Koirakoulu

Nyt ottaa aivoon niin, että kiukullani voisi leikata peltiä. Otsasuontani pullistava instanssi on tällä kertaa armeija, eli koirakoulu jossa nuorista ihmisistä koulutetaan kyseenalaisin keinoin (tai ainakin yritetään kouluttaa) kuuliaisia saksanpaimenkoiria. Miehet huomio, minua raivostuttaa kerrankin se että miehiä sorretaan ja heidän on pakko suorittaa jonkinlainen palvelus tai vankilakakku täysin persoonallisuudestaan ja taipumuksistaan riippumatta.

Tämä voi olla taas niitä päiviä, jolloin isken käteni kirjaimellisesti kakkaan aiheen suhteen, mutta antaa mennä. Ei tässä ainakaan suuta tai näppäimistöä kiinni pitämällä olo parane.

Taidan tarvita kirjoittaakseni täsmäverenpainelääkityksen, sillä armeija on aihe josta olen käynyt elämäni tulenkatkuisimmat kinat. Minulle on kuitenkin turha tulla kertomaan etten tiedä armeijasta mitään. Puhtaasta mielenkiinnosta olen haastattanut ihmisiä armeijakokemuksista ja seurannut armeijadokumentteja sekä keskusteluja, kuin piru raamattua. Vielä tähän mennessä en ole tavannut yhtään ihmistä, jolla olisi tuosta laitoksesta pelkästään rehellisen positiivista sanottavaa.

Huomauttaisin, ettei minulla suinkaan ole mitään sitä vastaan että ihmisiä opetetaan puolustautumaan, selviytymään hengissä raskaissa olosuhteissa ja parantamaan kuntoaan ja henkistä sietokykyään. On ihan hyvä että nuoret oppivat, että maailma on karu ja vihamielinen paikka tai että ulkona on kylmä 30 asteen pakkasella tai että siihen kylmään ei tarvitse kuolla, vaan sille voi jotain tehdäkin.

En myöskään kaipaa mitään alentuvan isällistä lässytystä siitä, että armeija on pakko olla, kun muuten tänne tulee jonkun muun maan vihulaisarmeija mellastamaan. Maailmanpoliittista tietoiskua harkitseville: en todellakaan viljele mitään ruusuisia unelmia ihmisten hyvyydestä ja solidaarisuudesta toisiaan kohtaan, ainakaan sen jälkeen kun olen herännyt, juonut kupin kahvia ja vilkaissut päivän uutistarjontaa.

Se, mikä minua edellä mainitsemieni ankeiden realiteettien vallitessa kuitenkin pistää eritoten vihaksi, on monien armeijan käyttämien koulutusmetodien luonne, niiden älyvammainen pellemäisyys ja moisen kieroutuneen kouluttamisen epäilyttävät seuraukset. Tuntuu nimittäin siltä, että armeijakoulutuksessa usein rikotaan järjellisen ja motiovoivan kouluttamisen sääntöjä sekä käyttäydytään aivan kuin ihmisen psyyke olisi joku mielikuvitusolento. Armeijassa ollaan nähtävästi keskimäärin sitä mieltä, että nöyryyttäminen ja alistaminen ne vasta ihmistä terveeseen ja sietokykyiseen suuntaan kasvattavatkin. Luin jostain loistavan lausahduksen, jonka mukaan tämän ajattelutavan perusteella "Nalle Wahlroosin teoriat siitä, että johtajia tulee RUK:sta joutavat romukoppaan ja rekrytoijien tulisi suunnata katseensa Kinky Clubiin."

Miesten esittämissä armeijakertomuksissa toistuvat vain vähän itseä vanhempien finninaamaisten idioottien ärjynnän ja nöyryyttämisen sietäminen, päällystön ja lääkäreiden sadistinen välinpitämättömyys vammautumisia ja niistä toipumista kohtaan, aivojen pakollinen nolla-asennossa pitäminen, ahtautuminen samaan lepotilaan testosteroniheilahtelujen armoilla ökkälehtivän, pierevän ja siitä huumorinsa repivän keskenkasvuisen sonnilauman kanssa ja päätön touhustelu (esim. vuodevaatteiden viikkaaminen viivottimen kanssa, jonka jälkeen ne luonnollisesti räjäytetään useaan otteeseen), joilla ei todellakaan ole minkäänlaista ihmisen sotilaallista kapasiteettia lisäävää funktiota. Armeijan perusolemukseen kuuluu psyykkinen ja fyysinen rääkkääminen, joilla ei ole mitään mielekästä päämäärää ja joista ei seuraa sen enempää henkisten kuin fyysistenkään taitojen kehittymistä. Aivopesun tavoitteena tuntuu olevan vain istuttaa ihmisen vapaaseen sieluun nappi, josta painamalla ylempiarvoiset voivat laittaa alempiarvoiset puolestaan kuolemaan, jos tarvetta ilmenee.

Näillä perustein en todellakaan vakuutu siitä, että armeija muokkaisi ihmisistä jotenkin parempia tai kyvykkäämpiä yksilöitä. En ole koskaan kohdannut yhtään armeijan käynyttä ihmistä, jota pitäisin jotenkin poikkeuksellisen hyvänä ja viisaana johtajana. Eräskin armeijan käynyt nainen oli ehdottomasti erään työpaikan vittumaisin ja ärsyttävin työntekijä pyrkiessään pakonomaisesti pomottamaan ja nakittamaan muita samanarvoisiaan, joilla oli onneksi varaa haistattaa hänellä pitkät.

Aina jauhetaan paskaa siitä, että armeija antaa elämään hienot johtajantaidot ja stressinsietokyvyn, mutta minua on alkanut epäilyttää että se on pahimmillaan vain institutionalisoitu nöyryytyslaitos, joka provosoi psyykkisiä häiriöitä sekä edistää huomattavasti kyynistymistä ja luonnevammoja. Tai opettaa että hyvä ihminen on röyhkeä ja kovaääninen ihminen, joka osaa kyykyttää sujuvasti muita. Tämänkaltaisia johtajia toki on pilvin pimein, mutta kenen mielestä se sitten on hyvä asia ja kenen ei.

Sitäpaitsi monien armeijasta kotiutuneiden jutut ovat niin aivokuolleita, että joskus epäilee heille tehdyn salaa lobotomialeikkauksen. Jutut voivat jatkua vuosikausia armeijan jälkeenkin samantasoisina, ennen kuin toipumista on havaittavissa.

Muutos nuoresta ihmisestä armeijan käyneeksi aikuiseksi on joskus todella karu. Näin etenkin siinä tapauksessa, että nuoren oma identiteetti ja itsetunto ei ole vielä päässyt kiteytymään palvelukseen joutuessa tarpeeksi vahvaksi ja mustanhuumorintajuiseksi. Olen seurannut ihan liian läheltä, kuinka taiteellisesta ja anarkistisesta, luovasta nuorukaisesta tuli armeijan jälkeen kova-arvoinen ja konservatiivisuuden liukumäkeen vapaaehtoisesti heittäytyvä mies. Hän halveksi entisiä, luonnollisesti sivarin käyneitä taiteilijatovereitaan ja heidän "säälittäviä taidetuherruksiaan" armottomasti. Yllättäen hän kuitenkin menetti tässä prosessissa myös suuren osan ihailtavaa luovuuttaan ja suuntasi mielenkiintonsa sen sijasta rahaan sekä valtaan.

Armeijassa luonnollisesti halutaan karsia ihmisistä pois sotilaalle sopimattomat herkkyys, myötätunto, sovittelukyky ja oikeudenmukaisuuden ideaalit. Tilalle tarjotaan tunnekylmyyttä, sadismia, kostonhimoa ja nöyryytyksen sekä arvottomuuden kokemuksia. Ihan kuin koulutettavat eivät olisi tuntevia ja huonosta kohtelusta traumoja saavia ihmisiä laisinkaan, vaan jotain elottomia robotteja, joihin asennetaan uudet epäinhimilliset ohjelmat.

Fyysisen kapasiteetin lisäämisestä armeijan keinoilla voitaneen myös olla eri mieltä. Se kun vain on niin, että kaikkien ihmisten fysiikka ei ole samankaltainen, eikä välttämättä puhkea kukoistukseensa samoilla valmennusmenetelmillä. Kaikista ei tehdä huippu-urheilijaa vaikka olisi kaikki konstit käytettävissä. Siinä missä joku juhtamainen sälli pystyy siedettävästi rahjustamaan täyspakkauksen kanssa, voi se laihalta ja hentoiselta keskenkasvuiselta särkeä selän tai jonkin muun paikan pitkäksi aikaa. Vammautuminen puolestaan vähentää aina kapasiteettia ja aikaa, joka olisi tarkoitus käyttää kunnon kohottamiseen.

Armeijalla näyttää olevan myös tavoitteena aiheuttaa terveille nuorille miehille vammoja, joita ei ole tarkoituskaan hoitaa kuntoon.

Vanhin perheemme veljeksistä palellutti armeijassa valatilaisuuteen hiihtäessään sormenpäänsä niin, että ne menivät mustaksi. Onneksi niihin ei sentään tullut kuoliota. Keskimmäinen veljeni sai jalkaansa murtuman jonka paranemisajaksi täyspässi armeijalääkäri määritteli kaksi viikkoa. Samaisen veljen piti mennä armeija-aikanaan 40 asteen kuumeessa tajuttomaksi ennen kuin hänet suvaittiin toimittaa sairaalaan. Myös hänen toisen korvansa kuulo heikkeni huomattavasti jonkun ampumiskämmin seurauksena.

