DSPS

Kello on 5.30 aamulla enkä saa unta. Voi yllätys, enpäs olisikaan taas millään uskonut että vinksahtanut unirytmini tulee takaisin heti kun asetumme taas arkipäivään (syvää ironiaa).

Vaan viimeinkin löysin myös kiintoisan selityksen siihen, miksi minua ei nukuta silloin kuin pitäisi. Minullahan on hittovie syndrooma, jolla on hieno nimikin. Aina olen tästä samasta "kärsinyt" eikä se säännöllisemmistä elämäntavoista lässyttämällä tästä miksikään parane. Mulla on DSPS. Ihan satavarmasti. Olen semmoinen nyctophiili ja Night Owl, nääs.

DSPS, Delayed sleep-phase syndrome on krooninen unen ajoituksen häiriö. Siitä kärsivillä ihmisillä on nyt, aina ja iankaikkisesti vaikeuksia mennä järjelliseen aikaan nukkumaan. Luonnollisesti siksi myös ankaria vaikeuksia herätä aamulla, niin kuin normaalit ihmiset tekevät.

Syndroomaan on toki olemassa lääkehoitoa, mutta se ei parane koskaan. Ei parane koskaan. Alleviivattuna. En ole jostain syystä yhtään yllättynyt.

Olen aina tiennyt, että sisäisessä kellossani on joku vakavasti otettava "häiriö" vaikka olen saanut kuunnella kohta 33 vuotta vittuilua siitä, että se unirytmi on vain itsestä kiinni. Ei ihminen sentään pienestä lapsesta pitäen jaksa tehdä sinnikkäästi kiusaa itselleen hangoittelemalla vuodesta toiseen normaalia elämänrytmiä vastaan. Tämmöinen vaan olen aina ollut ja tulen olemaankin. Siis häiriöhän minulla on vain siitä näkökulmasta, mitä pidetään yhteiskunnassamme normaalina. Itse olen sitä mieltä, että minussa ei ole tässä suhteessa mitään vikaa, vaan enemmistön joustamattomassa aikakäsityksessä. Tosin on aikoja, jolloin minua huvittaisi ihan oikeasti käydä nukkumaan ennen aamua. Pyöri siinä nyt sitten määrätön aika sängyssä hereillä ja kuole pitkästymiseen.

Syndrooman kuvaukseen sopien, meikäläisen varsinaisessa nukkumisessa ei ole mitään ongelmaa, vaan siinä että normaaliunirytmini nukahtamisajankohta sijoittuu aina pitkälle aamuyöhön. Silloin kun tunnen aitoa väsymystä, nukahdan sormia napsauttamalla. Jos saan nukkua, nukun tyytyväisenä 8-9 tuntia, herään pirteänä ja voin ihan hyvin.

Normaalissa työelämässä taipumuksestani on tietenkin haittaa. Pakotettu unirytmi syö minua monin verroin mikä näkyy kasautuvana väsymyksenä, tumpelointina ja sekavuutena. Kärsin siis koko ajan eräänlaisesta jet lagista. Monena yönä työviikosta pyörin sängyssä tuskaisena normaaliin nukahtamisajankohtaani asti, vaikka olisin kitannut viimeksi kahvia kaksitoista tuntia sitten. Seuraava päivä menee zombiena hortoillessa.

Mut heh. Onpahan tälle taipumukselle ainakin nimi, eikä vain äidin tiivistämä valitusvirsi "onko sinun aina pakko ähmällä valvoa, tuo on ihan sairasta jo, nyt ne valot pois ja heti."


Kello on kuusi ja linnut heräilevät, jokohan minuakin alkaisi nukuttaa.

Tekstin kuva on Kim Richardsonin maalaus Night Owl.

Demolition Derby

Minut tuntevat ihmiset vakuuttunevat siitä, että olen mennyt järjiltäni, viimeistään kuultuaan seuraavan tunnustuksen:

Olin viime perjantaina katsomassa Trumansburgissa Figure 8 Racingia ja Demolition Derbyä, eli autolla suoritettuja kilpa-ajoja, joissa pelti ruttaantuu, kura roiskuu ja puskurinpalat lentelevät. Olinpa uudelleen vielä sunnuntainakin, vaikka silloin minut houkutteli paikalle ensisijaisesti tilaisuus paijata laittoman suloisia pieniä ja isompiakin kilipukkeja.

Jänismiehen työkaveri ehdotti Trumansburg Fair nimiseen maalaisfestivaaliin osallistumista. Kyseisten pippaloiden illan kohokohtana oli "Midnight Maddness" eli romuralli, joissa testosteronia tihkuvat nuoret kollit pääsevät päristämään sielunsa kyllyydestä autoilla, joiden ei ole tarkoituskaan selvitä kisasta yhtenä kappaleena. Sattaa olla, että kisaan osallistui muutama naispuolinenkin, koska tuomari kuulutti, että tänä iltana selviää joko kisan "King or Queen", mutta ei heitä kypärien sisältä juuri erottanut. Sunnuntaina tosin joku nainen kävi pokkaamassa Demolition Derbyn osakilpailun pokaalin, pitkät hiuksensa vapaaksi kypärästään leiskauttaen.

Kasikilpailun ideana on ajaa kasinmuotoista lenkkiä ympäri ja ruhjoa enemmän tai vähemmän tahallisesti kanssakilpailijoiden auto ajokelvottomaksi. Demolition derbyssä taas peruutetaan päin toisia autoja, tavoitteena pelkästään niiden hajottaminen ja oman liikkeessä pitäminen.

Hyvä tekosyy sille miksi menin moista hulluuden huipennusta katsomaan, oli vaikkapa lehden mainos, jossa sanottiin tämän tapahtuman olevan mitä mainiointa terapiaa niille, joita on aina korvennut muiden ihmisten autopakkomielteet ja sairaalloinen autokeskeisyys. Tosin vielä parempi tekosyy oli se, että kaikkea pitää koittaa, paitsi kahvitonta aamua, jotta ainakin tietää mistä puhuu tai kirjoittaa. Jänismiehen työkaveri totesi virne suupielessään aitioon jonottaessamme, että tämä on sitten sitä aidointa amerikkalaista kulttuuria.

