Yksinään eli ittekseen

Vaikka minulla onkin kova ikävä animustani Jänismiestä, olen huomannut viihtyväni yllättävän hyvin yksinkin. En koe oloani vajavaiseksi, vaikka rakastettuni ei olekaan vierelläni, vain hieman kaihoisaksi. Ikävä on välillä kuin hienonhienon katanan sivallus vatsan halki, mutta elämä ei virtaa minusta ulos vaan tuntuu peräti siltä että vahvistun. Olen iloinen ja tyytyväinen siitä, että löysin sisältäni puuvarren, kun toinen lähti ja jouduin irroittamaan kärheni.

Eilisillan korvalla palaillessani alkeiskurssin vedosta, hengitin kaikeilla aisteillani tomuverhossaan himmertävää iltaa ja nautin vahvasta itseyden ja erillisyyden tunteesta. Iloitsin jopa jostain niin arkisesta kuin kaupassa käymisestä ja naureskelin itsekseni ostoskorini sisällön ristiriitaisuutta: kaikenmaailman kasvisterveysruokaa, rehuja ja soijamaitoa sekä pähkinöitä, joiden keskellä etovasti kiiltelevä maksaklöntti ja rasiallinen rasvaista jauhelihaa. Luonnollisesti verisemmät einekset olivat petoeläinten kastiin kuuluville perheenjäsenille.

Vaikka yksinoloa pidetään keskimäärin negatiivisena asiana ja vältettävänä olotilana, on se sopivina annoksina ja vapaaehtoisesti valittuna nähtävästi hyvinkin terveellistä. Yksin ollessa näkee kirkkaammin ja kauemmas, kun ei katsele vain niitä rakastetun korvallisella hellyttävästi velmuilevia hurmauskiehkuroita ja ihon luumumaista nukkaa.

Yllättävää on ollut se, miten paljon aikaa ja energiaa vapautuu, kun ajanvietetoiveiden listalla ykkösenä ei enää olekaan se, että pääsee illalla toisen kainaloon nautiskelemaan läheisyydestä ja höperöistä keskusteluista. Jaksan käydä treeneissä, punttisalilla ja joogassa ihan niin kuin ennen vanhaan. Hauis kiittää ja vatsalihakset hymyilevät. Saan siivottua kodin huomattavasti useammin kuin normaalisti. Pyykkivuori on selätetty ja pysyy pienenä. Kissoille tulee annettua paljon enemmän huomiota ja hellyyttä. Oli jopa aikaa istua lattialla silppuamassa sitkeästi vastaan hangoittelevaa ja pissalta haiskahtavaa maksaa ympärillä innoissaan pörräävien kisuliinien herkkuateriaksi.

Nukahdan hyvin ja nopeasti miehen hieltä tuoksuva t-paita tyynyn alla ja kissa jalkojen päällä. Ei ole laisinkaan uniongelmia, uni kun vie nopeammin lähemmäs lähtöpäivää.

4812 kusipäätä

Nyt ovat sitten saaneet itselleen kelpo kansanedustajan sellaiset, jotka hyväksyvät edustajaltaan naisen jahtaamisen veitsen kanssa, tämän hakkaamisen, huorittelun ja tappamisen uhkailun.

Kaipa Suomesta sitten löytyy hyvä otanta ihmisiä, jotka pitävät tuon kaltaista käytöstä hyväksyttävänä ja ihan normaalina. Runsaasti sitä ainakin harjoitetaan.

Raukkikset. Vellihousut. Naistenhakkaajat.

Häpeäisitte nyt edes hiukan.

Ihmeitä tapahtuu

Viime yönä huomasin kuinka mielenkiintoisia asioita tapahtuu, jos pystyy luopumaan "en anna koskaan anteeksi hänelle" -asenteesta ja antamaan asioiden loksahdella omalla painollaan kohdalleen ilman valmiiksi rakennettuja näytelmäkulisseja.

