Mustan vyön saavuttamisen jossain lajissa katsotaan tarkoittavan sitä, että viimeistään sitten on lajissaan tosi mestari. Mustaan vyöhön liittyy suuri määrä kaikenkarvaisia kuvitelmia lähes maagisista taidoista nyrkkihipan saralla. Urbaanilegendoja riittää siitä monen metrin korkeuteen hyppäävästä kengurusta pikkurillillään sumopainijan kokoisen äijän tappaviin ukonkäppänöihin. Kiitos kaunis siitä elokuvateollisuudelle. Ei-budolajeja-harrastaville muilla vöillä ei ole juurikaan merkitystä. Eli jos sattuu mainitsemaan, että harrastaa jotain jalanheilutuslajia, niin heti saa kuulla klassisen lausahduksen "onkosullamustavyö?". Just joo.
Toistaiseksi saan vastata vielä pitkään, että ei, minulla ei ole mustaa vyötä. Vielä. En tiedä onko koskaan, mutta töitä aion ainakin tehdä sen eteen että sen jonain päivänä saavuttaisin. Sen sijaan olen edennyt ruskeaan vyöhön asti. Harjoittelen siis mustan vyön tekniikoita. Saattaa kuulostaa sammakkopullistelulta, mutta minulle siinä ei ole enää oikeastaan mitään ihmeellistä. Treenaaminen on ollut kuuden vuoden ajan huonoinekin puolineen niin olennainen osa arkipäivää, että vaikea olisi ilmankaan olla.
Mustan vyön tekniikoita on tullut toki kokeiltua aiemminkin ja osa vyöhön kuuluvista heitoista on tuttua judosta. Mustaan vyöhön treenaaminen tarkoittaa sen lisäksi jo hallussa olevien, yli kolmensadan vanhan tekniikan hiomista sellaisiksi, että ne muistaa unissaankin ja etu ja vaikka takaperinkin toteutettuna, siksi että pystyy opettamaan niitä mahdollisimman virheettömästi alemmille vöille. Uusien tekniikoiden opettelemisessa ja kunnon nostamisessa mahdollisimman hyväksi kaksi päivää kestävää mustan vyön rääkkikoetta varten riittäneekin sitten haastetta seuraavaksi pariksi vuodeksi. Suomessahan mustaa vyötä ei liene todellakaan mahdollista saada missään lajissa yhtä nopeasti kuin kuin jossain jenkkilässä ja se on helvetin hyvä se. Ei tässä olla mitään vöitä "ostamassa", hitto vie!
Jotenkin on sellainen olo, että haluan muistella näitä taakse jäänyttä kuutta vuotta. En ole paljoakaan treeni- tai muutakaan päiväkirjaa pidellyt, mutta joitakin tunnelmia, muistoja ja erikoisia tapauksia on toki jäänyt kirkkaasti mieleeni, en siis liene hakannut päätäni tatamiin vielä liian montaa kertaa. Kirjoitan tätä muistelubloggausta ensisijaisesti itselleni, että edes jonnekin jäisi muistijälki kaikesta siitä kivasta ja vähemmän kivasta, mitä lajiin koukkuun jääminen ja vuosien treenaaminen on elämääni tuonut.
Harrastamassani lajissa täytyy suorittaa hyväksytysti yhdeksän vyökoetta, ennen kuin mestarimme lopulta sitten omin käsin solmii muiden mustien vöiden rituaaliseen ”otsahien” pyyhkimiseen käytetyn mustan vyön uuden Sabuem Nimin uuman ympäri. Pateettista, mutta ah, jollain tavalla niin liikuttavaa. Kuuden vuoden jälkeen takanani on näistä kokeista kahdeksan. On haikeaa muistella kaikkia niitä makeita tällejä, tärskyjä, mustelmia, ruhjeita, kuristuksia, luiden kolistamisia, nenän aukeamisia, varpaankynnen irtoamisia, venähdyksiä, nivelsiteiden niukahduksia, murtumia, viimeisenkin hikipisaran kropasta tiristäneitä treenejä, armotonta vitutusta, veren makua suussa pään ja lihasten särkyä ja kivistystä, jotka tätä hetkeä ovat edeltäneet. Yhtä jos toista on sentään tullut koettua. Seuraavien muistelmien tarkoitus on kuvailla sitä intoa, muistoja ja niitä vaikutelmia, joita treenaamisesta on minulle jäänyt.
Kuten olen aiemminkin todennut, en todellakaan kuvittele olevani mikään ninja, mutta itselleni ja omassa mittakaavassani, lajin harrastaminen on merkinnyt minulle valtavaa kehittymistä. Jokainen vyö on ollut uusi askelma nöyryyden portailla ja nimenomaan siihen suuntaan, että on oppinut tajuamaan, mitä ei osaa ja mitä täytyy vielä paljon harjoitella. Toisaalta jokainen vyö on ollut myös initiaatioriitti, jolla olen rikkonut omat rajani. Melkein jokaisen vyön jälkeen on käynyt mielessä, että tuon seuraavan vyön vaatimiin tekniikoihin en sitten ainakaan pysty. Ja aina olen kuitenkin jotenkin pystynyt ja yllättänyt itseni.
Ennen varsinaisen lajin harrastamisen aloittamista, kävin kaksi itsepuolustuskurssia. Niille hakeutumiseen syynä oli se, että eräs pahasti häiriintynyt nilviäinen alkoi vainota minua ja uhkaili toistuvasti tappavansa minut. Vaikka olinkin rauhanomainen otus, minua alkoi kyrsiä uhkailun aiheuttama jatkuva varuillaanolo niin paljon, että päätin tehdä asialle jotakin. Näin ilmoituksen itsepuolustuskurssista ja nappasin kiinni kuin kissa silakkaan.
Itsepuolustuskurssi oli minulle todellista terapiaa. Ensimmäistä veti karismaattinen taekwondoka, joka sai tsempattua porukkaa ihan helkutisti. Minusta alkoi tosissaan tuntua siltä, että henkiseen ja fyysiseen väkivaltaan ei ollutkaan hyvä reagoida vetäytymällä kuoreensa. Vähintään oli syytä nostaa piikit pystyyn. Kurssin jälkeen olin ihan huumassa ja päätin että minun oli pakko saada jatkaa.
