Dingot vastaan Villikissat

Australian aboriginaaleilla on käsite Alcheringa, Uniaika. Sillä tarkoitetaan maailman, eläinten ja ihmisten alkuperää sekä kulttuuria selittäviä kertomuksia. Se on myös aboriginaalien alkuperäisuskonto. Uniaikaan liittyy useita osa-alueita. Se on samalla myytti maailman luomisesta, alkuoperäiskansan suullinen historia, selvitys ihmisen alkuperästä sekä siitä, millaiseksi ja miten toimivaksi luojajumalat ihmisen alunperin loivat.

Aboriginaaleilla on kiinnostava kissamyytti, josta olen löytänyt vain valitettavan vähän tietoa. Täydentäkää toki kommenteilla, jos tiedätte tästä jotain.

Kerrotaan, että Uniaikana, jolloin esi-isien henget lauloivat aboriginaalien maailmaa olevaiseksi, henkien joukossa oli myös kissahenkiä, joita kutsuttiin Tjilpaksi. Tjilpoilla oli merkittävä totemistinen rooli Aranda-heimossa ja niitä pidettiin ympärileikkauksen, ihoon viiltämällä tehtävien koristekuvioiden ja tulikokeiden suojelushenkinä.

Maailmassa jolkotteli siihen aikaan myös kaksi dingoa, joita kutsuttiin Bagadjimbrin veljeksiksi. Nämä veljekset olivat matkustelleet paljon ja pitkiä matkoja maailmaa luodessaan. Eräänä päivänä he sattuivat vastakkain kissaihmisten heimoon kuuluvan Ngarimanin kanssa. Dingojen silmissä Ngariman oli niin hullunkurisen näköinen, että nämä nauroivat itsensä tärviölle.
Tästä suuresti loukkaantuneena (kaikkihan nyt tietävät, paitsi tyhmät koirat, että kissat vihaavat sitä kun niille nauretaan!) Ngariman kokosi karvaisen sukunsa ja tappoi virnuilevat dingot siihen paikkaan keihäillään.

Dingopoikien äiti, Maan jumalatar Dilga tyrmistyi lastensa kuolemasta niin, että hänen rinnoistaan purskahti valtava maitohyökyaalto, joka hukutti murhaajat. Bagadjimbrin veljekset kuitenkin virkosivat äidinmaidosta henkiin ja heidän ruumiinsa saivat uuden elämän vesikäärmeinä ja sielut nousivat taivaalle pilviksi.

Mitä minä tuossa taannoin sanoinkaan? Koirat jäävät aina henkiin keinolla tai toisella, vaikka kaivaisivatkin verta kirsustaan ja kissoille käy huonosti. Täytynee ryhtyä omin käsin kirjoittamaan legendoja, joissa kissa vetää vaihteeksi kaikkia lättyyn.

Kahvikissa

Kahvikissa. Mikä ihana sana, varmaan kaunein sana koko maailmassa, nyt sen löysin. Minun mielestäni siis. Kaksi intohimoani yhdistyy yhdessä sanassa sulavasti. Hassua, etten ole koskaan ennen tajunnut tuon sanan hienoutta, vaikka sen olin usein kuullutkin ja minua lempeästi sellaiseksi haukuttu montakin kertaa. Yhtäkkiä vain naksahti, ihan kuin olisin nähnyt sanan mielessäni ensimmäistä kertaa. Ehkä se on sellainen vanhan kansan sanonta, nykyään sitä kuulee harvemmin. Kahvissahan on kieltämättä jotain kissamaista ja kissoissa jotain kahvimaista.

Täytyykin käyttää tuota herkullista mieli- ja kielikuvaa hyödyksi kirjoittamisessa. Kuvittelinhan toki jo Kahvihullun kahvinpuutospäiväkirjassa kissat Mokan ja Laten, joista toinen tuoksui uunin pankolla istuessaan paahdetulta kahvilta ja toisen häntä joutui uneksivan kahvinpuutteisen suuhun. Ihan taatusti jos joskus otan vielä uuden kissan, nimeän sen jotenkin kahvimaisesti.

Kissat muuten juovat kahvia. Meidänkin yksi maalaiskissa joi mielellään. Kerrotaan, että jotkut kissat käyvät tassuillaan lääppimässä kahvikupin pohjia ja sitten nuolevat tyytyväisenä käpäläänsä. Meillä en ole moista ilmiötä huomannut, mutta epäilen että "lokkikissamme" kyllä joisi kahvia jos kaataisin tassille sen nenän eteen. Se kun syö ja juo melkein mitä vaan chileistä, piimästä ja sokeridonitseista lähtien. Ehkäpä tänään kokeilen jos muistan, pienestä määrästä tuskin on haittaa.

Kahvikissa. Kahvikissa! Hitsi, miksi en ole keksinyt tuota aiemmin, olisin mielelläni nimennyt tämän blogin Kahvikissaksi, vaikka kyllä Raapimapölkkykin saa luvan kelvata. Joku muuten on jo ottanut kahvikissan nimimerkikseen verkkokirjoittelusta päätellen. Kahvikissa olisi muuten kaunis sukunimi. Ihan oikeasti.

Onnenkissoja ja demonikatteja

Japanilaiset rakastavat kissoja ja Japanissa onkin maailman neljänneksi suurin kissapopulaatio. Ensimmäisten kissojen kerrotaan saapuneen Japaniin Kiinasta keisari Ichijon (987–1011) hoviin kuuluneen aatelismies Fujiwara no Sanesuken matkassa. Kissoja kutsuttiin "kädestä ruokittaviksi tiikereiksi" ja alun alkaen ne olivatkin suosittuja lemmikkejä.

