torstaina, huhtikuuta 26, 2007

Koukussa


Olen hyvin addiktoituva ihminen. Onnekseni addiktoidun asioihin, jotka pääsääntöisesti tekevät minulle hyvää, eivätkä ole vaarallisia kuten monet klassiset addiktiot: tupakka, viina, huumeet tai kaiken liikkuvan paneminen.

Pitkäaikaisin addiktioni on kahvi. Astangajoogan "perkele" on tosin ruvennut aiheuttamaan kehossani jotain merkillisiä herkistymismuutoksia, joiden ansiosta kahvi ei enää uppoa entiseen malliin. Aamukahvia on edelleenkin pakko saada, mutta kahta kuppia en pysty enää juomaan peräjälkeen tulematta selvästi huonovointiseksi. Melkoinen muutos entiseen "jos nyt tuossa yhden pannullisen jois" - tyyliin. Mutta kahvi onkin nautintoaine ja olen tainnut viimein oppia käyttämään sitä kohtuudella. Vissiin ihmiset olivatkin jo saaneet tarpeekseen pikkuoravakohtauksistani ja minä itse monta kupillista seuranneista angstisista öistä.

Valkosipuli on myös aina maistunut loistavasti. Rakastan ruoka-aineita jotka "purevat" minua kieleen syötäessä. Maalla kasvatettu tavallistakin tuikeamman makuinen valkosipuli silputtuna äidin tekemän tuoreen ruisleivän kannella sulavan voin päälle saa pelkkänä ajatuksena minut kuolaamaan rinnuksilleni. Kierrätysroskakaapista talven jälkeen lasinkierrätykseen purkamani lukemattomat tyhjät Hörrleinin chilivalkosipulipurkit yllättivät jopa minut itseni: milloin minä olen noin paljon ehtinyt valkosipulia kiskoa? Olen mahtanut tuoksahtaa yhdeltä isolta valkoispulilta koko nainen suurimman osan talvea. Voi työkaveriparkoja.

Piparjuuri on myöskin tajuton addikti. Saan sen syömisestä hurmioitunutta mielihyvää. Erityisen taivaallista se on kalan lisäkkeenä. Se, kun piparjuuren sinappiöljyn huurut mönkivät suusta nenäonteloon ja kirpaisevat kunnolla, tuntuu mielihyvän puistatuksina koko kropassa. Wasabi on myös aika huikeaa ainetta, -se sivaltaa niin että vesi silmistä tirskuu.

Menneen talven uusi hitti oli teelusikallinen luomuinkiväärijauhetta, kaksi ruokalusikallista sitruunamehua, paaaljon hunajaa ja kuumaa vettä päälle. Tätä tuli juotua ihan tolkuttomasti. Joka kerta kun alkoi talvella palella, niin eikun inkivääripussille rapistelemaan. Hyvänä kilpailijana tulee Yogi Sweet Chili tee, jolla olen korvannut kahvin ylettömän litkuttamisen.

Salmiakki, salmiakki, auuh. Penskana olen varmaan käynyt suolamyrkytyksen rajamailla ahdettuani itseni soikeaksi merkkareilla. Salmiakin puraisu suussa tuntuu nipistelynä aivoissa asti ja ilmeisesti se saa, samoin kuin muidenkin ärjyjen aineiden syöminen, aikaiseksi eräänlaisen kipuaistimuksen joka pistää endorfiinin liikkeelle. Tällä tavoin minä itse ainakin olen järkeillyt sen, miksi äpäköihin eineksiin jää niin helposti koukkuun. Vanhemmiten salmiakinsietokykyni on kyllä selkeästi heikentynyt, eikä turkinpippuripussin kerralla ahmiminen ole enää lainkaan niin hyvä idea. Ilman salmiakkia on kuitenkin vaikeaa elää, joten täytyy pitää puutetta loitolla napsimalla vaikkapa vain yksi salmiakkiauto tai apteekkarin salmiakkipussillinen silloin tällöin.

Suurta mielihyvää tuottavana ja jopa masennukseen tepsivänä klassikkoruokana pidän tuoretta ja lämmintä ruisleipää, jonka päällä on savukalaa, juustoa, hernehärpäkkeitä ja kurkkua. Tämä kombinaatio piristää välipalana kurjaakin päivää ja vahvistaa tutkimustuloksia siitä, että kalan syöminen ehkäisee masennusta. Jos joku yksi ruokalaji pitäisi autiolle saarelle valita, niin tämä olisi juuri se.

Noista näkee selvästi, että addiktioni keskittyvät pitkälti oraaliselle alueelle. Olen kuitenkin koukkuuntunut myös moniin ruumiillisiin ja henkisiin nautintoihin, joista seksi lienee antoisinta. Nimenomaan kuitenkin vain oman kumppanin kanssa harjoitettu seksi, sillä irtosuhteiden mitäänsanomattoman latteuden nähneenä ja kokeneena pidän aina uusien, ylläreitä sisältävien pääsiäismunien keräilyä junkieosastoon kuuluvana sohlaamisena. Ei niistä pidemmässä juoksussa jää kuitenkaan juuri mainittavia onnellisia muistoja. Siis näin on minun kohdallani, en yritä lainkaan kiistää etteikö joku muu voisi vaikka saavuttaa tähtitaivaita hipovia onnellisuuden asteita naimalla joka päivä eri tyyppiä.

