Vogonien planeetta

Tilannekatsaus vogonien valtaamalta planeetalta:

Olen kohdannut byrokratiassa mielenkiintoisen ilmiön. Virkapuhelimiin ei vastata ja jos vastataan, vastuu vieritetään aina seuraavalle taholle joka koittaa tomerasti palauttaa vastuun alkuperäiseen pisteeseen. En taida olla ensimmäinen ihminen maailmassa, joka tähän törmää, mutta olen hyvin yllättynyt siitä miten valtavasta pikkusieluisuudesta siinä ensisijaisesti onkaan kyse.

Olen soittanut soittamasta päästyänikin erinäisiin "virastoihin" joiden julkisen informaation mukaisista aukioloajoista ja samaisen lupauksen mukaan paikalla olevasta henkilökunnasta olen ottanut etukäteen hyvin selkoa. Puhelinluurin ja korvan välille on kasvanut muutamassa tapauksessa hämähäkinverkko ja poskeeni syöpynyt kuulokkeen kuva soittaessani sinnikkäästi aina uudelleen ja uudelleen ja antaessani puhelimen soida niin kauan kuin käsi jaksaa luuria pidellä. Nyt on vihdoin hyötyä siitä, että on tullut käytyä punttisalilla. Oletan kuitenkin, että siellä jossain puhelin soi ja aiheuttaa edes jonkinlaista melusaastetta niille, jotka eivät suvaitse siihen vastata. Myöskään koko ison systeemin vaihde ei vastaa ja siinä on mielestäni kyse jo jostain todella hämärästä.

Parhaimmassa tapauksessa puhelimeen ei vastata enää ollenkaan, vaan soittajaa odottaa luurin päässä viesti joka lupaa että kyseinen taho ottaa itse yhteyttä. Sitten kun he suvaitsevat ottaa yhteyttä, he voivottelevat etteivät kyseistä asiaa hoida laisinkaan ja ohjaavat soittamaan toiseen paikkaan. Kun soitan siihen toiseen paikkaan, siellä ei monena päivänä vastata päivystysaikaan lainkaan puhelimeen ja sitten kun vastataan (toosi pitkän rinkuttamisen päätteeksi), niin ilmoitetaan, että siellä eivät he voi ottaa asiaani hoitaakseen, ennen kuin minut sinne ohjanneelta taholta saadaan asianmukainen määräys. Alkaessani hieman hiiltyä ja kysyessäni aiotaanko minua pompottaa kenties kauankin noiden kahden pisteen välillä, harvinaisen ystävällinen virastoihminen lupaa selvittää asiani itse. Kiitos hänelle, pussaisin jos kiinni saisin. Käykin ilmi ettei minun tarvitse mitään tehdäkään ainakaan seuraavaan pariin vuoteen, koska alun perin minulle annettu informaatio ei oikeastaan pidäkään paikkaansa (vaan on vain eräänlainen myyntikikka) mikä on hilpeän helpotuksen paikka.

Vogonien vogoni, oikein ylivogoni sattui vastaani tänään. Olen soittanut monena päivänä saamatta kyseistä henkilöä kiinni. Kiinnisaatavuutensa perusteella hän nähtävästi viettää suurimman osan ajastaan tupakkatauoilla, mikä on toki ominkin silmin nähty.

Soitin ja kysyin voisinko saada kyseisen mieshenkilön tekemään noin vartin vaativan työn kohtalaisen ripsakasti ja toistamaan saman vieraalla kielellä aivan taatusti valmiiksi olemassa olevien yksinkertaisten formaattien mukaan. Tekstiä olisi tarvinnut ehkä noin kolmen lauseen ja muutaman päivämäärän verran. Ala-asteelainenkin pystyisi moiseen.

Ai hilpeyden ja riemastuksen määrää, joka vogonin äänestä kuulsi läpi. Ei hän osaa semmoista! Hohoo, ei tule kuulonkaan! Ei missään nimessä, vaikka sattuukin aika hyvässä asemassa olemaan ja lienee joutunut opiskelemaan kyseistä virasta kieltä muutamankin vuoden verran. Jatkoselityksenä selvisi, että itsea siassa hän vain ei viitsi. Heidän kahvipöytäkeskusteluissaan kun oli taannoin tultu siihen tulokseen, että eivät he nyt tuommoista alennu tekemään. Vievät vielä leivän suusta niiltä, jotka moista ammatikseen tekevät. Sitten kun yritin ohjeistaa edes suomenkielisen version vähimmäisvaatimuksia, tulee vain päläpälää ja pölöpölöä puheeni päälle. Käy ilmi että pyytämäni työ on niin vaativa, että sen tekemiseen menee vähintään kolme työpäivää ja että talon sisäisen virkapostin kulkeminen saattaa sen lisäksi kestää noin kuusi päivää...

Lohkaisee todennäköisesti ison rahan minun kukkarostani, jos joudun viemään tämän surkean muutaman rivin ammattilaisen eteen tuunattavaksi. Enpä siis taida. Itse tekisin työn kymmenessä minuutissa, mutta minulla ei ole siihen valtuuksia.

Hohhoijaa.

Itseäni lohduttaakseni nostan pyyhkeen olkapäälle ja hyräilen: menolippu, menolippu, mulla kauas menolippu ooo-on.

Ei kuumeile, eikä tikitä

Olemme tässä muutamaan otteeseen puhuneet naisystävien ja ohessa korvat hörössä kuuntelevien miesystävienkin kanssa vauvakuumeesta ja etenkin siitä, kuinka se on toisille täysin käsittämätön mielikuvitusilmiö ja toisille taas kuin ilmaa, jota hengittää.

Itse kuulun niihin ihmisiin, joilla näköpiiriin ilmestyvä vauva ei herätä syliinottohalua, ei väräytä mitään erityistä tunnistettavaa vaistoa tai aiheuta mitään hormonaalisia reaktioita, jotka saisivat minut haikailemaan kostein silmin oman rääkynyytin perään. Minulle vinoilut kellon tikityksistä ja kuumeiluista ovat pelkkää hepreaa, koska en kerta kaikkiaan tunnista kyseistä ilmiötä. Pikemminkin päinvastoin: vauvojen sietämätön kirkuna saa minut munasarjoja myöten hyrisevän onnelliseksi siitä, ettei itselläni ole moisia kummia velvoitteita. Lapsenakin inhosin minulle puoliväkisin tyrkytettyä muovisen turpeaa nukkevauvaa ja jätän pätevien nettipsykologien tekemältä, sielunelämääni tarkasti syväluotaavalta analyysilta välttyäkseni kertomatta miten loppujen lopuksi hankkiuduin siitä eroon.

Ainoastaan kissanpoikaset saavat suojelu- ja hellyysviettini vetäisemään muutaman päätä huippaavan ylikierroksen ja lässytysgeneraattorin käynnistymään. Taitaakin olla niin kuin eräs kaverini leikillään totesi: lienen ihmisen ruumiiseen vahingossa syntynyt kissa.

Suhtaudun lasten hankkimiseen erittäin penseästi ja lasten olemassaoloon jokseenkin välinpitämättömän neutraalisti. Kyselen loogisesti sen perään, että onko jokaisen ihan pakko pukeltaa lisää lapsia, kun läheskään kaikista entisistäkään olemassa olevista ei kerta pidetä huolta. Olen jyrkästi sitä mieltä että lapsia on kohdeltava erityisen hyvin jos heitä kerran sattuu hankkimaan. Kusipäät vanhemmat kun siirtävät omat ongelmansa usein myös seuraavalle sukupolvelle, mistä syystä jokaisen, joka kohtelee lastaan kaltoin, pitäisi menettää pysyvästi "pyhä" oikeutensa vanhemmuuteen.

Naisiin liittyvänä todellisena ilmiönä vauvakuume ja sen puute kuitenkin kiinnostavat minua kovasti, kuten ihmisten muukin käyttäytyminen ja sen mahdolliset fysikaaliset selitykset. Onhan se kuitenkin aika pelottava x-files-juttu, että naisen kropassa voi kyteä tikittävä hormonaalinen pommi joka laittaa (muka?) pään sekaisin ja hillittömästi haluamaan lapsia, vaikka järkisyyt ja jopa oma tahto olisivat sitä vastaan. Se on aivan yhtä pelottavaa, kuin ajatus siitä, että miehissä tikittää hallitsematon testosteronipommi, joka voi pahimmillaan johtaa pään sekoamiseen ja äärimmäisen aggressiivisiin tekoihin.

Tästä aiheesta tekee mielestäni erityisen kiinnostavan se, että on myös tieteellisesti tutkittu ja tunnustettu, että vauvakuumeilu tai lisääntymishalukkuus ei ole mikään itsestään selvä automaatiomekanismi ihmisrodun keskuudessa, vaikka niin mieluusti väitetäänkin. Esimerkiksi vauvakuumetta Suomen Akatemian syntyvyysprojektissa tutkiva Anna Rotkirch huomauttaa, että tutkijat ovat hyvin yksimielisiä siitä, että ihmislajille on hyvin ominaista seksin haluaminen ilman halua hankkia lapsia. Rotkirchin tutkimuksessa tuodaan esille myös mielipiteitä, joiden mukaan äitiys ei ole suinkaan mikään itsestäänselvä siunaus, vaan jopa naisen julma kohtalo, joka väärään aikaan tai väärälle ihmiselle toteutuessaan saattaa todella pilata koko elämän.

Onkin tavattoman mukavaa ja herkullista tunkea hieman sääriluuta poikittain sellaisten lapsettomien ihmisten epäkelpoisuutta päivittelevien, mielenterveyttä epäilevien ja koko inhimillisyyden kyseenalaiseksi asettavien ihmisten kurkkuun, jotka jaksavat kaakattaa kaakattamasta päästyäänkin, että terveen naisen LUONNOLLISIIN ominaisuuksiin kuuluu vastustamaton vietti lisääntyä ja täyttää maa. Siitäkin huolimatta, että heidänkaltaistensa asenteet eivät minua ole ennenkään hetkauttaneet tai saataneet identiteettikriisiin, ainoastaan käyneet sääliksi.

Itse nimittäin toivon ja uskon hartaasti, etten koskaan joudu kokemaan tuollaista arvostelukyvyn häivyttävää hormonaalista pakkomiellettä joka saa minut pyörtämään kaikki puheeni ja syöksymään innosta soikeana pää edellä äitiyden auvoisaan suonsilmään. Jos ikinä kuuna päivänä alan mieluilla jälkeläisiä, toivon tekeväni sen vain ja ainoastaan järkeni ja sydämeni ääntä kuunnellen, en missään pöllyissä. Rotkirch muuten rinnastaa vauvakuumeen tuntemukset mielenkiintoisella tavalla erääseen toiseen yleisinhimilliseen, hallitsemattomaan pakkomielteeseen:

"Vauvakuume on samanlainen tunne kuin se, joka tulee, kun kiinnostuu tyypistä, josta ei oikeasti pitäisi kiinnostua ja yrittää pyristellä vastaan. Kuitenkin ajatuksissa on vain se yksi ihminen."

Tuon kuvauksen avulla vauvakuumeen sairaalloiseen pakkomielteisyyteen taipuvaa luonnetta voi ymmärrettävämmin käsitellä jopa sellainen ihminen, joka ei vauvakuumetta parhaalla tahdollakaan tunnista tai oikeastaan edes usko todelliseksi, mutta on kenties sen sijaan tuntenut käsittämätöntä vetoa johonkin täysin varoitustarroilla varusteltuun nounou-tyyppiin.

Sitä en ymmärrä, että miksi tuon vauvakuumeaiheen muka pitäisi olla jotenkin ansarikukanarkaa hyssyttelyhyminää tai miksi sitä ei saisi käsitellä realistisella otteella. En näe mitään syytä sille, etteikö voisi railakkaasti heittää keskelle vaaleanpunaisia vauvahaavekeskusteluja myös ronskia huulta siitä sinapinkeltaisesta, haisevasta, kitinän ja huudontäyteisestä todellisuudesta, joka siellä vaaleanpunaisen nyytin kylkiäisenä odottaa aivan varmasti monta kertaa päivässä ja yössä. Se on ihan yhtä terveellistä, kuin lakata uskomasta lapsuuden prinsessasatuihin, joissa se uljas prinssi saapuu pelastamaan valkoisen ratsun selässä. Ja hei, se on sellainen keskustelu johon minäkin voin velana ottaa osaa, sillä olen likottanut ihan kyllikseni nuorempia veljiäni ja jopa vaihtanut heidän sinappivaippojaan.

On aivan tajuttoman ärsyttävää ja riipaisevaa kuulla äimistyneitä tarinoita siitä, kuinka se lapsen hankkiminen sitten kuitenkin pilasi oman elämän, kaatoi avioliiton, keskeytti koulutuksen ja esti työelämässä etenemisen vaikka lapsi olisi muuten kuinka ihana. Noissa täysin vituralleen menneissä tapauksissa tekisi mieli huutaa että eikö nyt aikuinen ihminen hemmetti soikoon sen vertaa pysty itseään hallitsemaan, että hormonihuuruissa leijumisen sijaan pystyisi etukäteen järjellä tarkastelemaan, miten täyshoitoa vaativan ihmisen kontolleen ottaminen muuttaa elämänkulkua.

Nähtävästi sitten ei. Jumalatar meitä naisia varjelkoon...