Japanissa kissaan on liitetty enimmäkseen myönteisiä piirteitä. Vuodelta 1870 on ensimmäinen maininta Maneki Nekosta, japanilaisesta tassuaan kohottavasta onnenkissasta. Sen alkuperään liittyy useita tarinoita. Yksi niistä kertoo korkea-arvoisen henkilön salamaniskulta pelastaneesta kissasta, joka palkkioksi sai itselleen ja köyhälle isännälleen makean elämän. Kerrotaan myös emäntäänsä käärmeeltä suojelleesta kissasta jonka luultiin olevan kirottu, kun se huitoi näkymättömissä ollutta käärmettä käpälällään ja joutui taikauskon takia tapetuksi. Asian oikean laidan huomattuaan omistaja katui syvästi ja teki lemmikkinsä muistoksi näköispatsaan. Yksi tarinavariaatio kertoo kissasta, joka jouduttuaan köyhän omistajansa myymäksi, ilmaantui tälle unessa ja käski tätä tekemään savikissoja ja myymään niitä. Neuvoa noudattanut entinen omistaja rikastuikin pikku patsaillaan mukavasti. Nykyäänkin Maneki Nekot ovat Japanissa ja muodin leviämisen myötä myös muualla maailmassa arvostettuja onnenhahmoja.

Japanilaisessa kansanperinteessä on suhtauduttu kissoihin myös epäluuloisesti ja pidetty niitä suorastaan kirottuina olentoina. Tarinoiden mukaanhan se tappoi Buddhalle lääkettä noutamaan lähetetyn rotan ja oli käärmeen lisäksi ainoa eläin, joka ei itkenyt Buddhan hautajaisissa.

Käytökseltään pidättyväisiä, harmoniaa ja järjestystä arvostavia japanilaisia lienee korvennut erityisesti se, että kissat raastoivat kynsiään teroittaessaan estottomasti tatameja (näkisittepä vain meidän sohvankulman), tekivät reikiä hauraisiin paperiseiniin (puuseinätkin kyllä saavat tarvittaessa kyytiä) ja olivat muutenkin omapäisiä ja kurittomia. Ylenpalttisesta kohteliaisuudestaan ja loputtomasta kiittelystään kuuluisan kansan edustajiin ei liene tehnyt myöskään kovin hyvää vaikutusta kissan näennäinen kiittämättömyys. Japanilaisilla onkin sanonta, jonka mukaan ruokittuasi koiraa päivän, se muistaa sinut kolme vuotta, mutta ruokittuasi kissaa kolme vuotta, se unohtaa sinut päivässä.

Japanilaisissa taruissa kissa voi olla muodonmuuttaja, hirviö, demoni tai vampyyri. Se voi toimia myös itsensä tai omistajansa puolesta kostavana kummituksena ja on kummittelevista eläimistä kaikkein kostonhimoisin. Näistä kissan demonisista hahmoista käytetään nimitystä nekomata (tai joissain tapauksissa bakeneko, obakeneko tai kaibyo). Vanhenevan tai kaltoin kohdellun kissan hännän uskottiin halkeavan kahtia, minkä myötä eläin muuttui nekomataksi. Kaksihäntäisyyden myötä kissa sai maagisia voimia ja kyvyn hallita, halutessaan jopa tanssittaa kuolleita. Ne kävivät mielellään lipittämässä kerosiinit ihmisten lampuista, mutta niille maistui kertoman mukaan myös ihmisen veri ja liha, jopa kuolleiden ruumiit. Nekomata oli ihmisen kokoinen ja pystyi kävelemään kahdella jalalla. Kissojen, mielellään jo kissanpentujen hännän katkaiseminen oli nekomatan syntyyn liittyvien uskomusten takia varsin yleinen toimenpide.

Eräs tunnettu obakeneko-tarina kertoo Edo-aikakaudella Saga-linnaa hallinneesta herra Nabeshimasta, joka oli intohimoinen Go:n pelaaja. Hän haastoi peliin sokean go-mestarin, Matahichiryo Ryuzojin. Kun Matahichiryo oli voittamaisillaan Nabeshiman, tämä häviöstään suuresti kiukustuneena, raukkamaisesti tappoi sokean miehen. Matahichiryon äiti puolestaan teki itsemurhan kuultuaan poikansa kuolemasta. Talon lemmikkikissa Tama nuoli lattialta itsensä surmanneen äidin veren. Kissasta tuli obakeneko, jonka kerrotaan alkaneen vainota linnan asukkaita.

Kirjasta nimeltä Tales of Old Japan, löytyy Nabeshiman kissa -niminen vampyyritarina, joka tuntuisi loogiselta jatkumolta edelliseen tragediaan. Nämä kaksi kertomusta suoraan toisiinsa yhdistävää linkkiä en kuitenkaan ole vielä löytänyt. Tässä toisessa tarinassa Hizenin prinssi (Hizen on provinssi, jossa Nabeshiman suku asui) menettää elämänvoimansa, rakastettunsa O Toyon hahmon ottaneen obakenekon juodessa öisin hänen vertaan. Prinssiä puolustavat sotilaat eivät tarinassa onnistu tappamaan vampyyrikissaa, vain säikyttämään sen pakoon ja se pakenee vuorille. Kissan myöhemmistä vaiheista mainittakoon kuriositeettina Sunday Expressissä 14.7.1929 julkaistu uutinen, jonka mukaan tarujen vampyyrikissa olisi palannut vainoamaan kaksiteräistä miekkaa kantaneiden samuraiden jälkeläisten kauniita vaimoja.