Hieronta on uusin villitykseni. Voisin olla hierottavana vaikka joka päivä. Kun oman rakkaan kosketus puuttuu, niin anonyymi ja seksuaalisesti neutraali kosketus sopii oikein mainiosti korvaushoidoksi. Tunne siitä, kun hieroja löytää kiristävän paikan ja purkaa sitä jopa vähän kivuliaasti vanuttaen, on huumaavan hyvä. Aina hieronnasta tultuani leijaan työpäivänäkin kymmenen senttiä lattiapinnan yläpuolella ja olen hyvästä mielestä juovuksissa.

Omaa ruumistaan voi "hieroa" myös astangajoogalla, jonka monet liikkeet selvästi ulottuvat lihaksia pidemmälle, jopa sisäelimiin asti. Tämän kevään kuluessa olen alkanut toivoa, että minulla olisi enemmän aikaa juuri joogaamiseen, sillä alkeisasanoiden alettua sujua, joogaharjoitukseen on hiipinyt tuskan rinnalle kirkas ilo ja hilpeys siitä, että pystyy kerta kerran jälkeen tekemään hallitummin liikkeitä jotka aloittaessa tuntuivat vastenmielisiltä ja ylitsepääsemättömän vaikeilta. Olen myös innoissani siitä symmetriasta, johon astanga tuntuu ruumistani vähä kerrassaan ohjailevan, koska olen kuitenkin jollain lailla symmetria- ja harmoniapakkomielteinen.

Treenaaminen on ehkä ollut yksi 25 ikävuoden jälkeisistä addiktioistani vahvimpia. Lukion jälkeen olin pitkän pätkän harrastamatta mitään urheilua, mutta itsepuolustuslajikärpäsen purtua olen huomannut, etten kerta kaikkiaan voi elää ilman liikuntaa. Työaikana en tosin kykene pitämään yllä äärimmäisen tarkkaa treeniaikataulua, mutta käyn kuitenkin niin usein kuin vain suinkin jaksan ja ehdin.

Vaeltaminen ja uusien luonnonpaikkojen bongaaminen on yksi syy, miksi ylipäätään olla elossa. Erityisesti jään peittämät vuoret ja valtavat vesiputoukset ovat menneet minulle veriin. Niiden näkemiseen on sisällä koko ajan pieni kaipuunsirkama, joka hiertää ja hiertää niin kauan kunnes kypsyy taas uudeksi matkustuspäätökseksi.

Henkisellä puolella olen koukussa kirjoihin. Raahaan kotiini kirjaston kirjoja laittomia määriä ja nautin siitä hektisestä tunteesta, että tiedän sänkyni alla piilevän minikirjaston. En voi sietää pelkästään paikallani möllöttämistä, vaan kahmin aina jouten ollessani käsiini kaiken ympäriltäni löytyvän kiinnostavan luettavan. Kaverini vihasivat lapsena sitä, että tulin heille kylään ja kahlehdin itseni sen jälkeen heidän kirjahyllyynsä, sen sijaan että olisin leikkinut heidän kanssaan. Työaikanakin on tullut ruokatunneilla luettua joka ikinen pikku-uutinen jokaisesta (jopa kristillisestä) lehdestä, joka ruokahuoneen pöydällä sattuu lojumaan. Se, että joku (esim. äiti) yrittää kieltää minulta vaikkapa ruokapöydässä lukemisen, aiheuttaa minussa hyvin epämiellyttäviä vieroitusoireita. Samoin se, jos huomaan että kämpässäni ei ole ainuttakaan lukemaan houkuttelevaa kirjaa. Kirjaton maailma olisi minulle kuolemaksi.

Oma henkilökohtainen addiktoitumiseni on minulle iloinen ja elämää valaiseva asia. Kaikille addiktiot eivät tietenkään todellakaan ole mikään vitsailun tai ylpeilyn aihe, mutta haluan vain tuoda esille sen, että voi addiktoitumisessa olla positiivisiakin puolia.

Koska pidän kaikista tämän hetkisistä addiktioistani, enkä usko niistä luopumisen parantavan pätkääkään elämänlaatuani, - en välitä ihmeemmin noudattaa itämaisia (jooga, meditaatio, kamppailulajit) ohjeita siitä ettei mihinkään saisi kiintyä ja että pitäisi pyrkiä kohti mahdollisimman askeettista mielentilaa. Mielen tyhjyys ja koukuttomuus ei kerta kaikkiaan sovi minulle, päin vastoin, liian vakavasti otettu neutraaliuden pyrkimys latistaisi elämääni huomattavasti. Ilman pieniä selkänahassani roikkuvia ongenkoukkuja en edes todennäköisesti saisi aikaan yhtikäs mitään. Ehkä sitten vanhana ja tyynempänä voi vähä kerrassaan luopua addiktioistaan, jos kokee niiden haittaavan elämää. Toisaalta, en välttämättä edes halua nähdä sitä vanhuuden aamua jona en välittäisikään enää juoda minulle syvää tyydytystä ja mieleniloa tuovaa kahvimukillista.

Kuvan mainio t-paitapainatus on Stephanie Piron käsialaa. Täältä lisää moisia.

maanantaina, huhtikuuta 23, 2007

Vauhdin hinta

Sain kuulla, että eräs tuntemani nuori nainen oli kuollut autokolarissa. Nauravainen, utusilmäinen, välitön, hassuttelevainen nuori nainen. Muistan hänen hymyilevät kasvonsa, kun hän tuli muutama kesä taaksepäin ystävänsä pyörän pakkarilla treenisalin pihalle.