Jokseenkin näihin aikoihin uhkailijani tuli eräänä iltana norkoilemaan asuntoni lähettyville ja näin hänet parvekkeeltani. Minua inhotti ja kammotti, joten soitin ensin poliisille. Poliisi sanoi, ettei se nyt ovesta läpi tule, joten ole vaan ihan rauhassa. Mutta kun minä olin itse menossa ovesta ulos ja kaupungille! Otin ison koristekivenmurikan taskuuni ja luikin rappukäytävässä muutaman oven päässä olevan ystäväni pakeille. Sanoin ystävälleni, että ahdistelijani ramppaa talon ympärillä ja pyysin häntä mukaani parvekkeelta katsomaan. Näimme avoimesta rappukäytävästä kuinka tuo kuvottava mies käpötteli nurkan takaa näköpiiriimme. Päässäni naksahti jonkun verran, sillä olin melkoisissa adrenaliineissa ja kestänyt hänen sairasta vainoamistaan jo puolen vuoden verran. Aloin karjua kuin jellona, jotain sinne päin että painu helvettiin sieltä kyttäämästä, äläkä näytä naamaasi enää ikinä mun pihalla tai heitän tällä helvetin murikalla sua päähän ja tulen sen jälkeen kaivamaan sulta omin käsin silmät päästä. Tähän lisäsin vielä litanian saastaisimpia rivouksia ja kirouksia, jotka ensimmäisenä tulivat mieleen. Minulla ei ollut tietenkään pienintäkään aikomusta toteuttaa hulluja uhkauksiani, mutta olin saanut kuulla itsepuolustuskurssilla, että raivokas huutaminen, kiroaminen ja ruman kielen käyttö voivat säikäyttää ahdistelijan. Ja kyllähän esitykseni tehosikin sen verran, että äimistyneeltä näyttävä äijä häipyi saman tien sanomatta yhtään mitään vastaan. Ystäväni katseli suu auki ja totesi, että ”kylläpäs sinusta lähteekin kova ääni”. Tähän reunahuomautuksena, että en karkottanut karkuun ketään tonihalmetta. Vainoojani on jokseenkin surkea ja kuihtunut miehenruipelo, mutta mieleltään ihan tarpeeksi sairas uhkailemaan ja vainoamaan toisia ihmisiä inhottavilla tavoilla. Vainoaminen ei tosin tähän päättynyt, mutta tästä tapauksesta alkoi raivokas vastarintani ja kieltäytymiseni olemasta enää kenenkään paskavarpaan kuramattona.
Seuraavaksi hakeuduin naisten itsepuolustuskurssille. Kurssia veti kolme upeaa naista, jotka todella potkivat persuksiimme liikettä, kuin parhaimmallakin bootcampilla. Jessus sitä jumpan, punnertamisen ja vatsalihasliikkeitten määrää! ”Täähän on sairaan ihanaa, hymyilkää kaikki, hymyilkää!” huusivat nämä ihastuttavat harpyijat vatsalihastemme ja käsivarsiemme nyyhkiessä armoa. Kurssilla käytiin peruskunnon kohottamisen lisäksi läpi kaatumisen opettelu, irrottautumisia, taistelutahdon nostattamista ja pelkojen voittamista. Kiitos niistä kaikista, yhtään treenikertaa en olisi halunnut jättää väliin. Oli antoisaa tutustua oman ruumiin herääviin voimiin, kun oli aiemmin tottunut siihen, ettei jaksanut nostaa mitään raskasta tai uskaltanut tehdä mitään aggressiivisia äkkiliikkeitä, ettei vain kupsahtaisi nurin.
Naisten itsepuolustuksen vetäjät inuttivat kurssin päätyttyä osan porukasta positiivisen puoliväkisellä varsinaisen kattolajinsa alkeiskurssille, joka alkoi vuoden 2000 tammikuussa. Mitään enmieossoo, enmiekehtoo, eimiunkuntoriitä, eimiustaoomoiseen -ininää he eivät suostuneet kuuntelemaan, vaan sanoivat kuolemattomasti ”höpöhöpö, sinne vaan vääntämään, kyllä te hyvin pärjäätte.” Tämän lausahduksen olen sitten myöhemmin saanut hyödynnettyä muutaman vastaan hangoittelevan rekrytoitavan suostutteluun hyvin tuloksin. Veli ja nykyinen poikaystävä ovat jääneet samoin kuin minä, peruuttamattomasti koukkuun.
Ensimmäiseen, eli keltaiseen vyöhön treenaaminen oli antoisaa. Olin niin innoissani, että aloitin saman tien toisenkin lajin, judon treenaamisen. Kävin siis kaksissa harkkareissa, olin suurimman osan ajasta todella ruman näköisesti sinisenviolettina mustelmista ja janosin lisää niin, että olisin ollut vaikka yötäpäivää salilla. Odotin kuin kuuta nousevaa, että pääsisin osallistumaan ykköslajini kahden alkeistreenin lisäksi ylempienkin vöiden harjoituksiin. Treenatessa oli kauhea näyttämisen tarve ja koko ajan sitä väänsi ihan pikkusikana, vaikkei tekniikasta ollut hajuakaan. Ylemmät vyöt olivat pelottavia ja ne huusivat kovaa siinä missä itse aina piipitti surkeana anteeksipyyntöjä, kun ei tajunnut mistään mitään, eikä osannut yhtään mitään. Muistan eräänkin kerran kun sain parikseni kaapin kokoisen mustan vyön judokan, joka vain seisoi paikallaan, kun minä epätoivoisesti roikuin hänen judogissaan (kuvitelkaa sitä sukkamainosta, jossa se terrieri resuuttaa sidostesukkaa, tosin tässä tapauksessa vain hyvin ISOA sellaista) ja koetin horjuttaa häntä edes sen verran, että yksi jalka liikahtaisi. Sitten tämä norsu siirsi omaa jalkaansa muutama kymmenen senttiä ja minä olin matolla selälläni. Antoisaa.