LÄHTEITÄ:

MANEKINEKO

NEKOMATA

OBAKENEKO

Cait Sidhe - Baskervillen kissa

Kissamyyteistä suuresti kiinnostuneena ihmisenä, minua hytkähdytti STT:n 23.3.05 julkaisema pikku-uutinen "Baskervillen kissasta". Siinä kerrottiin lontoolaismiehestä, joka oli illalla kissitellyt (tai englantilaisittaan, tietysti pussytellut) omaa kissaansa kotiin ulko-ovellaan. Jalkaa söpösti puskevan pikku kisun sijasta hän sai pimeydestä kimppuunsa suurehkon koiran kokoisen, mustan kissaeläimen. Mies sai hyökkäyksessä naarmuja ja pelästyi pahoin. Poliisi hälytettiin pedon perään. Siitä ei kuitenkaan sen koommin nähty karvan hahtuvaa.

Tämä uutinen tuli uudelleen mieleeni, kun osuin internetissä mielenkiintoisen tarinasikermän jäljille. Englannissa, Skotlannissa ja Irlannissa kansanperinteessä esiintyy yliluonnollisia ominaisuuksia omaava suuri kissa. Tästä kissaolennosta käytetään nimityksiä Cait Sidhe (Irlanti), Cait Sith (Skotlanti) tai Grimalkin ja siihen liittyy mielenkiintoisia uskomuksia. Cait Sidhen kerrotaan olevan joko keiju tai noita, joka pystyy muuttumaan kissan hahmoon yhdeksän kertaa, joista viimeisellä kerralla muodonmuutos jää pysyväksi. Irlantilaisissa aarretarinoissa kalleuksia vartioivan lohikäärmeen pestiä saattoikin uljaan ritarin yllätykseksi hoidella häijyluontoinen kissa. Kissoilla kerrottiin olevan oma kuninkaansakin, "Cat King" joka saattoi komentaa muita kissoja, kuin armeijaa, käymään taisteluun vihollisia vastaan.

Samoilla alueilla kerrotaan myös lukuisia "tositarinoita" mystisistä kissapedoista, jotka tappavat karjaa ja käyvät jopa ihmisten kimppuun. Kooltaan niiden kerrotaan olevan isohkon koiran kokoisia, lihaksikkaita ja vahvaleukaisia. Väriltään ne ovat yleensä mustia lukuun ottamatta rinnan valkoista laikkua ja käytökseltään erittäin aggressiivisia. Erään, mielestäni aika ilmeikkään määritelmän mukaan ne ovat kuin "kissamaailman haikaloja".

Skotit ovat ainakin tarinoiden mukaan hyvinkin ansainneet muutaman kimppuunsa hyökkäävän kissan, sillä he harjoittivat törkeän julmaa ennustamismenetelmää nimeltä Taghgairm. Siinä elävä kissa laitettiin nuotioon ja sitten syljettiin sen päälle, esittäen samalla mieltä askarruttavia kysymyksiä. Tämä tehtiin olettaen, että muut kissat tulevat pelastamaan kidutettavaa lajitoveriaan ja antavat sen pelastaakseen vastauksen mihin tahansa kysymykseen.

Kissat olivat toisaalta kunnioitettuja heimojen toteemieläimiä. Skotlannin Sutherlandin piirikunta on gaelinkieliseltä nimeltään Cataibh, joka tarkoittaa kissaihmisten maata. Alueeseen kuuluvan Caithnessin nimen arvellaan myös etymologialtaan viittaavan Kissojen (Catti) klaaniin tai kissaihmisiin. Irlantilaisissa tarinoissa puolestaan tunnetaan Fionn-klaania vastaan taistellut "kissapäiden" heimo, jotka olivat todennäköisesti kissannahkoja päähineinään käyttäneitä sotureita.

Brittiläinen kissapeto ei kuitenkaan pohjaudu pelkkiin taruihin, vaikka sen pelottavia ominaisuuksia onkin liioiteltu. Metsästäjät ovat ampuneet 80-luvulla Skotlannissa joitakin ulkonäöltään erikoisia, isokokoisia villejä kissoja. Näille on annettu tieteelliseksi lajimääritykseksi Skotlantilaisen villikissan ja kotikissan risteytys. Näitä hybridejä kutsutaan nimellä "Kellas Cat". Tällainen vähemmän siliteltävän näköinen, irvistelevä petokissa on täytettynä näytillä ainakin Elginin museossa, Morayshiressä.

Uusi rituaali

Jokseenkin rituaalittomana ihmisinä koetamme lanseerata perheeseemme edes yhden rituaalin. Nimittäin yhteisen aamiaisen ennen töihin lähtöä. Sellaisen söpön, lämpöisen aamuhetken, jonka aikana pariskunta istuu nokikkain, hörppii nautinnollisesti kahvia, hymyilee toisilleen ja syö jotain hyvää.

Rituaalin juurruttamisen kolmantena aamuna tuntuu hassulta. Tällä tavallako normaalit ihmiset tosiaan käynnistävät päivänsä? Nousevat puolta tuntia tai jopa tuntia aikaisemmin ylös sen sijasta, että ryntäävät kuten me, viime minuuteilla suoraan sängystä vaatteisiin ja ulko-ovesta ulos viimeisiä nappeja napittaen.