Kulttuuri sanan paikalle voinemme laittaa toki jonkin muunkin sanan. Helvetti saataisi olla ehkä yksi sopiva synonyymi tai harmageddon. Tunnelmaa on vaikeaa kuvata sanoin, eikä se välity edes ottamillani videopätkillä kovin hyvin, mutta meno oli kyllä tosi absurdia. Ja katsojat todella täpinöissään.

Ajokit olivat siis lailliset tieajonsa kauan sitten ajaneita, romuttamokelpoisia tuusia, joita kuskit olivat tuunailleet ja väritelleet mielensä mukaan. Autoista oli poistettu ikkunalasit ja kaikki turha sisätilatavara. Siis käänteinen pimp-my-ride. Ainakin yhdessä autossa näin kuljettajan oven kohdalle niitatun kiskonpätkän, mikä ei liene ollut lainkaan huono idea siinä vaiheessa kun kanssakilpailija töräyttää kylkeen. Autojen tehoa oli rajoitettu niin, että niiden vaihteista toimi vain ykkönen-kakkonen ja bensatankissa oli räjähdysvaaran takia löpöä vain noin viideksitoista minuutiksi. Kyllä niillä silti sai aika pelottavan möyryämisen aikaiseksi.

Oli autoja toki somistettukin hiukan. Joillakin roikkui ikkunanpielessä nalle maskottina, toisella ankka. Joissain autoissa oli oikein söpöjä maalauksia, kavereiden ja tyttöystävien nimiä sekä tervehdyksiä. Mainostipa yksi auto paikallista hammaslääkäriäkin iso hammas katollaan, mutta sille kävi aika köpelösti loppupeleissä, kun se syttyi palamaan.

Lähdön jälkeen autojen moottorit ulvoivat korvia särkevästi ja pian pelti rouskui. Autojen palasia (onneksi aika pieniä) lenteli yleisöön asti ja itsekin sain jonkun tunnistamattoman lentävän läystäkkeen osuman hiuksiini. Kentän soransekainen kurapaska lensi sutivien renkaiden alta kaaressa niin, että yleisössä yksi jos toinenkin sai päällensä ruskean nonparellikuorrutuksen. Suoja-aidat notkuivat ja autot rypistyivät kuin karamellipaperit törmäyksissä, menivätpä muutamat autot osittain päällekkäinkin. Ja autot jatkoivat toistensa nuijimista niin kauan kunnes vain pari liikkui.

Seurasin mielenkiinnolla höyryävistä, rusinoiksi rutistuneista ja mudan kuorruttamista autoistaan kömpivien kuskien kasvonilmeitä, yrittäen tulkita millaisen tunnekuohun moisella rusikoinnilla saa aikaiseksi. Toiset näyttivät tyytyväisiltä, toisia taas vitutti enemmän kuin kuuluisaa pikkuoravaa. Sen uskon, että adrenaliinia ainakin erittyy runsaasti ja tunnelmaa sopivasti korostavan helvetillisen ukkosmyrskyn ei ainakaan voinut syyttää vähentäneen perjantai illan jännityksen määrää.

Loukkaantumisiltakaan ei vältytty. Joku mies sai päin ajavasta autosta mojovan tällin autonsa kylkeen ja ilmeisesti rikkoi jotain käsivarrestaan. Hän hoipparoi ulos autostaan sekavan oloisena, olkapäätään roikottaen ja horjahti koppia ottavien palomiesten syliin sekä vietiin pois paareilla.

Sunnuntaina nähtiin kisojen näyttävin "erikoistehoste" kun erään auton tankista valuva bensa syttyi tuleen ja roihautti puoli autoa korkeisiin liekkeihin. Kuski kiipesi autostaan ulos pirun liukkaasti ja sitten vahdissa olevat palomiehet ryntäsivät vaahtosammutimineen hätiin. Liekit kävivät sen verran korkealla, että niiden lämpö tuntui kymmenien metrien päähän. Yleisö päästi yhdessä oikein klassisen OOOOOH -aallon. Se oli siis todella hullua. Varmaan hulluimpia juttuja mitä olen koskaan ollut katsomassa. Itsesuojeluvaistoni koputti minua hyvin kiihkeästi olkapäälle kysyäkseen, että olisiko syytä mennä hyvin paljon kauemmaksi, mutta sisäinen valokuvaajani patisti minua menemään lähemmäs paremman tilannekuvan toivossa. Ei minulla tosin mitään hätää ollut verrattuna esim. niihin, jotka olivat palosta muutaman hassun metrin päässä. Eivätkä edes lähteneet karkuun, kun roihua oli niin siistiä tuijottaa likeltä.

Kun perjantain 8- racingin voittaja julistettiin, salama iski hetkeksi aikaa koko paikan valot pimeäksi. Siinä oli kyllä ajoituksessa "nice touch", niin kuin Jänismies lohkesi lausumaan.

Perjantain Demolition Derby oli sitten kirjaimellisesti yhtä helvettiä. En muista seuranneeni koko ryttäyskisaa juuri lainkaan, sillä taivaankannen järjestämä ilotulitus vei kaiken huomioni. Tivolikokoisen maailmanpyörän takana taivaalla piirtyvä paksu salama oli aika komea näky ja mietin, että se taisi iskeä jo aika lähelle kun kerta pystyin ällistelemään sen paksuutta ja yksityiskohtia. Hurja ukkonen antoi tapahtumalle todella pelottavan tunnelman, jollaisen voin kuvitella olevan sodassa ja pommitusten keskellä.