Puolentoista vuoden kyyninen hiljaisuus minun ja erään ihmisen välillä päättyi pitkään keskusteluun, joka jatkui koko yön yli aamukymmeneen. Iso kauna todettiin useiden pienten kasaantuneiden asioiden muodostamaksi möykyksi ja toisesta ihmisestä tehtyjen väärintulkintojen kasaantumaksi, jonka voi todennäköisesti muuttaa paljonkin toisennäköiseksi päättämällä että tyhmyyksiä tulee tehtyä, mutta kai niitä voi korjatakin.

Yön aikana joutui enenevässä määrin pohtimaan seikkaa, onko jotain kiteytynyttä minuutta ollenkaan olemassa. Kun huomasi, että jollain hyvinkin lopulliseksi kuvittelemallaan periaatepäätöksellä "emme tosiaankaan ole enää koskaan tekemisissä toistemme kanssa" ei loppujen lopuksi ollut minkäänlaista painoarvoa sillä hetkellä vallitsevien mielialojen kanssa. Sitä huomasi, että mielikuvistaan ja ajatuksistaan huolimatta näkee niiden takana olevan ihmisen joka ei ole lainkaan sama asia kuin omat mielikuvat. Minuus tuntui säiliöltä, jossa vesi virtaa ja vaihtuu koko ajan.

Minä olen tätä mieltä nyt aina ja ikuisesti - barrikadin purkaminen tuntui hiukan hermostuttavalta ja suojattomalta, mutta kaiken kaikkiaan luultavasti erittäin oikealta päätökseltä. Kaunojen kasaaminen ja pois lakaisematta jättäminen kuitenkin todennäköisesti lisäävät elämään huonoa karmaa ja vähentävät positiivisten tekojen mahdollisuuksia rajusti.

Aamun heleän auringon valaistessa pölyisiä katuja pyöräilin kotiin oudon tyynenä ja zeninä. Nyt herättyäni lähden tästä avantouimareiden avoimille päiville huuhtelemaan pölyä pois myös kevätremontistaan innostuneen ruumiini säikeistä.

Pidän itseäni hyvänä

Näin keväällä, kun outoja valoilmiöitäkin taas näkyy, sitä huomaa talven aikana nahistuneensa kuin maakellariin jäänyt vihoviimeinen nauris. Naama on kuin olmia tai ruumiskynttilää katselisi, eikä tämän kisun karvakaan juuri kiillä. Mustat varjot silmien alla muistuttavat jo korpin siipisulkia. Kroppa huutaa hengenhädässä vitamiineja ja iho janoaa aurinkoa. Illalla ei ole kotona edes siippaa, jota voisi pyytää hieromaan niskaa ja naksauttamaan selän fasettilukkoja auki. Kissat tosin kävelevät tarmokkaasti öisin päälläni akupisteitäni painellen, mutta ne ovat thaihierojiksi liian keveitä.

On siis kevätremontin aika. Otollisin aika pitää itseään hyvänä.

Aloitin teolla, jota olen lykännyt jostain käsittämättömästä syystä koko elämäni, eli menin hierojalle. Hassua, että olen patistellut aika montaa ihmistä hierojan pakeille ja ajanut istumatyöstä juminiskaisen Jänismiehen sinne lähes piiskan kanssa sekä ostellut hierontalahjakorttejakin, mutten vaan ole itse saanut hyvistä aikeistani huolimatta mennyksi.

Tänä aamuna viimein antauduin vahvaotteisen nuoren valkyyrian armoille. Hän sitten jytyyttikin selkäni ja niskojeni jumiutumia oikein äidin kädellä. Rutina vaan kävi kun hän möyryytti niskani klunsseja ja näytti niille kuka käskee. Kokemus käväisi etenkin käsivarsien osalta kivun rajamailla, muttei mennyt missään vaiheessa yli. Eli juuri sellaista käsittelyä, kuin olin toivonutkin. Mitkään silittelyt tai hivelyt kun eivät meikäläisen jukuriniskoihin auta, enkä muutenkaan kuulu herkkähipiäisiin höyhensaarten asukkaisiin. Äkäiset olkakyttyräni ovat perinnöllistä laatua ja voivat äidin kokemuksen mukaan muuttua pysyviksi ellei niitä kurita ajoissa pehmeiksi ja joustaviksi. Hieroja suositteli kuuria, että etenkin istumatyöstä juiliintunut vasen puoleni saataisiin sulatetuksi. Olin harvinaisen samaa mieltä.