Nollasta sataan kiihdytyksen vaihtamisesta lempeämpään herätykseen on selvästi etua. Se vähentää "missä helvetissä mun avaimet, silmälasit, pankkikortti, puhelin, lapaset, kassi jne. -paniikkia ja jättää aikaa kaikkeen pieneen mukavaan puuhasteluun. On ihanaa sytyttää taloon kaikki lamput ja kylpeä valossa. Hellyttävää paijata huomionkipeänä jaloissa pyörivää kissaa ja suukottaa yhtä huomionkipeää miestä. Vähemmän mukavaa, mutta aiheellista siivota hiekkalaatikko, asetella järjestykseen pahimmin harottavat hiustöyhdöt, miettiä pariinkin otteeseen mitä päälleen laittaa ja etsiä parilliset sukat. Kaikkein mukavinta on juoda kaikessa rauhassa kupillinen elämäneliksiiriä.

Tänä aamuna hidas käynnistyminen tuli todella tarpeeseen. Ulkona oli aivan järkyttävä keli. Tuuli kiukkuisesti, räntää satoi vaakasuoraan ja tie oli kuin liukasta lasia. Moinen olisi voinut aiheuttaa pahan shokin ja masennuksen suoraan sängystä nousseelle.

Tällä menolla ostamme pian leivänpaahtimen ja alamme syödä englantilaista aamiaista. Hilloa paahdetun leivän päällä, munia sun muuta. Pöfföisten aamutohveleiden ja hempeän aamutakin hankkimisenkin voisi ehkä lisätä listalle mikäli tätä aamuhetkihuumaa kestää viikoa kauemmin.

Heräämisiä

Heräsin tänä aamuna kuuden tunnin yöunien jälkeen neljältä, virkeänä kuin villiminkki. Kun oli niin sietämättömän energinen olo, kävin juoksemassa lenkin ulkona. Eipä olekaan ihan heti tullut tähän aikaan lenkkeiltyä, yleensä aamu-ulkoilu kuuluu minulla hektiseen kesään. Good for me. Kaikki kuntoa nostava liikunta on nyt tarpeen.

Ulkona on kirpeää, muttei kauhean kylmää. Puiden oksat kasvavat vieri vieressä teräviä lumineulasia. Kaukaa katsottuna ne näyttävät lumikarvoilta, valkoiselta ja kimaltelevalta turkilta. Juoksu kulki ihan mukavasti, en tosin lähtenyt riuhtomaan kovin pitkälle, vain muutaman kilometrin päähän. Juoksin vaelluskengillä, ne ovat raskaat mutta vakaat ja yllättävän miellyttävät jalassa. Ilma oli hyvää hengittää, kun autohirviöt eivät olleet sitä vielä saastuttamassa. Aamuyön surullinen, katulamppujen nuhjuisesti valaisema kauneus soi ympärilläni kuin musiikki Kieslowskin elokuvissa. Miltähän näyttäisi jos kaupungin valot sammutettaisiin yöksi?

Muka liian villi?

Olimme viettämässä iltaa ystävän luona. Ystävällä on kaksi upeaa frettiä. Toisen hän oli adoptoinut vastikään, koska siitä haluttiin päästä liian villinä ja aggressiivisena eroon. Frettiä oli aiemmin pidetty ilmiesesti suurimmaksi osaksi häkissä. Nyt se puolestaan saa temmeltää vapaana uudessa kodissaan. En muuten tajua miten joku ylipäätään voi sulloa noin eläväisen olennon pieneen häkkiin ja teeskennellä, että on siistiä pitää sitä lemmikkinä sillä tavoin. Sama kuin pakottaa leikkisä ja utelias lapsi istumaan koko ajan pienessä leikkikehässä yhden legon kanssa.

Tämä veijari on päässyt viimein hyvään kotiin ja oikeanlaisen ihmisen hoitoon. Se selvästi nautti elämästä ja touhusi koko ajan. Se möyhi peittoja, sulloi itsensä jokaiseen vieraaseen kenkään ja laukkuun, taisteli raivokkaasti pahan Darth Pringles-sipsipurkin kanssa ja koitti jatkuvasti kiivetä ihmisten lahkeista sisään. Vessassa se kaatoi ensin vadin päälleen, kupelsi sen alla, kaivoi sitten viemärinkannen auki ja kävi ihmettelemässä sinne kertynyttä rytöä. Sitten olikin jo vuorossa moppiämpäriin sulloutuminen ja lopuksi tämä pikku siivousapulainen imeskeli onnellisen näköisenä mopinkulmaa.

Välillä fretti sai käsittämättömiä hepuleita ja perääntyi moonwalkia hassuja sätkätysääniä päästellen. Välillä se taas makasi lattialla litteänä ja mietiskeli ilmeikkäästi seuraavaa siirtoa. Se pääsee myös käymään omistajansa kanssa ulkona. Katsomassamme pienessä videonpätkässä se pelmusi sydämensä riemusta lumessa ja kivenkoloissa.

Omistaja kertoi hyvän vitsin freteistä ja joululahjojen paketoinnista. Sillä aikaa kun teet pakettia, toinen fretti vie sakset, toinen teipin, kun haet teippiä, istut saksien päälle, sillä aikaa toinen freteistä on päätynyt lahjapakettiin ja rapina vain kuuluu. Kun saat sen pois riekaleiksi revitystä paketista, se vie sakset ja teippikin on sillä välin taas hävinnyt ja niin edelleen.