Kolaria kuvailtiin seuraavalla tavalla: Auto oli hetkeä aikaisemmin ohittanut kovaa vauhtia pyöräilijän. Kuljettaja menetti ajokkinsa hallinnan loivasti vasemmalle kääntyvässä mutkassa. Auto suistui tien oikealle puolelle ja törmäsi keula edellä puuhun. Onnettomuuden tapahtuma-aikaan ei ollut liukasta. Auto oli mennyt puun runkoa vasten kaameaan ryttyyn, kuin rytistetty karkkipaperi. Kuljettaja selvisi hengissä, kyytiläinen ei.

Kaupunkialueella nopeusrajoitus on 50km/h.

Arvatkaamme kaksi kertaa oliko kuljettajana toiminut nuori mies noudattanut nopeusrajoitusta.

Lehdissä lukee, että nuorten kuolonkolareiden ja etenkin kännissä ajaneiden nuorten kuolonkolareiden määrät ovat kaksinkertaistuneet. Sanan "nuorten" tilalle voisimme ihan hyvin laittaa ilman mitään sen turhempaa sukupuolipoliittista korrektiutta sanat "nuorten miesten".

Olen muuten sitä mieltä, että miehille sopiva ikä ajokortin myöntämiseen saattaisi ehkä olla noin. 28 vuotta. Senkin jälkeen miehet saisivat ajaa vain sellaisilla autoilla, jotka eivät kiihdy satasta kovempaan vauhtiin. Ei tarvinne perustella.

Joka päivä kuulee ja näkee, kuinka nuoren miehen kuljettama auto kiihdytetään hurjaan spurttiin niin, että autosta lähtee mahdollisimman paha voliseva ääni.

Että minä vihaan sellaisia ihmisiä, joiden on pakko aina silloin tällöin sopivan suoran sattuessa kokeilla että miten perseen alla olevalla autolla lähtee. Minusta se on häiriintyneiden ääliöiden elvistelyä, josta pitäisi olla rangaistuksena julkinen raippaaminen keskellä toria ja ikuinen ajokielto.

Älkää ikinä menkö tällaisten ääliöiden kyytiin jos henkenne on teille kallis. Paheksukaa kiihdyttelyä todella raivoisasti, jos joku teidän kyydissä ollessanne moista tekee. Vetäkää auton pysähdyttyä kuljettajaa vaikka ympäri korvia, jos kielto ei auta ja jatkakaa neuvon 1 mukaan. Kysykää onko kiihdyttely todella sen arvoista, että kiihdyttelijä on valmis maksamaan nautinnostaan vaikkapa kaverinsa hengen.

Jos joku koittaa lähteä kännissä ajamaan, niin riistäkää tyypiltä avaimet ja heittäkää ne sellaiseen paikkaan, josta niitä ei enää saa haltuunsa. Jos känniääliö ehtii karata, niin soittakaa armotta samalla sekunnilla poliisit ja käräyttäkää vaikka olisi kuinka kaveri.

Ja antakaa känniajamista yrittäneelle kaverille sellainen selkäsauna, että muistaa hetken aikaa.

torstaina, huhtikuuta 19, 2007

Uteliaisuus vei kissalta...

Uteliaisuus on varsin kunnioitettava luonteenpiirre, jonka ansiosta elämästä löytyy monia muuten helposti piiloon jääviä puolia. Sillä, että nenä täytyy työntää viiksenkärkiä myöten joka paikkaan, saattaa kuitenkin olla vaaralliset, jopa kohtalokkaat seurauksensa.

Kissat ovat älyttömän uteliaita, paino sanalla älytön. Jos maassa mönkii tokkurainen mehiläinen, niin sitä on pakko käydä kopaisemassa tassulla kun se on niin hassun puoleensavetävän näköinen. Silläkin uhalla, että tassu voi muistuttaa piston jälkeen enemmän jääkarhun kuin kissan käpälää. Mörkö on tässä ekspertti. Harittavaa lumikenkäjänistassua on sitten mukavaa nuoleskella hämillisen näköisenä ja muistella silmät sirrissä, että mahtoikohan äitikissa varoitella tästä.

Jos asunnossa on jokin saavuttamaton paikka, sinne täytyy päästä kiipeämään silläkin uhalla, että menettää palasen hännästään. Täydellinen arvoitus on, kuinka kissa pääsee hyllylle, jonne sen ei ole kukaan kuvitellut voivan päästä fysiikan lakeja uhmaamatta, kuinka se onnistuu saamaan liikkeelle painavat parvisängyn palkit jotka on varta vasten aseteltu sinne niin, etteivät kissat VOI millään saada niitä putoamaan ja kuinka se onnistuu vielä kaupan päälle jättämään häntänsä putoavien palkkien väliin niin että se menee kärkinikamasta poikki ja jää roikkumaan vain nahan varaan. Tätä arvoitusta en ole onnistunut ikinä ratkaisemaan, vaikka silloin tällöin näytänkin katkennutta, talteen otettua hännänkärkeä Lokkikissalle ja kysyn, että miten hän sen oikein teki ja että oliko se todella hännän lyhentymisen arvoista.