Eräs miljoona kertaa punnitsemisen arvoinen seikka on myös se, millaisen kumppanin kanssa lapsen hankkii. Jos esimerkiksi lapsen isä on sitä mieltä, että hän ei vaihda ainuttakaan kakkavaippaa niin kauan kun vaimo ei lähde tienaamaan, sopisi tällaisen miehen kanssa lapsen tehneen harkita vakavasti ottavansa otsaansa tatuointi "ääliö". En kuitenkaan usko, etteikö tuollaisessa vanhemmuusvastuustaan rahan varjolla luistavassa kumppanissa olisi kusipäisyys oirehtinut jo ennen vauvankin hankkimista sen verran varoittavaan sävyyn, että olisi kannattanut paksuksi pamahtamisen sijaan ottaa ritolat. Jos ei siis ole varma kumppaninsa tuesta ja rakkaudesta sekä itseään että tulokasta kohtaan, EIKÄ halua suurin surminkaan joutua joko miehelliseksi tai miehettömäksi katkeraksi yksinhuoltajaksi, on erittäin paljon syytä pistää munasarjansa tavalla tai toisella lukkoon vaikka kuinka kuumeiluttaisi.

Joskus halusin selittää vauvahaluttomuutta sillä idealla, että kenties ihmisen oma viisas elimistö vinkkaa, että jostain syystä ei ole hyvä juttu käydä lisääntymään. Katsellessani ja kuunnellessani sellaistenkin ihmisten-, joiden ei pitäisi edes päästä sadan metrin läheisyydelle lasten kanssa, -hankkivan mukulan toisensa jälkeen ja älykkäiden mukavien ihmisten pysyvän sen sijaan lapsettomina, olen haudannut tämän teorian vähin äänin.

Linkki pontimenani käyttämääni Helmen artikkeliin "Naisen julma kohtalo"
 

Koukussa

Olen hyvin addiktoituva ihminen. Onnekseni addiktoidun asioihin, jotka pääsääntöisesti tekevät minulle hyvää, eivätkä ole vaarallisia kuten monet klassiset addiktiot: tupakka, viina, huumeet tai kaiken liikkuvan paneminen.

Pitkäaikaisin addiktioni on kahvi. Astangajoogan "perkele" on tosin ruvennut aiheuttamaan kehossani jotain merkillisiä herkistymismuutoksia, joiden ansiosta kahvi ei enää uppoa entiseen malliin. Aamukahvia on edelleenkin pakko saada, mutta kahta kuppia en pysty enää juomaan peräjälkeen tulematta selvästi huonovointiseksi. Melkoinen muutos entiseen "jos nyt tuossa yhden pannullisen jois" - tyyliin. Mutta kahvi onkin nautintoaine ja olen tainnut viimein oppia käyttämään sitä kohtuudella. Vissiin ihmiset olivatkin jo saaneet tarpeekseen pikkuoravakohtauksistani ja minä itse monta kupillista seuranneista angstisista öistä.

Valkosipuli on myös aina maistunut loistavasti. Rakastan ruoka-aineita jotka "purevat" minua kieleen syötäessä. Maalla kasvatettu tavallistakin tuikeamman makuinen valkosipuli silputtuna äidin tekemän tuoreen ruisleivän kannella sulavan voin päälle saa pelkkänä ajatuksena minut kuolaamaan rinnuksilleni. Kierrätysroskakaapista talven jälkeen lasinkierrätykseen purkamani lukemattomat tyhjät Hörrleinin chilivalkosipulipurkit yllättivät jopa minut itseni: milloin minä olen noin paljon ehtinyt valkosipulia kiskoa? Olen mahtanut tuoksahtaa yhdeltä isolta valkoispulilta koko nainen suurimman osan talvea. Voi työkaveriparkoja.

Piparjuuri on myöskin tajuton addikti. Saan sen syömisestä hurmioitunutta mielihyvää. Erityisen taivaallista se on kalan lisäkkeenä. Se, kun piparjuuren sinappiöljyn huurut mönkivät suusta nenäonteloon ja kirpaisevat kunnolla, tuntuu mielihyvän puistatuksina koko kropassa. Wasabi on myös aika huikeaa ainetta, -se sivaltaa makuhermoihin niin että vesi silmistä tirskuu.

Menneen talven uusi hitti oli teelusikallinen luomuinkiväärijauhetta, kaksi ruokalusikallista sitruunamehua, paaaljon hunajaa ja kuumaa vettä päälle. Tätä tuli juotua ihan tolkuttomasti. Joka kerta kun alkoi talvella palella, niin eikun inkivääripussille rapistelemaan. Hyvänä kilpailijana tulee Yogi Sweet Chili tee, jolla olen korvannut kahvin ylettömän litkuttamisen.

Salmiakki, salmiakki, auuh. Penskana olen varmaan käynyt suolamyrkytyksen rajamailla ahdettuani itseni soikeaksi merkkareilla. Salmiakin puraisu suussa tuntuu nipistelynä aivoissa asti ja ilmeisesti se saa, samoin kuin muidenkin ärjyjen aineiden syöminen, aikaiseksi eräänlaisen kipuaistimuksen joka pistää endorfiinin liikkeelle. Tällä tavoin minä itse ainakin olen järkeillyt sen, miksi äpäköihin eineksiin jää niin helposti koukkuun. Vanhemmiten salmiakinsietokykyni on kyllä selkeästi heikentynyt, eikä turkinpippuripussin kerralla ahmiminen ole enää lainkaan niin hyvä idea. Ilman salmiakkia on kuitenkin vaikeaa elää, joten täytyy pitää puutetta loitolla napsimalla vaikkapa vain yksi salmiakkiauto tai apteekkarin salmiakkipussillinen silloin tällöin.

Suurta mielihyvää tuottavana ja jopa masennukseen tepsivänä klassikkoruokana pidän tuoretta ja lämmintä ruisleipää, jonka päällä on savukalaa, juustoa, hernehärpäkkeitä ja kurkkua. Tämä kombinaatio piristää välipalana kurjaakin päivää ja vahvistaa tutkimustuloksia siitä, että kalan syöminen ehkäisee masennusta. Jos joku yksi ruokalaji pitäisi autiolle saarelle valita, niin tämä olisi juuri se.

Noista näkee selvästi, että addiktioni keskittyvät pitkälti oraaliselle alueelle. Olen kuitenkin koukkuuntunut myös moniin ruumiillisiin ja henkisiin nautintoihin, joista seksi lienee antoisinta. Nimenomaan kuitenkin vain oman kumppanin kanssa harjoitettu seksi, sillä irtosuhteiden mitäänsanomattoman latteuden nähneenä ja kokeneena pidän aina uusien, ylläreitä sisältävien pääsiäismunien keräilyä junkieosastoon kuuluvana sohlaamisena. Ei niistä pidemmässä juoksussa jää kuitenkaan juuri mainittavia onnellisia muistoja. Siis näin on minun kohdallani, en yritä lainkaan kiistää etteikö joku muu voisi vaikka saavuttaa tähtitaivaita hipovia onnellisuuden asteita naimalla joka päivä eri tyyppiä.

Hieronta on uusin villitykseni. Voisin olla hierottavana vaikka joka päivä. Kun oman rakkaan kosketus puuttuu, niin anonyymi ja seksuaalisesti neutraali kosketus sopii oikein mainiosti korvaushoidoksi. Tunne siitä, kun hieroja löytää kiristävän paikan ja purkaa sitä jopa vähän kivuliaasti vanuttaen, on huumaavan hyvä. Aina hieronnasta tultuani leijaan työpäivänäkin kymmenen senttiä lattiapinnan yläpuolella ja olen hyvästä mielestä juovuksissa.

Omaa ruumistaan voi "hieroa" myös astangajoogalla, jonka monet liikkeet selvästi ulottuvat lihaksia pidemmälle, jopa sisäelimiin asti. Tämän kevään kuluessa olen alkanut toivoa, että minulla olisi enemmän aikaa juuri joogaamiseen, sillä alkeisasanoiden alettua sujua, joogaharjoitukseen on hiipinyt tuskan rinnalle kirkas ilo ja hilpeys siitä, että pystyy kerta kerran jälkeen tekemään hallitummin liikkeitä jotka aloittaessa tuntuivat vastenmielisiltä ja ylitsepääsemättömän vaikeilta. Olen myös innoissani siitä symmetriasta, johon astanga tuntuu ruumistani vähä kerrassaan ohjailevan, koska olen kuitenkin jollain lailla symmetria- ja harmoniapakkomielteinen.

Treenaaminen on ehkä ollut yksi 25 ikävuoden jälkeisistä addiktioistani vahvimpia. Lukion jälkeen olin pitkän pätkän harrastamatta mitään urheilua, mutta itsepuolustuslajikärpäsen purtua olen huomannut, etten kerta kaikkiaan voi elää ilman liikuntaa. Työaikana en tosin kykene pitämään yllä äärimmäisen tarkkaa treeniaikataulua, mutta käyn kuitenkin niin usein kuin vain suinkin jaksan ja ehdin.

Vaeltaminen ja uusien luonnonpaikkojen bongaaminen on yksi syy, miksi ylipäätään olla elossa. Erityisesti jään peittämät vuoret ja valtavat vesiputoukset ovat menneet minulle veriin. Niiden näkemiseen on sisällä koko ajan pieni kaipuunsirkama, joka hiertää ja hiertää niin kauan kunnes kypsyy taas uudeksi matkustuspäätökseksi.

Henkisellä puolella olen koukussa kirjoihin. Raahaan kotiini kirjaston kirjoja laittomia määriä ja nautin siitä hektisestä tunteesta, että tiedän sänkyni alla piilevän minikirjaston. En voi sietää pelkästään paikallani möllöttämistä, vaan kahmin aina jouten ollessani käsiini kaiken ympäriltäni löytyvän kiinnostavan luettavan. Kaverini vihasivat lapsena sitä, että tulin heille kylään ja kahlehdin itseni sen jälkeen heidän kirjahyllyynsä, sen sijaan että olisin leikkinut heidän kanssaan. Työaikanakin on tullut ruokatunneilla luettua joka ikinen pikku-uutinen jokaisesta (jopa kristillisestä) lehdestä, joka ruokahuoneen pöydällä sattuu lojumaan. Se, että joku (esim. äiti) yrittää kieltää minulta vaikkapa ruokapöydässä lukemisen, aiheuttaa minussa hyvin epämiellyttäviä vieroitusoireita. Samoin se, jos huomaan että kämpässäni ei ole ainuttakaan lukemaan houkuttelevaa kirjaa. Kirjaton maailma olisi minulle kuolemaksi.

Oma henkilökohtainen addiktoitumiseni on minulle iloinen ja elämää valaiseva asia. Kaikille addiktiot eivät tietenkään todellakaan ole mikään vitsailun tai ylpeilyn aihe, mutta haluan vain tuoda esille sen, että voi addiktoitumisessa olla positiivisiakin puolia.

Koska pidän kaikista tämän hetkisistä addiktioistani, enkä usko niistä luopumisen parantavan pätkääkään elämänlaatuani, - en välitä ihmeemmin noudattaa itämaisia (jooga, meditaatio, kamppailulajit) ohjeita siitä ettei mihinkään saisi kiintyä ja että pitäisi pyrkiä kohti mahdollisimman askeettista mielentilaa. Mielen tyhjyys ja koukuttomuus ei kerta kaikkiaan sovi minulle, päin vastoin, liian vakavasti otettu neutraaliuden pyrkimys latistaisi elämääni huomattavasti. Ilman pieniä selkänahassani roikkuvia ongenkoukkuja en edes todennäköisesti saisi aikaan yhtikäs mitään. Ehkä sitten vanhana ja tyynempänä voi vähä kerrassaan luopua addiktioistaan, jos kokee niiden haittaavan elämää. Toisaalta, en välttämättä edes halua nähdä sitä vanhuuden aamua jona en välittäisikään enää juoda minulle syvää tyydytystä ja mieleniloa tuovaa kahvimukillista.

Kuvan mainio t-paitapainatus on Stephanie Piron käsialaa. Täältä lisää moisia.

Vauhdin hinta

Sain kuulla, että eräs tuntemani nuori nainen oli kuollut autokolarissa. Nauravainen, utusilmäinen, välitön, hassuttelevainen nuori nainen. Muistan hänen hymyilevät kasvonsa, kun hän tuli muutama kesä taaksepäin ystävänsä pyörän pakkarilla treenisalin pihalle.

Kolaria kuvailtiin seuraavalla tavalla: Auto oli hetkeä aikaisemmin ohittanut kovaa vauhtia pyöräilijän. Kuljettaja menetti ajokkinsa hallinnan loivasti vasemmalle kääntyvässä mutkassa. Auto suistui tien oikealle puolelle ja törmäsi keula edellä puuhun. Onnettomuuden tapahtuma-aikaan ei ollut liukasta. Auto oli mennyt puun runkoa vasten kaameaan ryttyyn, kuin rytistetty karkkipaperi. Kuljettaja selvisi hengissä, kyytiläinen ei.

Kaupunkialueella nopeusrajoitus on 50km/h.

Arvatkaamme kaksi kertaa oliko kuljettajana toiminut nuori mies noudattanut nopeusrajoitusta.

