onnekas saadessani elää noin älykkään, hurmaavan ja kerta kaikkiaan unelmieni miehen kanssa.

Oman elämän ratkaisut tietysti mietityttävät suuresti. Ryhdynkö viimeinkin hakemaan täällä tosissani työtä, jatkanko koko syksyn uutterasti väsäämääni projektia, jonka onnistumisesta ei ole mitään takeita vai palaanko suomeen paiskimaan hommia. Viihdyn toki täällä mainiosti ja Jänismiehen kainalo on maailman paras paikka. Mutta työuran suhteen ei tietysti ole kovin mairittelevaa jättäytyä useiksi vuosiksi pelkän satunnaisen freelanceilun ja parin kirjoittamiseen perustuvan oljenkorren varaan.

Toisaalta. Minulla on vain tämä yksi elämä. Minua ei ehkä kaikesta huolimatta huvita aiheuttaa itselleni (ja Jänismiehelle) kärsimystä sillä, että hankkiudun vain luterilaisen työmoraalin vuoksi erilleen ihmisestä joka tekee minun elämästäni elämisen arvoista. Ehkä pitäisi vain uskoa ja luottaa siihen, että se mitä teen jääräpäisesti itsekseni ilman työnantajaa, tulee vielä jonain päivänä maksamaan itsensä takaisin. Jänismies se jaksaa aina tekemisteni mielekkyyttä märehtiessäni muistuttaa sopimuksesta jonka Dean R. Koontz ja vaimonsa tekivät taannoin. Hän näkee tilanteemme samanlaisena ja sanoo uskovansa minuun täysillä.

Ehkä sitten pitäisi vain uskoa siihen, että kyllä elämä kantaa rohkeaa kellujaa, vaikkei aina sen jäyhiä sääntöjä noudatakaan ja toimi juuri sillä tavalla kuin kunnollinen ja suunniteltuun tulevaisuuteen katseensa suunnannut kansalainen toimisi. Jos hukkuu, niin hukkuu sitten ainakin onnellisena ja tietoisena siitä ettei jättänyt tarttumatta oljenkorsiin.

Urheilusankari?

Nyt taas sattui silmään sellainen ärsyttävä uutisvikinä, että rupesi otsasuoni pullottamaan.

Lähinnä Matti Kyllösen närkästynyttä kommentaaria sisältävä narina koski sitä, että sorsittu pikku Kimi-parka oli valittu vasta kolmannelle sijalle yleisöäänestyksessä, jossa haettiin vuoden urheilijaa. Voi poloista kuskiressua, kun sitä ei nyt arvosteta ja ini ini ini...

Minä olen aina luullut, että urheiluksi lasketaan se, että ihminen ponnistelee omilla lihaksillaan ja kehonsa sisältämillä luonnollisilla polttoaineilla (=ei dopingilla). En todellakaan pidä minään urheiluna sitä, että hilataan perse ökytallin äärimmilleen virittelemään kalliiseen autoon ja ajetaan monta monotonista ympyrää. En vaikka ratin pyörittäminen vaatisi kuinka paljon käsilihaksia.

Kyllönen inisi, että "Äänestäjiäkin on ollut niin paljon, että jo olisi luullut järjen voittavan." Minun mielestäni Kyllönen voisi hiukan käyttää sitä omaa järkeään punnitsemaan, onko autolla ajaminen urheilua vai jotain aivan muuta.

Itse pidän formuloita turhuuksien turhuutena, typeränä öyhöttämisenä, äärimmäisen mielenkiinnottomana säätämisenä, isojen poikien hiekkalaatikkoleikkinä, paskan jauhamisena kaikenmaailman nippeli ja nappelisäännöistä ja ennen kaikkea ankeana idiotismina. En tajua miten kukaan voi kytätä jotain noin aivotonta touhua ja vieläpä arvostaa sitä korkealle. Ajajalla voi toki olla huikeaakin hoppansa sisällä, mutta se ei katsojille juuri välity eikä ainakaan minua kiinnosta yhtään sen enempää kuin Teuvo Maanteidenkuninkaan sielunelämä.

En katsoisi formuloiden kaltaista paskaa telkkarista vaikka minulle maksettaisiin siitä. Enkä ikinä kutsuisi autolla ajavaa ihmistä urheilijaksi. Onneksi sentään aika moni suomalainen näyttää äänestyksen perusteella olevan samaa mieltä kanssani.