Lokkikissa on aiemminkin meinannut päästä hengestään uteliaisuutensa ansiosta. Silloin kun olimme adoptoimassa Lokkikissaa edelliseltä omistajaltaan, sattui melkoisen vaarallinen tapaus. Kissasta luopumassa oleva ihminen soitti meille noutopäivänä ja ilmoitti, että vapaana kaupungin keskustassa ulkoileva (!) kissa on valitettavasti kadonnut. Lokista ei kuulunut mitään pitkään aikaan, mutta sitten omistaja soittikin että nyt se kissa lopulta löytyi. Vapaana ulkoillut Lokki oli ottanut osaa samassa kerrostalossa tapahtuneeseen asuntoesittelyyn ja mennyt esiteltävään kämppään sisälle. Epähuomiossa hän oli sitten jäänytkin sinne lukkojen taakse muun väen poistuttua. Kämpässä ei käynyt muistaakseni kymmeneen päivään ketään, mutta onneksi vessanpönttö oli sentään ollut auki ja kaipa Lokki oli sieltä sitten juonut vettä, koska selvisi hengissä. Laihtuneena, mutta henkisesti täysin coolina hän lähti vähän tämän jälkeen meidän mukaamme, eikä näyttänyt kokemuksestaan millään tavalla traumatisoituneen. Uskomaton narttu.

Kotona ei muuten kannata harjoittaa astangajoogaa jos sattuu omistamaan kissoja. Omituisia venyliikkeitä matolla tekevä ihminen on nimittäin sen verran kiehtova näky, että sitä on aivan pakko mennä tuijottamaan selän taakse. Mörkökissa sai mojovan tällin kantapäästäni hypätessäni aurinkotervehdyksen punnerrusasentoon. Säikähdin aivan kauheasti, mutta onneksi Mörkö nopearefleksisenä väisti sen verran, ettei mitään närkästynyttä pään puistelua kummempaa seurannut. Itse sain kamalat traumat ajatellessani mahdollista murtunutta kissannenää tai katkenneita hampaita, joita tällistä olisi pahimmillaan voinut seurata. Taidan jättäää suosiolla joogaharjoitukset salille tai muuten minun pitää tunkea nuo uteliaisuuden tiivistymät vessaan mouruamaan siksi aikaa.

tiistaina, huhtikuuta 17, 2007

Huuda harkiten

Oletteko koskaan tulleet pohtineeksi millainen voima ääneen ja sen käyttöön kätkeytyy? Ainakin tiedätte kliseen, jonka mukaan kamppailulajien harjoittajat (esim. Bruce Lee) päästävät kummallisia KIAAAAI -ääniä lyödessään tai potkiessaan. Kyse ei ole pelkästään hauskasta mausteesta tai kuriositeetista. Äänen käytöllä liikkeen yhteydessä on täysin järjellinen funktionsa: huutaminen häiritsee vastustajan keskittymistä, mutta aktivoi omaa adrenaliinintuotantoa ja siten tehostaa liikettä.

Kun huutaa hallitusti koko vartaloaan kaikukoppana käyttäen, ruumiin valtaa lämmin adrenaliinin virta, jota itämailla ki-energiaksikin kutsutaan. Jos huutaminen on omassa kontrollissa, eikä siis mikään järjetön raivonpurkaus tai hysteeristä kimitystä, se voi luoda huutajan ympärille yllättävän tehokkaan henkisen suojapanssarin ja vahvistaa itsetuntoa. Sama koskee hallittua ja kuuluvaa (ei kuitenkaan korvia särkevää ja rumaa) äänenkäyttöä, joka luo ihmisestä uskottavamman vaikutelman. Jo pelkällä äänensävyllä voi antaa todella tehokkaan viestin siitä, että minun nenilleni ei hypitä eikä kimppuuni käydä rankaisematta. Ääni on kuin ihmisen käyntikortti.

On hauskaa kokeilla tätä käytännössä: teetän opettaessani silloin tällöin harjoituksen, jossa saa huutaa sydämensä kyllyydestä. Huudan itse soolona esim. numeroita, jotka koko muu ryhmä toistaa yhteen ääneen. Tapaan kiusoitella oppilaitani siitä, että eikö heistä yhteensä lähde yhtä paljon ääntä kuin minusta, kunnes he todella rohkenevat avata äänijänteensä. Tästä harjoituksesta on tullut hyvää palautetta ja luvallinen huutaminen kuulema tuntuu ihmisistä hyvältä. Ei ihme, sillä monet on opetettu jo pienestä asti olemaan hiljaa ja liiankin hillitysti. Sellaisissakin tilanteissa, jolloin suun kiinni pitäminen merkitsee takkiinsa saamista. monella väkivallan kohteeksi joutuneella ei ole tullut mieleenkään se, että hyökkäyksen uhriksi jouduttaessa saa huutaa aivan niin lujaa kuin vain suinkin lähtee ja niin kaameita törkeyksiä ja kirouksia kuin suinkin vain suusta löytyy.

Äänenkäyttö itsepuolustuksessa on täysin luonnollista, kuten vaikkapa eläimiä katsomalla voi huomata. Jokainen, joka on joskus kuullut raivosta tai pelosta tolaltaan olevan kissan päästävän oikein kunnon mouraisun, tajuaa että jokainen korvat omistava isokin olento harkitsee kaksi kertaa ennen kuin käy moisen äänenlähteen kimppuun. Esimerkiksi eilen vein kissani Mörön ulkoilemaan, jolloin tämä karvainen pikku Einstein ryntäsi täysillä keskelle takiaispuskaa. Seurauksena oli se, että kissaherran turkki oli täynnä takkupalloja joita jouduin setvimään pois kamman kanssa. Ylen arvokkaaseen turkkiinsa kajoamisesta suuttunut Mörkö sylkäisi kesken harjauksen päälleni niin vihaisen sähähdyksen, että jouduin kaksi kertaa miettimään uskallanko pakottaa omaa kissaani.