Nuorin veljeni meni tammikuussa korvat luimussa kyseiseen aivopesulaan, vaikka luonnollisesti älykkäänä ihmisenä tiesi mihin paskaliemeen joutuu marinoitumaan. Hänen oli tietynlainen pakko mennä armeijaan, koska häneen ammatti-alallaan tyänantajilla on omankädenoikeus vaatia armeijan käymistä työhönottoperusteena ja tyssätä sivareiden ura mielivaltaisesti alkuunsa.

Tähän mennessä velipoika on kostunut palveluksestaan kroonisen kuumeilevan yskän, silmätulehduksen, polvivamman, selkäkipujen ja vakavasti uhkaavan kyynisen masennuksen verran. Eikä kyseessä todellakaan ole mikään tietokonenörtteilevä, pienestä valittava vässykkä, vaan reipas urheilullinen nuorimies, joka on tottunut koluamaan metsiä niin helteillä kuin pakkasillakin.

Hänen terveytensä ei tietenkään instituutiota kiinnosta, vaan tavoitteena näyttää olevan vain tyrkkiä häntä hyvää vauhtia hajoamispistettä kohti. Minusta se on pelottavan tyhmää ja vastuutonta. Armeijalle on siis kaiken järjen vastaisesti tarkoituksenmukaisempaa pyrkiä siihen että porteista ulos kävelee mahdollisimman raihnaisia, paikkansa rikkoneita, sydänlihastulehduksen partaalla roikkuvia ikivittuuntuneita raakkeja, eikä hyväkuntoisia ja motivoituneita terveitä sotilaita. Mitenköhän heihin patoutunt vitutus mahtaa yhteiskuntaa tulevaisuudessa hyödyttää. Arvatkaa vain kaksi kertaa.

Eikä siinä kaikki. Valtio rankaisee tätä luokkansa parhaana valmistunutta, monta stipendiä ansainnutta ja ahkerasti työelämän syrjään kiinni haukannutta nuorukaista vielä muutamalla muullakin tapaa. Esimerkiksi hänen vuokraansa ei makseta kokonaan, kun hän oli ollut ennen armeijaa puolisen vuotta hyväpalkkaisessa työssä. Hän joutuu käyttämään kaikki pahan päivän varalle viisaasti syrjään pistämät säästönsä maksaakseen kämppänsä vuokran armeija-ajalta ja se ei edes vielä riitä. Hänet päätetiin pakottaa aukkiin, vaikka hän on ehdottomasti sitä vastaan ja tietää olevansa täysin sinne sopimaton henkilö. Niinpä häneltä menee vuosi elämästä hukkaan, koulutuksen jatkaminen siirtyy, kaikki säästöt haihtuvat taivaan tuuliin ja saattaapa hän vielä joutua ottamaan lainaakin pitääkseen kämppänsä. Jokaikiseen hänen tekemäänsä kieltäytymisperusteluun ja valitukseen on vastattu vain ivallisesti länkyttäen että "ei voi mitään, ei voi mitään."

Että tämmöistä lystiä. Mahtaa olla pojalla armeijan jälkeen motivaatio korkealla työnhaun, raha-asioiden järjestelyn ja ylipäätään minkään tekemisen suhteen. Jos minä olisin veljeni, pistäisin totaalisesti ranttaliksi välttääkseni aukin tai menisin sivariin ja yrittäisin aiheuttaa todella ikäviä hankaluuksia työhönottajille, jotka utelisivat palvelukseni laatua (vrt. työnanatajalle kuulumaton perhesuunnittelun utelu). Valitettavasti hän on aivan liian kunnollinen ja hyväkäytöksinen tehdäkseen niin.

Työelämässä, koulunkäynnissä, lasten kasvatuksessa, urheiluvalmennuksessa ja jopa koirien kouluttamisessa ollaan jo pitkään tiedetty se, että nöyryytetty, hakattu, kiusattu, vammautunut tai pelkän pakon ja herranpelon takia asioita suorittava elollinen olento ei ole laisinkaan motivoitunut tehtäviinsä. Hän vihaa koko ajan sitä mitä tekee ja lusmuaa sekä väpelöi aina jos siihen löytyy pieninkin tilaisuus. Lisäksi hänelle kehittyy kaupan päällisinä usein luonnevamma, psyykkisiä häiriöitä tai masennusta. Joillakin napsahtaa joskus kokonaan. Silloin oppilas ampuu koulutoverinsa, lapsi puree tarhakaveriaan, työntekijä vetää esimiestään turpaan, sotamies lähtee jousipyssyn kanssa ihmisiä lahtaamaan ja koira raatelee omistajansa.

Nämä kauan tunnetut tosisiasiat eivät tietenkään kosketa ylevää isänmaata puolustavaa instituutiota. Se voi aina perustella tekemisiään sillä, että ei sodassakaan kysytä sitä onko sinulla polvi vai pää pipi ja onko sinulla jonkinlaisia moraalisia estoja tappaa tuo sinua pyssyllä uhkaileva toinen ihminen. Ainoa vaan on se, että emme onneksi VIELÄ ole sodassa. Eikä kukaan taatusti pärjää sellaisen vastaan sattuessa yhtään paremmin jo valmiiksi vammautuneena tai psyykkisesti häiriintyneenä sotilaana.

Ettei suinkaan vain sillä, että ihmisille annetaan tehokasta tappamiskasvatusta tehokkaan rauhankasvatuksen sijasta, olisi mitään tekemistä sen kanssa että ihmiset sotivat. Ettei vain sillä, että ihmisiä opetetaan nöyrtymään idioottien komennossa ja kuuntelemaan naama peruslukemilla ties miten paskamaista kohtelua, olisi yhteytensä siihen, etteivät ihmiset ole vieläkään kasvaneet hallitsevana yhtenäisenä joukkona vaatimaan kovaan ääneen rauhanomaista, tasa-arvoista ja reiluille periaatteille perustuvaa elämää. Sen sijaan toimitaan mieluummin elä ja anna muiden kuolla -periaatteen mukaisesti. Paskan niskaan sataminen, epäreilu ja vihamielinen maailma kun on armeijan käyneelle ihan normaali olotila ja siihen on syytä vastata samalla mitalla pärjätäkseen.

Ja ettei vain sillä, että armeija opettaa kuolettamaan ja kitkemään tunteensa kuin haitalliset rikkaruohot, olisi mitään tekemistä sen kanssa että erityisesti miehet ovat kangistuneet tunteettomuuden muottiin niin, etteivät uskalla näyttää tunteitaan edes läheisilleen. Eipä tietenkään...

Mitähän tapahtuisi jos kaikki aseisiin ja sotilaskoulutukseen hakattavat varat ja energia kohdistettaisiin siihen, että ihmisille annettaisiin tehokasta rauhankasvatusta ja alistumiskoulutuksen sijaan panostettaisiin terveen sielun ja ruumiin kehittymiseen tähtäävään älykkääseen selviytymiskoulutukseen. Mene ja tiedä.

Lisäisin tähän vielä omakohtaisen kokemuksen kouluttamisesta ja sen laadun vaikutuksista.

Kamppailulajeja opetettaessa oppilaiden nöyryyttäminen ja pilkkaaminen lopettaa tunnetusti tervepäisen ihmisen motivaation ja innostuksen lyhyeen. Kun itse aloitin aikanaan judon harjoittelemisen, eräs huomattavan vararenkaan vyötärölleen kerännyt ja ei enää lainkaan itse treenaava mustavyö katsoi asiakseen vittuilla keltavöiselle tämän surkeista taidoista todella rumasti. Vaihdoin lajia alta aikayksikön enkä ole takaisin ikävöinyt.

Kun aloitin nykyisessä lajissani itse kouluttamisen, nostin ohjaajapalaverissa esille ikävästi silmiinpistävän (armeijasta periytyvän?) tavan vinoilla alentuvasti kämmääville oppilaille. Se vaikutti selvästi negatiivisesti ihmisten itsetuntoon ja yrittämisen haluun. Ehdotin, että tästä eteenpäin seurassamme ei sitten moista enää harjoiteta. Sitä ei enää (tietääkseni) harjoitetakaan ja niinpä meillä on hyvin motivoitunut, kisoissa mitaleita niittänyt ja tasokas treenausporukka, joka kunnioittaa ohjaajiaan ja tottelee näitä siksi, että nämä ovat harjoituksissa nimenomaan ystävällisiä, mutta tiukkoja, terveellä tavalla vaativia, kannustavia, reiluja ja asiallisia.

O tempora, o mores!

Kävimme tuossa taannoin ystäväni kanssa savuisessa ja viinanhuuruisessa irstailijoiden synninpesässä (ironista moralisointia) keskustelua siitä, mikä merkitys moraalilla ja etenkin sen rikkomisella on ihmisille. Terveisiä vaan sinne kotiseudulle Karjalaan. Ystäväni lätkäisi pöytään arvion, joka on jäänyt elelemään mielenkiintoisena pointtina jatkokeskusteluihin:

"Ihmiset rikkovat moraalisääntöjä, koska heillä on muuten tappavan tylsää."

Mitä enemmän tätä olen mietiskellyt, sen uskottavammalta tämä lyhyt, tyly analyysi on alkanut kuulostaa. Voisiko tosiaan olla niin, että me ihmiset olemme kerta kaikkiaan niin alikehittyneitä ja ankeita otuksia, että tulemme levottomaksi siitä kun kaikki on hyvin ja tasapainossa.

