En ole kummoinenkaan runouden ystävä, mutta nyt satuin löytämään runoilijan jonka hurmaavaan oodiin ja sen käännösten tarkasteluun jouduin paneutumaan kokonaiseksi iltapäiväksi. Mitä mahtavia mieli- ja kielikuvia! Ensimmäisen kerran elämässäni koin menettäneeni jotain, kun olen työntänyt runokirjat syrjään. En kuitenkaan ollut täysin tyytyväinen oodin paikoin kömpelöksi ja sisällöltään puutteelliseksi kokemaani suomalaiseen käännökseen (edit: käsittääkseni Pentti Saaritsan), joten napsin hyvän palan sieltä ja toisen täältä sekä käänsin itse ne kohdat, jotka eivät minua tyydyttäneet. Ohessa mukana myös löytämäni englannin- ja alkuperäis- eli espanjankieliset versiot. Jos joku espanjankielentaitoinen löytää huomautetavaa, niin kertokoon minulle, jotta voin korjata.
Eläimistä tuli susia,
joillekin kasvoi liian pitkä häntä,
toisille viallinen pää.
Vähä vähältä ne alkoivat sopeutua,
kotiutuivat maisemaan,
saivat syntymämerkkinsä, viehkeytensä,
taidon lentää.
Kissa,
kissa yksin
ilmaantui valmiina
ja ylpeänä.
Se oli heti syntyjään täydellinen,
kulki yksin, luotti itseensä ja tiesi mitä tahtoi.
Ihminen haluaisi olla kala tai lintu,
käärmekin kasvattaisi mielellään siivet,
koira on vain pieleen mennyt leijona,
insinööri soisi olevansa runoilija,
kärpänen tahtoisi lentää kuin pääskynen,
runoilija koittaa jäljitellä kärpästä.
Mutta kissa
haluaa olla vain kissa
ja yhtä kissaa se on
hännästä viiksenkärkiin,
kuudennesta aistista pyydystämäänsä rottaan,
yön pimeydestä kultaisiin silmiin.
Sen veroista olomuotoa,
ei ole kuulla eikä kukalla.
Ei ole kissan koostumukselle vertaa,
se on niin ainutlaatuinen.
Kuin aurinko tai topaasi
ja sen selän joustava ääriviiva
on siro ja luja,
kuin laivan keula.
Sen viiruiksi kaventuvat keltaiset silmät
ovat ainoa säilö
johon yö tallettaa kolikoitaan.
Oi pikkuruinen keisari
ilman valtakuntaa,
kotimaaton valloittaja,
salonkien pikku tiikeri,
taivaan lemmekkäiden tiilikattojen
sulttaanisulhanen,
joka komentaa huonolla säällä
intohimon tuulia
ja ohi kulkiessaan,
asennon ottaessaan,
painaa maata vasten
neljä herkkää jalkaansa,
nuuhkii,
epäluuloisesti
kaikkea mitä maa päällän kantaa,
sillä kaikki on liian saastaista
kissan tahrattomille tassuille.
Oi kotiemme itsenäinen peto,
yön röyhkeä käpälänjälki,
laiskotteleva, voimistelevainen,
tuntematon,
mitä syvällisin kissa,
asumustemme salainen poliisi,
kadonneen sametin vertauskuva,
luultavasti et ole lajina arvoitus,
eivätkä tapasikaan ole mikään mysteeri,
kaikkihan sinut tuntevat,
kuulut ihan tavallisimpaan kastiin,
kaikki ainakin luulevat niin,
kaikki luulevat olevansa
kissojensa isäntiä,
omistajia,
enoja,
kavereita,
virkaveljiä,
oppilaita tai ystäviä.
Minä en.
Minä olen eri mieltä.
Minä en ole ratkaissut kissan arvoitusta.
Tiedän toki kaiken,
elämästä
ja sen saaristoista,
meristä ja lukemattomista kaupungeista,
kasvitieteestä,
emeistä ja niiden variaatioista,
matematiikan eduista ja puutteista,
maan vulkaanisista verisuonista,
krokotiilien uskomattomista selkäpanssareista
palomiesten huomaamattomasta hyvyydestä,
pappien taivaansinisestä atavismista,
mutta kissasta minä en saa selvää.
Minun järkeilyni kompastuu sen välinpitämättömyyteen,
sen silmien kultaisiin numeroihin.
ODE TO THE CAT
The animals
were imperfect,
long-tailed, dismal
in the head.