Järjestäkää formulafanit niille autokuskeillenne oma äänestyksensä, niin ei tarvitse säädyllisen kansalaisen ärtyä tuosta urheilija-käsitteen raiskaamisesta. Sitten voitte kruunata sen huikean ympyränajajanne vaikka uudeksi kuninkaaksenne, jos siltä tuntuu.

Ei helevetti...

Pääsinkö juuri sanomasta, että täällä moni asia toimii niin maan perusteellisen persien kautta. No enpä vielä tiennyt mitään siitä, mihin sfääreihin toimimattomuus ja varsinkin päinpersettä toimivuus voikaan vielä kohota. Voi riemu!

Kävimme noutamassa jouluvieraat New Yorkista vuokra-autolla. Auto oli Dodge, vuosimallia 2007, mitä oli vaikea uskoa jokseenkin nuhjuisen, mielikuvituksettoman ja ankean sisustuksen perusteella. Eikö amerikkalaisilla autofirmoilla ole varaa palkata lainkaan muotoilijoita vai mikä niitä vaivaa?

Jos olisin joutunut arvaamaan, niin olisin kyllä veikannut valmistusajankohdaksi mennyttä vuosituhatta. Onneksi, onneksi ja onneksi Jänismies ei ostanut omaksi amerikkalaista autoa.

No kulki se kuitenkin hyvin koko matkan ja Jänismiehen kuskaamana köröttelimme ilman ongelmia jopa läpi tuikkivan Manhattanin. Paluumatkalla päällemme iskenyt lumituiskukaan ei juuri haitannut matkantekoa, vaikka täkäläisissä autoissa ei ole edes talvirenkaita. Tiesuolan sekainen kura vaan lensi niin, että koko auto on harmaalla suolaseoksella kuorrutettu.

Mutta nyt aamulla, kun auto oli tarkoitus palauttaa... Jänismies pisti köröttimen käyntiin ja nousi ulos autosta kopauttaakseen tuulilasinpyyhkimet irti jäästä. Sillä siunaaman hetkellä, kun hän paukkasi oven kiinni, tämä älyauto ryhtyi ihailtavan omatoimiseksi.

Surrur. Sviuuu. Kliks. Dodge pisti itsensä lukkoon.

Olenko kuullut tämän tarinan ennenkin. Olen. Taisinpa lukea juuri uutisista ja naureskella, että ei noin tyhmiä autoratkaisuja voi ollakaan. Mutta voi kyllä. Tulee jotenkin mieleen Windowsin käyttöjärjestelmässä silloin tällöin havaittavissa oleva "mää ny sitten pistän masiinan kii, kun et huomannu klikata tarpeeksi nopeeta tätä namiskaa."

Seuraavaksi soittamaan muutaman korttelin päässä olevaan autonvuokrausfirmaan kohtuullisen hiiltyneenä, mutta siunaillen sitä että tämä ei tapahtunut viime yön noutoreissun aikana keskellä maalaisteitä ja lumimyrskyssä. No onko autofirmalla vara-avainta? Eipä tietenkään. Mitä helvattia nyt automaattisesti itsensä lukitsevan auton omistava autofirma vara-avaimella tekisi.

Ookke. Onneksi tuli viime kesänä maksettua American Automobile Associationin jäsenmaksu. Sieltä on nyt tulossa kiltti setä murtautumaan autoon. Tuolla ne nyt pihalla taivastelee jääneulassateessa jo kohta tunnin tyhjäkäynnillä puksutellutta autoa. Ohjeistin Jänismiestä, että mikäli auton palautuksessa ruvetaan urputtamaan yliajasta, on aika avata RANSKALAINEN KULTAISEN KÄYTÖKSEN KIRJA ja antaa sivistynyttä palautetta aiheista ANNOYANCE, INCONVENIENCE JA DISCOMFORT. ja lisätä, että kaikki nuo aiheuttavat poloiselle asiakkaalle HYVIN korkeaa verenpainetta ja rytmihäiriöitä. Että oikeuteenko teidät pitää haastaa :)

Sen minä vaan sanon, että kyllä on auton suunnitellut insinööri ollut älykkyyden riemuvoitto. Oikea jumalasta seuraava.