Revimme makoisimmat kiksimme siitä, kun hakkaamme otsaamme tietoisesti moraalin harmaaseen seinään ja pääsemme sitten uikuttamaan sadomasokistisen nautinnon vallassa kieriskellen elämän kurjuutta, sitten kun veri noruu otsaluulla. Olemme myös ylen tyytyväisiä saadessamme "varastettua" itsellemme sellaisia etuja, jotka moraalin rajoissa toimittaessa olisivat muuten saavuttamattomissa, jäämättä varkaudesta kiinni ja tulematta rangaistuksi (esim. kehitysmaista tuotavat halvat ruokatarvikkeet ja hikipajoissa väsätyt edulliset hyödykkeet).

Opettajamme pienessä kyläkoulussamme muisti aina korostaa mielilausettaan "ei ole vapautta ilman vastuuta". Lasku tulee aina jotain kautta jollekin, ei tosin aina oikeaan osoitteeseen. Moraalin eli yhteisten sopimusten rikkominen puolestaan perustuu herkulliselle ajatukselle siitä, että kuoritaan vain kermat kakusta, eli otetaan vapaudet ja jätetään se kuiva ja känttyisä vastuu muiden mutusteltavaksi.

Moraalista puhutaan usein keinotekoisena säännöstönä, jota se tottakai onkin. Moraalisäännöt pyrkivät rajoittamaan montaakin sellaista toiminnan muotoa, joka esim. eläinmaailmaa tarkastelemalla osoittautuvat sangen luonnolliseksi. Eläimille on oman hyvän takaamiseksi ihan normaalia varastaa ruoka toisen suusta, jättää lajitoveri kuolemaan että oma nahka pelastuu, panna niin montaa kumppania kuin mahdollista omien geenien siirtymisen tai mahdollisimman monipuolisen perimän takaamiseksi sekä tappaa surutta lajitoveri joka uhkaa omia etuja.

Ihminen toki harjoittaa kaikkia näitä edellä mainittuja luonnollisia "paheita" hyvinkin ahkerasti. Yhteistä hyvää ja kapasiteettia lisäävän liittoutumisen ja edes jonkinlaisena kaaoksen rajoittamisen edellytyksenä on kuitenkin ollut se, että egoistisia tarpeita rajoitetaan yhteisillä sopimuksilla, eli lailla ja moraalilla.

Moraali on häilyvä käsite. Se on liitoksissa omaan aikaansa ja silloin vallitseviin käyttäytymisen muotoihin sekä tapoihin. Mikä toisena aikana on niin moraalitonta, että rangaistuksena on yhteisön ulkopuolelle sulkeminen, voi toisena aikana olla hyväksyttävää, jopa suotavaa. Kun Viivi oli vuosisata sitten sinkku ja viiletti savuisissa kapakoissa irtosuhteita keräilemässä, hänen päälleen syljettiin kadulla. Nykypäivän Viivi paistattelee sinkkuuden auringon loisteessa ja kesyttää mielin määrin boakäärmeitä kateellisten silmänmuljautteluista välittämättä.

Mitä mielenkiintoisin kysymys on se, löytyykö mitään universaaleja moraalisääntöjä joiden rikkomista ei voitaisi puolustella jonkun etuun liittyvillä selityksillä:

"Noo, minä nyt kolautin tuon Eliaksen hengiltä, kun se tuli minua päin pahan näköisenä rautakanki kourassaan " tai "Minä nyt nain sitä naapurin Patea aviomieheni Timon selän takana, kun Timo on aina töissä eikä anna minulle munaa tarpeeksi" tai "pistetään nyt äkkiä nuo kaikkensa antaneet työntekijät ilman mitään bonuksia pihalle, kun ollaan jo saatu käärittyä niiden selkänahoista mahdollisimman isot voitot sijoittajille" Sympatiat saattavat yllättäen kääntyä murhaajan ja huorintekijän ja jopa ihailtavaa liikevaistoa ja markkinoiden tajua osoittaneiden, voitot omiin taskuihinsa käärineiden puolelle, vaikka normaalisti kaikki ovat sitä mieltä, että tappaminen, pettäminen ja riistäminen ovat moraalisesti väärin.

Evoluutio perustuu idealle: "syö tai tule syödyksi". On kuitenkin ihmisiä, jotka eivät halua elää tämän periaatteen mukaan vaan vääntävät sen muotoon "syö ja tarjoa kaverillekin." Tosin epäitsekkyyskään ei ole aina niin epäitsekästä, kuin miltä vaikuttaa. Mielessä karvastelee helposti ajatus siitä, että voi joskus koittaa sekin päivä, jolloin leipä onkin sen tällä hetkellä nälkäisen kaverin kädessä odottamassa päätöstä jakamisesta tai yksin syömisestä.

Moraalittomuus toki toimii niin kauan kuin evolutiivinen voittoputki jatkuu. Hintana siitä voi olla se, että tiettyjä moraalisääntöjä jatkuvuutensa takeeksi vaativa yhteisö kokee sooloilun uhkaksi ja kääntää sooloilijalle selkänsä. Olisi kieltämättä uskomattoman herkullista, jos esimerkiksi valtion tukea nauttineilta, voittoja tehneiltä yrityksiltä voitaisiin ihan oikeasti periä kaikki maksetut tuet pois siinä vaiheessa kun yritys pistetään nahoiksi ja saadut voitot syydetään ulkomaalaisille keinottelijoille. Tai laskuttaa koulunkäynti ja muut ilmaiset edut kotimaan tomuja jaloistaan karistelevilta sikarikkailta veropakolaisilta. Tällainen kovakouraisuus tosin on suomalaisten kaltaisten poliittisten lällyköiden maassa mahdotonta. Valtamerten globaalit haikalat näykkivät Suomineidon rantavedessä lilluvia varpaita röyhkeästi, eikä kukaan tunnu mahtavan niille mitään.

Luin jostain kaupankäyntiä koskevasta moraalikeskustelusta ajatuksen, jonka mukaan moraali on pakollista luottamuksen synnyttämiseksi. Mikäli ei voi luottaa missään tilanteessa moraaliin, ei voi myydä eikä ostaa mitään. Kun kaikki ihmisten välinen toiminta on pohjimmiltaan kaupankäyntiä (rapsuta minun selkääni, niin minä rapsutan sinun), moraaliton ihminen päätyy lopulta vainoharhaiseen, karuun ja erakoituneeseen mielenmaisemaan jossa kaikki muut ihmiset koetaan uhkana, huijareina ja varkaina, joilta tulee puukkoa selkään heti jos keskittyminen herpaantuu. Tämähän on kaikessa karuudessaan tietysti "ihanteellinen" ja tervehenkinen kehittymisen kaari maailmassa, jossa kaikkien illuusioiden haihduttua on vain loppujen lopuksi niitä syöjiä ja syötäviä: Trust no one.

Suurin ongelma egoistisessa maailmassa lienee kuitenkin tuo alussa esille ottamani tylsyys ja sen lievittäminen. Hyvyys on tylsää, kiltteys on tylsää, uskollisuus on tylsää, väkivallattomuus on tylsää, varastamattomuus on tylsää, raittius on tylsää, terveellinen on tylsää ja etenkin oma terveys on ihan saatanan tylsää ja sitä on sen tähden pakko tuhota tietoisesti. Siltähän tämä vakavasti näyttää, kun tarkastelee mikä ihmisiä maailmassa kaikkein eniten tuntuu liikuttavan: moraalisääntöjen rikkominen, joka tekee elämästä mausteista, jännittävää ja yli-inhimillisen hauskaa.

Tulee aivan mieleen elokuva Fight Club, joka oli karusti piirretty ajankuva siitä, miten alas ihminen voi tylsyydessään ja mitään tuntemattomuudessaan vajota. On pakko saada turpaansa niin, että hampaat lentelevät, kun muuten mikään ei tunnu miltään ja kaikki on kuolettavan tylsää.

IHMISET SIIS OVAT KUSIPÄITÄ, KOSKA HEILLÄ ON MUUTEN LIIAN TYLSÄÄ!

Hyvin ruokittu ja tylsyyden välttämiselle perustettu egoismi siis pitää huolen siitä, että tylsyyden pelossa ryvetään vuosisadasta toiseen sotimisen, väkivallan, pettämisen, varastamisen, riistämisen ja huijaamisen suossa sen sijaan, että todella pyrittäisiin määrätietoisesti ja ylpeästi taistelemaan tylsäksi(?) koetun moraalisesti hyvän elämän puolesta. Ikävä juttu tässä on, samoin kuin huumeissa se, että mitä enemmän lisää volyymia tylsyyden välttämiseksi tehtäviin toimenpiteisiin, sen vähemmän mikään tuntuu miltään. Aina on vain mentävä kauemmas rajan taakse.

O tempora, o mores. Eivät ne ajat ja tavat loppujen lopuksi paljoa muutu vuosisadasta toisen kuljettaessa. Ihminen tulee olemaan aina ja iankaikkisesti se tylsyytensä mutalammikossa kieriskelevä sika, jonka on pakko poimia se yksi ainoa omena yhdestä ainoasta kielletystä puusta, vaikka olisi koko vitun viidensadan hehtaarin paratiisi täynnä muita puita pullollaan hedelmiä.

Aivan varmasti vielä jonain päivänä joku vallan kahvassa roikkuva kärsäkäs tuntee olonsa todella tylsistyneeksi ja painaa sorkallaan tylsyyden nujertaakseen ohjukset laukaisevaa nappia. Sitten ei ole enää kellään ainakaan tylsää.