Hieromisen jälkeen olo oli todella sekava ja pökkyräinen. Naama ja sormet olivat hassun turvoksissa, vissiin vähän nesteet lähtivät liikkeelle. Uuden hieronta-ajan saman tien varattuani (taisin jäädä kerrasta koukkuun) kävelin ulos hoitolasta kuin pahassakin kännissä. Hetken kuluttua maailma kävi kirkastumaan ja hyvänolontunne alkoi virrata oikein tulvimalla sisälleni. Päätin tiristää aamun vapaatunneista viimeisenkin riemunpisaran irti ja tassuttelin usein silmäilemääni hyvän olon kasvisravintolaan Eliksiiriin. Tilasin samettisen porkkanakeiton ja porkkanaleipää sekä epäilyttävän levänvihreän energiajuoman.

Porkkanakeitto oli ihanaa ja porkkanaleipä suli suuhun. Energiajuoma oli todella maukasta ja vienon mansikkamurskeista vaikka näyttikin joltain tappajasinilevän kostolta. Syntisen kahvin päälle siemaistuani olo oli kuin hemmotellulla prinsessalla. Kaupungin läpi pyörällä singahtaminen oli sen jälkeen kuin pääskysen lentoa. Niin pienistä asioista se hyvä ja autuas olo koostuu.

Pistäydyin vielä ruokakaupassa päivittämässä köyhät työevääni energisempään suuntaan. Nyt tulee taas hetkeksi kenkää talvimoottoria käynnissä pitäneille sokereille, vaalealle viljamössölle ja maitotuotteille. Enkä todellakaan käy lähiaikoina laiskuuttani kahvilassa jossa on yleensä vain huonoja ja vielä huonompia välipaloja tarjolla. Mukaan tarttui rucolaa, kurkkua, ituja, kalaa, täysjväleipää, mandariineja, kaurajuomaa ja soijaa. Näilläpä biolaneilla sitten elähdytän riutunutta talvirunkoani ja varustaudun seikkailurikkaaseen kesäaikaan siirtymiseen.

Olen kumman hyvällä tuulella. Tirskun hilpeyttä ja ystävällisyyttä. Mieli tekisi halailla vastaantulijoita ja hymyillä asiakkaille maanisen hilpeästi. Oikein tunnen kuinka mahla on alkanut virrata suonissani.

Mainontaa ja mainontaa

Kohu SAK:n vaalimainoksista hurahti jo ohi, mutta minäpä kynnestänkin siihen ja samalla vähän muuhunkin mainontaan kiinni vasta räkytystä tarpeekseni seurattuani ja jälkilöylyille päästäkseni. Olen nimittäin todella kyllästynyt siihen miten pelottelu ja muut alatyyliset keinot kyllä suvaitaan mainossa loistavasti silloin, kun ihmisiä painostetaan keksimään itselleen tarpeettomia tarpeita tai boostataan kulutusta lisääviä aiheettomia pelkoja. Sen sijaan kun typeryyksiä tekeviä ihmisiä säikytellään ihan aiheellisesti kaidemmalle polulle ja vedetään joku täysin todellinen ja vakavasti otettava uhkakuva hiukan överiksi että ihmiset havahtuisivat hiukan lamaannuksestaan, ollaankin yhtäkkiä ihan kauheita rikollisia ja sensuurin tarpeessa.

Kaikkihan nyt lienevät sen verran uteloituneet, että ovat käyneet vilkuilemassa sormiensa raoista nämä ennen esittämistään levityksestä vedetyt, mutta nettiin levinneet ja Youtubellakin tarjolla olevat hurjat ja pelottavat mainospätkät.