Little by little
they composed themselves,
becoming a landscape,
gaining spots, grace, flight.
The cat,
only the cat,
appeared complete
and proud:
born completely
finished,
it walks alone and knows what it wants.
Man wants to be a fish and a bird,
the snake would rather have wings,
the dog is a lost lion,
the engineer wants to be a poet,
the fly studies the swallow,
the poet tries to imitate the fly,
But the cat
wants only to be cat,
and every cat is cat
from whiskers to tail,
from hunches to live rat,
from night to its yellow eyes.
There’s no entity
like it,
neither moon nor flower
has its construction:
it’s a solitary thing
like the sun or a topaz,
and the supple line
of its contour,
firm and delicate, is like
the prow line of a ship.
Its yellow eyes
leave only
a crack
to stuff the coins of the night.
O little
emperor without globe,
conqueror without country,
tiny tiger of the living room,
sultan groom of a sky
of erotic tiles,
the wind of love
in the open air
you demand
when you pass
and pose, placing
four delicate feet
on the floor,
sniffing,
doubting
every earthly thing,
since everything
is filthy
for the cat’s immaculate feet.
O independent beast of the home,
arrogant remnant of night,
lazy, gymnastic
and alien,
most profound cat,
secret police
of dwellings,
emblem
of a lost velvet,
there’s probably no
enigma
to your manner,
perhaps you’re not mysterious,
the entire world knows you and you belong
to the least mysterious inhabitant,
perhaps everyone believes he’s the master,
owner, uncle
of the cat, companion,
colleague,
disciple or friend
of the cat.
I no.
I don’t buy it.
I don’t know the cat.
I know everything, life and its archipelago,
the sea and the unfathomable city,
botany,
the harem and its excess,
virtues and flaws of mathematics,
the world’s volcanic veins,
the unreal carapace of crocodiles,
the hidden goodness of firemen,
the blue atavism of priests,
but I cannot figure out the cat.
My reasoning slips before its indifference,
its eyes with their golden numbers.
ODA AL GATO
Los animales fueron
imperfectos,
largos de cola, tristes
de cabeza.
Poco a poco se fueron
componiendo,
haciéndose paisaje,
adquiriendo lunares, gracia, vuelo.
El gato,
sólo el gato
apareció completo
y orgulloso:
nació completamente terminado,
camina solo y sabe lo que quiere.
El hombre quiere ser pescado y pájaro,
la serpiente quisiera tener alas,
el perro es un león desorientado,
el ingeniero quiere ser poeta,
la mosca estudia para golondrina,
el poeta trata de imitar la mosca,
pero el gato
quiere ser sólo gato
y todo gato es gato
desde bigote a cola,
desde presentimiento a rata viva,
desde la noche hasta sus ojos de oro.
No hay unidad
como él,
no tienen
la luna ni la flor
tal contextura:
es una sola cosa
como el sol o el topacio,
y la elástica línea en su contorno
firme y sutil es como
la línea de la proa de una nave.
Sus ojos amarillos
dejaron una sola
ranura
para echar las monedas de la noche.
Oh pequeño
emperador sin orbe,
conquistador sin patria,
mínimo tigre de salón, nupcial
sultán del cielo
de las tejas eróticas,
el viento del amor
en la intemperie
reclamas
cuando pasas
y posas
cuatro pies delicados
en el suelo,
oliendo,
desconfiando
de todo lo terrestre,
porque todo
es inmundo
para el inmaculado pie del gato.
Oh fiera independiente
de la casa, arrogante
vestigio de la noche,
perezoso, gimnástico
y ajeno,
profundísimo gato,
policía secreta
de las habitaciones,
insignia
de un
desaparecido terciopelo,
seguramente no hay
enigma
en tu manera,
tal vez no eres misterio,
todo el mundo te sabe y perteneces
al habitante menos misterioso,
tal vez todos lo creen,
todos se creen dueños,
propietarios, tíos
de gatos, compañeros,
colegas,
discípulos o amigos
de su gato.
Yo no.
Yo no suscribo.
Yo no conozco al gato.
Todo lo sé, la vida y su archipiélago,
el mar y la ciudad incalculable,
la botánica,
el gineceo con sus extravíos,
el por y el menos de la matemática,
los embudos volcánicos del mundo,
la cáscara irreal del cocodrilo,
la bondad ignorada del bombero,
el atavismo azul del sacerdote,
pero no puedo descifrar un gato.
Mi razón resbaló en su indiferencia,
sus ojos tienen números de oro.