Muistan, että yhtä aikaa kanssamme aloitti poika, joka oli kahden meikäläisen paksuinen. Hän oli tönkkö kuin puujumala ja ketterä kuin jakki. Hän teki kaiken käsketyn vyörymällä ja rönyämällä. Hän aiheutti muutamankin vaaratilanteen röykyttämällä kaikkia itseään pienempiä apinan raivolla ja absoluuttisella taidottomuudella. Opettajan komennot ja neuvot menivät tosi hitaasti perille, jos menivät ollenkaan. Mattopainissa tuo mutavyörymäinen disaster oli meidän kaikkien alkkareitten kauhu. Muistan eräänkin hetken, kun tämä kyseinen tumpelo väänsi minua jollain ihmeotteella matossa niin, että oli hilkulla katkaista käteni. Opettaja tuli siihen viereen karjumaan, että jotain tolkkua siihen mattopainiin, ketään ei tarvi sentään tappaa. Onnistuin alkeiskurssilla kuitenkin kehittämään jonkinlaisen taipumuksen mattopainimiseen, minulla oli jokseenkin vahvat kädet, koska tein raskasta työtä. Uhkailluksi joutumisen myötä olin myös tullut erittäin, siis aivan hel-ve-tin vihaiseksi nuoreksi naiseksi ja minussa oli patoutunutta raivoa olkiluodollisen verran. Onnistuin sitten eräissä treeneissä tekemään jotain sellaista, mihin en ollut koskaan uskonut. Sain tuon edellä mainitun juntturan mattopainissa judossa oppimaani perussidontaan, eikä se enää päässyt sieltä pois, vaan joutui taputtamaan antautumisen. Jumalauta, että tuulettelin tuota voittoa mielessäni vielä monta kertaa jälkeenpäinkin! Onneksi herra mutavyöry siirtyikin sitten joidenkin itselleen sopivampien harrasteiden pariin.
Judossa minulla puolestani oli hauskaa matossa siksi, että oli oppinut toisesta lajistani kikan, jota judossa ei tunnettu. Myöhemmin sain tosin kuulla ettei sitä judossa saanut edes käyttää. Kyseessä oli ihan yksinkertainen jalkojen kietominen toisen vyötärön ympärille ja sitten jalkalihaksilla puristaminen niin lujaa kuin pystyy. Temppu kirvoitti yhden jos toisenkin sammakkokurnutuksen ja kirosanan harjoitusvastustajiltani, ennen kuin he oppivat välttämään jalkojeni väliin joutumista (wirn). Heitoissa puolestaan tottumattoman sisäelimeni saivat semmoista kyytiä, että ihme kun ei mitään revennyt. Aluksi sattui ihan sairaasti ja pelotti kuin peltohiirtä, mutta alkeiskurssin aikana kuitenkin jotenkin tykästyin heitettävänä olemiseen ja siitä tulevaan adrenaliinihuumaan.
Päälajini alkeiskurssilta on jäänyt muuten vuosien vieriessä treenaamaan lajia tasan kaksi ihmistä, joista minä olen toinen. Aika kova karisemisprosentti, kun ottaa huomioon että alkeiskurssille kuitenkin osallistuu noin 10–20 ihmistä. Harva ylipäätään jaksaa jatkaa keltaisen vyön saatuaan ja vielä harvempi ylempiin vöihin asti. Treenaaminen onkin työtä, saman liikkeen tylsää jyystämistä ja hiomista satoja ja satoja kertoja. Ihmisiltä hajoaa silloin tällöin paikkoja niin, että jatkaminen ei ole enää mielekästä. Motivaatio saattaa lopahtaa, jos innoite treenaamiseen on ollut vääränlainen, esim. se, että haluaa oppia katutappelijaksi tai tulee treeneihin pelkästään katselemaan muijien perseitä tai äijien vatsalihaksia ja kihertämään parin kanssa, että mahtoikohan se ja se katsoa äsken tännepäin kun mun treenipuku vähän valahti olkapäälle tai huomasko se mun sikspäkin tai pieksämään kaikkea mikä liikkuu apinan raivolla. Treenit saattavat alkaa maistua paskalle myös siksi, että treenaa ahneuksissaan liikaa ja hankkii palautumisen puuttuessa itselleen kroonisia tulehduksia niveliinsä, hitaasti paranevia revähdyksiä lihaksiinsa ja muitakin kremppoja ympäri kroppaa. Tämä on itsellänikin tullut kokeiltua pariin otteeseen, mutta onneksi ei ole sentään kokonaan tehnyt mieli lopettaa.
Ennen ensimmäistä, keltaisen vyön koettani, matkustin Pariisiin. Että olinkin silloin ”flying high”. Kroppa tuntui vahvalta kevään himotreenaamisen jälkeen ja itsetunto oli aivan eri luokkaa kuin koskaan aiemmin. Oli hauskaa esitellä parille mukavalle ranskalaispojalle rannelukkoja (vaikka eihän tekniikoita saisi edes esitellä maton ulkopuolella…) Oli siistiä tuntea itsensä pelottomaksi ja uhmakkaaksi, kun aamuyöllä kävelin ystäväni kanssa Pariisin hämäriä katuja pitkin. Näimme matkalla yhden itsensäpaljastelijarunkkarin ja minä NAUROIN sille sydämeni kyllyydestä, vaikka aiemmin olisin kai säikähtänyt ja kipittänyt pakoon! Tämä on justiinsa tämä juttu, kun kissanpentu peiliin katsoessaan näkee tuuheaharjaisen leijonan…
Tulin päivää ennen vyökoetta takaisin Suomeen. Oli huhtikuu, takana neljä kuukautta harjoittelua. Suoritin ensin keltaisen vyön judossa. Vyökokeen päätteeksi mustavöinen valmentajamme heitti minut perinteisellä onnenheitolla tatamiin niin, että löin pääni ja sain lievän aivotärähdyksen. En pystynyt ajamaan pyörällä kotiin, sillä päässäni heitti niin pahasti, että oli pakko kävellä. Loppuillan oksentelin. Kaatuminen ei ollut heiton vaativuustasoon nähden vissiin ihan vielä hanskassa…
Päälajini vyökokeesta en muista mitään muuta paitsi sen, että se ensimmäinen vyö tuntui ihan törkeän hyvältä. Nälkä treenaamiseen oli valtava ja keltainen vyö oikeutti minut aloittamaan treenaamisen ylempien vöiden joukossa. Olin onneni kukkuloilla.