Katsoin ne odottaen jotain erityisen kauheaa ja skandaalinkäryistä. Laitoin linkit Jänismiehellekin jenkkilään. Keskustelin asiasta myös ystäväni JH:n kanssa. Meidän mielestämme mainokset olivat pelkästään mustahumoristisen hauskoja, piristäviä, jopa kohtuullisen hyviä. Ainakin niiden jälkeen teki mieli äänestää piirun verran enemmän, joten kyllä ne tehtävänsä täyttivät. Katsottuani en kylläkään ymmärtänyt yhtä asiaa, eikä ymmärtänyt JH tai Jänismieskään.

Nimittäin sitä, miksi joku on ottanut asiakseen noista loukkaantua. Mainoksiahan kritisoidaan huuli väpättäen siitä, että ne loukkaavat verisesti rehtejä ja kunniallisia suomalaisia yrittäjiä, jotka raatavat selkänahka verellä ja pitävät työntekijöitään kuin kukkaa kämmenellä. Yrittäjän tai minkä nyt tahansa valtaa pitävän esittäminen irvokkaana porvarihirviönä oli jopa niin loukkaavaa, että oikeusjutun mahdollisuuksia käytiin tunnustelemaan viiksikarvat närkästyksestä väristen. Syytteitä olisi kaiketikin haettu pykälän "kiihotus kansanryhmää vastaan" -perusteella.

En tiedä millä lasisilmillä minä tätä maailmaa oikein katselen, mutta minusta mainoksiin kohdistettu herkkähipiäisten ja huumorintajuttomien sekä sytykekuivien kääpien kritiikki oli kaivettu jokseenkin syvältä. Ei tullut mieleenikään ajatella, että noissa mainoksissa olisi öyhöttänyt joku tavallinen yrittäjä tai tavallinen työnantaja, vaan mieluumminkin joku globaalin ja epäeettisen suuryrityksen suuromistaja, joka oikeasti teettää tuotteensa ilman omatunnontuskia hikipajoissa tai lapsityövoimaa hyväksi käyttäen. Sellainen, jolla on liikaa valtaa ja joka käyttää sitä väärin. Se on sitten eri asia, löytyykö Suomesta tuon kritiikin ansainnutta päällystöä ja ollaanko hyvää vauhtia saamassa sellaisia tännekin lisää.

Niin. Löytyykö ja ollaanko? Ennen kaikkea mainos oli karikatyyri. K-A-R-I-K-A-T-Y-Y-R-I. Opetellaanpas vaikuttamisen perussääntöjä ja käydään tarkistamassa sanan merkitys Wikipediassa, ennen kuin aletaan puhella vakavissaan kunnianloukkauksista ja muusta semmoisesta.

Minä siis näin mainokset ensisijaisesti selkeänä irvistelynä sille, miten tavalliset kansalaiset aina kritisoivat pomoja ja vallanpitäjiä sietämättömiksi öykkäreiksi, mutta jättävät naukumisestaan ja kitinästään huolimatta silti käymättä uurnilla. Mainoksissa piikiteltiin oivaltavasti juuri sillä että "höhhöhhöh, minähän teen mitä lystään kun NE VÄSSYKÄT EIVÄT EDES ÄÄNESTÄ". Eli vittuilu ei niinkään kohdistunut vallanpitäjiin tai pomoihin, vaan nöyriin ja lamaantuneisiin alamaisiin jotka tyytymättömyydestään ja kauhustereotypioistaan huolimatta eivät edes mene sinne vaaliuurnalle hanttiin laittamaan. Että jos on edes se yksi pieni keino vaikuttaa vallankäytön suuntaan niin sekin sitten jätetään marttyyriuhmalla käyttämättä.

Mainosten pois vetäminen oli sellaista selkärangattomuutta ja väpelyyttä, ettei ole tottakaan. Jestas mitä kuivakiskoista orjakansaa me suomalaiset olemmekaan. Eikö meillä ole minkäänlaista huumorintajua enää jäljellä.

Toinen typerän herkkähipiäisyyden esimerkki löytyy Greenpeacen täyttyvässä ammeessa räpiköivää vauvaa kuvaavan mainoksen aiheuttamasta kohusta. Mainoshan on ihan loistava viesti siitä, että se, minkä jätämme nyt tekemättä (holtittomasti vuotavien "hanojen" sulkeminen) on tulevaisuuden lapsien heitteillejättämistä ja välillistä tappamista. Hukuttamista nousevaan veteen, kasvaviin roskavuoriin ja ilmansaasteisiin.