Lehdissä lukee, että nuorten kuolonkolareiden ja etenkin kännissä ajaneiden nuorten kuolonkolareiden määrät ovat kaksinkertaistuneet. Sanan "nuorten" tilalle voisimme ihan hyvin laittaa ilman mitään sen turhempaa sukupuolipoliittista korrektiutta sanat "nuorten miesten".

Olen muuten sitä mieltä, että miehille sopiva ikä ajokortin myöntämiseen saattaisi ehkä olla noin. 28 vuotta. Senkin jälkeen miehet saisivat ajaa vain sellaisilla autoilla, jotka eivät kiihdy satasta kovempaan vauhtiin. Ei tarvinne perustella.

Joka päivä kuulee ja näkee, kuinka nuoren miehen kuljettama auto kiihdytetään hurjaan spurttiin niin, että autosta lähtee mahdollisimman paha voliseva ääni.

Että minä vihaan sellaisia ihmisiä, joiden on pakko aina silloin tällöin sopivan suoran sattuessa kokeilla että miten perseen alla olevalla autolla lähtee. Minusta se on häiriintyneiden ääliöiden elvistelyä, josta pitäisi olla rangaistuksena julkinen raippaaminen keskellä toria ja ikuinen ajokielto.

Älkää ikinä menkö tällaisten ääliöiden kyytiin jos henkenne on teille kallis. Paheksukaa kiihdyttelyä todella raivoisasti, jos joku teidän kyydissä ollessanne moista tekee. Vetäkää auton pysähdyttyä kuljettajaa vaikka ympäri korvia, jos kielto ei auta ja jatkakaa neuvon 1 mukaan. Kysykää onko kiihdyttely todella sen arvoista, että kiihdyttelijä on valmis maksamaan nautinnostaan vaikkapa kaverinsa hengen.

Jos joku koittaa lähteä kännissä ajamaan, niin riistäkää tyypiltä avaimet ja heittäkää ne sellaiseen paikkaan, josta niitä ei enää saa haltuunsa. Jos känniääliö ehtii karata, niin soittakaa armotta samalla sekunnilla poliisit ja käräyttäkää vaikka olisi kuinka kaveri.

Ja antakaa känniajamista yrittäneelle kaverille sellainen selkäsauna, että muistaa hetken aikaa.

Uteliaisuus vei kissalta...

Uteliaisuus on varsin kunnioitettava luonteenpiirre, jonka ansiosta elämästä löytyy monia muuten helposti piiloon jääviä puolia. Sillä, että nenä täytyy työntää viiksenkärkiä myöten joka paikkaan, saattaa kuitenkin olla vaaralliset, jopa kohtalokkaat seurauksensa.

Kissat ovat älyttömän uteliaita, paino sanalla älytön. Jos maassa mönkii tokkurainen mehiläinen, niin sitä on pakko käydä kopaisemassa tassulla kun se on niin hassun puoleensavetävän näköinen. Silläkin uhalla, että tassu voi muistuttaa piston jälkeen enemmän jääkarhun kuin kissan käpälää. Mörkö on tässä ekspertti. Harittavaa lumikenkäjänistassua on sitten mukavaa nuoleskella hämillisen näköisenä ja muistella silmät sirrissä, että mahtoikohan äitikissa varoitella tästä.

Jos asunnossa on jokin saavuttamaton paikka, sinne täytyy päästä kiipeämään silläkin uhalla, että menettää palasen hännästään. Täydellinen arvoitus on, kuinka kissa pääsee hyllylle, jonne sen ei ole kukaan kuvitellut voivan päästä fysiikan lakeja uhmaamatta, kuinka se onnistuu saamaan liikkeelle painavat parvisängyn palkit jotka on varta vasten aseteltu sinne niin, etteivät kissat VOI millään saada niitä putoamaan ja kuinka se onnistuu vielä kaupan päälle jättämään häntänsä putoavien palkkien väliin niin että se menee kärkinikamasta poikki ja jää roikkumaan vain nahan varaan. Tätä arvoitusta en ole onnistunut ikinä ratkaisemaan, vaikka silloin tällöin näytänkin katkennutta, talteen otettua hännänkärkeä Lokkikissalle ja kysyn, että miten hän sen oikein teki ja että oliko se todella hännän lyhentymisen arvoista.

Lokkikissa on aiemminkin meinannut päästä hengestään uteliaisuutensa ansiosta. Silloin kun olimme adoptoimassa Lokkikissaa edelliseltä omistajaltaan, sattui melkoisen vaarallinen tapaus. Kissasta luopumassa oleva ihminen soitti meille noutopäivänä ja ilmoitti, että vapaana kaupungin keskustassa ulkoileva (!) kissa on valitettavasti kadonnut. Lokista ei kuulunut mitään pitkään aikaan, mutta sitten omistaja soittikin että nyt se kissa lopulta löytyi. Vapaana ulkoillut Lokki oli ottanut osaa samassa kerrostalossa tapahtuneeseen asuntoesittelyyn ja mennyt esiteltävään kämppään sisälle. Epähuomiossa hän oli sitten jäänytkin sinne lukkojen taakse muun väen poistuttua. Kämpässä ei käynyt muistaakseni kymmeneen päivään ketään, mutta onneksi vessanpönttö oli sentään ollut auki ja kaipa Lokki oli sieltä sitten juonut vettä, koska selvisi hengissä. Laihtuneena, mutta henkisesti täysin coolina hän lähti vähän tämän jälkeen meidän mukaamme, eikä näyttänyt kokemuksestaan millään tavalla traumatisoituneen. Uskomaton narttu.

Kotona ei muuten kannata harjoittaa astangajoogaa jos sattuu omistamaan kissoja. Omituisia venyliikkeitä matolla tekevä ihminen on nimittäin sen verran kiehtova näky, että sitä on aivan pakko mennä tuijottamaan selän taakse. Mörkökissa sai mojovan tällin kantapäästäni hypätessäni aurinkotervehdyksen punnerrusasentoon. Säikähdin aivan kauheasti, mutta onneksi Mörkö nopearefleksisenä väisti sen verran, ettei mitään närkästynyttä pään puistelua kummempaa seurannut. Itse sain kamalat traumat ajatellessani mahdollista murtunutta kissannenää tai katkenneita hampaita, joita tällistä olisi pahimmillaan voinut seurata. Taidan jättäää suosiolla joogaharjoitukset salille tai muuten minun pitää tunkea nuo uteliaisuuden tiivistymät vessaan mouruamaan siksi aikaa.

Huuda harkiten

Oletteko koskaan tulleet pohtineeksi millainen voima ääneen ja sen käyttöön kätkeytyy? Ainakin tiedätte kliseen, jonka mukaan kamppailulajien harjoittajat (esim. Bruce Lee) päästävät kummallisia KIAAAAI -ääniä lyödessään tai potkiessaan. Kyse ei ole pelkästään hauskasta mausteesta tai kuriositeetista. Äänen käytöllä liikkeen yhteydessä on täysin järjellinen funktionsa: huutaminen häiritsee vastustajan keskittymistä, mutta aktivoi omaa adrenaliinintuotantoa ja siten tehostaa liikettä.

Kun huutaa hallitusti koko vartaloaan kaikukoppana käyttäen, ruumiin valtaa lämmin adrenaliinin virta, jota itämailla ki-energiaksikin kutsutaan. Jos huutaminen on omassa kontrollissa, eikä siis mikään järjetön raivonpurkaus tai hysteeristä kimitystä, se voi luoda huutajan ympärille yllättävän tehokkaan henkisen suojapanssarin ja vahvistaa itsetuntoa. Sama koskee hallittua ja kuuluvaa (ei kuitenkaan korvia särkevää ja rumaa) äänenkäyttöä, joka luo ihmisestä uskottavamman vaikutelman. Jo pelkällä äänensävyllä voi antaa todella tehokkaan viestin siitä, että minun nenilleni ei hypitä eikä kimppuuni käydä rankaisematta. Ääni on kuin ihmisen käyntikortti.

On hauskaa kokeilla tätä käytännössä: teetän opettaessani silloin tällöin harjoituksen, jossa saa huutaa sydämensä kyllyydestä. Huudan itse soolona esim. numeroita, jotka koko muu ryhmä toistaa yhteen ääneen. Tapaan kiusoitella oppilaitani siitä, että eikö heistä yhteensä lähde yhtä paljon ääntä kuin minusta, kunnes he todella rohkenevat avata äänijänteensä. Tästä harjoituksesta on tullut hyvää palautetta ja luvallinen huutaminen kuulema tuntuu ihmisistä hyvältä. Ei ihme, sillä monet on opetettu jo pienestä asti olemaan hiljaa ja liiankin hillitysti. Sellaisissakin tilanteissa, jolloin suun kiinni pitäminen merkitsee takkiinsa saamista. monella väkivallan kohteeksi joutuneella ei ole tullut mieleenkään se, että hyökkäyksen uhriksi jouduttaessa saa huutaa aivan niin lujaa kuin vain suinkin lähtee ja niin kaameita törkeyksiä ja kirouksia kuin suinkin vain suusta löytyy.

Äänenkäyttö itsepuolustuksessa on täysin luonnollista, kuten vaikkapa eläimiä katsomalla voi huomata. Jokainen, joka on joskus kuullut raivosta tai pelosta tolaltaan olevan kissan päästävän oikein kunnon mouraisun, tajuaa että jokainen korvat omistava isokin olento harkitsee kaksi kertaa ennen kuin käy moisen äänenlähteen kimppuun. Esimerkiksi eilen vein kissani Mörön ulkoilemaan, jolloin tämä karvainen pikku Einstein ryntäsi täysillä keskelle takiaispuskaa. Seurauksena oli se, että kissaherran turkki oli täynnä takkupalloja joita jouduin setvimään pois kamman kanssa. Ylen arvokkaaseen turkkiinsa kajoamisesta suuttunut Mörkö sylkäisi kesken harjauksen päälleni niin vihaisen sähähdyksen, että jouduin kaksi kertaa miettimään uskallanko pakottaa omaa kissaani.

Sen sijaan esimerkiksi itkeminen muistuttaa tarkoituksellisesti pienten pentujen päästämää vikinää, jolla on tarkoitus vedota jonkinlaisiin suojeluvaistoihin, eikä se siten ole puolustautumis- tai vakuuttamistilanteessa kovin tehokasta. Naaraisiin eli potentiaalisiin emoihin se saattaa vedota piirun verran paremmin, mutta uroksia vikinä todennäköisesti vain ärsyttää.

Äänen arkipäiväisestä vaikutuksesta on hyvä esimerkki se, miten itse puhuu muille ihmisille.
Puhuuko kokoon käpertyneenä hiljaa ja piipittäen, vai ojentaako koko vartalonsa puhuessaan ja käytttää pallealihaksiaan äänen tuottamiseen. Joitakin saattaa nolottaa aivan sietämättömästi korottaa ääntään ja saada sanottavansa kuuluville isossa ihmisjoukossa. Myös suuren joukon edessä yksin kuuluvalla äänellä puhuminen on monille se kaikkein pahin painajainen. Jos nämä nolotukset ja pelot pystyy voittamaan, sekä tajuamaan pitkälti omasta mielikuvituksesta riippuvaisiksi, on jo melkoisen pitkällä itsetuntonsa kanssa.

Itse olen kulkenut pitkän tien nuoruuden esiintymiskammoisesta hissuttelijasta ihmiseksi, jota ei juuri koskaan nolota avata suutaan tarpeelliseksi katsomissani tilanteissa, vaikka kuinka saisin paheksuvia silmäyksiä osakseni. Joskus jopa suorastaan tahallani närkästytän ihmisiä sanomalla asioita, joita ei muka joidenkin typerien sääntöjen takia saisi sanoa ääneen. Silloin on mukavaa teeskennellä täysin paheksunnasta tietämätöntä ja naureskella viiksikarvoihinsa.

Ääni ei ole tietenkään pelkkä hallinan ja komentamisen väline, vaan myös rakkauden, hellyyden ja hyvän tekemisen kanava. Joogatunneilla on helppo vakuuttua tietynlaisten äänten hyvää tekevistä vaikutuksista. Kun salillinen ihmisiä lausuu yhtäaikaa om-äänteen, miellyttävä värisevä aalto humahtaa koko salin läpi. Itsekin tuntee kuinka OM saa jonkin sisäisen kielen värähtelemään ja ruumiin ottamaan vastaan muiden lähettämää hyväntahtoista energiaa.

Niin sinun kuin minunkin
Ajoittain tulee huutaa
Ja löysäpää typerys on se,
Joka väittää muuta.
-YUP-

Kuollutta ihmislihaa

Aamuinen työpaikkakeskustelu:

- Voi kau-hee-ta! Sergelin torilla on myyty ihmisen lihaa?
- Mitäh? Anteeksi kuinka? Köh, köh.
- Iltasanomissa lukee, että eläinsuojelijat ovat myyneet kelmuun pakattua veristä ihmislihaa torilla. Nyt ne ovat kyllä menneet ihan liian pitkälle!
- Uhhuh, oliks ne jotain ekosaatananpalvojia?

No pitihän aamun kohu-uutinen tarkistaa. Hetken juttua silmäiltyäni minua alkoi kierolla tavalla hymyilyttää ja ilahduttaa. Hitsi vieköön, että jotkut osaavatkin tänä hyssyttelevän korrektiuden ja sairaalloista ihmisitsekkyyttä suojelevan herkkänahkaisuuden aikana esittää kritiikkinsä niin, että terä uppoaa tasan oikeaan kohtaan, syvälle ja tekee maksimaalisesti kipeää.