Sen sijaan esimerkiksi itkeminen muistuttaa tarkoituksellisesti pienten pentujen päästämää vikinää, jolla on tarkoitus vedota jonkinlaisiin suojeluvaistoihin, eikä se siten ole puolustautumis- tai vakuuttamistilanteessa kovin tehokasta. Naaraisiin eli potentiaalisiin emoihin se saattaa vedota piirun verran paremmin, mutta uroksia vikinä todennäköisesti vain ärsyttää.

Äänen arkipäiväisestä vaikutuksesta on hyvä esimerkki se, miten itse puhuu muille ihmisille.
Puhuuko kokoon käpertyneenä hiljaa ja piipittäen, vai ojentaako koko vartalonsa puhuessaan ja käytttää pallealihaksiaan äänen tuottamiseen. Joitakin saattaa nolottaa aivan sietämättömästi korottaa ääntään ja saada sanottavansa kuuluville isossa ihmisjoukossa. Myös suuren joukon edessä yksin kuuluvalla äänellä puhuminen on monille se kaikkein pahin painajainen. Jos nämä nolotukset ja pelot pystyy voittamaan, sekä tajuamaan pitkälti omasta mielikuvituksesta riippuvaisiksi, on jo melkoisen pitkällä itsetuntonsa kanssa.

Itse olen kulkenut pitkän tien nuoruuden esiintymiskammoisesta hissuttelijasta ihmiseksi, jota ei juuri koskaan nolota avata suutaan tarpeelliseksi katsomissani tilanteissa, vaikka kuinka saisin paheksuvia silmäyksiä osakseni. Joskus jopa suorastaan tahallani närkästytän ihmisiä sanomalla asioita, joita ei muka joidenkin typerien sääntöjen takia saisi sanoa ääneen. Silloin on mukavaa teeskennellä täysin paheksunnasta tietämätöntä ja naureskella viiksikarvoihinsa.

Ääni ei ole tietenkään pelkkä hallinan ja komentamisen väline, vaan myös rakkauden, hellyyden ja hyvän tekemisen kanava. Joogatunneilla on helppo vakuuttua tietynlaisten äänten hyvää tekevistä vaikutuksista. Kun salillinen ihmisiä lausuu yhtäaikaa om-äänteen, miellyttävä värisevä aalto humahtaa koko salin läpi. Itsekin tuntee kuinka OM saa jonkin sisäisen kielen värähtelemään ja ruumiin ottamaan vastaan muiden lähettämää hyväntahtoista energiaa.

Niin sinun kuin minunkin
Ajoittain tulee huutaa
Ja löysäpää typerys on se,
Joka väittää muuta.
-YUP-

tiistaina, huhtikuuta 10, 2007

Kuollutta ihmislihaa

Aamuinen työpaikkakeskustelu:

- Voi kau-hee-ta! Sergelin torilla on myyty ihmisen lihaa?
- Mitäh? Anteeksi kuinka? Köh, köh.
- Iltasanomissa lukee, että eläinsuojelijat ovat myyneet kelmuun pakattua veristä ihmislihaa torilla. Nyt ne ovat kyllä menneet ihan liian pitkälle!
- Uhhuh, oliks ne jotain ekosaatananpalvojia?

No pitihän aamun kohu-uutinen tarkistaa. Hetken juttua silmäiltyäni minua alkoi kierolla tavalla hymyilyttää ja ilahduttaa. Hitsi vieköön, että jotkut osaavatkin tänä hyssyttelevän korrektiuden ja sairaalloista itsekkyyttä suojelevan herkkänahkaisuuden aikana esittää kritiikkinsä niin, että terä uppoaa tasan oikeaan kohtaan, syvälle ja tekee maksimaalisesti kipeää.

Taas kerran pääsen kysymään, ovatko ihmiset menettäneet tyystin mediantulkitsemistajunsa ja muuttuneet niin kuvottavan tekopyhiksi, ettei omaan epäeettisyyteen kohdistuvaa ansaittua kritiikkiä voida millään sietää. Jos jokin vallalla olevan enemmistön hyväksymä, kuitenkin itsessään eettisesti arveluttava asia esitetään siten, että toiminta kohdistetaankin (tässä tapauksissa sentään VAIN kuvitteellisen teatterin keinoin) enemmistöön itseensä, alkaa semmoinen itku ja hammasten kiristys, ettei mitään rajaa.

Elävien ja tuntevien olentojen keskitysleirimäisissä olosuhteissa pitäminen, virikkeettömiin ja ahtaisiin tiloihin sullominen, tehokasvattaminen, luonnottomalla ravinnolla ruokkiminen, kuljetettaessa tapahtuva rääkkääminen, stressin ja kauhun aiheuttaminen, teurastaminen, verisenä kelmuun pakkaaminen ja halvalla myyminen ovat ihan luonnollisia asioita silloin kun toiminnan kohteena ovat eläimet. Kun yritetään fiktiivisesti vinkata, että mitäs sitten jos moisen toiminnan kyseessä olisikin ihminen ja saada hieman normaalia hyssyttelyä kipakampaa keskustelua aikaiseksi, hypitään närkästyksestä seinille.