Treenatessani seuraavaan vyöhön, molemmissa lajeissa yhtä aikaa, ensimmäiset hankaluudet alkoivat. Heti juhannuksen tienoilla pikkuvarpaani vääntyi eräässä judon jalkaheitossa maton rakoon jäätyään paikaltaan niin, että se lerpotti hassusti jalan sivulla. Hassu on ehkä väärä sana, näky oli ennemminkin kuvottava. Kipu oli hämmästyttävä ottaen huomioon sen, että kyseessä oli niinkin pikkuriikkinen ruumiinosa. Suihkutellessani jalkaa kylmällä vedellä sain lieviä shokkioireita, voin huonosti ja minua pyörrytti. Kävely oli sen jälkeen tosi hankalaa, jouduin klenkkaamaan säälittävästi. Kuukauteen jalkaani ei sopinut muu kuin löysä terveyssandaali. Treenit jäivät vähäksi aikaa väliin ja pitkälti tuon traumaattisen tapaturman ja toisaalta myös kahden lajin yhdistämisen vaikeuden sekä ajanpuutteen takia lopetin judon treenaamisen. Judossa yhteishenki ei myöskään ollut niin lämmin, toisin kuin tässä toisessa lajissa, jossa kaikki tuntuvat olevan yhtä suurta perhettä ja joita on melkein aina yhtä mukava nähdä. Muistan judotreeneistä suunnattomalla katkeruudella yhden kerran, kun eräs mustavöinen matami käski minun ja parini tehdä lempitekniikkaa kaikkien muiden edessä. Kun sitten keltavöisen haurailla taidoillamme yritimme parhaamme ja räpelsimme, niin matroona lohkesi lausumaan, ettei hän ole vähään aikaan nähnyt noin surkeaa suoritusta. Siinäpä oli vittumaisella ämmällä asennekoulutus kohdallaan, juu. Että kiitti vaan kannustuksesta, toivottavasti kaltaisiasi ylimielisyyden mädättämiä senseitä on maailmassa mahdollisimman vähän.
Palasin loppukesästä päälajini treeneihin ja ensimmäinen mustavöisen opettajani kommentti teipatusta jalastani oli: ”mitä, oleksää käynyt potkimassa seiniä?” Noh, varvas oli ikävän tuntuinen pitkään, mutta urheiluteippi ja pohjaton into saivat sen unohtumaan. Mutta annas olla, kun vihreän vyön koe kävi loppusyksystä lähestymään. Kun ei ollut muuten tarpeeksi haastetta (ja tää on sitten sarkasmia), hankin itselleni hieman lisävammoja: mursin toisen jalan pikkuvarpaani mattopainissa ja rusautin nilkastani joskus ammoin sitten menneet nivelsiteet yliheitossa uudelleen jokseenkin pahasti. Pääsin taas kokeilemaan kivun uusia ulottuvuuksia. Noin viisi minuuttia nilkan rusahduksen jälkeen iholle tuli oikeasti jääkylmä hiki ja kroppaa puistattivat kirjaimelliset tuskan aallot. Olisin varmasti seurannut kroppani reaktioita suurella mielenkiinnolla, ellen olisi ollut niin järkyttynyt. Jälleen kerran: sinänsä ei-vaarallinen vamma, mutta kipu mitä imakoin. Sumutin kylmäsuihketta niin paljon, että jalkani meinasi pakastua, onneksi opettaja tuli ja takavarikoi pullon minulta.
Vihreän vyön kokeen koittaessa minulla oli siis kaksi varvasta paketissa ja nilkka turpeanmustana, myöskin tukisiteessä. Silti ei tullut mieleenkään luovuttaa. Pyysin vyökokeen pitäjältä, lajimme Suomen päämieheltä, luvan potkia vain toisella jalalla. Hän sanoi ensin, että ehtisin minä myöhemminkin vyökokeeseen, mutta antoi kuitenkin luvan osallistua, kun näki miten paljon sitä halusin. Kiitos myötätunnosta hänelle.
Läpäisin kokeen, muttei hauskanpito siihen jäänyt. Samalla leirillä järjestettiin leikkimieliset mattopainikisat, joihin opettajamme ”pakotti” minut puoliväkisin. Voitin naisten sarjan, tosin kisaan ei osallistunut kuin yksi ylempivöinen nainen. Illanvietossa sain päämieheltämme jalkaani kokeiltavaksi jonkin itämaisen yrttihauteen joka haisi pahalle kuin rankkitynnyri. Tiedä häntä auttoiko se, lohdutti ainakin. Nilkkani rusahteli tämän jälkeen harjoituksissa vielä paristi uudelleenkin, mutta parantui sitten jokseenkin hyvin. Tosin se rahisee liikuteltaessa aivan kuin sen sisällä olisi hiekkaa. Varpaiden kiusallinen vääntyily puolestaan loppui vasta vihreän pätkän kokeen jälkeen. Silloin vyökokeen loppumetreillä pikkuvarpaan viereinen vamppu rusahti pyörähtävässä potkussa. Kai sitä sitten oppi varomaan jonkin verran, kun varpaat ovat saaneet olla rauhassa sen jälkeen. Varsinaista vammahistoriaa, joo.
Vihreä pätkä tuli muuten suoritettua samalla leirillä, jolla tapasin ensimmäistä kertaa yhden lajimme ulkomaalaisista päämiehistä, master F:n. Hän on yksi miellyttävimmän oloisia budokoita, joita olen kohdannut. Hänen nimestään ja olemuksestaan tulee mieleen Tähtien Sodan master Yoda. Paitsi että hän on hyvin komea mies, ei vanha kurttuinen ukko. Mestari opetti meitä pyörittämään pitkää keppiä, missä olin ja olen edelleen aivan äärettömän surkea. Hän tuli vaikeuteni huomattuaan eteeni ja sanoi, että älä pyytele anteeksi (olin tietysti koko ajan että I´m sorry, kun en ohjeista huolimatta osannut/tajunnut mitään), vaan tee mitä hän käskee. Opin hädin tuskin kankeahkosti yhden perusliikkeen, enkä vieläkään haltsaa kepakkoa sen kummemmin. Silti vaatimattoman ja ystävällisen mestarin kohtaaminen oli mukavaa. Hänen leiristään sain taas virtaa innostua entistä enemmän treenaamisesta.