Surullista, sillä tuntevan ja elämän ihmeellisyyteen uskovan, naiiviudestaan kynsin ja hampain kiinni pitävän ihmisen kohdalla tylsyyden tunteen välttämiseen voi riittää pelkästään se, että menee ulos ja tarkastelee haltioituneena auringonvalossa leijaavia lumihiutaleita.

The Ring of Bright Water

Posti toi minulle kauan kaipaamani ja haaveksimani kirjan, Gavin Maxwellin kirjoittaman The Ring of Bright Water -trilogian. Purkaessani sen kirjekuoresta ilahduin esteettisesti siitä, että laadukkaaksi jo etukäteen tietämäni sisällön lisäksi kirjan kannet olivat niin viehättävät: Etukannen valokuvassa nuori poika soutaa venettä, jonka partaaseen nojaa hassuilmeinen saukko. Takakannessa on kuva pitkäviiksisestä saukosta, joka teroittaa hampaitaan järsimällä puunkarahkaa. Värimaailma on mustavalkoinen ja kirjailijan nimi on painettu tyylikkäästi valkoiseen sointuvalla platinalla. Tulee ihan mieleen toinen lempikirjani: The Snow Leopard.

Tunnen mielihyvää jo pelkästään ajatellessani sitä laadukasta aikaa, jonka tulen kirjan parissa viettämään. Aihepiiriltään kirja kuuluu niihin minua kovasti kiehtoviin teoksiin, joissa kuvataan karuissa luonnonolosuhteissa liikkuvia tai eläviä ihmisiä. Heitä, jotka rakastavat sekä kunnioittavat luontoa ja kuvaavat kokemuksiaan ja ajatusmaailmaansa niin, että on kuin olisi heidän mukanaan.

Gavin Maxwell on yksi eniten jumaloimiani luontokirjailijoita, mm. Peter Matthiessenin, Vladimir Solouhinin, Vladimir Arsenyevin, Thor Heyerdahlin, Juri Rytheun ja Tsingis Aitmatovin rinnalla. En voi vastustaa kirjoittajia, joiden kirjojen sivujen välistä puhaltaa myrskytuuli, varisee erämaan hiekkaa tai pärskähtää suolavettä kasvoille. Selkeä kaunokirjallinen lahjakkuus kuuluu näiden edellä mainittujen suuriin meriitteihin mielenkiintoisesti kuvatun, seikkailurikkaan elämän lisäksi.

Maxwellin trilogia sisältää kolme kirjaa: Ring of Bright Water, Rocks Remain ja Raven Seek Thy Brother. Näistä kaksi ensimmäistä olen lukenut kauan sitten suomennoksina: Saukko, ystäväni ja Kalliot pysyvät. Pidin niistä todella paljon ja nyt olen viimein saanut ne kaikki omakseni, vaikken saisikaan missään nimessä hankkia itselleni lisää kirjoja kun adoptiokodin löytäminen entisillekin aiheuttaa päänvaivaa.

Kirjoissaan Maxwell kuvaa elämäänsä Camusfearnassa, syrjäisessä mökissä Skotlannin Ylämailla. Kirjoissaan hän käyttää asuinpaikastaan salanimeä, koska halusi pitää paikan yksinäisyyden ja eristyneisyyden koskemattomana, irtaallaan urbaanista elämästä. Hankkiutumistaan erakoksi Maxwell kuvaa eräänlaisena kapinointina aikuisuutta ja sen vankilamaisen kahlitsevia velvollisuuksia kohtaan. Vapaus, omaehtoisuus, luonnollinen aikakäsitys ja oma rauha ovat kirjailijalle pyhiä ja tärkeitä elämänarvoja, joita ahtaissa kaupungeissa kellon mukaan eläminen hänen mukaansa loukkaa syvästi. Täytyy myöntää, että olen tuosta hänen kanssaan hyvin samaa mieltä, vaikka olenkin toistaiseksi kaupungissa nalkissa.

Hyvin mielenkiintoista Maxwellin eristäytyneestä elämästä tekivät hänen epätavalliset lemmikkinsä. Hän nimittäin toi Irakin suoarabien pariin tekemältään matkalta mukanaan Mijbli-saukon, josta tuli hänelle kiehtova seuralainen. Tämä hauska veijari varasti todella hänen sydämensä, mitä ei nähtävästi voi sanoa hänen kohdallaan kenestäkään ihmislajin edustajasta. Kun Mijbli tunnistettiin Lontoon eläintieteellisessä yhdistyksessä (London Zoological Society) ennen nimeämättömäksi saukkojen alalajiksi, Maxwell sai nimensä mukaan lajimääritykseen: Lutrogale perspicillata maxwell. Toisen, afrikasta tuodun saukkonsa Edalin Maxwell adoptoi eräältä tohtorilta, sillä saukon kohtalona olisi ollut muuten joutua eläintarhaan.

Sen lisäksi, että Maxwell oli lahjakas kirjoittaja, hän myös maalasi ja valokuvasi. Hänen hienoja saukkokuviaan löytyy mm. Telegraphin artikkelista.

Lisään tähän saumaan huomautuksen, jonka paikkansapitävyys tulee karmaisevalla tavalla esille kirjassa Kalliot pysyvät: Saukot ovat ehkä ulkonäöltään ja käytökseltään tajuttoman suloisia ja viehättäviä, mutta ne eivät kuitenkaan ole mitään pöfföisiä ja paijattavia joka kodin lemmikkieläimiä. Niiden kanssa eläminen ei myöskään ole mitään disney-filmiä. Siitä huolimatta että saukot solmivat omistajaansa tunnesiteen ja saattavat olla mieluusti sylissäkin, voivat villit vaistot tai silkka kateus toista saukkoa kohtaan ottaa stressaavassa tilanteessa vallan. Jos saukolla menee herne nenään, voi kiukun kohteeksi joutuneelle käydä huonosti, kuten Terry Nutkinsille, joka työskenteli Maxwellin apulaisena. Saukko Edal suivaantui jostain syystä vierailulla olleeseen ihmiseen ja puri tätä nilkkaan sekä rouhaisi kahakkaan väliin menneeltä Terryltä muutaman sormen irti.

Gavin Maxwellin trilogiassaan kuvaama elämä ei muutenkaan ole pelkästään paratiisimaista luontoidylliä, vaan sisältää traagisia tapauksia ja surullisia kohtaloita. Etenkin trilogian loppupuolella tarinaan hiipivät mukaan synkät varjot. Koska en kuitenkaan halua pilata trilogian tarjoamaa lukunautintoa keneltäkään, en kerro juonesta tai tapahtumista tämän enempää. Elättelen vain toivoa siitä, että pääsen vielä joskus patikoimaan kirjan maisemiin, joiden kerrotaan peittoavan niitä muistuttavan Lapin mennen tullen.

Seuraavana intohimona minulla sitten onkin saada jostain käsiini kirjan pohjalta vuonna 1969 tehty elokuva.

GAVIN MAXWELLIN TUOTANTO:
Harpoon at a Venture (1952)
God Protect Me from My Friends (1956)
A Reed Shaken By The Wind - a Journey Through the Unexplored Marshlands of Iraq (1959)
The Ten Pains of Death (1959)Ring of Bright Water (1960)
The Otters' Tale (1962 ; a children's version of Ring of Bright Water)
The Rocks Remain (1963)
The House of Elrig(1965)
Lords of the Atlas: Morocco, the rise and fall of the House of Glaoua (1966)
Seals of the World (1967)
Raven Seek Thy Brother (1969)


ELÄMÄNKERRAT

The White Island by John Lister-Kaye (about the author's time working with Maxwell) (1972)
Maxwell's Ghost - An Epilogue to Gavin Maxwell's Camusfearna by Richard Frere, Victor Gollancz, (1976)
Gavin Maxwell, A Life by Douglas Botting (1993)
The Saga of Ring of Bright Water - The Enigma of Gavin Maxwell Neil Wilson (2000)

Osaavatko hirviöt nauraa?

Mielenkiintoinen kysymys tuikahti mieleeni nähtyäni erään loistavan pilavideon, joka sai minut pitkästä aikaa nauramaan vilpittömästi.

Osaavatkohan julmat, pahoihin tekoihin syyllistyneet hirviöt nauraa ollenkaan itselleen? Mahtaako heitä koskaan hihityttää, jos heistä tehdään pilaa? Onko heillä minkäänlaista komiikan tajua oman pateettisuutensa ja teennäisyytensä suhteen.

Charles Chaplinin omaelämänkerrassa väitettiin että Hitler olisi nähnyt Chaplinin Diktaattorin ja jopa pitänyt siitä.

Mitähän tämän linkkinä alla olevan videon päähenkilö mahtaisi tykätä nähdessään itsestään tehdyn hauskan parodian. Pitäisikö pokka?

SPEECH

Hammasrääkkärillä

Olen niitä ihmisiä, joille on lapsesta asti ollut jostain syystä kunnia-asia olla pelkäämättä hammaslääkäriä. Tämän taustalla vaikuttavat lapsuuteni hammaslääkärikokemukset. Kotipaikkakunnallani oli nimittäin hammalääkärinä pelätty "teurastaja", jonka nimen mainitseminen sai kauhun väreet vipeltämään jopa aikuisen ihmisen selkäpiillä. Selviydyin jo aika pienenä koululaisena hänen käsittelystään inahdustakaan päästämättä, jolloin tämä synkkä ja äkäinen mies kehui mukana olleelle äidilleni, että onpas reipas tyttö kun ei itkenyt yhtään. Palkkioksi sain kai jotain kiiltokuvia. Sen jälkeen ylvästelin kauhusta harmaina odotushuoneessa istuville tovereilleni kovalla sisullani ja kivunsietokyvylläni.