En yritä tässä yhtään pyhistellä tai riekkua fasistisesti lihattoman maailman puolesta, sillä olen itsekin satunnainen lihansyöjä eläessäni yhdessä lihaa syövän ihmisen kanssa tai ollessani toisten valmiiksi kattamassa ruokapöydässä. Lihan syöminen ei kuitenkaan ole mielestäni mitenkään välttämätöntä tai jokin "jumalan" ihmiselle suoma etuoikeus. Yksin ollessani ja vain omasta ruokataloudesta vastatessani jätän mielelläni lihan pois ruokalistalta ja Jänismieskin on suunnitellut siirtyvänsä kasvisruokavalioon siinä vaiheessa kun ikä alkaa muistutella itsestään. Haluan kuitenkin nostaa esille tilanteen, jossa on kerrankin onnistuttu tekemään jotain, joka varmasti kohauttaa ihmisiä ja pyytää edes hetken ajan katsomaan totuutta ilman niitä epähyväksyttävän hyväksytyksi muuttavia tekopyhyyslaseja.

Charity International-järjestön tempauksen oli tarkoituskin järkyttää ja kauhistuttaa. Tarkoitus on saada ihmiset tarkistamaan ruokailutottumuksiaan ja edes hetkeksi miettimään, onko epäinhimillisissä oloissa kasvatetun, rääkätyn ja stressatun elävän olennon lihan syöminen eettistä. Jos et kerran söisi ihmistä missään olosuhteissa, niin miksi sitten söisit mitään muutakaan elävää ja tuntevaa olentoa, joka rahdataan ruokapöytääsi keskitysleiriltä? Entä söisitkö ihmistä siinä tapauksessa jos tietäisit, että hän on saanut elää hyvän elämän hyvissä olosuhteissa? Jotkut ihmislajin edustajat ovat toki kannibalismia harjoittaneet, mutta se on inhimillisessä kulttuurissa jostain kumman syystä hyvin epähyväksyttävää.

Minun ainakin tekee taas hetken aikaa mieli keskittyä pelkästään papujen ja porkkanoiden narskuttamiseen tämän uutispiikin jälkeen.

Mutta kuinkas ollakaan, ihmisten ja aivan erityisesti naispuolisten ihmisten silvottujen ja veristen raatojen esittäminen on sitävastoin suotavaa ja jopa suorastaan pakollista ja kivaa, kun siirrytään Sergelin torilta ihanan vastiketodellisuuden eli television ääreen. Jopa ihmisten syömisen esittäminen ja näytteleminen on hyväksyttävää normaalihuvia televisiossa, kuten vaikkapa Amerikan Psykoa, Hannibal Lecterin trilogiaa, Teksasin Moottorisahamurhaajan kannibaaliperheen edesottamuksia tai Sin Cityä katsomalla voimme havaita.

Eräs rikos- ja jännityssarjojen sairaalloinen pakkomielle on esittää aina ja ikuisesti avauskoukkunaan se kaatopaikalle tai pusikkoon sysätty, pahoinpidellyn ja murhatun kauniin nuoren naisen ruumis, jota sitten tirkistellään innokkaasti monesta eri kuvakulmasta. Eikä tämä jää pelkästään elokuviin. Samaa kuolleesen naisruumiiseen kohdistuvaa pakkomielteistä voyerismiä on havaittavissa taiteessa, musiikissa, kirjallisuudessa ja uutisoinnissa. Ruumiit esitetään vielä mielellään siten, että naisen murhan uhriksi joutuminen saadaan näyttämään luonnolliselta, välttämättömältä ja jopa ylevältä. Samalla tavoin esitetyt miehen ruumiit sen sijaan ovat harvassa ja täysin vastoin vallitsevaa esittämisen tapaa.

Väinämöisen hukkumiskuolemaan ajama Aino on niin ihanasti ja eteerisesti kuvattu Gallen-Kallelan maalaamassa taulussa, että vanhan miehen ahdistelemaksi joutumisen voisi kuvitella olevan suuresti viatonta neitoa ylevöittävä kokemus. Nick Cave on niin romanttinen, hellä ja komea murhatessaan enkelin lailla valoa hohtavan Kylie Minoguen musiikkivideossa Where the Wild Roses Grow, että moni alkaa suorastaan haaveilla kourista kuristumassa kaulansa ympärille ja pääsystä ihanan ruumiin paikalle. Nämä fiktiiviset naiset ovat kuvien viehättävyyden perusteella kuolemastaan yhtä otettuja kuin onnelliset lehmät päätyessään paistiksi ruokapöytään.

Jo Edgar Allan Poe lohkaisi aikanaan morbidisti, että "kauniin naisen kuolema on maailman runollisin aihe."

Joo. Niin vissiin. Ja ne onnelliset lehmätkin lentää suihkukoneella sorkat ohjaimissa.

Maailma on rakennettu valheiden suon päälle. Totuuden sijaan uskotaan ja uskotellaan mieluusti toisillekin kaikenmaailman puolivillaisia valheita (sun joulukinkku oli tosi onnellinen pikkupossu, joka innosta vinkuen tahtoi sinun ruokapöytääsi reposteltavaksi) ja vedotaan jumaliksi nimettyihin uskomusolentoihin (kun se mun jumala sattui huhupuheitten mukaan murehtelemaan muutama tuhat vuotta sitten Kyöpelivuorella sormeaan heristellen, että nainen ei voi olla pappi niin ei sitten voi vaikka mikä olisi). Paljas totuus on sen sijaan pelottava saatana jota vastaan pitää käydä tekopyhyyden risti tanassa. Ihmiset eivät todellakaan halua ajatella tai nähdä totuutta.