Ainoa, mistä fretti suuttui ja otti vähän hampaat käyttöön, oli se kun rakkaani ei antanut sen nuolla olutta pullostaan. Kaikki nauroivat ihan vääränä, kun pieni fretti yritti oikein väkisin viedä Krusovicén ison miehen kädestä. Kun ei hyvällä saanut, niin otti hampailla kiinni kämmenselän nahasta ja resuutti kuin terrieri sukkaa. Pienillä verinaarmuilla siitäkin selvittiin ja kissojen omistajana se ei nyt edes tunnu missään. Pikku otuksella on vahva tahto ja hyvä olutmaku. Vihamielisyydestä tai ilkeydestä emme kyllä nähneet vilaustakaan koko illan aikana (tosin myöhemmin sain kuulla sen purreen omistajaansa sormiluuhun asti riehuessaan....)

Pitäkää hyvät ihmiset eläimistä hyvää huolta, älkääkä missään nimessä ottako lemmikkejä, joita ette ole valmiita ymmärtämään sen ehdoilla.

I´m afraid of americans

Tämä on poliittinen aihe, johon olen totaalisen uupunut, vaikka se hampaan kolossa jatkuvasti jäytääkin. Minun ei pitäisi seurata uutisia tai katsoa dokumentteja. Minun ei pitäisi katsella edes David Bowien ironista musiikkivideota I´m afraid of Americans. Minun pitäisi mennä istumaan pimeään komeroon kynttilän, huovan ja muumipeikkokirjojen kanssa, sillä muuten minussa alkaa palaa viha vähän liian sinisellä liekillä.

Huonojen uutisten myötä asenteeni amerikkalaisia kohtaan muuttuvat vähä kerrassaan yhtä vainoharhaiseksi kuin Bowien videossa. Kun näen jossain amerikan lipun, ajattelen välittömästi nuotiota tai takapuolen pyyhkimistä. Vaikka ei pitäisikään vihata kansaa ja tavallisia ihmisiä, vaan johtajia. Niitä hirviöitä jotka hallitsevat valheilla, pitävät yllä kansansa tyhmyyttä ja tietämättömyyttä pysyäkseen vallassa ja murskaavat ne jotka uskaltavat ajatella ja avata suunsa vastalauseeseen.

Lamaannuttavaa, suorastaan kuvottavaa on elää maailmassa, jossa ei ole enää mikään skandaali ja vakavan selvityksen paikka, jos amerikan (pieni kirjain ei ole kirjoitusvirhe) presidentti osoittautuu odotusten mukaisesti pelkäksi tyhjäkatseiseksi paskanpuhujaksi, valehtelijaksi ja murhanhimoiseksi psykopaatiksi.

Joskus vuosituhannen alussa kyseisen viran haltijalle oli erittäin paha vikatikki pelkästään se, että hän erehtyi uittamaan mulkkuaan ja vähän muutakin väärässä reiässä. Hän joutui jopa siitä oikeuden eteen. Vaikka kukaan ei edes kuollut saati vahingoittunut.

Nykyinen amerikan presidentti ja hänen langoistaan vetelevät kumppaninsa saavat olla tyhmiä kuin saappaat, tapattaa massoittain ihmisiä, varastaa luonnonvaroja muilta, kertoa yhtenä päivänä yhtä ja toisena täysin päinvastaista, eikä kukaan voi sitä estää tai kysellä vastuun perään. Amerikkalaiset saavat vapaasti käydä sotaa vain siksi, että tahtovat nyysiä arabien öljyt ja hyödyntää johonkin ne helvetilliset määrät aseita, joita maan aseteollisuus on valjastettu tuottamaan. Sodan tuhot ja jälleenrakentaminen jätetään tietenkin muiden huoleksi. Freedom my ass...

No, mitäpä tässä muuta voi pieni ihminen tehdä, kuin jatkaa sinnikkäästi bushia tukeneiden amerikkalaisten tuotemerkkien ja vähän muidenkin huonoon käytökseen syyllistyyneiden brandien boikotointia ja laulella surumielisesti "I´m afraid of americans, I´m afraid of the world." Kannattaa käydä katsomassa Bowien hektinen kujanjuoksu sivuilta nimeltä YouTube. Sieltä löytyy varmasti jotain valoisampaakin katseltavaa, sillä osoite on musiikkivideoiden, vanhojen ja uusien iso arkisto.

Teabags go home!

Yksi mielikuvamainonnan osa-alue uppoaa minuun hämmästyttävällä tavalla, kuin lyijypunnus vaahtokylpyyn. Menen nimittäin kerta toisensa jälkeen halpaan ja ostan teetä, vaikka periaatteessa inhoan teetä sydämeni pohjasta. Yleisesti ottaen tämä koskee myös kaikenlaisia kahvinkorvikkeita, instantkahveja, lattejauheita, chococoffeita, sun muita astianpesuaineen lailla vaahtoavia litkutuksia, joilla ei ole aidon kahvin kanssa paljon mitään tekemistä ja jotka järjestään maistuvat aivan karmeilta.

Itävallan reissulla olin ensin haltioissani kauppojen hyllyistä, jotka notkuivat toinen toistaan mielikuvituksellisimpia kahviunelmia. Kaksi viikkoa niitä kitusiini siivilöityäni sain instanteista sellaisen yliannostuksen, etten ihan vapaaehtoisesti niihin kajoa, ellen nyt suoranaisesti ole kuolemassa kofeiininpuutokseen. Sitäkin enemmän rakastan meidän käsiin hajoavaa kahvinkeitintämme ja reilua luomukahvia.