Taas kerran pääsen kysymään, ovatko ihmiset menettäneet tyystin mediantulkitsemistajunsa ja muuttuneet niin kuvottavan tekopyhiksi, ettei omaan epäeettisyyteen kohdistuvaa ansaittua kritiikkiä voida millään sietää. Jos jokin vallalla olevan enemmistön hyväksymä, kuitenkin itsessään eettisesti arveluttava asia esitetään siten, että toiminta kohdistetaankin (tässä tapauksissa sentään VAIN kuvitteellisen teatterin keinoin) enemmistöön itseensä, alkaa semmoinen itku ja hammasten kiristys, ettei mitään rajaa.

Elävien ja tuntevien olentojen keskitysleirimäisissä olosuhteissa pitäminen, virikkeettömiin ja ahtaisiin tiloihin sullominen, tehokasvattaminen, luonnottomalla ravinnolla ruokkiminen, kuljetettaessa tapahtuva rääkkääminen, stressin ja kauhun aiheuttaminen, teurastaminen, verisenä kelmuun pakkaaminen ja halvalla myyminen ovat ihan luonnollisia asioita silloin kun toiminnan kohteena ovat eläimet. Kun yritetään fiktiivisesti vinkata, että mitäs sitten jos moisen toiminnan kyseessä olisikin ihminen ja saada hieman normaalia hyssyttelyä kipakampaa keskustelua aikaiseksi, hypitään närkästyksestä seinille.

En yritä tässä yhtään pyhistellä tai riekkua fasistisesti lihattoman maailman puolesta, sillä olen itsekin satunnainen lihansyöjä eläessäni yhdessä lihaa syövän ihmisen kanssa tai ollessani toisten valmiiksi kattamassa ruokapöydässä. Lihan syöminen ei kuitenkaan ole mielestäni mitenkään välttämätöntä tai jokin "jumalan" ihmiselle suoma etuoikeus. Yksin ollessani ja vain omasta ruokataloudesta vastatessani jätän mielelläni lihan pois ruokalistalta ja Jänismieskin on suunnitellut siirtyvänsä kasvisruokavalioon siinä vaiheessa kun ikä alkaa muistutella itsestään. Haluan kuitenkin nostaa esille tilanteen, jossa on kerrankin onnistuttu tekemään jotain, joka varmasti kohauttaa ihmisiä ja pyytää edes hetken ajan katsomaan totuutta ilman niitä epähyväksyttävän hyväksytyksi muuttavia tekopyhyyslaseja.

Charity International-järjestön tempauksen oli tarkoituskin järkyttää ja kauhistuttaa. Tarkoitus on saada ihmiset tarkistamaan ruokailutottumuksiaan ja edes hetkeksi miettimään, onko epäinhimillisissä oloissa kasvatetun, rääkätyn ja stressatun elävän olennon lihan syöminen eettistä ja terveellistä. Jos et kerran söisi keskitysleirissä rääkättyä ihmistä missään olosuhteissa, niin miksi sitten söisit mitään muutakaan elävää ja tuntevaa olentoa, joka rahdataan ruokapöytääsi keskitysleiriltä? Entä söisitkö ihmistä siinä tapauksessa jos tietäisit, että hän on saanut elää hyvän elämän hyvissä olosuhteissa? Jotkut ihmislajin edustajat ovat toki kannibalismia harjoittaneet, mutta se on inhimillisessä kulttuurissa jostain kumman syystä hyvin epähyväksyttävää.

Minun ainakin tekee taas hetken aikaa mieli keskittyä pelkästään papujen ja porkkanoiden narskuttamiseen tämän uutispiikin jälkeen.

Mutta kuinkas ollakaan, ihmisten ja aivan erityisesti naispuolisten ihmisten silvottujen ja veristen raatojen esittäminen on sitävastoin suotavaa ja jopa suorastaan pakollista ja kivaa, kun siirrytään Sergelin torilta ihanan vastiketodellisuuden eli television ääreen. Jopa ihmisten syömisen esittäminen ja näytteleminen on hyväksyttävää normaalihuvia televisiossa, kuten vaikkapa Amerikan Psykoa, Hannibal Lecterin trilogiaa, Teksasin Moottorisahamurhaajan kannibaaliperheen edesottamuksia tai Sin Cityä katsomalla voimme havaita.

Eräs rikos- ja jännityssarjojen sairaalloinen pakkomielle on esittää aina ja ikuisesti avauskoukkunaan se kaatopaikalle tai pusikkoon sysätty, pahoinpidellyn ja murhatun kauniin nuoren naisen ruumis, jota sitten tirkistellään innokkaasti monesta eri kuvakulmasta. Eikä tämä jää pelkästään elokuviin. Samaa kuolleesen naisruumiiseen kohdistuvaa pakkomielteistä voyerismiä on havaittavissa taiteessa, musiikissa, kirjallisuudessa ja uutisoinnissa. Ruumiit esitetään vielä mielellään siten, että naisen murhan uhriksi joutuminen saadaan näyttämään luonnolliselta, välttämättömältä ja jopa ylevältä. Samalla tavoin esitetyt miehen ruumiit sen sijaan ovat harvassa ja täysin vastoin vallitsevaa esittämisen tapaa.

Väinämöisen hukkumiskuolemaan ajama Aino on niin ihanasti ja eteerisesti kuvattu Gallen-Kallelan maalaamassa taulussa, että vanhan miehen ahdistelemaksi ja raiskattavaksi joutumisen voisi kuvitella olevan suuresti viatonta neitoa ylevöittävä kokemus. Nick Cave on niin romanttinen, hellä ja komea murhatessaan enkelin lailla valoa hohtavan Kylie Minoguen musiikkivideossa Where the Wild Roses Grow, että moni alkaa suorastaan haaveilla kourista kuristumassa kaulansa ympärille ja pääsystä ihanan ruumiin paikalle. Nämä fiktiiviset naiset ovat kuvien viehättävyyden perusteella kuolemastaan yhtä otettuja kuin onnelliset lehmät päätyessään paistiksi ruokapöytään.

Jo Edgar Allan Poe lohkaisi aikanaan morbidisti, että "kauniin naisen kuolema on maailman runollisin aihe."

Joo. Niin vissiin. Ja ne onnelliset lehmätkin lentää suihkukoneella sorkat ohjaimissa.

Maailma on rakennettu valheiden suon päälle. Totuuden sijaan uskotaan ja uskotellaan mieluusti toisillekin kaikenmaailman puolivillaisia valheita (sun joulukinkku oli tosi onnellinen pikkupossu, joka innosta vinkuen tahtoi sinun ruokapöytääsi reposteltavaksi) ja vedotaan jumaliksi nimettyihin uskomusolentoihin (kun se mun jumala sattui huhupuheitten mukaan murahtelemaan muutama tuhat vuotta sitten Kyöpelivuorella sormeaan heristellen, että nainen ei voi olla pappi niin ei sitten voi ikinä vaikka mikä olisi). Paljas totuus on sen sijaan pelottava Lusifer, jota vastaan pitää käydä tekopyhyyden risti tanassa. Ihmiset eivät todellakaan halua ajatella tai nähdä totuutta.

Taidan tästä lähteä lukemaan satuja. Tontut ja keijukaisetkin ovat enemmän totta kuin tämä ihmisten muovaama matrix-todellisuus.

Kuva: Francis Goya: Saturn eating his Children

Kissa kulje kanssani

Äkkireuhtomisella alkaneet ja heittelyyn keskittyneet treenit jättivät elimistön sen verran terävän adrenaliinipiikin, ettei tullut uni silmään vielä puolilta öinkään. Siispä kiskoin harkitun ylilämpimät talvikuteet niskaan ja pistin Mörkö-pedon valjaisiin. Luikimme mustan örrimöykyn kanssa hiljaiseen yöhön ihastelemaan kalmankalpeaa täysikuuta ja sen yli purjehtivia pilviä.

Oli hiljaista, tuuletonta ja hiukan kalseaa. Sopivan goottihenkinen keli minun mieleeni. Maiseman sinisen, harmaan, mustan sekä kuun hyytävän valkoisen kontrasti kotien lämpimästi tuikkiviin valoihin, kihelmöi minua jännittävästi sisältäpäin. Minulla on pimeydestä valoon katsomiseen jonkinlainen fetissi, lienenkö ollut yöperhonen edellisessä elämässäni. Tosin vielä jännemmältä ulkopuolella pimeydessä oleminen tuntuu silloin, kun on säkkipimeää ja lunta ja kävelee öisessä metsässä tähyillen kaukana näkyviä asutuksen valopilkkuja tai laavun nuotion loimotusta.

Minä ja Mörkö olimme varjoja yössä. Hiljaa tassuttelevia hiiviskelijöitä, jotka lymyilivät pensaiden halki matalassa kyyryssä. Kylmä tomuisen harmaa kaupunki betoniluomet suljettuina. Kissa edellä ja minä perässä asfaltilta aidanviertä oikopolulle. Kuolleet lehdet rahisivat hiljaa askeltemme alla ja hengitys huurusi kevyesti.

Kadehdin kissakumppanini hajuaistia, joka näytti lukevan lehdenraatojen, heinien, risujen ja kivien joukosta mitä mielenkiintoisimpia viestejä. Mörön jalokivien lailla välkähtelevät silmät seurasivat apposen ammollaan ympäristöä ja notkea ruumis oli jännittynyt matalaksi, valmiiksi sinkoamaan pakoon pienimmästäkin risahduksesta tai äkkiliikkeestä.

Hiljaisuus ja liikkumattomuus olivat kuin viileää balsamia. Katulamppujen valoissa tuntui hento lähtemisen blues. Tämän kaiken minä tunnen niin hyvin ja olen ottamassa pitkän askeleen poispäin. Tuntuuko yö siellä jossain samalta vai erilaiselta? Tuoksuuko uusi kaupunki hyvältä vai pahalta ja kuinka pian sen hajuun tottuu? Pysyvätkö ihmiset arkiöisin yhtä kiltisti sisällä kuin täällä, että saan kävellä hiljaisuudessa ja nautiskella yksin maailmassa -illuusiostani. Vai ovatko muut yökulkijat siellä luonteeltaan sellaisia, että yölenkille pitää lähteä kynnet teroitettuna?

Yö on minun lempiaikaani. Kaupungeista ja paikoista muistan parhaiten sen, miltä ne ovat yöllä tuntuneet. Moskovan yö oli pelottavalla tavalla ihana, Pietarin yö oli kummallisen ihmistyhjä ja surullinen, etenkin sen kerran jälkeen kun kuljimme kauhistuneina auton alle jääneen, tiellä verilammikossa makaavan hurstilla peitetyn ihmisen ohi. Ateenan yö oli läkähdyttävän ouzonhuuruinen ja notkui ehdotuksiaan huutelevia nuorukaisia. Pariisin yössä satoi ja lahkeeni kastuivat, jossain soi myös haitari(?) ja kadulla itsensäpaljastelija runkkaili lämpimikseen. Lapin yössä silmäripset kärähtivät nuotiolla lettuja paistaessa. Mont Blancin yössä kaupungit olivat tähtiä alhaalla laaksoissa ja tähdet kaupunkeja taivaankannella. Joissakin kaupungeissa vastaan on tassuttanut kissoja, joita on täytynyt tervehtiä. Itävallan hämyisessä kesäyössä sain kintereilleni kissaseuralaisen joka olisi tahtonut seurata minua leiriin asti.

Kissa kulje minun kanssani yössä, jota niin rakastan kuin olisin siitä syntynyt.

When human folk put out the light
And think they've made it dark as night,
A pussycat sees every bit
As well as when the lights are lit.

When human folk have gone upstairs
And shed their skins and said their prayers,
And there is no one to annoy,
Then Pussy may her life enjoy.

No human hands to pinch or slap,
Or rub her fur against the nap,
Or throw cold water from a pail,
Or make a handle of her tail.

And so you will not seek it wrong,
When she can play the whole night long,
With no one to disturb her play,
That pussy goes to bed by day.

~ Oliver Herford ~

Kuva: Robin Paris: Ian´s Night

Hyytävä nirvana

Tätähän minä en uskonut ikinä kuuna päivänä kirjoittavani: Olen jäänyt koukkuun avantoon ja jäiden nyt häivyttyä kylmään veteen. Olen ihan innoissani. Se kylmän puraisu tuntuu niin ihanalta. Kuin koko kroppa muuttuisi kiliseväksi kristalliksi ja hauraasti ritiseväksi riitteeksi. Sitten tulee annos kipristävää kipua, kuin avanto roikkuisi terävillä hampaillaan perslihassa. Ja jälkeenpäin leijuu vaaleanpunaisten untuvien päällä, samalla kun päässä helkkyvät pienet iloiset tiu´ut. Kas kun tätä ei ole vielä keksitty kieltää huumeena?