On jännää katsoa, kun tuuli tarttuu pimeässä valoa vasten terävänä näkyvään sateeseen ja kääntää sen putoamissuunnan vaakasuoraksi. Se näyttää vähän samalta, kuin elokuvissa räjähdyksen pirstoman lasin sataminen. Tuollaisen kylmän vesisuihkun saaminen naamaan sokaisee ja saa vain vielä hetki sitten helteessä hikoilleen kropan nopeasti hytisyttävän kylmyyden valtaan.

Ennen muinoin rakastin ukonilmoja. Minusta oli ihanaa katsella niitä kotona ikkunasta ja tuntea kuinka jyrinä tärisytti ikkunalaseja. Mont Blancin ukkosmyrskyn jälkeen olen suhtautunut kyseiseen luonnonvoimaan paljon kunnioittavammin ja olen kehittänyt myös fobian jonka sisältö kuuluu "en todellakaan tahdo kuolla salamaniskuun." Näyttäisi vain olevan semmoinen jänski juttu, että kammostani huolimatta päädyn suojattomana keskelle ukkosmyrskyjä enkä ainakaan actionin kuumimmalla hetkellä ole sitä mieltä, että se on aivan huikean siistiä.

Oli niin lohduttavaa ja turvallista istua katsomossa fyysikkojen seurassa. He pohdiskelivat hetken, että mahtaako katsomon rakenne täyttää Faradayn häkin kriteerit ja tulivat siihen tulokseen, että turvassa ollaan. Ei-luonnontieteilijänä en sitten tiedä, minkä verran osinkoja metallirakenteissa kiinni olevilla metallipenkeillä istuvat katsojat saisivat persuksiinsa mahdollisesta salaman täysosumasta.

Amerikkalainen yleisö asennoitui luonnonvoimien huolestuttavaan riehuntaan mielenkiintoisesti. Ukkosen tuloon suhtauduttiin aivan tyynesti, salamojen rajukaan paukkuminen lähellä ei kirvoittanut kuin muutaman oh-huudahduksen ja vitsikkään kommentin kisojen kuuluttajalta. Minä sen sijaan kiroilin kuin merirosvo, joka kerta kun jysähti lähellä. Sitten kun ukkonen oli aivan päällä ja myrskytuuli heitti vettä jengin päälle oikein tosissaan, laukesi kunnon paniikki ja joukkopako. Vain hieman ennen, kuin katsomossa olo kävi todella sietämättömäksi, edessämme istuva ja kisoja (mutta ei rajuilmaa) rystyset valkeina jännännyt vanha mummeli kääntyi taaksepäin ja totesi, että "I don´t like this". Muahhah, really? Me neither!

Seurasin myös katsomossa partioivan poliisin kasvonilmeitä, tulkitakseni millä hetkellä hän on sitä mieltä, että nyt ollaan todella hengenvaarassa. Tyypin leukapielet alkoivat jossain vaiheessa olla erittäin kireällä ja hän antoi tiukkoja ohjeita jo ukkoseenkin hieman huolestunutta huomiota kiinnittävälle ja pieninä ryntäyksinä pakenevalle yleisölle. Minunkin mielestäni kasassa alkoivat hyvinkin olla mahdollisen onnettomuuden ainekset, mutta kaipa jenkit luottavat niin paljon jumalansa suojelukseen, että salaman isku ei huoleta tai jos se osuu, niin sen on sitten vissiin ansainnutkin. Sanotaan nyt näin, että suomalainen katsomo olisi tyhjennetty todennäköisesti hittusen verran aiemmin porukasta kuin täkäläinen.

Nousimme katsomon tyhjentyessä aina ylemmille, tyhjentyville portaille säästyäksemme taivaasta saaveilla heitetyistä, volyymiaan lisäävistä vesiroiskeista, kunnes torvi toitotti Demolition Derbyn päättyneeksi. Samalla myös tuuli ja veden tulon määrä riistäytyi tyystin kaatosateen puolelle. Salamat paukkuivat ja ukkosen jyry näytti festivaalihälinälle kaapin paikan.

Kisan loppua seurasi kaoottinen juoksu mutavelliintyneen kentän halki autoille. Jalat upposivat nilkkoja myöten velliin, mutta sitä ei viitsinyt jäädä murehtimaan, kun aukealla juoksu salamojen leiskuessa ympärillä ei liene niitä maailman terveellisimpiä urheilulajeja. Autoon sisälle pääseminen tuntui tajuttoman hyvältä, kun oli taas käynyt mielessä muutama epämiellyttävä hengenlähtö lähellä visio.

Mutaa oli juhlakentällä niin paljon, että autot kyntivät ja sutivat siinä ennen kuin pääsivät liikkeelle. Mekin jouduimme työntämään ja yksi meistä liukastui mutalammikkoon suoraan turvalleen. No, siinä vaiheessa pieni lisäkuraantuminen ei enää tuntunut missään. Kotimatka meni pimeyttä vasten piirtyvää ankaraa valonäytelmää seuraillessa, auton lämmittimestä nauttiessa ja melkoista adrenaliinikuohua sulatellessa.

Noloo

Kännissäoletääliö -kampanjassa on muutama muukin kritiikin arvoinen seikka, kuin se että puolitajuttomana makaavaa naista pannaan ilman tämän selkokielistä suostumusta ja sitten vielä syyllistetään tapahtumasta pelkästään häntä itseään.

Ainakin se, miten siinä yleisesti suhtaudutaan känniseksiin.

Kampanjassa tuodaan kehiin vanha kunnon kaksinaismoraali ja alleviivataan sitä, että ainoastaan känniääliöiden yhteiseksi patjaksi päätyneellä naisella on syytä olla nolo, häpeissään ja loppuiäkseen saastunut.