Äidilläni ei käynyt ihan yhtä hyvä tuuri. Hän joutui tämän teurastajan kanssa riitaan siitä, poistetaanko häneltä joku hammas kokonaan vai paikataanko. Äiti olisi halunnut hampaan pois, sillä se oli kai tosi huonossa kunnossa ja paikattu jo aiemminkin ilman tyydyttävää tulosta. Helposti syttyvä teurastaja oli suuttunut äidin eriävästä mielipiteestä niin paljon, että oli heittänyt instrumenttinsa kiukuissaan seinään ja häipynyt kesken operaation jäähtymään jonnekin. Teurastaja oli lisäksi kuuluisa siitä, että hän itketti töykeydellään ja tiuskimisellaan lapsia. Moni luokkatoverini tuli kyynelehtien ulos vastaanotolta, mutta minä puolestani pullistelin ylpeänä sillä, ettei minulle tehnyt tiukkaakaan selvitä käsittelystä ilmeen värähtämättä.

Se olikin siihen aikaan, kun hampaideni hermotukset eivät nähtävästi olleet vielä kehittyneet aikuisen tasolle.

Aikuisenakin olen mennyt tyynin mielin hammaslääkäriin, kunnes tuli se ensimmäinen painajaismainen kerta. Esiin kasvanut viisaudenhampaani päätettiin poistaa ja operaation paikkana oli Ylioppilaiden terveydenhuoltosäätiö.

Ennen operaatiota minulle tuputettiin diapamia, josko olisin vaikka hermostunut. Sanoin heille, että voivat pitää mömmönsä, sillä edes kämmeneni eivät olleet kostuneet jännityksestä. Minä kun elelin vielä autuaissa kuvitelmissa siitä, että suomalaisessa lääkärihoidossa potilaan ei tarvitse pelätä mielivaltaista kidutusta. Väärinpä luulin.

Operaatiota hoitava lääkäri kämmäsi heti aloittaessaan kitusteni puuduttamisen. Hän pisti puudutuspiikin verisuoneen, jolloin piikin sisältämä adrenaliini hilpaisi sydämeeni ja aiheutti aika mielenkiintoisen pulssinnousun sekä lähes tajuttomuuden. Muistelisin menneeni jousenkaarelle toimenpidetuolissa ja sopertaneeni henkeäni haukkoen mustaan kaivoon pudotessani että nyt muuten tuli tosi, tosi, tosi huono olo. Hoitajat nostelivat koipiani ylös ja käskivät hengittämään rauhallisemmin, etten hyperventiloisi. Oli joo rauhallinen hengittely tosi helppoa, kun sydän tikitti kuin palokärki puussa.

Tästä tupeksinnasta seurasi mielivaltainen päätös toimenpiteen jatkamisesta kaikesta huolimatta. Lääkäri tuli siihen tulokseen, ettei voinut antaa minulle yhtään enempää puudutusainetta pelätessään että saan jonkun rajumman reaktion. Niinpä hän sitten alkoi teurastaa viisaudenhammastani käytännöllisesti katsoen ilman puudutusta.

Kipu oli sanoinkuvaamaton. Toimenpiteestä alkaa olla aikaa jotakuinkin kahdeksan vuotta, mutta silti se herättää minussa kuolemankauhua tulvillaan olevat muistot. Se, että leukaluusta revitään puuduttamatta irti isojuurinen hammas, tuntuu juuri siltä kuin voi vain kuvitella jonkin ruumiinjäsenen hitaan irtileikkaamisen tuntuvan. Lääkäri käsitteli leukaluutani sellaisella väkivaltaisella volyymilla, että hyvällä tuurilla olisi voinut aiheuttaa murtumia. Se, että huohotin kauhusta puolitajuttomana ja ruumis tuskasta mutkalle vääntyneenä, ei lääkäriä hätkäyttänyt hän vain tiuski käskyjä pitää suu auki ja repi leukojani erilleen kovakouraisesti. Vieressä touhuava hoitaja sen sijaan näytti hyvin huolestuneelta ja kehotti minua tuon tuosta hengittämään etten menisi tajuttomaksi. Jostain syystä mieleni videoscreenille tulvi kuvia keskitysleireistä ja hirvittävistä kokeista, joita niillä tehtiin ihmisuhreja käyttäen.

Hammas saatiin irti ja operaatiosta sivuhuoneessa jääpussin kanssa järkyttyneenä toipuessani sain kuulla hoitajalta, että hänen mielestään lääkäri oli mokannut ja homma oli mennyt täysin käteen. Melkoisen harvinaista kuulla ammatiharjoittajan tunnustavan tuollaista potilaan kuullen. Olin niin nössö ja tyhmä, etten tehnyt tapauksesta hoitovirhevalitusta. Myöhemmin toista viisaudenhammasta poistattamaan mennessäni sitten valitin siitäkin edestä ja sanoin, että edelliskerta ei saa toistua tai hyppään kesken operaation ikkunasta. Sain kuulla, että minua silloin hoitanut lääkäri oli mokaillut enemmänkin ja hänestä oli tehty useita valituksia. Minun ja muiden opiskelijoiden onneksi hän oli lähtenyt jonnekin muuanne harjoittamaan natsikokeitaan. Sillä kertaa viisaudenhammastani poistamaan käynyt lääkäri otti puutumattomuuteni todesta ja iski minuun ilman mitään ongelmia sellaisen kokonaamapuudutuksen että en tuntenut hampaan poistossa mitään ja puoli päätäni oli tunnottomana iltaan asti. Kiitos hänelle siitä. Ammattilainen on ammattilainen.

Eilen sitten taas päädyin hammaslääkäriin minua jo pidempään vaivanneen hampaan vihlonnan takia. Yritin tehdä selväksi, että hammas on todella KIPEÄ ja vihlonta jotain sellaista, mitä en pysty parhaalla tahdollanikaan kestämään. Kylmän tai kuuman nesteen juominen aiheutti sellaisia kouristuksia, että silmissä pimeni. Selostuksiani ihmeemmin kuuntelematta lääkäri ruiskautti vihlovaa hammastani kylmällä vedellä ja sai aikaiseksi melkoisen kastematokiemurtelun. Jopa suusta nestettä imevän letkun viima tuntui sietämättömältä. Tästä huolimatta lääkäri halusi kokeilla hammasta päällystävän paikan poraamista ilman puudutusta, testatakseen onko paikan alaisessa hampaassa jotain vialla. VOI VITTU MIKÄ ÄLYNVÄLÄYS! Hän ei kuulema ehtinyt edes koskea poralla hampaaseen, kun primitiivireaktiona laukeava torjuntaliikkeeni tempaisi sekä hänen värkkinsä, että kätensä huishelvettiin suustani. Kipu oli niin kova etten mahtanut reaktiolleni mitään. Minusta tuntui kuin joku olisi työntänyt ahjossa kuumennetun veitsen silmämunaani. Päässä välähti kirkas valo ja silmistä purskahtivat kyyneleet. Hammashermokipu vain on jotain sellaista, mitä viimeiseksi maailmassa siedän. Onneksi lääkäri vakuuttui tuon jälkeen tekemään toimenpiteensä puudutuksessa. Hyvä, sillä ties minkä rannekaatoheiton tai hermopistehyökkäyksen olisin hänelle refleksinä tehnyt jos hän olisi koittanut vielä kerrankin ilman.

Diapameja tai muitakaan tajuntaan vaikuttavia lääkkeitä en suostu tästä eteenpäinkään syömään missään lääketieteellisessä operaatiossa, sillä pelko on eri asia kuin kipu. Ei minua varsinaisesti pelota ja jos pelottaakin niin sen kanssa tulen mainiosti toimeen. Mutta täysi suojattomuus arkoihin hermoratoihini kohdistuvalta kivulta on jotain sellaista, mitä minun on kerta kaikkiaan mahdotonta niellä käydessäni sivistysvaltiossa lääkärillä hoidettavana. Vaikka kuinka olisin pelkäämättä, kipu ei katoa minnekään. Antaisin mieluummin hakata itseäni vaikka pesäpallomailalla kuin sietäisin hammashermoon tyntyvää poranterää ilman puudutusta.

Enkä enää taatusti koskaan ylvästele kivunsietokyvylläni tai hymähtele ihmisille, jotka pelkäävät hammaslääkäriä, niin kuin tuli lapsena tehtyä. Nykyisellään saatte kaiken vilpittömän myötätuntoni.

Haisulit

Tavallinen päivä töissä. Tavallinen ihminen tulee asioimaan kanssani. Palvelualttiin ja ystävällisen kestohymyn väläyttämisen sijaan olen vähällä pudota tuoliltani ja kieriä taintuneena tiskin alle yökkimään.

Sieraimiini taistelunorsun lailla rynnistävä löyhkä on niin voimakas, että yli puolen metrin hajurako ei riitä. Lemu on niin äkeä ja päällekäypä, että joudun väenväkisin pakottamaan kasvoni peruslukemille välttääkseni loukkaavan inhon nyrpistyksen ja kavahtamisen taaksepäin. Silmiin kihoaa vettä. Toivon että nenässäni olisi pyykkipoika tai pumpulitukot. Toivon, että voisin huomauttaa asiasta ystävällisesti ja loukkaamatta, pyytää peräytymään ainakin metrin verran, mutta en voi.