Siis MINÄ! Hytisevä vilukissa, joka on kokenut pelottavia, hypotermiaa muistuttavia tajunnanhämärtymisiä liftaillessaan sumuisenviileänä kesäyönä jossain jumalattaren selän takana Karjalan kunnailla. Siis huom: kesällä. Minä, joka ei moniin synkkiin talviin mielellään nenäänsä ulos pistänyt. Minä jota jurppii, jos kämpän lämpötila on niin matala, ettei voi rauhassa viettää vaikka koko vapaapäiväänsä alasti keekoillen. Minä, jonka mielestä kylmän taatusti loitolla pitävää kerrospukeutumista voidaan pitää yhtenä ihmiskunnan suurimpina oivalluksina.

Avanto hiipi veriini kavalalla tavalla. Se kuului alun alkujaan listalleni: tätähän minä en sitten todellakaan tee. Esimerkiksi Norjan vaellusreissullamme hytisin jääkylmässä jäätikköjärvessä pohkeitani myöten ja yritin kiroillen pestä itseäni. Puin nyrkkiäni ja uhosin että "tässä järvessähän minä EN ui." Kuinka ollakaan, heti tuon lausuttuani liukastuin niljaiselta rantakiveltä ja sukelsin jorpakkoon pää edellä. Kyllä Jänismiehelle nauru kelpasi.

Elämä näkyy pitävän huolen siitä, että teen asioita joita en omasta mielestäni muka todellakaan suostuisi tekemään.

Toinen kylmäuintireissu tapahtui mökillä, exän pilkatessa vierellä, etten varmasti uskalla. Pakkohan sinne jääriitteen sekaan oli mennä jo pelkästään sen takia, että sai exän pyyhkimään alentuvan ilmeen naamaltaan. Ensimmäinen kerta tuntui kamalalta, kuin jalat olisi sahattu ruosteisella sahalla poikki. Sitten alkoi jo sujua ja ei tuntunut oikeastaan missään. Lopulta oli pakko mennä uudestaan ja uudestaan, kerta toisensa jälkeen. Kummallista. En ymmärrä itseäni lainkaan.

Ystävämme järjestivät meille Helsingissä todella ihanan avantokokemuksen eräänä muuten surullisena ja ikävänä päivänä. Helvetillisen kuumasta, nokisesta savusaunasta kymmenen asteen pakkaseen ja avantoon. Taivaan portti oli apposen auki mustassa vedessä, johon laskeutuivat jääkaljun peittämät portaat.

Viime mökkireissulla harmikseni epäonnistuneen, raivopäisen avannonmurskausyrityksen jälkeen olen päässyt kahdesti jäädyttämään itseäni oikeiden avantouimareiden seurassa. Ensimmäisellä kerralla meressä vielä kellui kunnon lautat jäätä, mutta nyt viikkoa myöhemmin kaikki jää oli kadonnut huis hittoon. Ei veden kylmyydessä silti mitään vikaa ollut. Ei todellakaan.

Viisi kertaa meressä käytyäni ja jopa todella uituani lyhyen matkan, olin kirjavatäpläinen kuin leopardi. Kylmäurtikariani ei antanut tällä kertaa itsestään mitään merkkiä, vaikka viime kerralla se sentään nosti nivusiini koholleen turvonneet, käden kokoiset läikät jotka kestivät loppuillan. Ehkäpä pääsen tuosta oireesta eroon kokonaan, tai voihan se tietenkin olla myös jonkin muun vesistössä piilevän allergeenin aiheuttama oire.

Seuraava endorfiinihumala on melkoinen. Jotain siitä kertoo sekin, että saunalla ventovieraat ihmiset käyvät kälättelemään hilpeästi vierustoverilleen ja nauravat paljon. Aurinko paistoi taas ihanasti koko päivän ja sen kauniisti valaisemia kallioita oli ilo katsella saunan kuistilla kylmäshokista toipuessaan. Lentokone oli raapaissut siniseen taivaankanteen valkoisen raamun. Niin kaunis on maa, niin korkea taivas.

Pyöräilin kaupungin halki tuulen lennättämän höyhenen lailla ja leijun edelleen hivenen lattiapinnan yläpuolella. Ensi yönä nukuttaa taas hyvin.

Nyt olen ainakin ansainnut ylleni talvella ostamani suloisen vaaleanpunaisen t-paidan, jossa on vinksahtaneen näköinen pallonpyöreä pingviini, jonka räpylässä (siivessä?, kädessä? tassussa?) on jääkuution sisällä oleva kala. Paidassa lukee että ARCTIC SWEET.

Ohessa oleva kuva: Michael Whelanin Snow Queen

Yksinään eli ittekseen

Vaikka minulla onkin kova ikävä animustani Jänismiestä, olen huomannut viihtyväni yllättävän hyvin yksinkin. En koe oloani vajavaiseksi, vaikka rakastettuni ei olekaan vierelläni, vain hieman kaihoisaksi. Ikävä on välillä kuin hienonhienon katanan sivallus vatsan halki, mutta elämä ei virtaa minusta ulos vaan tuntuu peräti siltä että vahvistun. Olen iloinen ja tyytyväinen siitä, että löysin sisältäni puuvarren, kun toinen lähti ja jouduin irroittamaan kärheni.

Eilisillan korvalla palaillessani alkeiskurssin vedosta, hengitin kaikeilla aisteillani tomuverhossaan himmertävää iltaa ja nautin vahvasta itseyden ja erillisyyden tunteesta. Iloitsin jopa jostain niin arkisesta kuin kaupassa käymisestä ja naureskelin itsekseni ostoskorini sisällön ristiriitaisuutta: kaikenmaailman kasvisterveysruokaa, rehuja ja soijamaitoa sekä pähkinöitä, joiden keskellä etovasti kiiltelevä maksaklöntti ja rasiallinen rasvaista jauhelihaa. Luonnollisesti verisemmät einekset olivat petoeläinten kastiin kuuluville perheenjäsenille.

Vaikka yksinoloa pidetään keskimäärin negatiivisena asiana ja vältettävänä olotilana, on se sopivina annoksina ja vapaaehtoisesti valittuna nähtävästi hyvinkin terveellistä. Yksin ollessa näkee kirkkaammin ja kauemmas, kun ei katsele vain niitä rakastetun korvallisella hellyttävästi velmuilevia hurmauskiehkuroita ja ihon luumumaista nukkaa.

Yllättävää on ollut se, miten paljon aikaa ja energiaa vapautuu, kun ajanvietetoiveiden listalla ykkösenä ei enää olekaan se, että pääsee illalla toisen kainaloon nautiskelemaan läheisyydestä ja höperöistä keskusteluista. Jaksan käydä treeneissä, punttisalilla ja joogassa ihan niin kuin ennen vanhaan. Hauis kiittää ja vatsalihakset hymyilevät. Saan siivottua kodin huomattavasti useammin kuin normaalisti. Pyykkivuori on selätetty ja pysyy pienenä. Kissoille tulee annettua paljon enemmän huomiota ja hellyyttä. Oli jopa aikaa istua lattialla silppuamassa sitkeästi vastaan hangoittelevaa ja pissalta haiskahtavaa maksaa ympärillä innoissaan pörräävien kisuliinien herkkuateriaksi.

Nukahdan hyvin ja nopeasti miehen hieltä tuoksuva t-paita tyynyn alla ja kissa jalkojen päällä. Ei ole laisinkaan uniongelmia, uni kun vie nopeammin lähemmäs lähtöpäivää.

4812 kusipäätä

Nyt ovat sitten saaneet itselleen kelpo kansanedustajan sellaiset, jotka hyväksyvät edustajaltaan naisen jahtaamisen veitsen kanssa, tämän hakkaamisen, huorittelun ja tappamisen uhkailun.

Kaipa Suomesta sitten löytyy hyvä otanta ihmisiä, jotka pitävät tuon kaltaista käytöstä hyväksyttävänä ja ihan normaalina. Runsaasti sitä ainakin harjoitetaan.

Raukkikset. Vellihousut. Naistenhakkaajat.

Häpeäisitte nyt edes hiukan.

Ihmeitä tapahtuu

Viime yönä huomasin kuinka mielenkiintoisia asioita tapahtuu, jos pystyy luopumaan "en anna koskaan anteeksi hänelle" -asenteesta ja antamaan asioiden loksahdella omalla painollaan kohdalleen ilman valmiiksi rakennettuja näytelmäkulisseja.

Puolentoista vuoden kyyninen hiljaisuus minun ja erään ihmisen välillä päättyi pitkään keskusteluun, joka jatkui koko yön yli aamukymmeneen. Iso kauna todettiin useiden pienten kasaantuneiden asioiden muodostamaksi möykyksi ja toisesta ihmisestä tehtyjen väärintulkintojen kasaantumaksi, jonka voi todennäköisesti muuttaa paljonkin toisennäköiseksi päättämällä että tyhmyyksiä tulee tehtyä, mutta kai niitä voi korjatakin.

Yön aikana joutui enenevässä määrin pohtimaan seikkaa, onko jotain kiteytynyttä minuutta ollenkaan olemassa. Kun huomasi, että jollain hyvinkin lopulliseksi kuvittelemallaan periaatepäätöksellä "emme tosiaankaan ole enää koskaan tekemisissä toistemme kanssa" ei loppujen lopuksi ollut minkäänlaista painoarvoa sillä hetkellä vallitsevien mielialojen kanssa. Sitä huomasi, että mielikuvistaan ja ajatuksistaan huolimatta näkee niiden takana olevan ihmisen joka ei ole lainkaan sama asia kuin omat mielikuvat. Minuus tuntui säiliöltä, jossa vesi virtaa ja vaihtuu koko ajan.

Minä olen tätä mieltä nyt aina ja ikuisesti - barrikadin purkaminen tuntui hiukan hermostuttavalta ja suojattomalta, mutta kaiken kaikkiaan luultavasti erittäin oikealta päätökseltä. Kaunojen kasaaminen ja pois lakaisematta jättäminen kuitenkin todennäköisesti lisäävät elämään huonoa karmaa ja vähentävät positiivisten tekojen mahdollisuuksia rajusti.

Aamun heleän auringon valaistessa pölyisiä katuja pyöräilin kotiin oudon tyynenä ja zeninä. Nyt herättyäni lähden tästä avantouimareiden avoimille päiville huuhtelemaan pölyä pois myös kevätremontistaan innostuneen ruumiini säikeistä.

Pidän itseäni hyvänä

Näin keväällä, kun outoja valoilmiöitäkin taas näkyy, sitä huomaa talven aikana nahistuneensa kuin maakellariin jäänyt vihoviimeinen nauris. Naama on kuin olmia tai ruumiskynttilää katselisi, eikä tämän kisun karvakaan juuri kiillä. Mustat varjot silmien alla muistuttavat jo korpin siipisulkia. Kroppa huutaa hengenhädässä vitamiineja ja iho janoaa aurinkoa. Illalla ei ole kotona edes siippaa, jota voisi pyytää hieromaan niskaa ja naksauttamaan selän fasettilukkoja auki. Kissat tosin kävelevät tarmokkaasti öisin päälläni akupisteitäni painellen, mutta ne ovat thaihierojiksi liian keveitä.

On siis kevätremontin aika. Otollisin aika pitää itseään hyvänä.

Aloitin teolla, jota olen lykännyt jostain käsittämättömästä syystä koko elämäni, eli menin hierojalle. Hassua, että olen patistellut aika montaa ihmistä hierojan pakeille ja ajanut istumatyöstä juminiskaisen Jänismiehen sinne lähes piiskan kanssa sekä ostellut hierontalahjakorttejakin, mutten vaan ole itse saanut hyvistä aikeistani huolimatta mennyksi.

Tänä aamuna viimein antauduin vahvaotteisen nuoren valkyyrian armoille. Hän sitten jytyyttikin selkäni ja niskojeni jumiutumia oikein äidin kädellä. Rutina vaan kävi kun hän möyryytti niskani klunsseja ja näytti niille kuka käskee. Kokemus käväisi etenkin käsivarsien osalta kivun rajamailla, muttei mennyt missään vaiheessa yli. Eli juuri sellaista käsittelyä, kuin olin toivonutkin. Mitkään silittelyt tai hivelyt kun eivät meikäläisen jukuriniskoihin auta, enkä muutenkaan kuulu herkkähipiäisiin höyhensaarten asukkaisiin. Äkäiset olkakyttyräni ovat perinnöllistä laatua ja voivat äidin kokemuksen mukaan muuttua pysyviksi ellei niitä kurita ajoissa pehmeiksi ja joustaviksi. Hieroja suositteli kuuria, että etenkin istumatyöstä juiliintunut vasen puoleni saataisiin sulatetuksi. Olin harvinaisen samaa mieltä.

Hieromisen jälkeen olo oli todella sekava ja pökkyräinen. Naama ja sormet olivat hassun turvoksissa, vissiin vähän nesteet lähtivät liikkeelle. Uuden hieronta-ajan saman tien varattuani (taisin jäädä kerrasta koukkuun) kävelin ulos hoitolasta kuin pahassakin kännissä. Hetken kuluttua maailma kävi kirkastumaan ja hyvänolontunne alkoi virrata oikein tulvimalla sisälleni. Päätin tiristää aamun vapaatunneista viimeisenkin riemunpisaran irti ja tassuttelin usein silmäilemääni hyvän olon kasvisravintolaan Eliksiiriin. Tilasin samettisen porkkanakeiton ja porkkanaleipää sekä epäilyttävän levänvihreän energiajuoman.