Minulla on kuitenkin iso varasto kaiken maailman teetaivas-viritelmiä, tervateetä, minttuteetä, lemmenteetä ja cappuccinojauhetta sekä mantelikahvijauhetta kaapissa lojumassa. Äidilläni on sama oireyhtymä, hänellä on puolen maailman yrtit kaapissa kuivattuna ja hän käyttää niitä kerran pari talvessa hyppysellisen verran flunssan hoitoon. Jos juon teevarastoa pois kaksikin pussia kuukaudessa, se on jo hyvin. Mieheenikään ei tunnu uppoavan kuin Earl Grey. Yogitee tosin kyllä maistuu minullekin erinomaisesti, mutta se johtuneekin siitä ettei siinä ole lainkaan teelehtiä.

Kun kuulen sanan tee, tai haistan teen lemun, minua puistattaa hienoisesti. Tee näyttää epäilyttävältä. Bergamottiöljy, jota teen ystävät pitävät sangen viehättävänä aromina, tuo minulle jostain syystä mieleen reinotossuissaan kiikkustuolissa istuvan vanhan kuivan kääkän, jonka korvissa kasvaa karvaa ja hometta. En tunne mitään intohimoa esim. monien rakastamaa vihreää teetä kohtaan, tosin juon sitä silloin tällöin terveysjuomana puoliväkisin, vaikka siitä seuraakin hivenen epämiellyttävä, kurkkua oudosti kuivaava jälkitunne. Rooibos oli mielestäni kuin liotettua kengänpohjallista. Monet taivaallisia elämyksiä lupailevat tuoksuteet, esim. hamstraamani legendaarinen mokkatee jostain yhdeksänkymmentäluvun puolivälistä jättivät minulle suorastaan haju ja makuaistillisia traumoja kuvottavalla esanssisuudellaan.

Muutama pussillinen erikoisuuksia, joita saan esim. eräältä ystävältäni postina maailmalta on toki ihan kivaa vaihtelua ja eksotiikkaa, mutta jos joutuu juomaan koko laatikollisen, aikaa saattaa vierähtää muutaman vuodenkin verran, ellei jämiä saa ujutettua jonkun otollisen teehullun mukaan.

Tein tuossa juuri kokeillakseni kupillisen jouluhuumassa ostamaani tervateetä ja täytyy sanoa, että kyllähän sitä nyt juo ennen kuin selkäänsä ottaa, mutta ei se nyt mitään ihmeempiä intohimoja herätä. Teen savuisesta laavuntuoksusta tosin täytyy antaa plussaa. Se ei kuitenkaan maistu savulta tarpeeksi eikä puraise kieleen niin kuin toivoin. Kovin on laimeaa litkua. Ehkä pitäisi tehdä turkinpippurisalmiakeista ja saunatervasta oma teesekoituksensa…

On se nyt sitten kumma, että minut saa jallitettua ostamaan jotain mistä en edes ihmeemmin pidä. Olen ihan selvästi mielikuvamainonnan armoilla, kun on kyse kuumista juomista. Ne liittyvät mielessäni raukeaan nautiskeluun ja turvalliseen lämmön tunteeseen. Pusseissa käytetään lisäksi sellaisia sanoja, jotka menevät järjen ohi suoraan selkäytimeeni. Jos jossain tuotteessa kerrotaan olevan esimerkiksi kerman, passionhedelmän, ananaksen tai ruusun, mansikan, vadelman, vaniljan, kookoksen, toffeen, pähkinän, savun, tervan tai minkä vain kliseisesti hyvään tuoksuun tai makuun yhdistyvän ainesosan olemusta jäljittelevää esanssia, alan kuolata kuin Pavlovin koira. Huomio sanan esanssi kohdalla. Esanssit ovat kuitenkin useimmiten vain miellyttäviä tuoksuja, joilla ei välttämättä ole mitään taetta vastaavuudesta maun kanssa. Harvempaa kuitenkaan hotsittaa pelkän parfyymin juominen. Entäs ne kuvat! Ihania, meheviä jumalaisen kauniita hedelmiä, marjoja, kukkasia, onnellisia kauniita ja terveitä ihmisiä, eksoottisia maisemia ja mausteita. Visuaalisen ihmisen jänislankoja. Pää menee pyörälle ja sorrun, mutta petyn lähes aina hankintoihini. Tee on kuitenkin useimmiten kupissa vain laimeaa, vähän epämääräisesti saunavihdalle maistuvaa tiskivettä.

Yves Rocherin kuvastot ovat muuten aivan mainio tapa tutustua edellä mainitun kaltaisilla sanoilla ja kuvilla herätettyjen turhien toiveiden ja tarpeiden voimaan. YR: lla hommeli menee vain niin överiksi, että minäkään en pysty ottamaan sitä todesta. En enää käy koko kaupassa, kun huomasin että kyseisen lafkan tuotteiden ihanan hedelmäiset ja merituulen raikkaat tuoksut alkavat yököttää parin käyttökerran jälkeen kiitettävästi. Hedelmät pilaantuvat ja merituulessa haiskahtaa kuollut kala.

Sen siitä saa, jos on vietävissä. Ehkä pitäisi viimeistään siinä vaiheessa oppia jotain mielikuvamainonnan kavaluudesta, kun minun, kahvi-ihmisen kaapista kaatuu ätläkälle lemuava teevuori päälle, kun taas kahvipurkista ei löydy poron poroa.

Siitä -, että kun televisiossa mainitaan kahvi ja menen välittömästi keittämään kahvia, - en halua edes parantua. Make Coffee, no war! Teabags go home!