Haisuli ei kuitenkaan ole siltojen alta ihmisten ilmoille ryöminyt puliukko tai millään muullakaan tavalla mädäntynyt yksilö. Ihan tavallinen, siististi pukeutunut, kohteliaasti käyttäytyvä ihminen, jolla on varmaankin dödöä kainalossa ja parfyymia tai partavettä korvan takana. Silti hän löyhkää kuin kasa näädänraatoja.

Niin. Tätä te ketjupolttajat ja etenkin kotonanne sisätiloissa tupakoivat, ette varmaan koskaan muista tai ajattele. Anteeksi vaan, mutta te haisette pääsääntöisesti aivan helvetin pahalle. Vaatteenne haisevat, ihonne haisee, hiuksenne haisevat ja henkenne haisee. Haisette koko ihminen niin, että perässänne leijaa pitkä mörkömäinen löyhkälaahus. Lähellänne olo on tupakoimattomalle ja normaalin hajuaistin omaavalle ihmiselle sietämätöntä. Allergiaa tai astmaa sairastavalle tämä vastaa melkein sitä, että iskee nyrkillä palleaan niin että ilmat lähtevät pihalle. Harjoitatte tietämättänne pahemman laatuista väkivaltaa.

Haisette samalta, kuin iso tuhkakuppi johon on kaadettu vettä ja hämmennetty. Tuotte mieleen ongelmajätteet ja tehtaiden karstaantuneet piiput. Vanhojen autojen pakoputket. Lämmityslaitoksen uunin, johon on kaadettu poltettavaksi kaikki mahdollinen. Ominaishajunne ei tosiaankaan ole kovin miellyttävä elämys kanssaihmisillenne.

En syytä teitä siitä, ettette usko minua tai tiedä että olen oikeassa. Silloin kun vielä itse poltin, minulle oli aidosti mystinen arvoitus se miten äitini tiesi minun polttavan. Vaatteeni eivät mielestäni haisseet sen enempää kuin henkenikään, kävinhän toki teinin hygieniaraivolla joka päivä suihkussa ja vaihdoin vaatteita todella usein. En tietenkään haistanut mitään, kun olin kerta tainnuttanut polttamalla oman hajuaistini. Polttajana tupakansavuun jopa assosioitui monta miellyttävää elämänhetkeä ja siksikin oli vaikeaa uskoa käryttelyn haisevan kaamealle. Eikä silloin tullut mieleenkään miettiä, miksi raitis vierustoveri vaihtoi kärsivän näköisenä paikkaa tai opettaja nojautui tuolissaan taaksepäin. En myöskään ymmärtänyt miksi ihmiset mulkoilivat pahasti, jos marssin sätkä huulessa heidän ohitseen. Nykyisin mieleni tekisi piestä tai kuristaa jokainen, joka pakottaa minut esim. edellä tai ohi kulkiessaan nielemään savujaan.

Meitä tupankanvastustajia vaaditaan aina olemaan suvaitsevaisia ja pitämään mielipiteemme omina tietoinamme. On muka loukkaavampaa vaatia oikeutta puhtaaseen hengitysilmaan kuin vaatia käryttelijää poistumaan reviiriltä. Minusta se on perseestä.

Eipä teitä varmaan tämäkään paljoa liikuta, mutta tulipahan sanottua. Antakaa anteeksi jos en teitä kohdatessani pysty pitämään naamaani peruslukemilla. Toivotan teille vilpittömästi raikkaampia aikoja.

Kopi Luwak - Maailman kallein kahvi

Äidille syntymäpäivälahjaa etsiskellessäni löysin jo itse aiemmin lukemani Stewart Lee Allenin kirjan Paholaisen juoma. Senpä sitten lähetin paketissa ja pääsin kuukautta myöhemmin kuulemaan mitä mieltä äiti oli lahjasta ollut.

Kirja oli saajansa mielestä mainio, kahvikissuus kun kulkee meillä suvussa. Äiti oli riemastunut ja kauhistunut kunnolla kirjan esittelemästä maailman kalleimmasta kahvista Kopi Luwakista. Oli meinanneet kuulema kahvit jäädä siltä päivältä juomatta, kun äiti oli pohtinut epäuskoisena tämän merkillisen juoman merkillistä valmistusprosessia.

Kopi tarkoittaa indonesian kielellä kahvia ja Luwak sivettikissaa. Kopi Luwak valmistuu siten, että sivettikissa syö ensin normaaliin ravintoonsa kuuluvia punaisia kahvinmarjoja. Kahvin pavut kulkeutuvat sivettikissan ruuansulatuselimistön läpi ja poistuvat luonnollista tietä ulos. Paikalliset sitten keräilevät sivettikissan kikkareita ja noukkivat pavut niistä talteen. Pavut myydään kahvinvalmistajille.

Sivettikissan suoliston läpi kulkeutuminen ja entsyymien aiheuttama käyminen lisäävät papuihin mielenkiintoisen aromin. Siinä kerrotaan olevan vivahteita suklaasta tai karamellista. Joidenkin mukaan maku on eksoottinen, ummehtunut ja multamainen. Joka tapauksessa makua arvostetaan niin paljon, että tämän kahvin pavuista maksetaan maailmassa kallein kilohinta.

Äiti ei olisi äiti, ellei hän olisi ruvennut huumorimielellä pohdiskelemaan että harmi kun tuli annettua itse kasvatettu kahvipensas pois. -Olisihan heillä toki vanha Mikko-kissakin auttamassa mielenkiintoisten kahvikokeilujen suhteen. Naapuri totesi, että hän sitten tietää kieltäytyä kahvikutsusta siinä vaiheessa kun näkee, että Mikon maha on kuralla. :)

KOPI LUWAK

Lo-li-ta

Blogistaniassa kopiteltiin ja viskeltiin vuodenvaihteen tienoilla toisiaan kuumalla perunalla nimeltä pedofilia. Keskusteluissa ei ollut kyse pelkästään lain rajaamasta rikoksesta, vaan myös siitä, että aina vain nuorempia ja nuorempia (tyttö)lapsia pyritään seksualisoimaan esim. mainonnan keinoin. Lolitakulttia niin kritisoitiin kuin puollettiinkin. Yhtään kertaa ei tosin tullut vastaan kiihkeää keskustelua siitä, miten sopivaa ja asiallista jonkun kurttuisen, viimeisen myyntipäivänsä ohittaneen mummon on jahdata juuri ja juuri alusuntuviaan kasvattelevia nuoria poikia.

Keskusteluissa itse asiaa tärkeämmäksi kiistakapulaksi näytti nousseen tunteita kiihdyttävä ikuisuusongelma siitä, saako sanoa ääneen, että pedofiliaa harjoittavat tai pedofiilisia fantasioita omaavat ovat keskimääräistä useammin juuri tiettyä sukupuolta, ilman että kaikki terveet kyseisen sukupuolen edustajat saavat potentiaalisen sairaan leiman otsaansa.

Sen tähden etukäteisohjeistukseksi niille, jotka jo haukkaavat keuhkojaan täyteen karjuakseen, että taas meitä KAIKKA tietyn sukupuolen edustajia syyllistetään lapsia raiskaaviksi pedofiileiksi: LUKEKAA AJATUKSELLA! Ensinnäkin, puhun TÄSSÄ tekstissäni lain mukaan vähintään 16 vuotiaista ja sitä vanhemmista, lukuunottamatta kirjallisuudesta esiin nostamiani esimerkkejä. Eli en niistä jotka rikkovat lakia, vaan niistä, jotka rikkovat enemmänkin näkymättömiä sopivaisuussääntöjä. Toisekseen, käytän esimerkkeinäni sekä naisia että miehiä. Kolmannekseen, en yksisilmäisesti syyllistä ketään, vaan pohdiskelen kriittisesti nuoren ja huomattavasti vanhemman ihmisen välisen ihmissuhteen ongelmakohtia, peräten eritoten aikuisen ihmisen tietoista vastuuta teoistaan ja niiden vaikutuksista. Jos sanat mies tai nainen teitä tekstissäni häiritsevät, voitte kuvitella niiden tilalle vaikka vihreän ja punaisen marsilaisen jos se teitä ilahduttaa mies/nainen dikotomiaa enemmän. Lolitalle en keksinyt maskuliinista vastinetta, Unni Drougge tosin ehdottelee kirjassaan päähenkilöönsä liittyvää jokeltavaa sanaleikkiä Jo-jo-Jokke, joka ei tietysti heikon tunnettavuutensa vuoksi toimi ilman intertekstuaalisia alaviiteselityksiä.

Kimmokkeen tähän päreeseen sain siitä, kun törmäsin Maalaisen blogissa vanhemman miehen esittämiin puolusteluihin sille, miksi muka olisi hyväksyttävää ja luonnollista jaagata itseään reilusti nuorempia naisia. Hän oli sitä mieltä, että pedofilisoituvaan kulttuuriin kohdistettu kritiikki ja lolitanjahtaajien syyllistäminen kumpuavat pelkästään vanhenevien ja viehätysvoimaansa kovaa vauhtia menettävien naisten kaunasta nuorempien naisten suurempaa vetovoimaa kohtaan. Tuo väite alkoi tuntua sitä omahyväisemmältä, itsekkäämmältä ja loukkaavammalta, mitä pidempään sitä makustelin. Ihan kuin vanhemmilla naisilla ei muka olisi mitään henkilökohtaista elämänkokemusta, näkemystä ja tietoa, jolle moralisointinsa tai varoituksensa perustaa.