Porkkanakeitto oli ihanaa ja porkkanaleipä suli suuhun. Energiajuoma oli todella maukasta ja vienon mansikkamurskeista vaikka näyttikin joltain tappajasinilevän kostolta. Syntisen kahvin päälle siemaistuani olo oli kuin hemmotellulla prinsessalla. Kaupungin läpi pyörällä singahtaminen oli sen jälkeen kuin pääskysen lentoa. Niin pienistä asioista se hyvä ja autuas olo koostuu.

Pistäydyin vielä ruokakaupassa päivittämässä köyhät työevääni energisempään suuntaan. Nyt tulee taas hetkeksi kenkää talvimoottoria käynnissä pitäneille sokereille, vaalealle viljamössölle ja maitotuotteille. Enkä todellakaan käy lähiaikoina laiskuuttani kahvilassa jossa on yleensä vain huonoja ja vielä huonompia välipaloja tarjolla. Mukaan tarttui rucolaa, kurkkua, ituja, kalaa, täysjväleipää, mandariineja, kaurajuomaa ja soijaa. Näilläpä biolaneilla sitten elähdytän riutunutta talvirunkoani ja varustaudun seikkailurikkaaseen kesäaikaan siirtymiseen.

Olen kumman hyvällä tuulella. Tirskun hilpeyttä ja ystävällisyyttä. Mieli tekisi halailla vastaantulijoita ja hymyillä asiakkaille maanisen hilpeästi. Oikein tunnen kuinka mahla on alkanut virrata suonissani.

Mainontaa ja mainontaa

Kohu SAK:n vaalimainoksista hurahti jo ohi, mutta minäpä kynnestänkin siihen ja samalla vähän muuhunkin mainontaan kiinni vasta räkytystä tarpeekseni seurattuani ja jälkilöylyille päästäkseni. Olen nimittäin todella kyllästynyt siihen miten pelottelu ja muut alatyyliset keinot kyllä suvaitaan mainossa loistavasti silloin, kun ihmisiä painostetaan keksimään itselleen tarpeettomia tarpeita tai boostataan kulutusta lisääviä aiheettomia pelkoja. Sen sijaan kun typeryyksiä tekeviä ihmisiä säikytellään ihan aiheellisesti kaidemmalle polulle ja vedetään joku täysin todellinen ja vakavasti otettava uhkakuva hiukan överiksi että ihmiset havahtuisivat hiukan lamaannuksestaan, ollaankin yhtäkkiä ihan kauheita rikollisia ja sensuurin tarpeessa.

Kaikkihan nyt lienevät sen verran uteloituneet, että ovat käyneet vilkuilemassa sormiensa raoista nämä ennen esittämistään levityksestä vedetyt, mutta nettiin levinneet ja Youtubellakin tarjolla olevat hurjat ja pelottavat mainospätkät.

Katsoin ne odottaen jotain erityisen kauheaa ja skandaalinkäryistä. Laitoin linkit Jänismiehellekin jenkkilään. Keskustelin asiasta myös ystäväni JH:n kanssa. Meidän mielestämme mainokset olivat pelkästään mustahumoristisen hauskoja, piristäviä, jopa kohtuullisen hyviä. Ainakin niiden jälkeen teki mieli äänestää piirun verran enemmän, joten kyllä ne tehtävänsä täyttivät. Katsottuani en kylläkään ymmärtänyt yhtä asiaa, eikä ymmärtänyt JH tai Jänismieskään.

Nimittäin sitä, miksi joku on ottanut asiakseen noista loukkaantua. Mainoksiahan kritisoidaan huuli väpättäen siitä, että ne loukkaavat verisesti rehtejä ja kunniallisia suomalaisia yrittäjiä, jotka raatavat selkänahka verellä ja pitävät työntekijöitään kuin kukkaa kämmenellä. Yrittäjän tai minkä nyt tahansa valtaa pitävän esittäminen irvokkaana porvarihirviönä oli jopa niin loukkaavaa, että oikeusjutun mahdollisuuksia käytiin tunnustelemaan viiksikarvat närkästyksestä väristen. Syytteitä olisi kaiketikin haettu pykälän "kiihotus kansanryhmää vastaan" -perusteella.

En tiedä millä lasisilmillä minä tätä maailmaa oikein katselen, mutta minusta mainoksiin kohdistettu herkkähipiäisten ja huumorintajuttomien sekä sytykekuivien kääpien kritiikki oli kaivettu jokseenkin syvältä. Ei tullut mieleenikään ajatella, että noissa mainoksissa olisi öyhöttänyt joku tavallinen yrittäjä tai tavallinen työnantaja, vaan mieluumminkin joku globaalin ja epäeettisen suuryrityksen suuromistaja, joka oikeasti teettää tuotteensa ilman omatunnontuskia hikipajoissa tai lapsityövoimaa hyväksi käyttäen. Sellainen, jolla on liikaa valtaa ja joka käyttää sitä väärin. Se on sitten eri asia, löytyykö Suomesta tuon kritiikin ansainnutta päällystöä ja ollaanko hyvää vauhtia saamassa sellaisia tännekin lisää.

Niin. Löytyykö ja ollaanko? Ennen kaikkea mainos oli karikatyyri. K-A-R-I-K-A-T-Y-Y-R-I. Opetellaanpas vaikuttamisen perussääntöjä ja käydään tarkistamassa sanan merkitys Wikipediassa, ennen kuin aletaan puhella vakavissaan kunnianloukkauksista ja muusta semmoisesta.

Minä siis näin mainokset ensisijaisesti selkeänä irvistelynä sille, miten tavalliset kansalaiset aina kritisoivat pomoja ja vallanpitäjiä sietämättömiksi öykkäreiksi, mutta jättävät naukumisestaan ja kitinästään huolimatta silti käymättä uurnilla. Mainoksissa piikiteltiin oivaltavasti juuri sillä että "höhhöhhöh, minähän teen mitä lystään kun NE VÄSSYKÄT EIVÄT EDES ÄÄNESTÄ". Eli vittuilu ei niinkään kohdistunut vallanpitäjiin tai pomoihin, vaan nöyriin ja lamaantuneisiin alamaisiin jotka tyytymättömyydestään ja kauhustereotypioistaan huolimatta eivät edes mene sinne vaaliuurnalle hanttiin laittamaan. Että jos on edes se yksi pieni keino vaikuttaa vallankäytön suuntaan niin sekin sitten jätetään marttyyriuhmalla käyttämättä.

Mainosten pois vetäminen oli sellaista selkärangattomuutta ja väpelyyttä, ettei ole tottakaan. Jestas mitä kuivakiskoista orjakansaa me suomalaiset olemmekaan. Eikö meillä ole minkäänlaista huumorintajua enää jäljellä.

Toinen typerän herkkähipiäisyyden esimerkki löytyy Greenpeacen täyttyvässä ammeessa räpiköivää vauvaa kuvaavan mainoksen aiheuttamasta kohusta. Mainoshan on ihan loistava viesti siitä, että se, minkä jätämme nyt tekemättä (holtittomasti vuotavien "hanojen" sulkeminen) on tulevaisuuden lapsien heitteillejättämistä ja välillistä tappamista. Hukuttamista nousevaan veteen, kasvaviin roskavuoriin ja ilmansaasteisiin.

Monia hentomielisiä on kuulema ruvennut kovasti kyrsimään tuollainen pelon avulla toteutettu "kuvottava ja ahdistava" herättely. On oikein pitänyt adressi laatia, että mainos pitäisi saada pois televisiosta. Sensuuri-intoisille voisin sanoa, että arvatkaapa mitä: sopisi ahdistua aivan helvetin paljon enemmän siitä, että nyt ja tulevaisuudessa niitä vauvoja todella hukkuu ja kuolee monilla muillakin ikävillä tavoilla. Jos ei nyt ja heti meillä, niin ainakin siellä kaukana kehitysmaissa. Vielä entistäkin enemmän, kiitos ilmastonmuutoksen ja minäminäminäsukupolvien. Ettekä pääse siitä yli ettekä ympäri, vaikka kuinka kääriytyisitte siihen "turvalliseen" vauvanvaaleanpunaiseen ja pörröpehmoiseen, loukkaamattomaan omanapamaailmaanne ja haluaisitte laskea sen oman ammeenne vettä täyteen, ilman että se söpö vauva hukkuu.

Se henkensä edestä räpiköivä vauva on muuten vielä kauhistuttavampi, liikuttavampi ja järkyttävämpi asia todellisuudessa, esim. hurrikaanin nostamien tulvien hukuttamissa New Orleansin slummikortteleissa, kuin mainoksessa, jossa hyvinvoivan valkoisen perheen pikku mussukkaa ei oikeasti vahingoitettu millään tavalla.

Epämiellyttävän mainostotuuden kuunteleminen ja katseleminen on siis näköjään ihan älyttömän pelottavaa ja vastenmielistä. Laitonta suorastaan.

Entä sitten ne pelottelevat mainosvalheet. Mitenkäs paha poru niistä syntyy. Kuulostelen korvat hörölläni, mutten kuule mitään. Kukaan ei nosta kättään ylös.

Naisia pelotellaan ostamaan dödöjä, parfyymeja, hajustettuja kuukautissuojia ja ties mitä supertumppuja, etteivät heidän "saastaiset eritteensä" vain hajahtaisi jonkun nenään tai pistäisi silmään. Kaikki muka ovat polvillaan sellaisen naisen edessä joka käyttää superlash-ripsareita tai ihmeitätekevää meikkivoidetta, käyttämättömät jäävät takuuvarmasti seinäruusuiksi. Jos et hölvää persuuksiisi selluliittivoiteita, sinusta tulee kuvottava muhkuraperuna ja joudut ihmissuhteiden kaatopaikalle. Jälikasvullasi on ehdottomasti oltava hyperimukykyiset kertakäyttövaipat tai muuten he saavat vakavia henkisiä traumoja. Miehet pelotellaan impotenssin uhkalla ostamaan sinisiä pillereitä heti jos ei jaksa enää kolmatta kertaa peräkkäin tai heppi jättää sen yhdenkin kerran nousematta. Jokaisella on oltava oma hieno auto tai muuten ei ole ihminenkään. Kohtuuttoman työtaakkansa alle uupuvalle valehdellaan, että hänen väsymyksensä johtuu vain siitä, ettei hän osta superihmisen voimat antavia piriporevitamiineja. Hepatiitti-mainos hyppää televisiosta silmille niin, että katsoja meinaa pudota tuolilta ja hetken aikaa luulee jo kyseessä olevan jonkin käsiin räjähtävän pandemian. Lintuinfluenssasta ja tamiflusta puhumattakaan.

Jos pysähtyy hetkeksi vetämään noiden mainosrypälepommien välissä henkeä, tulee nopeasti siihen tulokseen ettei vissiin tarvitsekaan hengen hädässä rynnätä lähimpäään apteekkiin ja kauppaan varustautumaan jalkahikideodorantin tai karvanpoistoaineen puuttumisesta seuraavaa maailmanloppua varten. Sen sijaan voisi vaikkapa pistää sähköä mainoksiin kuluttavan television kiinni.

Mutta tällainen valemainonta toki saa vapaasti jatkua ilman kenenkään väsäämiä adresseja. Se näet edistää kauppaa ja ihmisten ainaista tekotyytymättömyyttä elämäänsä. Näitä valheita kiltisti kuuntelemalla ja tottelemalla, sekä sensuroimalla raivokkaasti ikäviä tosiasioita, nousee keltaisen nesteen pinta luonnollisesti myös jossain muualla kuin merten rannoilla.

Syökää paskaa!

Lounassalaatti meinasi mennä tänään ruokatunnilla väärään kurkkuun pelkästä närkästyksestä. Hetken ajan kävi mielessä, että pitäisi varmaan lopettaa syöminen, veden juominen ja hengittäminen kokonaan ja haihtua suosiolla ilmaan. Jo pidempään potemani ja pahenemaan päin menossa oleva epäluuloisuuteni ruuan terveellisyyttä kohtaan ei ainakaan näillä näkymin ota hellittääkseen.

Syöminen ei enää nykyisellään ole itsestäänselvästi kauhean kivaa ja se on kaltaiselleni makujen suhteen ennakkoluulottomalle herkkusuulle tragedia. Kun ei millään ole aikaa ottaa selvää kaiken kuluttamansa ruuan valmistajista, valmistusaineista ja niiden terveellisyydestä, alkaa vähitellen ajautua ikävään vainoharhaisuuteen ja omituisiin syyllisyydentuntoihin joka kerta kun pistää suuhunsa jotain valmiiksi tehtyä ja ties missä valmistettua.

Kulmiaan merkitsevästi kohotteleville voin todeta: En ole syömishäiriöinen, enkä ortorektikko, enkä missään nimessä toivo sellaiseksi ajautuvanikaan. Vielä toistaiseksi pystyn pistämään suuhuni lähes mitä vain ruuaksi määriteltyä noudattaen tietynlaista maalaisjärkistä varovaisuutta. Olen aikoinaan jopa mussuttanut Moskovassa venäläistä metwurstia siitä huolimatta, että paikalliset olot tunteva yökkäili ja sanoi, etten söisi sitä jos tietäisin mistä se on peräisin sekä juonut eräällä rokkireissulla vettä tien kuralätäköstä janon sattuessa. Tosin noista ääriesimerkeistä on jo kauan aikaa, enkä edes tullut kokeiluistani sairaaksi. Myönnetään, tuo oli Darwin-awards-käytöstä.