Miksi perse paljaana makaavien miesten susikrapulaa ei sitten kuvata lainkaan. Eikö moista tunnetilaa ole miehillä muka olemassakaan, mitä? Eikö miehen muka ole ikävää herätä todellisuuteen ja huomata panneensa naista, joka oli puolitajuton ja niin jurrissa että oli pissinyt päällensä? Miksi pojat eivät istu sängyn laidalla haukkomassa henkeään ja kelaa, mitä kamalaa tuli tehtyä. Tuleeko katumus ja paha olo muka vasta sitten kun päädytään raiskausoikeudenkäyntiin?

Entäs miesten sukupuolihygienia? Eivätkös pippelitkin voi saada sukupuolitaudin pimpistä jos suditaan paljaalla ketä sattuu. Eivätkö miehet muka voi kärsiä tippurista ja sukupuolitaudin aiheuttamasta häpeästä yhtä lailla? Eikö miestä muka nolota ja kuvota yhtään se, jos hän herää aamulla vaikkapa harjanvarsi rectumissaan lattialta, eikä tiedä kuka sen on sinne työntänyt ja mitä muuta on tapahtunut. Eikö se muka vahingoita miehen psyykettä ja seksuaalisuutta?

Kyllä miehiltäkin katoaa sukupuolinen harkintakyky kännissä. Eikä miehen kontrollin menettäminen ole todellakaan yhtään sen ylevämpää kuin naisenkaan tapauksessa. Yhtä lailla sammunut mies voi olla puolustuskyvytön ja potentiaalinen häpäisemisen uhri. Miettikää vaikkapa vain hetki tarinaa rannalle sammuneesta hemmosta, jonka persvakoon oli pistetty suklaalevy sulamaan. Variaatioita tästä maustamisesta löytynee elävästä elämästä ja videollekin tallennettuna lukemattomia. Minkäköhän kokolattiamaton alle ne miesten häpäisytraumat mahdetaan oikein lakaista. Ja mitä seurauksia sillä on, että ne pistetään piiloon, eikä niistä puhuta huolestuneeseen sävyyn?

Sekoörveltävään kännipanoon sortuneella miehellä ei kampanjoijien mukaan näytä olevan syytä olla häpeissään tai huolissaan siitä, miten tuli alapäätään kännissä käytelleeksi. Miehen kullinpäätä ei vissiin naisen vähimmäisrangaistuksena esitelty tippurikaan juuri kihelmöi, eikä hänen tarvitse loppuikäänsä kantaa häpeää, leimautumista ja ahdistusta siitä, että tuli naineeksi jotain epämääräistä katuojasta poimimaansa ryyppyruusua.

Tosin kampanjan sällillä on runsaasti huolen aihetta jo siinä, että mies ehkä tappoi jonkun ajamalla kännissä tämän päälle ja hakkasi toisen henkihieveriin. Silti. Holtittomasta seksisikailusta ei rainan miehiä syyllistetty juurikaan, se oli katsottu aiheelliseksi vain naisen kohdalla.

Piti muuten tarkistaa useaan otteeseen, että ammeessa makaavan miehen alavatsan tienoilla ei tosiaankaan ollut yhtään yrjöhymiötä. Naisella oli sen sijaan kaksikin. Nainen ei sen sijaan käyttänyt kännitappelussaan juurikaan väkivaltaa, vaikka todellisessa elämässä tappeleva humalainen nainen voi saada pahaakin jälkeä aikaiseksi.

Ai niin ja vielä. Kampanjan etusivulla toki näytetään oksentavasta naisesta naamakuva, mutta miehestä vain kasvoton, kusen tahrima etumus. Pornofilmien pyhä kuvaussäännöstö näyttäisi olevan voimissaan tässäkin tapauksessa? Kampanjalla on kyllä näkyvät naisen kasvot, mutta ei miehen.

MOLEMPIEN SUKUPUOLTEN HARJOITTAMA kammottava känniördääminen on erittäin aiheellinen asia, mihin puuttua ja ravistella mahdollisimman kovalla kädellä. Pahimmillaan ryyppääminen ja sen seuraukset on juurikin noin etovaa, epätoivoista ja itsetuhoista, kuin mitä kampanjassa esitettään, pahempaakin. Ja vapaalla ihmisellä on todellakin vastuu omista teoistaan, vaikka ne olisi tehty kuinka humalassa. Sitä en tässä todellakaan kiistä.

Kannattaisiko kuitenkin teettää tai edes koekatsottaa näitä kampanjoitaan medialukutaitoisilla ihmisillä, ennen kuin rykäisee ne julkisuuteen noin räikeän sukupuolittuneella diskurssilla väritettyinä. Känniääliöys on känniääliöyttä sukupuoleen katsomatta.

Be bear aware

Kertoessamme, että olemme lähdössä Yellowstoneen, saimme useita varoituksia alueen runsaasta karhupopulaatiosta ja sikäläisten mesikämmenten hyökkäyksistä ihmisten kimppuun. Jopa vuokratessamme varusteita, sattumalta juuri Yellowstonen liepeiltä kotoisin oleva Cornell Outdoor Educationin työntekijä suositteli meille karhuja vastaan suunnitellun pippurisumuttimen hankkimista reissuun mukaan.

No mehän teimme työtä käskettyä. Ostimme kiskurihintaisen sumutteen ja otimme selvää Amerikan karhuihin liittyvästä yleistietoudesta. Luimme niin pelottelusivuja kuin neutraalimmassakin sävyssä pysytteleviä sivuja, oppiaksemme minkälaisten otusten kanssa saatamme joutua tekemisiin.

Koitimme painaa mieleemme mustakarhujen ja grizzlyjen erottamista helpottavat ulkonäköseikat, sekä luonne-erot, joilla on merkitystä mahdolliseen hyökkäykseen reagoinnissa. Jätimme muonavaroista suosiolla pois tonnikalat ja muut erityisen lemahtelevat tuotteet.