Mies kirjoittaa näin:

Nuori seksuaalisuus voittaa useinkin aikuisen. Siinä on raikkautta ja ujoutta, maailma ei ole vielä murjonut, painovoimalaki ei vaikuttanut.

Tuo huomautus toi mieleeni monenlaisten ajatusten tulvan. Ensimmäiseksi mieleeni muistui Akseli Gallen-Kallelan maalaus Aino, jossa nuori nainen hukuttaa itsensä mieluummin, kuin joutuu veneestään kurkottelevan vanhan Väinämöis-kääkän käsiin. Tämän vastakuvana välähti MeNaiset-lehden mainoskampanja, jossa Gallen-Kallelan taulu olikin kuvattu uudestaan siten, että vanha (muttei tietenkään yhtä vanha kuin Väinämöinen) nainen kurkotteli veneestään nuorta kauhistunutta untuvikkopoikaa. Seuraavaksi muistelin puistatuksen- ja säälinsekaisia vaikutelmiani Vladimir Nabokovin kirjasta Lolita sekä Unni Drouggen kyseiselle kirjalle kirjoittamasta käänteisestä allegoriasta Hella Hell:in tunnustukset. Ajatusteni kehä päättyi erääseen söpöä, suurisilmäistä ja pitkätukkaista animehahmoa muistuttavaan, juuri ja juuri täysi-ikäiseen tyttöön, joka kerran lojui todella liikuttavan, hylätyn kissanpennun näköisenä nojatuolissa. Hän odotti vaaleanpunaisena huutomerkkinä, että hänen lähes kolmekymmentä vuotta vanhempi, välinpitämättömästi käyttäytyvä "poikaystävänsä" suvaitsisi irrottautua äijäkavereidensa juttuseurasta huomaamaan hänet. -In her dreams, todellakin...

Keskustelupalstoilta repesi vielä nuoren lihan haluttavuudemmuuden luonnollisiksi perusteluiksi mm. ylivoimainen kauneus, huomattavasti suurempi aktiivisuus miesten perässä juoksemisen suhteen, sekä se etteivät nuoret naiset ole vielä ehtineet tulla miesvihamielisiksi ja antautuvat mielellään hallittaviksi sekä huolehdittavaksi, jolloin miehet saavat tyydyttää mielin määrin huolenpitoviettiään. Näiden perusteluiden pohjalta voinkin sitten huomauttaa, että touhu kuulostaa mieluumminkin lelun ostamiselta, kuin aidon ja tasavertaisen ihmissuhteen luomiselta.

Koska itsellänikin on kokemusta melkoisella ikäerolla varustetuista suhteista siltä ajalta kun olin nuorempi ja hatarammalla aivokapasiteetilla varustettu, en voi olla ottamatta esiin mielenkiintoista kysymystä vastuusta. Kokemuksieni perusteella voin nimittäin väittää, että siinä, missä teini-ikäinen rakastaa hulluna niin että veri sydämestä tirskuu, voi vaikkapa tuplasti vanhempi ja elämän realiteetteja kantapään kautta opiskellut kyynikko pitää moisia tunnekuohuja naurettavana ja tarpeettomana teatterina, jota voi marionettimestarina manipuloida. Toki raikkaan suloinen tuttifruttikaramelli maistuu kelle vaan, mutta kimalteleva käärepaperi ei tietenkään ole avaamisen jälkeen ajattelemisen arvoinen, vaan joutaa roskiin. Roskiin joutuminen ei ole kivaa minkään ikäisestä, mutta erityisesti nuorella se voi johtaa epätoivoisiin tekoihin, itsevihaan ja rajuihinkin psyykkisiin kriiseihin, joiden suhteen vanhempi voi kohauttaa välinpitämättömästi olkapäitään: mitäs läksit, tämmöistä tää kuule on.

Älyllisestä tasa-arvosta ei myöskään ole mitään toiveita, kun vanhempi voi aina oikeassa olevan isi-/äitihahmon valtuudet lupaa kysymättä ottaen tukahduttaa kaikki perustellutkin vastaväitteet sanomalla nuoremmalleen, ettei tämä tiedä elämästä vielä yhtään mitään. Niin kuin ei todennäköisesti tiedäkään. Joskus pelkkä strateginen huomiotta jättäminen tai alentuva hymy riittää osoittamaan syliin kinuavalle "kakaralle" oikean paikkansa. Tähän sopii oivallisesti mielikuva koiranpennusta joka "nyyhkyttää" otsa rypyssä "paikkaa" hokevan isännän perään, pää tassuille painettuna.

Kysynkin nuoren lihan mieltymyksiään puolustelevilta, että millä oikeudella he asettuvat etuoikeutettuun asemaan, jossa sitten saavat mielin määrin poimia näitä raikkaita ja turmeltumattomia ruusuja elämän likaamilla käsillään? Luulevatko he, että ruusunnuput eivät muka kuihdu sen jälkeen kun niiden varsi on katkaistu? Samat tyypit, jotka mankuvat siitä että ikä pilaa nuoren ihmisen tekemällä näistä vihamielisiä, kriittisiä ja omapäisiä, saattavat hyvinkin olla vastuussa siitä että alunperin hyvinkin avomielinen, raikasta rakkautta tulvillaan oleva nuori ihminen on vanhemmalta nenilleen saamisen jälkeen muuttunut murhaavan kyyniseksi ja veemäiseksi bitchiksi. Tämä logiikka kuulostaa ihan samalta, kuin maapalloa saastuttavan ihmisen unelma siitä että varmasti löytyy avaruudesta uusiakin planeettoja saastutettavaksi. Tai pilalle hemmotellun lapsen vaatimukselta saada aina uusi lelu rikkoutuneen tai tahallaan rikotun tilalle.

Vai onko kyse sittenkin koiran kouluttamisesta? Otetaan aina uusi suurisilmäinen koiranpentu ja kokeillaan jos siitä saisi koulutettua tarpeeksi tottelevaisen. Kerrankin jos pentu uskaltaa näyttää hampaitaan tai kieltäytyä antamasta t(u)assua, niin johan tulee kenkää. Vanhempi ihminen ei ole enää niin täysin tunteidensa vietävissä ja voi pelata hyvinkin julmaa valtapeliä sellaisen tunteilla, joka ei ole vielä havahtunut ein sanomisen, rajojen vetämisen ja ihmisarvon vaatimisen tarpeellisuuteen.

Mikä voisikaan ihmissuhteissaan itsekkään ja laiskan ihmisen mielestä olla sadistisesti kiihottavampi ajatus, kuin elävä masturbaatioväline, joka on pehmeää vaaleanpunaista muovailuvahaa. Sellainen, joka tekee mitä ikinä vain iljetään pyytää ja joka tukahduttaa äärettömässä ihailussaan kaikki omat tarpeensa. Lelulle ei tarvitse luvata mitään, lelua voi tavata silloin kun itselle sopii, lelu suostuu mukisematta haaremin jatkeeksi, eikä lelu uskalla hylätyksi tulemisen pelossa valittaa, vaikka sitä kävisi vain hätäisesti sutimassa matkalla töistä aviopuolison luo kotiin.

Henkisesti kypsymätön nuori ihminen luulee helposti tulevansa enemmän rakastetuksi ja hyväksytyksi olemalla tottelevainen ja omaksumalla itseensä ihastuksensa piirteitä ilman kyseenalaistamista. Pateettinen apinoiminen lienee jokaiselle omaa nuoruuttaan tarkastelevalle tuttua, mutta se on terveellistä jättää taakseen aikuisiän kynnyksellä, mikäli haluaa koskaan kasvaa omaksi itsekseen. Vanhempi ihminen voisi nuorempaa sormensa ympärille kieputtaessaan miettiä kaksi kertaa esimerkiksi sitä, onko erityisen eettistä kopioida kalkkerilla tyhjälle taululle kaikki omat paheensa

En muuten osaa edes arvioida kuinka montaa ihmistä aidosti huvittaa seurustella täysin epäkriittisen peilikuvansa kanssa? Minulta ainakin hajoaisi pää hetkessä, jos kumppanini jäljittelisi käytöstäni tai olisi kaikesta samaa mieltä kanssani, kun pelkäisi että muuten suutun ja jätän.

Ehkä sitten vain on olemassa ihmisiä, jotka pitävät itsensä eduksi kääntyvää henkistä epätasa-arvoa, lapsenvartaloa, mahdollisimman suurta kokemattomuutta, apinointia ja täydellistä alistumista kiihottavana. Itse puolestani kuulun niihin, joita pelkkä ajatuskin roimasta ikäerosta kammoksuttaa aidosti. Unni Drouggen kuvailema, tunnistettava hapantuneen maidon kaltainen nuorten teinipoikien liepeillä leijuva tuoksu, joka kiihottaa kuvitteellista päähenkilöä Hella Helliä, on omasta mielestäni etova ja antaa varoittavan signaalin siitä ettei sen kantaja ole todellakaan aikuisten kastiin kuuluva, vaan hädin tuskin äitinsä rinnoilta vieroitettu.

Vielä yksi oljenkorsi, johon lolitanjahtaajat takertuvat, on se että kun ne nuoret niin innokkaasti tuppautuvat seuraan ja käyvät melkein väkisin käsiksi. Tuota en toki lähde kiistämään. Aivan varmasti nuoret ihmiset tyrkyttävät itseään ja jahtaavat itseään vanhempia jopa hyeenan sinnikkyydellä. Pointti onkin siinä, mitä valintoja vanhempi ja siten myös monin verroin enemmän vastuussa oleva ihminen tekee. Omenaa ei ole mikään pakko poimia vaikka se putoaisi puusta päähän.