En vain useimmiten ehdi millään valmistaa ruokaani pienimmästä luomubasilikanhittusesta lähtien. En sitten niin millään, vaikka haluaisinkin.

Ongelma on siinä, etten sitten välttämättä aina tiedä milloin minulle syötetään koreasti pakattua paskaa. Minua jurppii ankarasti tieto siitä, että on laillista ja suotavaa pistää ihmisille ja eläimille tarkoitettuun ravintoon ainesosia, jotka tutkitusti ovat haitallisia, jopa vaarallisia. Moisesta ei kukaan edes joudu vastuusen. Minua ärsyttää ihan hirveästi jos en edes saa varoitusta siitä, milloin näin voi käydä. Jos minua varoitettaisiin etukäteen tyyliin: "näiden maissinaksujen syöminen saattaa poksauttaa maksasi", ilman että joudun itse tonkimaan tietoa työkseni jostain salaisista arkistoista, niin en olisi näin vihainen.

Tässä valossa sitten vielä kehdataan ehdotella, että ihmiset pistettäisiin itse maksamaan elintasosairauksistaan... Että jos meikäläinenkin koko ikänsä jotain geenimanipuloitua salaatinlehteä jyrsittyään painaa norsun verran, niin se on sitten oma vikani eikä kenenkään muun.

Turun Sanomissa 14.3 julkaistu uutinen, joka pilasi ruokatuntini, koski geenimuunneltua maissia. Tarkemmin sanottuna yhdysvaltalaisen Monsanto-konsernin kehittämää maissilajiketta MON 863. Kyseinen lajike on saanut käyttöluvan elintarvikkeisiin vuonna 2006. Seuraavaksi esitetyt kursivoidut huomautukset on poimittu ja muotoiltu Mervi Luotosen kirjoittamasta jutusta. Alkuperäisen tekstin voi lukea täältä. (Se on tätä huomattavasti asiallisempi versio)

Minulle ei ole mikään uutinen, että geenimuuntelu on suurilta osin arveluttavien, pelkkää taloudellista hyötyä tavoittelevien markkinavoimien säätelemää touhua. Taloudellisten voittojen tavoittelun puntarissahan ihmisten hyvinvointi ei tunnetusti paina geenin vertaa. Siksi en syö mitään, mikä haiskahtaakaan geenimuuntelulta.

Uutinen oli sen sijaan se, että nämä Monsanto-konsernin mulkkersonit ovat jääneet kiinni olennaisten tutkimustietojen salailusta. Ympäristöjärjestö Greenpeace nimittäin hankki oikeusjutun kautta haltuunsa Monsanton MON 863:sta koskevien tutkimusten paperit vuonna 2005 ja antoi ne ranskalaiselle CRII-GEN -tutkimuslaitokselle selviteltäväksi.

Jeps. Että tuommoinen olennainen tutkimustieto pitää oikein pusertaa oikeusteitse... anna mun kaikki kestää.

Papereista kävi ilmi, että Monsanton itse tekemissä rottakokeissa geenimaissia syöneiden naarasrottien paino sekä veren sokeri- ja rasva-arvot nousivat. Myös rottien maksan paino kasvoi ja munuaisten toiminta huononi. Urosrotat puolestaan laihtuivat, niiden munuaiset pienenivät ja virtsan koostumus muuttui. Nuorille rotille kehittyi lisäksi munuaissairauksia. Otusten terveys siis toisin sanoen romahti.

No eipä hätää, ne olivatkin varmaan ihan onnellisia rottia, kun saivat ainakin vetää tarpeekseen maissia.

CRII-GEN -laitoksen puheenjohtaja, professori Gilles-Eric Seralini on todennut ruotsalaisen Svenska Dagbladetin haastattelussa, että tutkimustulokset riittäisivät mainiosti siihen, että MON 863 ja sen risteytykset kiellettäisiin ravintona.

Ja senkin päivän kun näkisi, että jotain tapahtuu heti nyt ja justiinsa.

Artikkeliin jututettu Suomen elintarviketurvallisuusviraston ylitarkastaja Sari Sippola on sen sijaan sitä mieltä, että kyseistä maissia mahdollisesti sisältäviä tuotteita ei ole tarpeellista nimetä julkisesti ja että niitä voi edelleen käyttää. Hänenkin mielestään tutkimus on tosin syytä ottaa vakavasti, mutta ei vaan auta muu, kuin odotella että Euroopan elintarvikkeiden turvallisuudesta vastaava virasto EFSA tekee ko. maissilla uudet tutkimukset. Jos tekee. Väitteiden mukaan maissin käytön aikanaan hyväksyessään, EFSA:n asiantuntioilla oli käytössään pelkästään amerikkalaiskonsernin omat tutkimustulokset...

Kirsikkana huipulla jutussa kerrottiin, että "EU ei ole kolmen vuoden aikana kieltänyt yhdenkään muuntogeenisen ruoka-aineen tai rehun tuomista markkinoille". Suomen geenimuuntelupolitiikka on puolestaan täysin hakusessa, huomauttaa Greenpeacen lehdistövastaava Mikael Sjövall.

Justiinsa joo, tänne vaan kaikki kasvilajikkeet jotka osaavat kohta stepata ja laittaa itsestään aterian sillä aikaa kun seuraat niiden viihdyttävää tanssiesitystä.

Ei riemastuta ei. Sen lisäksi, että ihmisille syötetään tietoisesti terveyshaittoja aiheuttavaa moskaa, tuhotaan ja saastutetaan samalla tarmokkaasti kelvollisia ruuan lähteitä. Ruoka-aika-verkkojulkaisun sivuilla mainitaan, että "Yhdysvaltalaisen Institute for Responsible Technologyn johtaja Jeffrey M. Smith uskoo, että Yhdysvaltain johdolla viljelykasvien perimä halutaan saastuttaa maailmanlaajuisesti niin pahasti, ettei jäljellä enää ole muita kuin geneettisesti manipuloituja lajikkeita."

Monella lienee muistissa kultainen riisi, jonka kiva värikin jo viittasi kusetukseen. Samoin Meksikon maissi, joka on saastunut pahasti Yhdysvaltojen geenimaissista.

Syvä huokaus. Mää en ala. Mää otan jääkaapista purjon ja lähden tästä nirhaamaan sillä ranteitani saunan taakse!

Näitä geenikähmintöjä seuraillessaan nousee otsalohkoon avuton, mustan huumorin kukittama vitutus: Miten elää vainohulluksi tulematta maailmassa, jossa ihmiset ovat suurilta osin vastuuttomien markkinavoimien armoilla. Onko se sittenkin ihan peittelemätön itsetarkoitus, että me todella tulemme syömästämme ruuasta mahdollisimman sairaaksi ja tuemme sitten meille lääkkeitä myyviä firmoja viimeiseen hengenvetoomme asti. Sillä tavallahan sitä varmistetaan, että asiakkaita riittää ja kauppa maailmassa pyörii kivaa noidankehää.

Käväisi muuten mielessä tämän Mervi Luotosen mukavan kipakkaa juttua lukiessa, että näistä tällaisista tavallisiin kuluttajiin kohdistuvista rikoksista pitäisi ruveta julkaisemaan oikein kunnon skandaalilehteä. Tulisi lööppeihin vähän tuhdimpaa tavaraa kuin viimeisen missin alushousujen värisävyn pohdiskelu.

Miltäpäs tuntuisi esimerkiksi seuraava keltainen läväys päin naamaa harmaana aamuna:

SUURET GEENIFIRMAT REHELLISINÄ: "ME EMME PIITTAA, VAIKKA SÖISITTE PASKAA!"

Oheinen kuva on itse omasta kesäkuvastani photoshopmanipuloimani hirvitys. Eikös olekin söpö?

Äärettömyyden solmu

Rakkaus on merkillinen ja kunnioitettava mysteeri, joka parhaimmillaan silaa elämän rosoisuutta ja tekee tästä murheen laaksossa vaeltamisesta monin verroin antoisampaa. Se, että osaa rakastaa ja saa osakseen rakkautta, on kallisarvoisimpia lahjoja joita ihminen voi elämänsä aikana osakseen saada.

Pidän rakkautta hyvin yksilöllisenä ja yksityisenä asiana. En koe voivani ilmentää sitä tyydyttävällä tavalla valmiiden, kaavamaisten yhteisöllisten riittien tai ulkoapäin kaikille yhteiseksi määrättyjen symbolien avulla. Siis Minä en koe voivani tehdä niin, muista en voi enkä halua sanoa mitään.

Uskonnollisten tahojen tarjoamat rakkauden sakramentit eivät meikäläisen kaltaista paatunutta ateistia juurikaan kiehdo pakanallisesta alkuperästään huolimatta. Eikä minulle myöskään sovi se, että minun pitäisi representoida rakkauttani joidenkin minulle vieraiden ja jopa vastenmielisten tahojen määrittelemien näytelmäsääntöjen mukaisesti. Siippani on tässä asiassa samoilla linjoilla kanssani. Riitasointuja ei ole ilmennyt, vaikken haluakaan paksua kultaista rengasta nimettömääni, sukulaislaumaa kihlajaiskahville tai kesähäitä kaiken maailman häähärpäkkeineen prameimmassa kirkossa joka läänistä löytyy.

Rakkaus on näkymätöntä ja aineetonta, mutta mittaamattoman kallisarvoista. Kulta on mielestäni aivan liian halpaa sitä symboloidakseen. Rakkaus on ainutlaatuinen ja pyhä asia, joka ei minun elämässäni silti liity millään tavoin uskontoon tai henkiolentoihin. Se saattaa tosin olla eräänlainen uskonnon vastine, -ylevä, valoisuutta ja toivoa antava, tunteiden ja tekojen elähdyttävä virta. Rakkaus on ideaaleistaan ja korkealentoisista mielikuvastoistaan huolimatta minulle enemmän arkipäivän kantava tukirakennelma ja vahvasti tahdon asia.

Joidenkin karvaiden elämänkokemusteni perusteella arvelen, että rakkauteen saattaa päteä samanlainen varoitus kuin onneen: se jolla sitä on, tulisi kätkeä se muiden katseilta ja iloita siitä hiljaa vain jossain korven kätköissä. Koska ihmisille kuitenkin on luonteenomaista pyrkiä ilmentämään aineettomia asioita symbolein, emme mekään siippani kanssa tehneet poikkeusta lajissamme, halutessamme lopulta jollain tavoin vinkata koko maailmalle, että olemme rakastavaiset ja hyvin tosissamme.

Yhdennettätoista vuotta jatkuva, hyvin vähän kolhuja saanut ystävyys, joista viisi on kulunut yllättävän intohimoisina sekä toisiimme kiinni kasvaneina rakastavaisina, on jokseenkin luotettavasti todistanut sen, että siedämme toisiamme mainiosti ja pidämme toisistamme aidosti. Jänismiehellä oli motto, jonka mukaan naisen kanssa pitää seurustella vähintään viisi vuotta ennen kuin pieni poikanen voi edes vähän luottaa ja ruveta harkitsemaan virallisempien siteiden solmimista. Itse olin vielä tätäkin kyynisempi ja murisin, ettei mitään typeriä liimasiteitä tarvita kahlitsemaan kahta vapaata ihmistä jotka tykkäävät toisistaan käskemättä ja sitomattakin.

Makein juttu, jonka olen pitkään aikaan kuullut on se kun työkaveri kertoi tuossa juuri seurustelleensa kolmekymmentä vuotta ja menneensä vasta viime syksynä naimisiin.

Vuosien kuluessa mieliimme soluttautui sittenkin ajatus (aika pehmittää kapinallisiakin) jostain fyysisesti näkyvästä ja konkreettisesti mukana kulkevasta symbolista, joka yhdistäisi meitä kahden salaliittolaisen tavoin. Sormuksia kohtaan meillä molemmilla oli hyvinkin kielteinen asennoituminen: Minä saan sormuksista materiaalista riippumatta ihottumaa, inhoan kultaa metallina ja en muutenkaan käytä jatkuvasti koruja napakorua lukuun ottamatta. Jos ostaisin jonkun arvokkaan sormuksen, niin kuitenkin hukkaisin sen vempatessani sitä treenien takia sormestani pois ja takaisin. Jänismies taas tekee työtä, jossa on vaarana jäädä kiinni teknisiin vimpaimiin ylimääräisistä ulokkeista ja myös hän joutuisi treenien takia samaan päälle/pois rumbaan.

Koska minulla on jo entuudestaan tatuointi, johon olen erittäin tyytyväinen, heitin ilmaan idean tatuointisormuksista. Jänismies ei ensin ihmeemmin innostunut, mutta tarttuikin sitten ideaan yllättävän hanakasti kun itse olin jo kohauttanut hartioitani ja todennut että antaa sitten olla koko juttu.

Aloin hakea aktiivisesti tietoa sormustatuoinnin järjellisyydestä ja toteutettavuudesta. Etsin kuviota, joka olisi syvällisellä tavalla merkityksellinen ja miellyttäisi meidän molempien silmää. Tärkeää oli myös tarkistaa, että valitussa kuviossa ei ollut jotain piilomerkityksiä, jotka aiheuttavat pahaa karmaa jossain päin maailma. Ei olisi mukavaa saada yllättäen tietää olevansa sitoutunut miehensä sijasta johonkin murhaavaan rikollisliigaan tai mafiaan.