Saimme jossain niillä tietämin myös toisen mustavöisen opettajan treeneihimme. Tyyppi oli kalju, synkkä, hiljainen, syrjään vetäytyvä, salaperäinen, vittuileva ja äksy, täysin toista pataa kuin vaalea, nauravainen, avoin, kovaääninen ja alati kiusoitteleva päävalmentajamme, joka rakastaa yli kaiken ihmisten kiduttamista kipeillä hermopistetekniikoilla. Uusi sabu toi mukanaan vähän toisenlaisen treenaamisen tyylin ja pitkään luulimme hänen oikeasti olevan tiukkapipoinen natsi, kunnes kuoren alta paljastui alkukankeuden jälkeen varsin rento ja sympaattinen kaveri, jolla on täysin kaheli huumorintaju ja patologinen taipumus joutua fyysisesti omituisiin positioihin. Molemmat tekevät valtavasti hyvää työtä oppilaidensa eteen.
Lisäsin treenaamiseeni intohimoisen punttisaliharjoittelun ja rullaluistelin jatkuvasti kaikki eri puolille kaupunkia suuntautuvat orjatyömatkani, olivat ne sitten miten pitkiä hyvänsä. Yhtään kehumatta olin elämäni kunnossa. Kävin myös opettajani inutuksesta valmentajakoulutuksen ykkösosion, vaikken olisi koskaan villeimmissä unelmissanikaan kuvitellut uskaltavani toisten ihmisten eteen opettamaan. Tämän jälkeen olin monilla alkeiskursseilla apuvalmentajana ja nyt viimeisen neljän vuoden aikana olen aina silloin tällöin vetänyt treenejä yksin.
Ensimmäinen lajin Suomen keskuskaupungissa järjestetty kansainvälinen kesäleiri vuonna 2001 oli aikamoista huumaa. Treenattiin hiekkarannalla, aurinko paistoi ja tuuli puhalsi hiekkaa kasvoihin. Tunsin itseni niin vapaaksi ja onnelliseksi! Treenasimme myös meressä, mutta vesi oli niin kylmää että jouduin lähes hypotermiaan. Treenasin saksalaisen mustanvyön kanssa ja hänen heitettyään minut ensimmäisen kerran käsivarsiheitolla hyiseen veteen uppeluksiin, ensimmäinen kommentti jonka pintaan pärskittyäni sain suustani sylkäistyä, oli ”scheisse!” Saksalaista hiukan nauratti. Molemmat omat mustat vyömme kävivät lopulta valittamassa minulle, että helvettiin nyt sieltä jorpakosta lutraamasta, suun huulet ovat ihan sinimustat! Leirin jälkeen olimme palaneita ja ahavoituneita, kuin merimiehet. Treenasin edelleen saksalaisen kanssa ja hän opetti minulle volttikaatumista. Hiekalle kaatuminen lujaa tuntuu muuten yllättävän ikävältä, vaikka luulisi hiekan olevan pehmeää. Tufffff! Unkh… Ein, zwei, drei, vier...
Kesällä muutin uuteen kämppään, ihan salin viereen asumaan. Syksyllä 2001 järjestetyissä mattopainikisoissa voitin uudelleen kultaa, vaikka minua oli silloin jo alkanut vaivata kipeähkö polven nuljahtelu. En ihmeemmin nauttinut kilpailemisesta, vaikka pärjäsinkin. Tuntui jotenkin haljulta nujertaa niitä tyyppejä, joiden kanssa treenasin ja joista pidin. Paljon helpompaa oli otella vieraan kaupungin tuntemattomia lajitovereita vastaan, heitä jotenkin raaski vääntää julmemmin. Muistan miten eräs hauska junnu kävi varoittamassa minua ennen finaalimatsia, että vastustajani on kova judoka. Ei ollut, meni kaulaliinasidontaan hetken väännön jälkeen ja pysyi siinä matsin loppuun saakka.
Syksystä jouluun treenasin niin, etten ollut poissa varmaan kuin muutamasta treenistä, vaikka minua vaivasi krooninen yskä, jonka syy oli luultavasti kämppä jossa asuin ja jossa oli kaiketikin hometta. Muistan miten usein juoksin alkulämmittelyissä ja rintaani pisti ja pakahdutti niin vietävästi. En edistynyt edes lääkärille, vaikka usein ajattelinkin että saattaisin kuolla johonkin sydämeen asti mönkivään tulehdukseen. Tosi tyhmää ja itsetuhoista. Tosin silloin olinkin sitä mieltä, että elämässäni ei ole mitään muuta tärkeää kuin treenaaminen, enkä juuri mitään muuta ajatellutkaan. Samalla niin zeniä ja niin kyynistä. En ollut varsinaisesti onnellinen, mutta mieluumminkin neutraali, tunteista hyvin vapaa. Se oli jokseenkin mielenkiintoinen olotila, muistelen etten juurikaan pelännyt mitään. Istuin yöllä sillan kaiteella ja ajattelin, että ei pelota vaikka saattaisin siitä pudotakin. Minua sai heitellä kuin riepunukkea ja uskalsin otellessa potkia sääriluuni mustiksi. Aloin oppia viimeinkin tekemään jalkalihaksia huudattavia matalia, pyöriviä potkuja, joita olin aiemmin pitänyt mahdottomina. Hurja hybris ennakoi tietenkin vastoinkäymisten virtaa.