Monia hentomielisiä on kuulema ruvennut kovasti kyrsimään tuollainen pelon avulla toteutettu "kuvottava ja ahdistava" herättely. On oikein pitänyt adressi laatia, että mainos pitäisi saada pois televisiosta. Sensuuri-intoisille voisin sanoa, että arvatkaapa mitä: sopisi ahdistua aivan helvetin paljon enemmän siitä, että nyt ja tulevaisuudessa niitä vauvoja todella hukkuu ja kuolee monilla muillakin ikävillä tavoilla. Jos ei nyt ja heti meillä, niin ainakin siellä kaukana kehitysmaissa. Vielä entistäkin enemmän, kiitos ilmastonmuutoksen ja minäminäminäsukupolvien. Ettekä pääse siitä yli ettekä ympäri, vaikka kuinka kääriytyisitte siihen "turvalliseen" vauvanvaaleanpunaiseen ja pörröpehmoiseen, loukkaamattomaan omanapamaailmaanne ja haluaisitte laskea sen oman ammeenne vettä täyteen, ilman että se söpö vauva hukkuu.

Se henkensä edestä räpiköivä vauva on muuten vielä kauhistuttavampi, liikuttavampi ja järkyttävämpi asia todellisuudessa, esim. hurrikaanin nostamien tulvien hukuttamissa New Orleansin slummikortteleissa, kuin mainoksessa, jossa hyvinvoivan valkoisen perheen pikku mussukkaa ei oikeasti vahingoitettu millään tavalla.

Epämiellyttävän mainostotuuden kuunteleminen ja katseleminen on siis näköjään ihan älyttömän pelottavaa ja vastenmielistä. Laitonta suorastaan.

Entä sitten ne pelottelevat mainosvalheet. Mitenkäs paha poru niistä syntyy. Kuulostelen korvat hörölläni, mutten kuule mitään. Kukaan ei nosta kättään ylös.

Naisia pelotellaan ostamaan dödöjä, parfyymeja, hajustettuja kuukautissuojia ja ties mitä supertumppuja, etteivät heidän "saastaiset eritteensä" vain hajahtaisi jonkun nenään tai pistäisi silmään. Kaikki muka ovat polvillaan sellaisen naisen edessä joka käyttää superlash-ripsareita tai ihmeitätekevää meikkivoidetta, käyttämättömät jäävät takuuvarmasti seinäruusuiksi. Jos et hölvää persuuksiisi selluliittivoiteita, sinusta tulee kuvottava muhkuraperuna ja joudut ihmissuhteiden kaatopaikalle. Jälikasvullasi on ehdottomasti oltava hyperimukykyiset kertakäyttövaipat tai muuten he saavat vakavia henkisiä traumoja. Miehet pelotellaan impotenssin uhkalla ostamaan sinisiä pillereitä heti jos ei jaksa enää kolmatta kertaa peräkkäin tai heppi jättää sen yhdenkin kerran nousematta. Jokaisella on oltava oma hieno auto tai muuten ei ole ihminenkään. Kohtuuttoman työtaakkansa alle uupuvalle valehdellaan, että hänen väsymyksensä johtuu vain siitä, ettei hän osta superihmisen voimat antavia piriporevitamiineja. Hepatiitti-mainos hyppää televisiosta silmille niin, että katsoja meinaa pudota tuolilta ja hetken aikaa luulee jo kyseessä olevan jonkin käsiin räjähtävän pandemian. Lintuinfluenssasta ja tamiflusta puhumattakaan.

Jos pysähtyy hetkeksi vetämään noiden mainosrypälepommien välissä henkeä, tulee nopeasti siihen tulokseen ettei vissiin tarvitsekaan hengen hädässä rynnätä lähimpäään apteekkiin ja kauppaan varustautumaan jalkahikideodorantin tai karvanpoistoaineen puuttumisesta seuraavaa maailmanloppua varten. Sen sijaan voisi vaikkapa pistää sähköä mainoksiin kuluttavan television kiinni.