Taidan tästä lähteä lukemaan satuja. Tontut ja keijukaisetkin ovat enemmän totta kuin tämä ihmisten muovaama matrix-todellisuus.

Kuva: Francis Goya: Saturn eating his Children

tiistaina, huhtikuuta 03, 2007

Kissa kulje kanssani

Äkkireuhtomisella alkaneet ja heittelyyn keskittyneet treenit jättivät elimistön sen verran terävän adrenaliinipiikin, ettei tullut uni silmään vielä puolilta öinkään. Siispä kiskoin harkitun ylilämpimät talvikuteet niskaan ja pistin Mörkö-pedon valjaisiin. Luikimme mustan örrimöykyn kanssa hiljaiseen yöhön ihastelemaan kalmankalpeaa täysikuuta ja sen yli purjehtivia pilviä.

Oli hiljaista, tuuletonta ja hiukan kalseaa. Sopivan goottihenkinen keli minun mieleeni. Maiseman sinisen, harmaan, mustan sekä kuun hyytävän valkoisen kontrasti kotien lämpimästi tuikkiviin valoihin, kihelmöi minua jännittävästi sisältäpäin. Minulla on pimeydestä valoon katsomiseen jonkinlainen fetissi, lienenkö ollut yöperhonen edellisessä elämässäni. Tosin vielä jännemmältä ulkopuolella pimeydessä oleminen tuntuu silloin, kun on säkkipimeää ja lunta ja kävelee öisessä metsässä tähyillen kaukana näkyviä asutuksen valopilkkuja tai laavun nuotion loimotusta.

Minä ja Mörkö olimme varjoja yössä. Hiljaa tassuttelevia hiiviskelijöitä, jotka lymyilivät pensaiden halki matalassa kyyryssä. Kylmä tomuisen harmaa kaupunki betoniluomet suljettuina. Kissa edellä ja minä perässä asfaltilta aidanviertä oikopolulle. Kuolleet lehdet rahisivat hiljaa askeltemme alla ja hengitys huurusi kevyesti.

Kadehdin kissakumppanini hajuaistia, joka näytti lukevan lehdenraatojen, heinien, risujen ja kivien joukosta mitä mielenkiintoisimpia viestejä. Mörön jalokivien lailla välkähtelevät silmät seurasivat apposen ammollaan ympäristöä ja notkea ruumis oli jännittynyt matalaksi, valmiiksi sinkoamaan pakoon pienimmästäkin risahduksesta tai äkkiliikkeestä.

Hiljaisuus ja liikkumattomuus olivat kuin viileää balsamia. Katulamppujen valoissa tuntui hento lähtemisen blues. Tämän kaiken minä tunnen niin hyvin ja olen ottamassa pitkän askeleen poispäin. Tuntuuko yö siellä jossain samalta vai erilaiselta? Tuoksuuko uusi kaupunki hyvältä vai pahalta ja kuinka pian sen hajuun tottuu? Pysyvätkö ihmiset arkiöisin yhtä kiltisti sisällä kuin täällä, että saan kävellä hiljaisuudessa ja nautiskella yksin maailmassa -illuusiostani. Vai ovatko muut yökulkijat siellä luonteeltaan sellaisia, että yölenkille pitää lähteä kynnet teroitettuna?

Yö on minun lempiaikaani. Kaupungeista ja paikoista muistan parhaiten sen, miltä ne ovat yöllä tuntuneet. Moskovan yö oli pelottavalla tavalla ihana, Pietarin yö oli kummallisen ihmistyhjä ja surullinen, etenkin sen kerran jälkeen kun kuljimme kauhistuneina auton alle jääneen, tiellä verilammikossa makaavan hurstilla peitetyn ihmisen ohi. Ateenan yö oli läkähdyttävän ouzonhuuruinen ja notkui ehdotuksiaan huutelevia nuorukaisia. Pariisin yössä satoi ja lahkeeni kastuivat, jossain soi myös haitari(?) ja kadulla itsensäpaljastelija runkkaili lämpimikseen. Lapin yössä silmäripset kärähtivät nuotiolla lettuja paistaessa. Mont Blancin yössä kaupungit olivat tähtiä alhaalla laaksoissa ja tähdet kaupunkeja taivaankannella. Joissakin kaupungeissa vastaan on tassuttanut kissoja, joita on täytynyt tervehtiä. Itävallan hämyisessä kesäyössä sain kintereilleni kissaseuralaisen joka olisi tahtonut seurata minua leiriin asti.

Kissa kulje minun kanssani yössä, jota niin rakastan kuin olisin siitä syntynyt.

When human folk put out the light
And think they've made it dark as night,
A pussycat sees every bit
As well as when the lights are lit.

When human folk have gone upstairs
And shed their skins and said their prayers,
And there is no one to annoy,
Then Pussy may her life enjoy.

No human hands to pinch or slap,
Or rub her fur against the nap,
Or throw cold water from a pail,
Or make a handle of her tail.

And so you will not seek it wrong,
When she can play the whole night long,
With no one to disturb her play,
That pussy goes to bed by day.