Carpe Noctum

Kissaeläimet, lepakot, pöllöt, kummituseläimet, unikeot, siilit, vompatit, gekot, minä ja rakkaani sekä monet muut omituiset otukset. Meitä yhdistää yö. Sinimustaan tähtien kirjomaan viittaan, utuun ja kuunvaloon pukeutuneen jumalatar Nyxin jalanjäljissä kulkeminen.

Tämä nyt ei liene kovin poikkeuksellista, mutta olennainen luonteenpiirteeni kuitenkin. Jos lomalla elelen niin kuin oma elimistöni parhaaksi katsoo, huomaan pian kuinka vähän kerrassaan vuorokausi vääntäytyy päälaelleen. Minusta on kivaa kukkua yöllä ja nukkua päivällä, varsinkin tähän aikaan, kun ulkona on useimpina päivinä harmaata. En halua puhua unirytmin sekaisin menemisestä, koska juuri tämä päinvastainen unirytmi on aina tuntunut minusta luonnolliselta ja hyvältä. Olen yöihminen ja ”carpe noctum”, tartun yöhön ja elän yötä.

Oikea unirytmini on sekaisin silloin, kun rahjustan mustat silmänaluset pussittaen aamulla töihin ja yritän vastaavasti saada väkisin unta ennen aamuyötä, etten menetä kokonaan kullanarvoista nukkuma-aikaa. Se korpeaa joskus, vaikka antaakin puolestaan ryhtiä elämään. Jos minulla ei olisi mitään velvoitteita, heräisin todennäköisesti auringon laskiessa ja valvoisin niin kauan kunnes näkisin auringon nousun. Siinä päivän kaksi kauneinta kohokohtaa, keskipäivän lasinvalkoinen helotus ei minua miellytä.

Vaihtelu tosin virkistää. Eilen oli mahtavaa kävellä kipakassa pakkasessa, kun Aurajoen yllä leijui paksu usvamuuri ja auringonvalo värjäsi maiseman halinallemaisen vaaleanpunaiseksi. Siinä olisi ollut taustamateriaalia vaikka fantasiaelokuvaan, kun neonverigreipin värinen aurinko valui alas taivaalta ja linkkitorni Jorma jökötti uljaana vaahtokarkkisumussa.

Koen oloni iltaisin ja öisin virkeän energiseksi ja puuhastelen silloin mieluiten kaikkea luovaa. Lapsena luin öisin kirjoja taskulampun valossa ja karkailin komeron ikkunasta ulos hiippailemaan. Äitini huomattua tämän, hän istutti kiusallaan komeron ikkunan alle koiranheisipensaan, mistä ainoa seuraus oli meikäläisen entistäkin naarmuisemmat kintut. En voinut vastustaa kiusausta karkailla, sillä kesäyöt olivat niin kauniita ja salaperäisiä. Sumu kietoi harsoaan viljankorsiin ja maa oli kasteesta märkä. Kaikki maalaiset olivat yöpuulla ja minä kukuin "yksin" omassa yömaailmassani.

Kun unirytmini on villiintynyt siihen pisteeseen, etten saa unta ennen aamukahdeksaa, käyn kesäaamuisin vaeltelemassa ulkona. Ihana hiljaisuus, liikkumattomuus ja ihmisettömyys. Joskus toivon, että maailman luonnollinen olotila olisi enemmän juuri haukottelevan aamunsarastuksen kaltainen.

Rakkaani on ihan samanlainen kummituseläin. Hänellä on yhtä isot ja hellyttävät silmätkin ja yhtä söpö naama, hihihi. Pienenä hän kuulemma rääkkäsi vanhempiaan kieltäytymällä nukkumasta öisin ja vaatimalla että nämä leikkivät hänen kanssaan ja laulavat hänelle lauluja. Voin nähdä ne kinkerit sieluni silmillä. Aamulla hän tietenkin kiepitti itsensä peittopesään, piipitti kiukkuisesti kuin jyvänsä hukannut peltohiiri, kun hänet yritettiin kammeta hereille ja kieltäytyi jyrkästi nousemasta ylös ennen puolta päivää. Mokoma pikku vintiö!

Kauheaa kuvitellakin millaisia gremlinsejä me saisimmekaan jälkeläisiksi.

Laiska liha liikkeelle

Tekipäs hyvää käydä legendaarisissa vuoden ensimmäisissä vedetyissä treeneissä. Ne ovat tunnetusti The Tappotreenit, mutta tämänkertaiset eivät olleetkaan kovin kauheat. Aloitettiin 250: llä potkulla, jatkettiin vanhan tekniikan kertaamisella ja sitten siirryttiin omiin vyötekniikoihin. Lopuksi vatsaa, selkää ja hauista kuritettiin lihasliikkeillä. Soutuliikkeissä kävi jo vähän polttelemaan suloisesti. Hiki valui niin, että lirinä kävi. Siitäs saatte kurjat suklaat, sulakaa helvetin tulessa!

Suklaan ja kaiken muun hyvän mussuttamisen jälkeen on päästävä kunnolla liikkumaan tai möhööntyy tyystin. Varsinkin kun on vielä viikko aikaa töiden alkuun ja voi valvoa yöt ja nukkua päivät kuin pieni lepakko. Alustin treenejä möyrimällä pihalla lumessa ja tehden lumipatsasta. Portailla istuvat kissat tuijottivat outoja touhujani viikset vinossa. Sitten juosta kelkutin nuoskassa salille. Eilen jaksoin juosta vapaatreenien jälkeen koko matkan kotiin ja siitä tuli oikein hyvä mieli. Kunnon on noustava, vyökoe lähestyy.