Mut AAA:n setä oli näppärä. Naps vaan ja auto aukesi näppärällä murtovermeellä. Eikä maksanut mitään. Joku edes toimii.

Luminen päivä

Keltainen vyö

Tänään pääsimme Jänismiehen kanssa vihdoinkin kauan odotettuun taekwondon keltaisen vyön kokeeseen.

Vyökokeen aikataulu siirtyi syksyllä kertaalleen kuukaudella eteenpäin ja olemme siitä lähtien odottaneet kieli pitkällä pääsevämme perustekniikoista vihdoin seuraavalle tasolle. Yksi opettajistamme on jo tosin opettanut meille pidemmän aikaa yksittäisiä vihreän vyön tekniikoita ja muotoa. Hän oli tunnustanut muille opettajille epäilevänsä meidän muuten kyllästyvän tyystin. Siinä oli tietyllä tapaa totuuden siemenensä, koska jalan- ja nyrkinheilutusta pidempään harrastaneena helpot tekniikat oppii luonnollisesti nopeammin. Pitkästä alkeisjankkaamisessa oli tosin se hyöty, että on tullut kiinnitettyä tarkempaa huomiota pieniin yksityiskohtiin ja pakotettua toisesta lajista opitut refleksinomaiset liikeradat muotoutumaan taekwondoon sopiviksi.

Saimme paljon kehuja hyvästä keskittymisestä, vahvasta energiasta ja motivaatiosta. Kritiikkiä tuli vain hyvin mitättömistä ja kritiikin antajien mukaan hyvin toisarvoisista asioista, mikä tuntui hyvältä. Oli hauskaa tehdä ilmeisen tyylipuhdas suoritus satanen lasissa ja muiden treenaajien tuijottamisesta pätkääkään paineita ottamatta. Kahdeksan rankkaa vyökoetta aiemmassa lajissa ovat kuitenkin opettaneet tehokkaasti ottamaan julkisen esiintymisen rennommin.

Vaikka joskus olen äärimmäisen katkera ja turhautunut kaikesta kivuista ja vammautumisistakin, joita itsepuolustuslajien harjoittamisesta on itselleni seurannut, en silti taitaisi mistään hinnasta luopua siitä mielihyvästä ja kirkkaudesta, jotka hyvä treeni ja hyvä suoritus tuovat mukanaan. Se kun tuntee oman ki-pisteensä säteilevän päättäväistä energiaa, on kerta kaikkiaan parhaimmillaan kuin elokuvan koominen klisee, jossa lehtiä lennättävä myrskytuuli nousee taistoon käyvän sankarin selän takaa.

Taughannock Falls Winter

Illan jo hämärtäessä saimme lähdettyä reippaalle kävelylenkille Taughannock-putouksille. Sinne pääsee vielä turvallisesti ja luvallisestikin, kun lunta ei ole lumivyöryvaaraksi asti ja juuri tämän paikan kallionseinämät eivät roiku uhkaavina kävelypolun yllä. Monimetrisistä, torahampaanterävistä jääpuikoista puhumattakaan. Muut rotkopuistot ovatkin jo sulkeneet porttinsa kevääseen asti.

Jäätynyt vesi on kyllä kaunista. Jään ja virtaavan veden yhdistelmä illan sinisenä hetkenä soi mielessä kuin keveä huilu. Ilmaan nouseva vesipisarahuntu vain tekee kanjonista hyytävän jäämaailman, vaikka pakkasta olikin vain kolme astetta, joten ei siellä kauaa ihastelemassa viihtynyt.

Tilaustalvi

Tänne satoi ensilumen kuin tilauksesta joulukuun ensimmäiseksi päiväksi. Valkoinen, kylmä maailma tuntuu tosi kummalta, kun olen juuri viettänyt elämäni pisimmän ja kuumimman kesän. Vielä muutama päivä sitten katselin ihmetellen maassa kasvavaa vihreää ruohoa ja nyt katollamme on monta senttiä lunta. Portaillamme olevaan lumeen oli joku pieni kissi käynyt piipertämässä tassunjäljet.