Olen itsekin kerran joutunut tilanteeseen, jota en ollut uskoa todeksi: minua 12 vuotta nuorempi alaikäinen sälli alkoi pörrätä kiinnostuneena ympärilläni. Olin kuoriutua öklötyksestä nahoistani, kun tajusin että se kersa tosiaan oli ihastunut minuun. Tilanteesta teki vielä monin verroin ällöttävämmän, kun kysyin tältä selvästi lasten joukkoon kuuluvalta sälliltä hänen ikäänsä ja sanoin omani kajauttaakseni ns. pesäpallomailalla hänen tajuntaansa, että älä edes unissasi kuvittele. Ikäkysymystäni kommentoidakseen tuttavani vittuili viereltäni, että "ehdottomasti liian nuori ainakin sinulle." Ihan kuin minä olisin ollut se kiinnostunut osapuoli ja sen takia kyselisin moista, mahdollisuuksiani laskeskellen, huuliani nuoleskellen ja ryppyisiä käsiäni himokkaasti hieroskellen! Nyäägh! Loputkin nahkoistani lähtivät kuoriutumaan tuon kommentin jälkeen. Pedofiiliseen edes hienonhienosti viittaavat taipumukset kuuluvat minun arvomaailmassani äärimmäisen halveksuttavien piirteiden joukkoon. Tosin myöhemmin tuolle äärikiusalliselle episodille jo saattoi mustan huumorin puitteissa nauraakin, kun pohdimme mikä on pedofiilin vastakohta: kenties gerofiili?

Tunteilleen, rakastumiselleen ja fantasioilleen ei juurikaan voine mitään, mutta on eri asia pitää ne päänsä sisällä kuin käydä niitä aktiivisesti toteuttamaan. Ehkä jokaisen teinivuotensa ohittaneen sopisi kuitenkin pohtia muutaman kysymyksen verran omia motiivejaan ja vastuutaan, ennen kuin ajan enemmän tai vähemmän rypistämä käsi ojentuu ahneena ja itsekkäänä poimimaan kasteenraikasta ruusua:

Haenko lelua vai aitoa kumppanuutta? Aionko vain leikkiä aikani kuluksi ja vetää huulesta tyhmempääni sekä kokemattomaampaani, vai olenko aikuisten oikeasti valmis tarjoamaan aitoa rakkautta ja kunnioitusta? Annanko nuoremman elää rinnallani omaa nuorenelämäänsä diskoineen, fanituksineen, ihquiluineen, hengailuineen ja muine suloisine typeryyksineen vai vaadinko, että hän osallistuu kanssani vakavaan aikuiselämään, palvoo vain minua (eikä sano ääneen sanaakaan Antti Tuiskusta), pyhittää koko aikansa talouteni ylläpitämiselle tai uhraa pahimmassa tapauksessa nuoruutensa tulemalla lasteni äidiksi? Kunnioitanko ehdoitta nuoremman oikeutta tyhmiinkin mielipiteisiinsä vai painostanko hänet omaksumaan oman maailmankuvani? Painostanko häntä opiskeluvalinnoissaan, vai kannustanko häntä vapaasti hakemaan vaikkapa vaihto-oppilaaksi Australiaan. Ryöstänkö häneltä elämänkokemusten parhaimman kartuttamisajan vai annanko hänen viilettää vapaasti? Haenko itselleni vanhuuspäivien hoitajaa vai toivonko hänen lähtevän omille teilleen sitten kun alan pissiä alleni ja menettää muistini? Aionko siittää hänelle lapsia jaksamatta edes hoitaa heitä aikuiseksi?

Teille kaikille, jotka pidätte Vladimir Nabokovin Lolitaa kunnianosoituksena lolitanjahtaamiselle, suosittelen lämpimästi tutustumista Unni Drouggen Hella Hellin tunnustuksiin. Ehkä käänteinen allegoria pystyy osoittamaan selkeiten sen, mikä lolitakultissa haiskahtaa todella pilaantuneelta.

Spotta EJ på golvet!

Joskus entisaikaan julkisilla paikoilla näkyi kylttejä, joissa luki, että älä sylje lattialle. Minusta moiset kiellot olivat hassuja, sillä en voinut kuvitellakaan että joku olisi niin kuvottava ja häiriintynyt, että viitsisi sylkeä sisätiloissa minnekään muuanne kuin nenäliinaan tai lavuaariin. Sehän nyt vain on itsestään selvää, että se ei ole sen toivottavampaa toimintaa kuin lattialle runkkaaminen, kuseminen tai paskominenkaan, vaikka tottahan toki aina joku poikkeusyksilö niitäkin harrastaa.

Kielto lienee ollut varsin perusteltu niinä aikoina, joina jätkältä jos toiseltakin ruikahti mällisylki minne sattuu ja kulkutaudit levisivät kuin hyppykuppa. Käsittääkseni kielto on kuitenkin nykyaikana mennyt useammankin sukupolven selkärankaan, niin ettei siitä tarvitse enää erikseen muistuttaa. Ihmisille lienee opetettu joskus jotain käytöstapojakin?

En tosiaankaan ole koskaan päässyt näkemään niin aitoa törkymöykkymäisyyttä, jota pääsin todistamaan 2.6. perjantaina, matkatessani illalla Helsingin metrolla Mellunmäkeä kohti.

Yökötykseni aiheuttanut päähenkilö nousi metroon useita pysäkkejä ennen Kontulaa, noin kello yhdeksän kieppeillä. Hän oli samasa porukassa kahden itseään vanhemman miehen ja toisen ikäisensä, vaaleaan ruudulliseen takkiin pukeutuneen, kuulokkeita korvissaan pitävän naisen/tytön kanssa.

Huomioni luokattomalla käytöksellään kiinnittänyt henkilö oli ihan siistiin, mustaan villakangastakkiin ja valkoiseen kaulaliinaan pukeutunut, melko pienikokoinen ja puolipitkät tummat, hieman kihartuvat hiukset omaava nuori nainen/tyttö. Tytöllä oli kädessään kaljapullo, josta hän istuuduttuaan alkoi ottaa huikkaa.

Huolimatta siitä, ettei hän vaikuttanut olevan missään erityisen sekavassa tilassa tai kaatokännissä, hän lorpotti jokaisen kaljakulauksen jälkeen suustaan lattialle pitkän rihmaisesti roikkuvan räkäklöntin. En voinut olla tuijottamatta silmät renkaina. Jalkojensa juureen tyynesti valkovaahtoista räkälammikkoa pukeltavan ja muuten kavereidensa kanssa keskustelua normalisti jatkavan tytön käytös oli jotain niin yököttävää, että kaikki ihokarvani sojottivat inhosta ja kiukusta pystyssä.

Hassua kyllä, jopa spontaani oksentaminen olisi mielestäni ollut hyväksyttävämpää. Kun tämä kuvottava pikku räkäturpa jatkoi tyynesti räkänsä hallittua valuttamista käytävälle, sisälläni huusi ja kiljui raivostunut moralisti jonka olisi tehnyt mieli mennä kouraisemaan räkijää niskasta. Olisi ollut mukavaa pistää hänet kontalleen lattialle ja luututa hänellä räkäinen kohta puhtaaksi. Sitten olisin voinut kysyä, että luuleeko neiti lorppoturpa jostakusta olevan kivaa siivota hänen eritteitään julkisesta tilasta.

Mikäli hänen seurassaan olevat miehet eivät olisi olleet itseäni huomattavasti kookkaampia ja siten potentiaalinen väkivallan ja huonostikin päättyvän kahakan uhka, olisin varmasti avannut suuni. Silläkin riskillä, että tuo kävelevä pikku paska olisi saattanut hyvinkin tulla silmille. Ja jos olisi tullut niin olisi varmasti saanut ympäri korviaan oikein äidin kädestä.

Asetelman outous ja se, että nuo selvästi vanhemmat miehet eivät puuttuneet räkimiseen, saivat minut uumoilemaan mahdollista paritussuhdetta tai sitten huumeita, joilla moinen absurdi sikamaisuus olisi ehkä järjellisimmin selittynyt. Punnitsin kuitenkin mielessäni, että käytöstapojen puolustaminen oli ehkä sittenkin liian surkea syy joutua metromarttyyriksi.

Harvinaisen isolla liekillä leimahtaneen raivoni taustalla väikkyi rautatieasemalla metroa odotellessani näkemäni tummaihoinen, surullisen näköinen vanha siivoojanainen. Hän sai minut tuntemaan myötätuntoa ja kiukkua siitä, että suomessakin ollaan vähä kerrassaan ajautumassa Ranskassa näkemääni kuvottavaan herrakansa-orjakansa asetelmaan, jossa tummaihoiset siivoavat ja passaavat kun kermaperseille valkoisille ei paskahommat sovi. Jostain toki aina löydetään heikommin toimeen tuleva ja huonommalla palkalla palkattava ihminen, joka haluaa elättää itsensä työllä. Hänet sitten laitetaan siivoamaan näiden metrossa räkineen nuoren naisen kaltaisten paska-aivoisten, huonokäytöksisten ali-ihmisten räkää ja sotkuja julkisista tiloista.

Helvetti soikoon. Enpä muuta sano, kuin että olisi kerrankin ollut sähköpiiskalle tarpeellista käyttöä.