Opettelimme myös tunnistamaan muutaman karhunkielisen eleen, joista vastaan sattuvan eläimen mielialoja voi jonkin verran lukea. Esimerkiksi takajaloilleen nouseminen ei suinkaan ole karhuilla aggression merkki, vaan yritys nähdä ympäristö paremmin, haistaa ilmaa ja selvittää kenen kanssa ollaan tekemisissä. Päätään puolelta toiselle heilutteleva nalle hakee todennäköisesti ulospääsyä pelkäämästään kohtaamistilanteesta. Leuoillaan "poksahduksia" päästelevällä tai tannerta tömistävällä karhulla on sen sijaan hihat palaneet kainalokarvoja myöten ja odotettavissa voi olla aggressiivinen hyökkäys. Voimakkaasti tuhahteleva ja ihmistä väistävä karhu on kuulema kuin ihminen, joka pyyhkii hikeä otsaltaan ja puhisee "huh, huh, kylläpäs säikähdinkin."

Opimme, että mustakarhu on säikympi ja grizzlyt taas käytökseltään aggressiivisempia. Molemmat kuitenkin erityisen vaarallisia silloin, jos niillä on pennut mukana. Eli mustakarhun voi vielä säikäyttää huutamalla ja uhoamalla, mutta grizzlyille mölyäminen on haaste, joka saattaa johtaa isolla tassulla annettuun korvatillikkaan jos ei pahempaankin.

Karhun hyökkäykseen neuvottiin vastaamaan ensin hitaalla perääntymisellä sekä ryhmässä pysymisellä, että näytettäisiin isommalta. Hatun voi heittää hätätilanteessa karhulle nuuskittavaksi, mutta repusta ei saisi luopua vapaaehtoisesti. Mikäli karhu tulee suoraan päälle, sprayta kannattaa sumuttaa vasta vähän päälle kymmenen metrin etäisyydeltä karhun silmiä kohti, mikä vaatinee todella rautaisia hermoja. Jos mikään ei pysäytä hyökkäystä, kannattaa kieputtaa itsensä kilpikonna-asentoon maahan ja suojata käsillään päätä ja niskaa, kuollutta teeskennellen.

Vaikka pitäydyimme tiukasti faktoissa, että karhut hyökkäävät Yellowstonessa TODELLA harvoin ihmisten kimppuun (vuodessa miljoonia turisteja ja yksi hyökkäys, jos sitäkään), alitajunta askarteli itsekseen aiheen parissa sen verran, että ihokarvat olivat koko reissun alkuajan hieman pörhöllään. Ennen reissua ja sen aikana useaankin öiseen painajaiseen hiipi örisevä mesikämmen. Toisaalta tämä oli jo toinen kesäloma, jolle lähtöä tietynlainen vaaran tunne varjosti, joten kaipa siihen oli jo jonkin verran tottunut.

Ensimmäisten etappien aikana olimme tosi ortodokseja sen suhteen, että emme syöneet muruakaan autossa, ettei siihen vain tarttuisi hajuja jotka houkuttelisivat nallen murtautumaan sisään kun silmä välttäisi. Älykkäät karhut kuulema saattavat tehdä uskomattoman näppäriä automurtoja, mikäli haistavat auton sisällä olevan jotain hyvää.

Lopulta saavuimme Yellowstoneen johtavalle tielle, jonka varrella oli mukavasti adrenaliinia nostattavia kylttejä "You are in bearland. Be bear aware."

Ensimmäinen yömme Norrisin leirintäalueella oli varsin katkonainen. Tuuheassa ja ihanalta tuoksuvassa mäntymetsässä, Gibbon-joen varrella sijaitseva viihtyisä leiripaikka oli tapetoitu karhuvaroituksilla. Pöytäänkin oli pultattu monikohtainen ukaasi, että niitä ruokatarpeita ei sitten jätetä muuanne kuin karhuboksiin tai suljettuun kulkuneuvoon. Sama koski kaikkia tuoksuvia hygieniatuotteita hammastahnasta lähtien. Ruuanlaittoa suositeltiin harjoittamaan sadan metrin päässä teltasta, mutta osoitetun leirialueen ruokapöytä oli fiksusti vain kymmenen metrin päässä teltan liepeestä. Ruuanlaiton aikana käytetyillä vaatteilla nukkumista ei myöskään suositeltu, joten pidimme kiinni myös tästä hankalasta vaatteidenvaihtorituaalista. Olihan tuoreessa muistissamme tämän kesän lehdissä raportoitu tragedia Utahista: Mustakarhu vei nuoren pojan teltasta ja tappoi tämän päivällisekseen.

Öisin heräilimme jatkuvasti rapsahteluihin ja ääniin, jotka kantoivat kevyen unen yli. Ensimmäisenä aamuyönä tapitimme molemmat istuallamme ja kiihtyneinä teltan hämärässä noin neljän aikaan uhkan tunteeseen heränneinä ja yritimme ymmärtää, mistä lähteestä tasainen murinaa muistuttava ääni oikein kantautui. Hetken kuulosteltuamme tajusimme murinan rytmistä sen olevan naapurin kuorsausta. Jokaikisellä Yellowstonen leiripaikalla sen jälkeen, saimme vähintään yhden kuorsaavan yksilön naapuriksemme. Jossain vaiheessa kyllä teki mieli mennä ottamaan kuorsaajaa nenästä kiinni.

Ensimmäiset patikat olivat lievästi sanottuna hermostuttavia. Soittaa kilkutin ostamaani ja toisaalta kohtuullisen turhaksi turistikapineeksi tietämääni karhukelloa aina, kun kuljimme näkyvyydeltään huonoissa metsiköissä niin, että olimme tulla kuuroksi. Jörösuinen suomalainen kun ei jaksa koko ajan puhua pälpättääkään kovaan ääneen. Kiivetessämme Bunsen Peakille Mammoth Hot Springsien liepeillä, olimme kohtuullisen sätkyssä mielentilassa useiden polulla olleiden tuoreiden, selvästi eläimenkarvaa sisältävien kakkakikkareiden ja puiden kyljissä olleiden raapimajälkien näkemisen jälkeen. Yhtään nallea emme kuitenkaan siellä nähneet, emme sen puoleen yhtään ihmistäkään.