Vuoden 2002 alussa elämääni tuli ihmissuhteiden saralla äärimmäisen myönteinen käänne, mutta rakastamani lajin suhteen jouduin pimeään mustaan kaivoon, josta pois ryömiminen on kestänyt tähän päivään asti. Jälleen vähän ennen vyökoetta, joka tähtäsi tällä kertaa siniseen vyöhön, jouduin onnettomuuteen. Tällä kertaa kävi hieman ikävämmin. Ottelutreeneissä jo aiemmin nuljuillut polveni meni pystyottelun väännössä jotenkin pois paikaltaan ja rusahti veljeni mukaan korvin kuultavasti. Kipu ja shokki olivat taas omaa luokkaansa, ottaen huomioon että olen äärimmäisen tunto- ja kipuherkkä ihminen. Huusin lattialla, jalka tuolille kohotettuna, jopa itkin ääretöntä turhautumistani. Opettaja lohdutti, että kyllä se siitä paranee, mutta minä murehdin vain sitä, etten pääse vyökokeeseen. Tosi kypsää ja arvokasta käytöstä budokalle… Miettikää miten söpöä - otteluparini syötti minulle sukulakua lohduksi ja toisteli, että on pahoillaan vaikkei se hänen vikansa ollut. Kun pääsin lopulta klenkkaamaan kotiin, kaivoin esiin tiikerisalvarasian ja hölväsin epätoivoisena koko purkin polveeni. Taas yksi typerimmistä tempuista koskaan. En tiedä mitä salva sisältää, mutta hetken kuluttua minulle tuli samanlainen näköhäiriö kuin migreenissä, enkä nähnyt maailmasta kuin puolet. Tätä kesti onneksi vain hetken aikaa, mutta olisi kyllä silti mielenkiintoista tietää, mikä salvassa ollut aineosa sen aiheutti. Muutakaan selitystä en oudolle kohtaukselle keksi. Käyttäkää hyvät ihmiset tiikerisalvaa maltillisesti.
Hulluuteni määrä kuvastanee jonkun verran se, että puolentoista viikon jälkeen olin taas opettajan toppuutteluista huolimatta tatamilla. Polvi paketissa ja yskäisenä, mutta niin helvetin kiukkuisena ja päättäväisenä, ettei mitään tolkkua. Treenasin kuin treenasinkin vyökokeeseen, menin sinne ja läpäisin kokeen hampaat irvessä. Muistan kuinka kyykkypotkuissa näin kirjaimellisesti punaista, kun sattui niin saatanasti. Ahtaalla tatamilla eräs vyökokelas juoksi potkaistessani suoraan kipeän jalkani tielle ja kolautin vammajalkani niin, että meinasi oikeasti usko loppua. Jaksoin kuitenkin vyökokeen loppuun. Muistan, miten minusta tuntui hetkeä ennen rääkin loppumista siltä, kuin iholleni olisi satanut pieniä, kylmiä jääpisaroita. Taisin vetää itseni aika twilight zonelle silloin.
Polveni ei sitten parantunut koskaan kokonaan, koska lääkärit olivat nuivia lähettämään minua tarkempiin tutkimuksiin. Se jäi epäluotettavaksi vempulaksi, josta on ollut aivan hemmetisti harmia viimeisen neljän treenivuoden aikana. Polvi on tehnyt minusta varovaisen ja hitaan. Harkitsen ja testaan aika tarkkaan uusia liikkeitä, ennen kuin uskallan tehdä niitä vauhdilla. Mattopainista tuli tuskaista kiirastulta. Pystyn olemaan melko huonosti polvieni varassa, kipu ja nuljuminen vaanivat aina iholla. Ruskean vyön koetta varten ostamastani neopreenituesta on kyllä ollut mukavasti apua.
Tuskaisen kevään valopilkku oli se, kun Master F. kävi uudelleen Suomessa. Tällä kertaa pääsin jopa juttusille hänen kanssaan. Itse asiassa oli hassua miten se tapahtui. F. kiinnitti minuun huomiota ensimmäisen kerran kun näki minut mustassa nahkatakissani ja mustissa vaatteissani. ”Though girl, ha? Hän kiusoitteli hieman flirttaillen. Kun hieroin treenitoverini jumiutuneita hartioita, hän heitti hymyillen letkautuksen ”me next, you owe me a massage” Se ei muuten ollut vitsi, hän tosiaan opetti minulle toisella tauolla hartioiden hermoratahierontaa ja käski sen jälkeen tehdä sen itselleen. Olin ihan ujopiimänä, kämmeneni varmaan hikosivat likomäriksi kun F. herttaisesti kysyi että hermostuttiko hän minua. (No totta helvetissä hermostutti ja ujostutti, silloin olin vielä niin epäitsevarma ja mies, jota hieroin niinkin törkeän komea). Väitin vain naama punaisena, että not at all… Sen jälkeen en sitten ole master F: aa nähnytkään, kovasti häntä kyllä kaipaan Suomeen kyläilemään. Kevään toinen kohokohta oli lajimme Suomen kymmenvuotisjuhla ja suurtapahtuma. Useita ulkomaalaisia mestareita opettamassa kaikkea mielenkiintoista ja kipeää.
Treenaaminen jatkui kevään mittaan kipurikkaana, minähän en ihan hevillä luovuta. Riemuani ei lisännyt juurikaan se, että seuraavana olivat harjoitteluvuorossa hyppypotkut. Hyppää siinä sitten, kun polvi on paskana. Päädyin siihen, että hyppäsin vain terveen jalan varassa ja potkin osumia vammajalalla. Sujuihan se niinkin, mutta kun tuli seuraava kesä ja shortsikausi, kävi ilmi, että vammajalkani pohjelihas oli surkastunut/jäänyt ihan luikuksi, kun taas puolestaan terveen jalan pohje oli kuin pullopuu. Se näytti aika irvokkaalta. Kesäleirille oli silti siistiä mennä. Värjäsin tukan kirkuvanpunaiseksi, otin aurinkoisen elämänasenteen ja treenasin koko leirin sydämeni kyllyydestä. Leirillä oli kirjaimellisesti Isoja mestareita ulkomailta. Kivaa vaihtelua, kaikenlaisia sadistisia tekniikoita. Oli tosi kuumaa. Hulluttelimme seuran kesken tauolla viskelemällä toisiamme vedessä. Oli kova aallokko, jolla oli ihana kellua. Kävimme myös yöuinnilla meressä, sen jälkeen oli aivan ****n kylmä. Uin pimeässä leväryppääseen ja luulin, että se on hylätty verkko. Säikähdin niin, että meinasin hukkua. Muistan miten viimeisen päivän loppumeditaatiossa näin suljettujen luomieni takana mustan varjon, joka näytti lentävältä kotkalta. Olo oli puhdistunut ja rauhallinen, jalkakaan ei ollut juuri vaivannut, vaikka se yleensä äkäili ihan kaikesta.