Yllätin itseni, sain treeneissä itseäni varmasti ainakin neljäkymmentä kiloa painavamman miehen heitettyä lonkkaheitolla monta kertaa. Eikä edes pahaa tehnyt. Ensin kyllä katsoin parin valinnan jälkeen kulmakarvat hiusrajassa, että nyt taisi tulla liian iso kokoero tähän tekniikkaan, että sen tekeminen olisi enää turvallista. Onneksi lonkkaheitto on yksi bravuurejani. Yliheitto samaisen parin kanssa olisi ollut jo huomattavasti vaikeampaa. Ja kylläpäs vaan iso ukko lensi ja mätkähti tatamiin kiap-huudon saattelemana. Hassua, että tuo huuto tulee kovissa ponnistuksissa melkein istestään, vaikkei sen käyttöä meillä juuri opetella. Kun joudun hyppäämään esim. itselleni vaikean toksulin, huutoon tulee yleensä melkoisesti volyymia ja se muistuttaa enemmän raivostuneen eläimen murahdusta. Siis ainakin vähintään raivostuneen oravan kirahdusta sen jälkeen kun jäinen käpy on pudonnut varpaalle :)

Ah, pistin uuniin lohen paistumaan ja perunat kiehumaan. Lisäksi ajattelin nautiskella ruisleipää, savulohta, sienisalaattia ja piimää. Taivaallista! Ajattelin uudenvuodenlupauksena jättää taas lihan pois ruokavaliosta. Kalaa laitan sitäkin enemmän, treenaaminen kun ei oikein suju pelkillä vihanneksilla.

Suklaaseen sen sijaan en ihan heti taida koskea pitkällä tikullakaan.

Hajamielinen, muttei mieli hajalla

Olen hajamielinen ihminen. Saan kuulla siitä harva se päivä. Välillä siitä on ihan kiitettävästi haittaa elämälle. Avaimet unohtuvat kotiin, luentomuistiinpanot jäävät pöydälle ja byrokratiasta selviytymistä edellyttävät paperini arkistoituvat mitä kummallisimpiin paikkoihin. Tavarani, etenkin silmälasini ovat aina hukassa. En useimmiten löydä etsimääni silloin kun sitä tarvitsisin. Unohdan ostaa kaupasta sitä mitä lähdin hakemaan. Mieleni kieltäytyy jostain syystä opettelemasta kenenkään syntymäpäivää tai puhelinnumeroa ulkoa, vaikka tiedän varsinaisen muistini olevan ihan normaali. Minulta jää melkein poikkeuksetta vähintään yksi omistamani tavara paikkaan, jossa käyn kyläilemässä. Silloin tällöin unohtelen jopa sopimiani tapaamisia, koska en käytä kalenteria. Kadotan hanskojani, kaulahuivejani ja pipojani niin paljon että niillä täytyy olla oma siirtokunta jossain.

Mutta ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Jos en olisi hajamielinen unohtelija, elämäni olisi tänä päivänä hyvinkin toisenlaista. Vuosia sitten Uutena Vuotena, unohdin eräisiin juhliin puhelimeni. Yllättävää kyllä, unohdus muutti elämäni kelkan suunnan. Olin silloin kehittymässä hyvää vauhtia melko kyyniseksi ja unelmattomaksi ihmiseksi. Olin päättänyt, ettei elämässä tarvita haaveita. Ainoastaan tahtoa hoitaa asiat järjestykseen, olivatpa ne sitten mieluisia tai eivät. Olin siis kasvamassa aikuiseksi. Minusta oli kehkeytymässä tyly askeetikko, jolle tärkein ilon lähde oli treenaaminen. Tuike oli tainnut sammua silmistä ja hymy huulilla muuttua kovin ohueksi.

Unohtunut tavara ja sen noutaminen avasivat minulle uuden polun, jollaista en ollut ennen tiennyt olevankaan. Polulla tulivat vastaan Se Todellinen Rakkaus, lapsenomainen kyky tuntea Iloa ja Ihmetystä sekä paljon muita sellaisia ylitsevuotavia happyhappyjoyjoy tunteita, jotka aikuistuessa tuppaavat unohtumaan.

Hajamielisyyteni palkkioksi sain rinnalleni ihmisen, jonka kanssa on viimeinkin helppo ja hyvä olla sellaisenaan kuin oikeasti olen. Hän paransi minut synkkyydestä ja kyynisyydestä ja hänen rinnallaan olen huomannut löytäväni iloa ja naurun aihetta pienimmistäkin asioista. Vaikkapa vai siitä, että näen hämähäkin kipittävän lattian poikki, puiden kasvattavan kuurankarvoja tai siitä että löydän kahvistani kissankarvan. Olen siis kasvanut ilon kokemiskykyni osalta takaisin lapseksi.

En osaa olla itselleni vihainen hajamielisyydestäni, vaikka se työläs luonteenpiirre onkin. Ehkäpä hajamielisyyteni onkin tiedostamatonta zeniä. Sitä, että mieleni kieltäytyy keskittymästä liikaa sellaisiin elämää jäykistäviin ja kuivattaviin touhuihin kuin papereiden järjestelemiseen, kellon orjalliseen noudattamiseen, omaisuuteni tarkkaan silmälläpitämiseen tai pohjimmiltaan turhien asioiden muistamiseen.

Koska olen saanut järjestysmielisyyden sijalle kyvyn elää täydemmin, tuntea syvemmin ja nähdä kirkkaammin, otan huumorilla sen että ulkona sataa räntää ja istun kodin portailla huomattuani, että avaimet ovatkin oven toisella puolella.