Vasta kiivettyämme kuuluisan karhualueen liepeillä olevalle Mt. Washburnille, näimme paluumatkalla jo autotielle päästyämme mustakarhun. Kyseinen nalle laidunsi ruokaa etsimässä erään niityn rinteillä ja oli sen verran kaukana (useampi sata metriä), että paikalle sattuneet ihmiset saattoivat turvallisesti tarkkailla sitä ja ottaa siitä kuvia. Karhu antoi näytöksen nopeudestaan ottamalla muutaman uhitteluspurtin, joka sai ihmiset liikehtimään levottomasti autojaan kohti. Muuten se ei kiinnittänyt töllistelijöihin juurikaan huomiota.

Toinen karhukohtaaminen sattui Grad Tetonilla. Cascade Canyonin patikkareitin alussa vastaamme tuli ryhmä aikuisten kiiruusti alaspäin paimentamia lapsia, joista yksi alkoi vaahdota minulle että tuolla polulla on muuten karhu. Kysyin häneltä, että vitsaileeko hän, mutta hän vakuutti puhuvansa totta. Reissun katkeaminen alkutekijöihinsä harmitti sen verran, että päätimme sentään kurkistaa mutkan taakse ja siellä olikin oikea show käynnissä. Pieni ja laiha, hivenen hätääntyneen oloinen karhunpoika kiipeili pitkin kalliota hälisevien japanilaisten turistien peesaamana. Ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin syvää halveksuntaa japanilaisten itsekästä kuvafanatismia kohtaan, kun he eivät millään päästäneet poispääsyä epätoivoisesti etsivää karhuparkaa pakenemaan rauhassa, vaan jatkoivat sitkeästi sen jäljittämistä vaikka hyvin tiesivät tekevänsä väärin. Itse en halunnut moiseen alentua, vaan väistin ja otin kuvani suosiolla kunnioittavan välimatkan päästä zoomilla.

Äitikarhusta ei ollut havaintoa, mikä laittoi meidät pohtimaan tilanteen potentiaalista vaarallisuutta. Kun hetkeen ei tapahtunut mitään, jatkoimme matkaamme, enää poikasta tai muitakaan karhuja näkemättä. Saimme kuulla muilta retkeilijöiltä, että alueella oli ammuttu vähän aikaa sitten ihmisille uhkaksi käynyt emokarhu ja poikanen saattoi olla tämän jälkeläinen. Pikkunallella ei nahkan läpi paistavien kylkiluiden perusteella tainnut olla paljoakaan mahdollisuuksia selviytyä yksinään tulevasta talvesta. Sääliksi kävi.

Kolmas karhukohtaaminen sattui Amphitheater-lakelle johtavan patikkareitin paluumatkalla. Tällä kertaa kyseessä oli jo vähän edellistä kookkaampi nuori mustakarhun poikanen, joka jyrsi polun vierellä kävyistä siemeniä niin että rouske kävi. Tämä itsetietoinen karhunuorukainen oli meistä enää vain noin kymmenen-viidentoista metrin päässä ja otin siitä ohi kulkiessani zoomilla valokuvan, jossa näkyy hyvin jopa sen pitkät silmäripset. Tätäkään otusta eivät paikalle kerääntyneet ihmiset juuri häirinneet, mikä lienee sen tulevaisuuden kannalta kohtalokasta.

Tiedustelin muilta paikalla olijoilta, pitäisikö kesyhköstä karhusta ilmoittaa rangereille ja pitäisikö sitä kenties pelotella ihmisen läsnäoloon totuttamisen sijasta, mutta tyypit olivat sitä mieltä että alueen karhut ovat joka tapauksessa tottuneita turisteihin, eikä sille voi mitään. On vain niin, että karhu joka tottuu ihmiseen on paikallisen sanonnan mukaan kuollut karhu. Viimeistään siinä vaiheessa, kun se käy ryöstämässä jonkun patikoijan selkärepun. Jatkoimme Jänismiehen kanssa matkaamme sekavissa tunnelmissa. Toisaalta kauniin villieläimen näkeminen oli sykähdyttävää, mutta toisaalta sen pelottomuus taas ahdistavaa, kun tiesi mitkä seuraukset sillä saattaa myöhemmin olla.

Yellowstonessa kuolee kuulema ihmisen huolimattomuuden ja piittaamattomuuden takia lukuisia karhuja vuosittain. Osa jää liian lujaa ajavien autojen alle ja osa joudutaan lopettamaan, kun ruokatarpeitaan karhujen ulottuville jättäneet ihmiset ovat opettaneet nopeasti ehdollistuvan karhun mieltymään ihmisravintoon. Mekin näimme kaksi idioottitapausta, joissa retkeilijät jättivät eväänsä yöksi pöydälle, johon oli pultattu kielto jättää mitään ruokatarpeita valvomatta ulkosalle. Saimme suurta henkistä tyydytystä seuratessamme, kuinka yöllä partioiva ranger saapui kyseisten henkilöiden teltalle, pisti autonvalot osoittamaan telttaan, ravisteli piittaamattomat pölvästit hereille, piti kunnon läksytyksen ja toivon mukaan räpsäisi myös sakot. Olisi saanut myös antaa vähän ratsupiiskasta.

Oma karhukauhumme hälveni matkan aikana, vaikkemme pelottavampia grizzlyjä kohdanneetkaan. Tilalle tuli sääli ja huono omatunto siitä, että näidenkin vähien karhujen määrä vähenee edelleen, koska ihmiset (me muiden muassa) tunkeutuvat itsekkäästi niiden alueelle. Tilanne on kuitenkin hivenen parempi, kuin kolmisenkymmentä vuotta sitten, jolloin Yellowstonen karhut olivat tyystin ihmisruuan kerjäläisiä ja ihmiset syöttivät niitä autojensa ikkunoista. Tästä seuranneet lukuisat karhuhyökkäykset (ja karhujen lopettamiset) pakottivat puiston muuttamaan radikaalisti politiikkaansa ja tekemään karhuille sekä turisteille tarpeellisen kurinpalautuksen. Nykyisin karhuja EI ruokita. EI sitten yhtään. Tätä linjaa on noudatettava tiukasti, mikäli joku vielä tulevaisuudessakin toivoo, että Yellowstonessa tallustaa eläviä mesikämmeniä.