Syksyllä 2002 olikin sitten edessä seuraava vyökoekoitos. Polveni oli edelleen kipeä. Vammajalan varaan hyppääminen ei tullut kyseeseenkään, juuri ja juuri saatoin tehdä sen varassa peruspotkuja, kovin tuskaisesti niitäkin. Tekniikat olin toki opetellut hyvin niin kuin kaikkiin muihinkin kokeisiin. Vyökoe meni potkuja lukuun ottamatta hyvin. Olin ainoa nainen vyökokeessani ja lajin päämies tuli loppuottelujen koittaessa sanomaan, ettei täyskontaktiottelu miesten kanssa ole minulle välttämätöntä, sillä kokoero oli oikeastikin hieman epäreilu. Feministinä nousi hieman niskakarvat pystyyn, mutta enpäs selvinnytkään kuin koira veräjästä. Ties mistä mielenjohteesta master päätti, että voinkin sen sijaan ottaa matsia seuramme molempia mustia vöitä vastaan, luuli varmaan että pojat antaisivat minulle kiltisti armoa… Heko hek. Toinen valmentajistamme on moninkertainen suomen mestari, toinen em-hopeamitalisti. Mikäpäs sen armeliaampi tapa kuolla. Minulla oli vähemmän jakoa kuin lumipallolla helvetissä, vaikkeivät pojat nyt minua tappaa koittaneetkaan. Jossain vaiheessa niitä matseja makasin selälläni tatamilla muulinpotkun nujertamana ja mietin ihan aito tippa linssissä, että mitä helvettiä minä täällä oikein teen itseäni rääkkäämässä. Ylös piti vain nousta ja jatkaa. Ei naurattanut, vitutti sairaasti. Nousin ja sain selkääni uudelleen. Vyökokeen jälkeen sain niin kovan rasitusmigreenin, että meinasi järki lähteä.
Samaisena keväänä koko lajimme vanha päämies käväisi Suomessa vetämässä leirin. En harrasta mitään henkilöpalvontaa tai ihailua, mutta olihan se ihan hauskaa ja mielenkiintoista seurata, kuinka paljon kokenut vanha papparainen näytti tekniikoita oppilailleen. Tämä kyseinen herrahan on mm. näytellyt Bruce Leen tahdosta elokuvassa Game of Death kultaisella vyöllä vyötettyä mestaria.
Sinisen pätkän jälkeen alkoi treenaaminen painajaisvyöhön, eli punaiseen. Aloittaessani tuntui hyvin todelliselta legenda siitä, että punainen vyö on värjätty verellä, vaikka se niin pateettiselta kuulostaakin. Punaisen vyön harjoittelun herkullisina etuuksina sain mm. niin jäykän ja kipeän niskan, etten päässyt kuukauteen sängystä ylös pitelemättä kaksin käsin päästäni kiinni. Vyöhön nimittäin kuuluu äärimmäisen vittumainen heitto, jossa on jokseenkin täysin heittäjän armoilla. Yleensä siitä alastulo sattuu, jos heittäjä ei ole harjaantunut tekniikassaan. Itse olen heittänyt poikaystäväni tällä heitolla näytöksessä niskoilleen niin, ettei ollut loukkaantuminen monen sentin päässä. Minut on heitetty niin, että jostain syystä olkapään luuni rusahti korvani takana olevaan hermopisteeseen ja piti minut hetken matolla selällään tähtiä katselemassa. Harjoittelin ja hioin kuitenkin tämän tappoheiton jokseenkin toimivaksi, arvata saattaa miten pettynyt olin kun sitä ei edes kysytty vyökokeessa, kun se on hivenen vaarallinen. Punaiseen vyöhön tulevat hämärät ”ilmassaistumispotkut” aiheuttivat myös melkoisesti pään- ja ruumiinvaivaa. Harjoittelin niitä ihan helkkaristi. Punaiseen vyöhön harjoitteleminen on ollut tähän mennessä kaikkein paskamaisin treenijakso koko elämässäni, siitä oli kyllä zen kaukana kuin Sirius maasta. Potkuja opetellessani hyppäsin ja kirosin, kirosin ja hyppäsin. Irvistelin, pihisin, kihisin raivosta ja taas hyppäsin. Alas tullessa sattui aina polveen kuin olisi nauloja lyöty siitä läpi. Kiukkusin potkumitsejä pitävälle poikaystävälleni, joka aukoi päätään ja ärsytti minua tahallaan saadakseen minut hyppäämään ja yrittämään vielä kerran. Hyppäsin niin pitkään, kunnes jalkani kirkuivat armoa. Vammapolveni oli niin tulehtunut ja kipeä, että en meinannut kyykkyyn päästä. Enkä ainakaan ylös kyykystä. Jokaisessa treenissä minua otti päähän se, että olin vammainen ja puolikykyinen. Ärsytti vinkua armoa, mutta ärsytti myös jos en vinkunut ja jouduin sitten kärsimään monin verroin, kun polvi rusahteli ja nuljui. Mutta jumalauta, minä opin ne penteleen potkut. Tein ne penteleen älyvammaiset potkut vyökokeessa, vaikken hyvin tai täydellisesti, mutta teinpä kuitenkin. Olin niin adrenaliineissa, että paiskelin vyökokeen pystyottelussa vastaani sattuneita naisia niin, että ainakin yhden kuulin kiroavan ääneen. Olin onnellinen kuin pähkinävuoren löytänyt maaorava, kun vyökoe päätti 15 kuukauden mittaisen punaisen piinani.