~ Oliver Herford ~


Kuva: Robin Paris: Ian´s Night

sunnuntaina, huhtikuuta 01, 2007

Hyytävä nirvana

Tätähän minä en uskonut ikinä kuuna päivänä kirjoittavani: Olen jäänyt koukkuun avantoon ja jäiden nyt häivyttyä kylmään veteen. Olen ihan innoissani. Se kylmän puraisu tuntuu niin ihanalta. Kuin koko kroppa muuttuisi kiliseväksi kristalliksi ja hauraasti ritiseväksi riitteeksi. Sitten tulee annos kipristävää kipua, kuin avanto roikkuisi terävillä hampaillaan perslihassa. Ja jälkeenpäin leijuu vaaleanpunaisten untuvien päällä, samalla kun päässä helkkyvät pienet iloiset tiu´ut. Kas kun tätä ei ole vielä keksitty kieltää huumeena?

Siis MINÄ! Hytisevä vilukissa, joka on kokenut pelottavia, hypotermiaa muistuttavia tajunnanhämärtymisiä liftaillessaan sumuisenviileänä kesäyönä jossain jumalattaren selän takana Karjalan kunnailla. Siis huom: kesällä. Minä, joka ei moniin synkkiin talviin mielellään nenäänsä ulos pistänyt. Minä jota jurppii, jos kämpän lämpötila on niin matala, ettei voi rauhassa viettää vaikka koko vapaapäiväänsä alasti keekoillen. Minä, jonka mielestä kylmän taatusti loitolla pitävää kerrospukeutumista voidaan pitää yhtenä ihmiskunnan suurimpina oivalluksina.

Avanto hiipi veriini kavalalla tavalla. Se kuului alun alkujaan listalleni: tätähän minä en sitten todellakaan tee. Esimerkiksi Norjan vaellusreissullamme hytisin jääkylmässä jäätikköjärvessä pohkeitani myöten ja yritin kiroillen pestä itseäni. Puin nyrkkiäni ja uhosin että "tässä järvessähän minä EN ui." Kuinka ollakaan, heti tuon lausuttuani liukastuin niljaiselta rantakiveltä ja sukelsin jorpakkoon pää edellä. Kyllä Jänismiehelle nauru kelpasi.

Elämä näkyy pitävän huolen siitä, että teen asioita joita en omasta mielestäni muka todellakaan suostuisi tekemään.

Toinen kylmäuintireissu tapahtui mökillä, exän pilkatessa vierellä, etten varmasti uskalla. Pakkohan sinne jääriitteen sekaan oli mennä jo pelkästään sen takia, että sai exän pyyhkimään alentuvan ilmeen naamaltaan. Ensimmäinen kerta tuntui kamalalta, kuin jalat olisi sahattu ruosteisella sahalla poikki. Sitten alkoi jo sujua ja ei tuntunut oikeastaan missään. Lopulta oli pakko mennä uudestaan ja uudestaan, kerta toisensa jälkeen. Kummallista. En ymmärrä itseäni lainkaan.

Ystävämme järjestivät meille Helsingissä todella ihanan avantokokemuksen eräänä muuten surullisena ja ikävänä päivänä. Helvetillisen kuumasta, nokisesta savusaunasta kymmenen asteen pakkaseen ja avantoon. Taivaan portti oli apposen auki mustassa vedessä, johon laskeutuivat jääkaljun peittämät portaat.

Viime mökkireissulla harmikseni epäonnistuneen, raivopäisen avannonmurskausyrityksen jälkeen olen päässyt kahdesti jäädyttämään itseäni oikeiden avantouimareiden seurassa. Ensimmäisellä kerralla meressä vielä kellui kunnon lautat jäätä, mutta nyt viikkoa myöhemmin kaikki jää oli kadonnut huis hittoon. Ei veden kylmyydessä silti mitään vikaa ollut. Ei todellakaan.

Viisi kertaa meressä käytyäni ja jopa todella uituani lyhyen matkan, olin kirjavatäpläinen kuin leopardi. Kylmäurtikariani ei antanut tällä kertaa itsestään mitään merkkiä, vaikka viime kerralla se sentään nosti nivusiini koholleen turvonneet, käden kokoiset läikät jotka kestivät loppuillan. Ehkäpä pääsen tuosta oireesta eroon kokonaan, tai voihan se tietenkin olla myös jonkin muun vesistössä piilevän allergeenin aiheuttama oire.

Seuraava endorfiinihumala on melkoinen. Jotain siitä kertoo sekin, että saunalla ventovieraat ihmiset käyvät kälättelemään hilpeästi vierustoverilleen ja nauravat paljon. Aurinko paistoi taas ihanasti koko päivän ja sen kauniisti valaisemia kallioita oli ilo katsella saunan kuistilla kylmäshokista toipuessaan. Lentokone oli raapaissut siniseen taivaankanteen valkoisen raamun. Niin kaunis on maa, niin korkea taivas.

Pyöräilin kaupungin halki tuulen lennättämän höyhenen lailla ja leijun edelleen hivenen lattiapinnan yläpuolella. Ensi yönä nukuttaa taas hyvin.

Nyt olen ainakin ansainnut ylleni talvella ostamani suloisen vaaleanpunaisen t-paidan, jossa on vinksahtaneen näköinen pallonpyöreä pingviini, jonka räpylässä (siivessä?, kädessä? tassussa?) on jääkuution sisällä oleva kala. Paidassa lukee että ARCTIC SWEET.

Ohessa oleva kuva: Michael Whelanin Snow Queen