Muutaman suuruudenhullun suunnitelman jälkeen eräs kuvio kirkastui mielessäni ja olikin yhtäkkiä aivan itsestäänselvä: mikä olisikaan sen sopivampi kuin Jänismiehen minun selkääni seurusteluaikojemme alussa piirtämä (meillä oli tapana piirrellä ja kirjoitella hassuja juttuja toisiimme) äärettömyyden ja ikuisuuden symboli eli lemniscus. Esittelin oivallukseni Jänismiehelle ja hän piti sitä hyvänä, käytyään vielä läpi selville ottamani symbolin historian. Nähtyään paperille tekemäni hahmotelman, Jänismies etsi matemaattisen kaavan, jolla piirrosohjelma pystyi luomaan kuvion. Sitten viilasimme ja höyläsimme kuvion lopullista muotoa yhdessä monta iltaa, mitä on vaikeaa uskoa nähtyään kuinka yksinkertaisesta kuvasta on kyse.

Iholle kuviot siirtyivät tammikuun 23 päivä. Kuukautta myöhemmin kuviota vielä vahvistettiin ja nyt parantuminen on piirua vaille valmis. Tatuointi ei tuntunut pahalta, vain sormen ohutihoiset sivut hiukan juilivat. Operaatiosta aiheutunut kipu oli suorastaan miellyttävää verrattuna hammaslääkärillä käyntiin.

Lemniscuksesta löytyi monia symbolisia tasoja, jotka sopivat meihin. Ehkä arkisin, mutta silti hyvin sattuva oli symbolin yhteys ammatilliseen suuntautumiseemme. Lemniscuksella on omat vahvat konnotaationsa sekä Jänismiehen edustamissa luonnontieteissä sekä minun omimmalla alallani eli mytologiantuntemuksessa.

Monissa kulttuureissa lemniscus symboloi äärettömyyttä, päättymättömyyttä, rajattomuutta, ikuisuutta ja myös häntäänsä syövään ouroboros-käärmeeseen liittyen, kaiken olevaisen syklisyyttä.

Mielekkäin lemniscuksen herättämä assosiaatio tulee kahdesta omaa tietään kulkevasta yksilöstä, joiden elämänpolku risteää ja yhtyy toisiinsa. Lopullisen versionsa kuviomme sai ympyrästä joka punoo yksilöiden polun aukeamattomaksi solmuksi. Joissakin tulkinnoissa tämä "ikuisuuden solmu" merkitsee jumalan ääretöntä rakkautta, mutta se on ymmärrettävästi myös suosittu rakastavaisten välistä, äärettömäksi ja ikuiseksi toivottua sidettä kuvaava symboli. Jumaliin uskomattomana ihmisenä olen taipuvainen ajattelemaan että kaikki jumalallisuuden ainekset ovat meissä ihmisissä itsessämme.

Olin myös mielissäni siitä, kun löysin solmusta vielä yhden merkittävän mielleyhtymän. Sehän muistuttaa kahdeksikkosolmua ja tuo siten mieleen myös meille kahdelle hyvin merkittävän asian: vuoristovaelluksen. Kahdeksikko on varma solmu, jolla esimerkiksi kiinnittäydytään railoalueella liikkumisen turvallisuutta parantavaan köysistöön.

Sillä että sormuksemme on tatuointi, on paljon merkitystä. Kyse ei ole jossain hulluuden puuskassa saadusta päähänpistosta, vaan harkitusta valinnasta, jonka seuraukset olemme valmiit kantamaan. Tatuoinneista jotain tietävät lienevät kuulleet etteivät sormet todellakaan ole tatuoijien lempparipaikkoja tai välttämättä edes mikään kovin hyvä idea. Tämä on mainiosti tiedossamme. Jos kuvio vaikean tatuoinnillisen sijaintinsa takia joskus nuhraantuu tai haalistuu, emme käy hyperventiloimaan, vaan kannamme sen sitten sellaisenaan. Kuluvat ne kultasormuksetkin.

Sormustatuointi poikkeaa ainakin vielä edukseen valtavirrasta ja antaa vahvan signaalin siitä, että haluamme itse määritellä sen miten sitoumuksemme näyttäytyy ulkopuolisille. Tatuointia ei voi ottaa noin vain pois tai laittaa väliaikaisesti taskuun ja niin on tarkoituskin. Se on paikoillaan päivällä ja yöllä ja aina. Jos sen haluaa pois, joutuu kärsimään vaivalloisista laserhoidoista tai kuten tatuoijalle vitsailin: hankkimaan viime aikoina Suomessakin päätään nostaneen muodikkaan kosmeettisen amputoinnin.

Romanttisimmillaan kuvio tuo minulle mieleen vertauksen, jota olen kuullut käytettävän rakkaudesta. Rakkaus on kuin perhonen, joka laskeutuu ihollesi. Se on siinä vain omasta tahdostaan, mutta jos suljet kourasi ottaaksesi sen kiinni, se rusentuu. Tämä perhonen vaan ei taidakaan lähteä ihan heti lentoon...

Ohessa oleva ihastuttava kuva on puolalaisen taiteilijan Slawek Grucan näkemys rakastavaisista.

Lähtö

Niin Jänismies sitten lähti. Kiireinen mies, kiireisen päivän kiireisenä yönä. Tuli todistetuksi todeksi ystävien väite, jonka mukaan aina tulee kiire, valmistautuipa lähtöön sitten miten huolellisesti tahansa.

Ja kauhea ikävä tulee myös, selittelipä itselleen mitä tahansa ajan lyhyydestä yllättävän pian koittavan jälleennäkemisen ylivertaiseen riemukkuuteen. Kolme kuukautta on yhdeksänkymmentä päivää eli neljännesvuosi. Pisara elämän virrassa, mutta valtameri sille joka odottaa.

Miten oikein selviävät ne, joilla ei ole mitään toivoa jälleennäkemisestä? En ymmärrä.

Illalla treenasimme vielä viimeisen kerran yhdessä ennen lähtöä. Niin meitä, niin meitä viettää niistä viimeisistäkin tunneista vielä yksi potkien ja nyrkkeillen.

Katselin häntä ja hänen liikkeitään ahneesti, varastoon. Jänismies on niin kaunis ja jäntevä, kauneuttaan tiedostamaton luonnonlapsi. Hän liikkuu hassun kaoottisesti mutta kuitenkin hallitusti, kuten jänikset konsanaan. Takajaloissa on voimaa niin kuin mielellään korkealle hyppäävällä otuksella kuuluukin olla. Potkut lävähtävät mitsiin niin, että sali raikuu. Ja tummat, ihaillut hiukset heilahtavat paksuna häntänä olkapäältä toiselle. Maailman kauneimmat hiukset, maailman lempein verho silloin kun ne laskeutuvat tuoksuvina kasvoilleni. Jopa hiuksia lyhentänyt parturi oli hiplannut niitä ihastuneena ja vierellä kynittävä mies kommentoinut niitä komeiksi. Sain sentään irti napsaistun kymmenen sentin tupsun talismaanikseni.

Yö oli liian nopea. Katse seurasi huolestuneena kellosta julmasti raksuttavia minuutteja. Kuohuviinilasi kiersi kädestä toiseen ja kissat kampittivat meitä ees taas ramppaavia minkä ehtivät. Ehdimme olla vain pienen pieniä hetkiä paikallaan, toisen sylissä iho ihoa vasten. Palella rappioromanttisesti ahtaassa ja vetoisassa suihkussa, johon ei edes pitäisi mahtua kahta ilman että kylmännihkeä suihkuverho syö toisen elävältä. Herkutella taivaallisella savulohella ja suussa sulavalla polarleivällä.

En muistaakseni ole koskaan itkenyt toisen paitaa märäksi, mutta nyt kyyneleet vain valuivat ja valuivat lupaa kysymättä ja imeytyivät Jänismiehen hientuoksuiseen treenipaitaan tummina läiskinä. Eroahdistukseesa oli osansa tyhjyydentunnetta, rehellistä vitutusta ja kateutta siitä, että toisen elämä tulee tästä päivästä lähtien olemaan yhtä huikeaa seikkailua siinä, missä itse kahlaan vielä pitkään arjen tylsänharmaassa kaurapuurossa ja parsin kasaan muuton rippeet sekä muut käytännön asiat. Sitä kaurapuuroa sietää kahdestaan hiukan paremmin, mutta yksin taas... not. Kun ei ole siinä sitä suklaasilmääkään.

Mutta älkää huoliko. Tästä ei ole tulossa nillitysblogi. Tämä on kickass-blogi ja sellaisena pysyy jatkossakin. Tämän yhden kerran kuitenkin sallin itselleni heikon yön ja päivän, joina tuntea itsensä pieneksi, surkeaksi ja yksinäiseksi.

Angels Crying

I've got all systems going nothing standing in my way

I should be far down the road but I'm not

Something's holding me back like a wild boar attack

And I've got you by my side but you're not

Do you remember when we thought there was no end

A shooting star around the sky

Do you remember when you were from heaven sent

How far the wind could make me fly

Angels crying, when you're far away from me

Angels crying, I will make you see

Angels crying, when you're far away from me

No denying, we were meant to be

Kuukin pimeni

Samoin kuin kuun eteen lauantaina, niin minunkin elämääni hiipii himmentävä varjo. Onneksi kyse ei ole sentään auringonpimennyksestä. Valon määrä elämässäni vähenee joka tapauksessa merkittävästi joksikin aikaa.

Rakkain ihmiseni, Jänismies on lähdössä kauas ja käden tavoittamattomiin. Lähtö itsessään on yksi hänen ammatillisia riemuvoittojaan ja kaikkea sitä, mitä hän on kovalla työllä tavoitellutkin. Varjo tulee kuitenkin siitä, että välillämme lainehtii kokonainen valtameri, ennen kuin työni takia pääsen seuraamaan hänen jalanjäljissään noin kolmen kuukauden päästä.

Tulee olemaan kuin suoraan kuumasta saunasta avantoon menemistä, kun viiden vuoden aina vain läheisemmäksi käynyt symbioosi ja vuosi vuodelta syvenevä rakkaus ei olekaan yhtäkkiä fyysisesti läsnä. Ainoa ihminen joka tietää minusta kaiken, ymmärtää minua kaikkine omituisuuksineni, jonka kanssa voin puhua mistä vaan ja joka hyväksyy minut sellaisena kuin olen, on muutaman päivän päästä pelkästään ääni skypessä tai juokseva teksti messengerissä. Karua.

Kosketus on ollut alusta saakka äärimmäisen tärkeää meille molemmille, joten voin jo ennakoiden kuvitella millainen shokki tulee olemaan se, kun toisen lämpö ja tuoksu katoavat viereltä. Puhumattakaan pään nollaamiselle olennaisista, tunteja sängyn pohjalla jatkuvista keskusteluista toisiinsa kietoutumisineen ja absurdeine hullutteluineen. Jänismiehen nauru, jonka provosoiminen on lähes elämäntehtäväni ja joka saa hänen silmäkulmiinsa laskostumaan kauniit naurunrypyt, ei kutita minua pitkään aikaan sisältäpäin.

Vuodet ovat kasvattaneet välillemme tiiviin sienirihmaston, jonka venyminen tulee tekemään melkoisen kipeää.

Järjestimme läksiäiset hienolla mökillä ja kutsuimme sinne läheisimmät ystävämme öitsemään. Kävimme metsässä kävelyllä ihmettelemässä heppi paljaana laavun edessä seisoskelevaa lumipeikkoa ja hirvien nukkumis- ja vessapaikkoja. Söimme hyvin, grillasimme savuisessa grillikatoksessa ja saunoimme. Huolimatta päiväsaikaan tehdystä hyvästä yrityksestä hakata berserkkiraivon vallassa pienellä kirveellä avanto, emme saaneet jääkantta irtoamaan reunoistaan, vaikka se joiltakin kohti puhki menikin. Hankikin jäätyi kovaksi koppuraksi, joten siinä ei kärsinyt kieriskellä ja extreme-elämykset jäivät toiseen kertaan.

Illan tullen pihalle sytytettiin ulkotulia. Korkkasimme rentouttavaa juotavaa ja laulaa lallattelimme kuunpimennystä odotellessamme. Saimme kaivatun tunnelmallisen ja rauhallisen hetken lähtöä edeltävään stressiin ja kaaokseen. Haikeuttakin oli ilmassa: tähän päättyy eräs jakso elämässämme. Minä jään kevääksi roikkumaan odotuksentäyteiseen liminaalitilaan, mutta olen luvannut hypätä samaan muutoksen virtaan jos kaikki menee suunnitellulla tavalla.

Yöllä seurasimme kirpsakassa pikkupakkasessa tähtikirkkaalla taivaalla pimenevää kuuta ja kuuntelimme äänetöntä vähäasukkaisen seudun rauhaa. Ystäväni M.H. otti oheen liittämäni kuvan kuun punastuvista poskista.

Kuin läksiäislahjaksi, seuraavana aamuna paistoi aurinko kirkkaalta taivaalta ja järven jäälle kävelemään lähtijät tekivät paatuneina budokoina lapsen riemulla lumessa kuperkeikkoja ja heittelivät toisiaan. Jänismiestä tulee ikävä nyt ja myös tätä kaikkea taakse jäävää rakkaine ystävineen tulee ikävä kun itsekin lähden.