Kellon kilkutukseen täydellisen kyllästyneenä lanseerasin muuten patikoidessamme hienon karhulaulun, jota Jänismiehen kärsivistä (myötähäpeävistä?) ilmeistä huolimatta kajauttelin ilmoille ääntäni säästelemättä. Toivottavasti myös karhujen mielestä kauhealla ja kauas takamaille karkoittavalla nuotilla:

Koo-aa-är-hoo-uu, karhu kultasein
sen sanoin nyt ja selväks tein
Me mennään Grand Tetoniin
ja karhut lähtee lipettiin
Sä olet hurjistunut niin,
en tiedä kuinka sanoisin sen paremmin...

Badlands - Mako Sica

Lomamme ensimmäisinä päivinä ajoimme tuulisen Erie-järven rantaa pitkin, leiriydyimme puolikuuron hassun vanhan papan leirintäalueella, jumitimme pilvenpiirtäjäkaupunki Chicagon liruvauhtia matelevissa perjantairuuhkissa, kävimme pikaiseen kääntymässä afroamerikkalaisen enemmistön kansoittamassa kaupungissa nimeltä Gary, jossa saimme muutamia vinoja katseita, ylitimme suuren Mississipin ja suuntasimme lopulta suurille tasangoille, joilla ei näyttänyt olevan lainkaan loppua.

Pysähtyessämme eräällä tienpätkällä levähdyspaikalle, paahtavan kuuma ja kuiva tuuli teki selväksi että täällä ei ole mukavaa tai helppoa asua millään tavoin. Silti monet asuvat ja ilmeisesti pärjäävätkin, repimällä elantonsa kuivan ruohon peittämästä takkuisesta maasta lämpötiloissa, jotka vastaavat lämpiämässä olevaa kuivaa saunaa.

Kälyisellä preeriahuoltoasemalla vieressäni jonotti valtavan kokoinen nuori cowboy, asiaan kuuluvan flanellipaitaan sekä farkkuihin sonnustautuneena ja valkoinen cowboyhattu päässään. Oikea kolossi. En voinut olla tuijottamatta huuli pyöreänä ja tekemättä kansatieteellisiä havaintoja. Mies oli siis todella pitkä ja roteva, muttei mistään kohti lihava. Hartiat olivat ladonovimaisella tavalla leveät ja kädet sen näköiset, että niillä sopisi kokeilla painia härän kanssa. Hän oli kasvoiltaan kivestä lohkotulla tavalla komea ja todella päivettynyt. Hetkeksi minut valtasi illuusio kuulumisesta johonkin aivan toiseen rotuun, vähän samalla tavoin kuin chihuahuasta täytyy tuntua mastiffin rinnalla. Jänismieskin näytti tavallista ohuemmalta olkipilliltä miehen vierellä, eikä tämä ole mikään vähättelevä loukkaus. Cowboy oli pelottavan iso, mutta hyväntuulisen ja reippaan näköinen. Brokeback Mountainin henkeen, mutta vain hyvin paljon näyttelijöitä isompi. Piti vähän niskaansa kumarassa, mistä saattoi arvailla hänen lyöneen muutaman kerran päänsä pienempien ihmisten mittapuihin.

Käy oikein kylmät väreet niskassa, kun muistan että olimme vähällä ajaa onnemme ja erään matkan kohokohdan ohi, kiiruhtaessamme Yellowstoneen. Arvelimme matkaa ahneesti taittaessamme, että jätämme meille suositellun Badlands-nimisen paikan väliin, kun en ollut muistanut tarkistaa sen kiinnostavuutta internetistä. Arvelin paikan olevan jotain asuinkelvotonta risukkoa ja heinäntuppaita, joiden lomassa vaanii häjyjä kalkkarokäärmeitä. Olin jotakuinkin oikeassa, mutta en tajunnut miten kaikessa karuudessaan huikaisevasta paikasta oli kyse.

Onneksi pimenevä ilta ja ajamiseen kyllääntyminen laittoi meidät kääntymään spontaanisti juuri siinä kohdassa, jossa oli kyltti sekä Badlandseille, että leirintäalueelle. Niinpä ajoimme sisään kansallispuiston portista, joka johti meidät kummalliseen, preerian ja huokoisen betonimaisesta sedimentistä sekä vulkaanisesta tuhkasta muotoutuneiden minivuorien ihmemaahan. Viimeistään porttien jälkeen leuka tippui rinnuksille ja aloin messuta innosta nyrjähtämäisilläni, miten mahtava tuuri meillä oli käynyt kun päädyimme sinne vahingossa. Pistimme teltan pystyyn Cedar Passin leirintäalueelle ja lähdimme ottamaan valokuvia illan hämystä sekä auringonlaskusta.

Badlands on ulkonäöltään kuin vieraan, elinolosuhteiltaan vihamielisen planeetan kamaraa. Useammallakin kielellä (lakota, espanja, ranska, englanti) se on nimetty maaksi, jota on ikävä ylittää.