Tietokoneeni virtuaalinen ilmapuntari jaksaa naurattaa minua päivästä toiseen vilkuttamalla alalaidassaan punaisella huutomerkkisymbolilla varustettua tekstiä MYRSKYHÄLYTYS! Sen olen ulkona vallitsevista sääolosuhteista päätellyt tarkoittavan sitä, että sataa yksi viiva monta hiutaletta lunta taivaalta. Huj kauhistus. Olisikohan tuossa kenties hittunen ylidramatiikkaa pelissä? Ainakin se hätkäytti minua ensimmäisen kerran eräänä yönä näytölleni ilmestyessään, kun luulin jo että Ithacaa lähestyy hirmuinen lumihurrikaani joka vie talonkin mennessään. Muuten tietsikkapuntari on aivan mahtava verbaliikassaan. Kun on pilvinen ja valoton päivä, se räväyttää kehiin tekstin "nyt on synkkää." Haha, voisihan se toki runoilla vielä sattuvamminkin, että "Hetken kestää elämä ja sekin synkkä ja ikävä", jonkin tuomiopäivän musiikin säestämänä.

Talven myötä loppui myös antoisa oikopolkuilu Cascadilla-rotkossa. Kuljin eilen ehdottomasti viimeisen kerran rotkon pohjaa pitkin treeneihin. Polku oli jo toki suljettu vihjailevalla lippunauhalla, mutta huomasin lumeen jääneistä jäljistä, että kyllä sieltä vielä on urheasti tepasteltu. Niinpä minäkin kävelin, mutta sain myös huomata, ettei se ole mitenkään erityisen suotavaa toimintaa. Muuten oli ihan normaalia talvipolkua, mutta polun rapautuvimpaan kohtaan, jossa kallio kallistuu ikävästi kulkijaan päin ja kesäisinkin losottaa aina vettä niskaan, oli kasvanut reidenpaksuisia ja tosi pitkiä jääpuikkoja. Ne roikkuivat korkealla polun yllä kuin Damokleen miekat tai lohikäärmeen torahampaat ja oli niitä mutama tippunut jo alaskin. Niitä kunnioittavasti vilkaistuani hissutin selkä kallionseinää viistäen niiden alitse tietäen hyvin, että kuolema korjaa heti, jos yksi sellainen päättää pudota päähäni. Ylemmälle polulle olikin sitten sortunut lunta ja kiveä monin paikoin ja putouksista tuli vettä niin hurjalla volyymilla, että veden pinta oli noussut jo hyvin lähelle uoman reunaa. Yliopiston päässä oltiinkin jo sitten oltu enemmän tosissaan kävelykiellon suhteen ja jouduin heijaamaan itseni luovalla apinaotteella kulkureitille pystytetyn rautaportin sivuitse.

Talvi toi tullessaan myö hurjan visuaalisen luovuuden puuskan. Kävin ostamassa vinon pinon täällä ihanan halpoja maalaustarvikkeita ja värikyniä, pensseleitä sekä muutaman taulupohjan. Kustansi yhteensä alle 50 dollaria ja settiin kuului sentään akryylivärit, puuvärit, vesivärit ja liidut. Eikä niitä ollutkaan ihan vähän. Lukuisat suunnitelmat ja luonnokset odottavat innokkaina purskahtamistaan käsin kosketeltaviksi kuviksi. Jumalaisen kaunis riikinkukkokehrääjä on lepatellut mielessäni hamasta toissasyksystä saakka ja aikoo nyt levittää siipensä taulupohjalle.

Sitäkin enemmän olen koukkuuntunut erääseen tylsien hetkien ajanvietteeksi keksimääni projektiin, jossa päivitän Photoshop-taitojani ja puran sielunmaisemaani kuvaksi. Olen haaveillut tuosta kyseisestä ideasta jo kauan ja nyt huomasin, että taitoni jopa riittävät sen toteuttamiseen tietokoneella. Aion esitellä ideani ja sen pohjalta syntyneen kuvan lähipäivinä myös täällä blogissani ja koittaa houkutella muitakin ihmisiä kokeilemaan. Voin taata, että mikäli idea tuntuu yhtään kiehtovalta ja sen toteuttamisen aloittaa, siihen uppoutuu kertakaikkisen syvälle ja touhu on selittämättömän katarttista ja tyydyttävää. Parhaimmillaan jopa terapeuttista.