Punaista pätkää oli jumalaisen ihana treenata. Ei mitään järjettömiä vinkuintiaaniheittoja ja paljon jo aiemmin opitun sovelluksia. Siinä keskityttiin puukkotekniikoihin. Vyötekniikkaleirillä opin puukkotappelun sääntö numero ykkösen: Aina kun päästään, niin juostaan puukon näkemisen jälkeen karkuun ja lujaa. Koitimme parin kanssa puukkohippaa puupuukolla ja päädyimme lattialle kierimään naurusta tajuttuamme, että olimme saaneet pienen ajan sisällä toisiimme niin monta mielikuvitusvekkiä, että norsukin olisi moisesta vuotanut kuiviin. Puukkojen kanssa ei ole leikkimistä. Ne jotka kantavat teräasetta osaavat sitä myös usein käyttää. Tämä tarkoittaa sitä, että pisto tulee salakavalasti ja piilosta. Kukaan puukkojunkkari ei harrasta oikeasti Psykon puukkotekniikkaa. Minä en oikeasti kuvittele mahtavani puukolle yhtään mitään. Punaisen pätkän potkut olivat myös omaa luokkaansa. Niihin kuuluu mm. potku seinästä vauhtia ottamalla ja potku, jossa jaloilla pitäisi ilmalennon aikana tehdä kolme erilaista potkua. Ensin tuntui, että kyse oli jälleen kerran huippu-urheilijan fysiikkaa vaativista tempuista, mutta kyllä ne taviskin oppii, kun ei vain tavoittele täydellisyyttä.
Punaisen pätkän vyökoe oli taas kerran sellainen, etten sitä ihan hevin unohda. Otteluosuuden koittaessa olin ainoa, jolle ei riittänytkään säärisuojia. Pitihän se arvata, mitä siitä seurasi. Vyökoeadrenaliineissa ottelin niin innokkaasti, että onnistuin potkaisemaan sääriluuni lujaa vastustajan kyynärpäähän. Ei siinä muuten mitään, mutta isku ruhjaisi säärestäni jonkin verisuonen tai peräti lihaskalvon rikki ja jalka meni hetkeksi ihan hervottomaksi. Iskusta seurannut kipu ärsytti minua niin paljon, että vaihdoin potkimisen ja nyrkkeilyn suoraan iholle menemiseksi ja heittotekniikaksi, joka toimi huomattavasti paremmin. Sain kehuja heitoistani vyökokeen valvojalta. Salin toisella puolella otteleva poikaystäväni tyrmättiin ottelussa hetkeksi kanveesiin. Onneksi en nähnyt sitä tai olisin varmaan mennyt potkimaan tyrmääjää perseelle.
Säären ruhje osoittautui ikävämmäksi, kuin olin osannut arvata. Säären kudoksiin pääsi valumaan näyttävä määrä verta ja seuraavalla viikolla koipeni päällys olikin sitten polven alapuolelta nilkkaan asti sinisenmusta. Jalkaan ilmaantui myös todella ärsyttävä särky ja jomotus. Söin valehtelematta kaksi viikkoa särkylääkkeitä, koska aina kun vähänkin liikutin jalkaani, sitä alkoi särkeä sietämättömästi. Siis kuvitelkaa, varvastakaan ei voinut heiluttaa ilman että koipimigreeni alkoi välittömästi. Ja tämän ajan olin sitten todellakin treenaamatta, sillä pulssin nouseminen sai ruhjekohdan vuotamaan uudestaan, mikä ei ollut kuulemma kovinkaan terveellistä. No, jalka parani kuitenkin johonkin kuntoon. Olimme sitten eräänä viikonloppuna laavulla metsässä yötä. Yön aikana juopottelimme jonkun verran ja kun humala tunnetusti turruttaa, katkoin siinä sitten aikani kuluksi puunoksia sääriluutani vasten, että saatiin nuotioon poltettavaa. Ilmeisesti verisuoni katkesi uudelleen. Parin seuraavan päivän kuluessa jalkani oli taas sininen nilkasta polveen ja sama särky palasi. Taas treenitaukoa. Hyvä minä, teki mieli taputtaa omaa päätään ja ei ihan niinkään hellästi.
Ruskeaan vyöhön treenaaminen on ollut mukavaa. En ole ollut enää aivan niin fanaattinen, kuin alkuaikoina, mutta vyökoetta edeltävä pari kuukautta kului taas tehotreenin ja kunnon parantamisen merkeissä. Viimeisenä päivänä ennen vyökoetta treenasimme parini kanssa viidettä tuntia kovalla matolla ja onnistuin ruhjomaan kämmenselkäni kivan siniseksi, taas kerran minulle niin ominaisesti verisuoni rikkui ja vuosi ihon alle kivaksi kupruksi, joka sitten valui päivän myötä kämmenselän kokoiseksi läikäksi. Itse vyökoe oli ehkä koko harrastusaikani miellyttävin. Tekniikat sujuivat virtaavan liikkeen periaatteella ja tekemisessä oli hyvä henki ja meiniki: me osaamme ja haluamme tehdä parhaamme! Vaikkei meitä rääkättykään silmittömästi, asennettamme ja osaamistamme kehuttiin vuolaasti.
Seuraavana päivänä pääsinkin sitten kokeilemaan, millaista on treenata mustaa vyötä varten. Sain parikseni tyypin, jonka kanssa tekniikan tekeminen ja heitettävänä oleminen olivat mukavaa. Kaukaiset muistot judosta tulivat nyt tarpeeseen, suuri osa mustan vyön tekniikoista on nimittäin judotekniikkaa. Tästä alkaa se todellinen hioutuminen ja harjoittelu, jonka aikana saan nähdä onko minusta mustaksi vyöksi. Suunnitelmiin kuuluu jonkin uuden lajin ottaminen ohjelmaani tai sitten vaihtoehtoisesti joogassa käymisen ja punttisalin sekä lenkkeilyn lisääminen. Kyllä minä vielä tästä! Toivossa on tietysti hyvä elää, mutta vielä kivempi Toivoa on heitellä tatamilla.
Kissojen ulkonäköön on tapana liittää kauneutta, sulokkuutta ja viehkeyttä kuvaavia adjektiiveja. Normaalin kissan vartalo on useimmiten sopusuhtainen, turkki siisti sekä kiiltävä ja silmät kuin säihkyvät jalokivet. Maailmassa tuskin on hellyttävämpiä eläinlapsia, kuin kissanpennut. Aikuiset kissat puolestaan ovat kuin eläviä maalauksia, hienostuneita runoja tai korvia hivelevää musiikkia.