Sen harjanteet ja rotkot ovat kalpean harmaata saviainesta, mutta niissä on paikka paikoin kauhtuneen teeruusunpunaisia, tummia, vaaleita tai kellertäviä vyörenkaita, jotka tuovat mieleen saturnuksen värityksen. Avaruuselokuvaa Starship Troopers on muuten filmattu juuri täällä. Seutu on myös tunnettua rikkaista fossiililöydöksistään ja onpa täältä löydetty kuuluisa rumilus, tyrannosaurus rex:kin

Aiemmin seutua ovat asuttaneet intiaanit, mutta maahantunkeutujat veivät heidän alueensa. Hanttiin laittajat murhattiin armottomasti ja jäljelle jääneet ahdettiin reservaatteihin. Badlandseilla oleva Wounded Kneen verilöyly oli muuten viimeinen iso yhteenotto intiaanien ja USA:n armeijan välillä. Alueelle muodostettua Pine Ridge Indian Reservationia verrataan elintasoltaan kehitysmaihin ja se on koko USA:n köyhintä aluetta. Badlandsien yli silmäillessäni minua vituttikin taas kerran todella ankarasti se röyhkeys, ahneus ja ylimielisyys, jolla valkonaamat tuhosivat täältä kulttuurin, joka eli luonnon kanssa sopusoinnussa ja antoivat vaihdossa tilalle köyhyyden, kurjuuden, alkoholismin ja sairautensa. Emme menneet reservaattiin tirkistelemään, vaikka turisteille olisi moinen tilaisuus ollutkin.

Teimme kahden päivän aikana pieniä puikahduksia noiden outojen maanmuotojen lomaan. Reissut oli pidettävä lyhyinä, sillä ainakin päiväsaikaan varjottomassa helteessä tarpominen sai mukana olleesta juotavasta huolimatta kropan moottorin keittämään vajaassa tunnissa. Aikaisin aamulla ja myöhään illalla kävely oli sen sijaan miellyttävää, kun maa hohkasi vielä lämpöä, mutta porotus oli poissa. Kävelyillä sai psyykattua itsensä helposti "olen täysin asumattomalla planeetalla" mielentilaan. Eläimetkin pysyivät viisaasti koloissaan tasaiselle preerialle yhdyskuntiaan kaivaneita preeriakoiria ja verkkaisesti laiduntavia puhveleita lukuun ottamatta. Istuskelimme pitkän tovin preeriakoirien kaupungin liepeillä ja sain mainioita kuvia näistä vilkkaista pikku olennoista. Sain myös erittäin kivuliaan pureman joltain ötökältä, joka kiipesi huomaamattani kainalooni siinä preeriakoirista lumoutuneena istuskellessani. Säikähdin ankarasti, että nyt minua puri joku myrkkyhämähäkki, sillä kipu oli kova ja iholla kaksi puremareikää, mutta todennäköisemmin purija oli sittenkin joku äkäinen muurahainen. Polttava kipu hellitti onneksi noin puolen tunnin kuluttua.

Ajoimme autolla koko Badlandsien ympäri ja kävimme katselemassa mielenkiintoisimmat paikat reitiltä. Maan karu kauneus teki meikäläiseen syvän vaikutuksen ja toivon, että vielä joskus palaan sinne hieman viileämpään vuodenaikaan pidemmille patikkaretkille.

Kävimme punnitsemassa hetken aikaa myös mahdollisuutta yöpyä mahdollisimman primitiivisessä leiripaikassa, Sage Creekillä. Kun saavuimme paikkaan, siellä ei ollut yhtään ihmistä, mutta helvetillinen määrä heinäsirkkoja ja lähellä lauma laiduntavia puhveleita. Heinäsirkkoja hyppi kuin isoja kirppuja, laumoittain jokaisen astutun askeleen tieltä. Napse vain kävi pohkeisiin, kun jotkut vetivät loikkansa täysillä päin kävelijää. Auki jäänyttä vessaa asuttava musta susihämähäkki ja vessan lattian vallanneet sirkat veivät meiltä suurimmat halut erakoitua täysin ja mietiskeltyämme vielä aamuyöstä teltan lievettä syömään käyvän puhvelin mahdollisuutta, palasimme toiseksikin yöksi ihmisystävällisemmälle Cedar Passille.

Badlandseilla yöpyminen oli todellinen elämys. Yö oli hyvin kuuma, mutta karun maan yllä kaartuva tähtitaivas aivan mieletön näky. Sirkat sirittivät heinikossa ja yöeläimet lähtivät liikkeelle. Pörröhäntäinen jänis tepasteli leirissämme preerianomistajan elkein ja pesi sievästi itseään minun räpsyttäessäni kameraa. Illan sinen laskeutuessa kiipeilimme vielä läheisillä harjanteilla ottamassa yökuvia.

Aamulla ensimmäinen näky silmät aukaistuamme oli muuten preeriakoira, joka puikahti telttamme liepeen alta vilkaisemaan, minkälaisia ötököitä moisessa kummassa kangaskupolissa mahtoikaan asustaa.

"Kotona" taas

Takana kahdeksantuhatta ajokilometriä, tai minulla siis istumakilometriä kun en omista ajokorttia. Sisällä talossa josta ei tarvitse kirjautua ulos 10-12.

Maisemaa ihailtu kuumaisesta erämaasta luurankometsiin, sumuisista vuorenrinteistä happoisten ja kuumien geysirien karrelle polttamaan maahan. Nooan arkki läpikäyty lintukirpuista mustakarhuihin ja isoihin, karhuja kolme kertaa painavempiin lapiosarvisiin hirvenjulleihin. Biisoni on petollisen lempeän näköinen otus ja pelottavilla karhuilla on pitkät silmäripset. Näin jopa kolibrin ja molskautin jalkani sitä lumoutuneena seuratessani vesikuoppaan. Onneksi kyseessä ei sentään ollut kuuma lähde joihin kalttaushakuiset jenkit ovat kohtalokkain seurauksin jopa silloin tällöin sukellelleet.

Uusi koti työn alla ja oman verkon haku edessä. Lainataan verkkoa naapurilta tämän illan ajan.

Minusta tuntuu, että ihan heti ei mikään taida tuntua kummalliselta ja vieraalta. Olo on kuin leijalla hyvänä lennätyspäivänä.

Nii pal kirjoitettavaa, että meinaan läkähtyä. To be continued.