Mutta tällainen valemainonta toki saa vapaasti jatkua ilman kenenkään väsäämiä adresseja. Se näet edistää kauppaa ja ihmisten ainaista tekotyytymättömyyttä elämäänsä. Näitä valheita kiltisti kuuntelemalla ja tottelemalla, sekä sensuroimalla raivokkaasti ikäviä tosiasioita, nousee keltaisen nesteen pinta luonnollisesti myös jossain muualla kuin merten rannoilla.

Syökää paskaa!

Lounassalaatti meinasi mennä tänään ruokatunnilla väärään kurkkuun pelkästä närkästyksestä. Hetken ajan kävi mielessä, että pitäisi varmaan lopettaa syöminen, veden juominen ja hengittäminen kokonaan ja haihtua suosiolla ilmaan. Jo pidempään potemani ja pahenemaan päin menossa oleva epäluuloisuuteni ruuan terveellisyyttä kohtaan ei ainakaan näillä näkymin ota hellittääkseen.

Syöminen ei enää nykyisellään ole itsestäänselvästi kauhean kivaa ja se on kaltaiselleni makujen suhteen ennakkoluulottomalle herkkusuulle tragedia. Kun ei millään ole aikaa ottaa selvää kaiken kuluttamansa ruuan valmistajista, valmistusaineista ja niiden terveellisyydestä, alkaa vähitellen ajautua ikävään vainoharhaisuuteen ja omituisiin syyllisyydentuntoihin joka kerta kun pistää suuhunsa jotain valmiiksi tehtyä ja ties missä valmistettua.

Kulmiaan merkitsevästi kohotteleville voin todeta: En ole syömishäiriöinen, enkä ortorektikko, enkä missään nimessä toivo sellaiseksi ajautuvanikaan. Vielä toistaiseksi pystyn pistämään suuhuni lähes mitä vain ruuaksi määriteltyä noudattaen tietynlaista maalaisjärkistä varovaisuutta. Olen aikoinaan jopa mussuttanut Moskovassa venäläistä metwurstia siitä huolimatta, että paikalliset olot tunteva yökkäili ja sanoi, etten söisi sitä jos tietäisin mistä se on peräisin sekä juonut eräällä rokkireissulla vettä tien kuralätäköstä janon sattuessa. Tosin noista ääriesimerkeistä on jo kauan aikaa, enkä edes tullut kokeiluistani sairaaksi. Myönnetään, tuo oli Darwin-awards-käytöstä.

En vain useimmiten ehdi millään valmistaa ruokaani pienimmästä luomubasilikanhittusesta lähtien. En sitten niin millään, vaikka haluaisinkin.

Ongelma on siinä, etten sitten välttämättä aina tiedä milloin minulle syötetään koreasti pakattua paskaa. Minua jurppii ankarasti tieto siitä, että on laillista ja suotavaa pistää ihmisille ja eläimille tarkoitettuun ravintoon ainesosia, jotka tutkitusti ovat haitallisia, jopa vaarallisia. Moisesta ei kukaan edes joudu vastuusen. Minua ärsyttää ihan hirveästi jos en edes saa varoitusta siitä, milloin näin voi käydä. Jos minua varoitettaisiin etukäteen tyyliin: "näiden maissinaksujen syöminen saattaa poksauttaa maksasi", ilman että joudun itse tonkimaan tietoa työkseni jostain salaisista arkistoista, niin en olisi näin vihainen.

Tässä valossa sitten vielä kehdataan ehdotella, että ihmiset pistettäisiin itse maksamaan elintasosairauksistaan... Että jos meikäläinenkin koko ikänsä jotain geenimanipuloitua salaatinlehteä jyrsittyään painaa norsun verran, niin se on sitten oma vikani eikä kenenkään muun.

Turun Sanomissa 14.3 julkaistu uutinen, joka pilasi ruokatuntini, koski geenimuunneltua maissia. Tarkemmin sanottuna yhdysvaltalaisen Monsanto-konsernin kehittämää maissilajiketta MON 863. Kyseinen lajike on saanut käyttöluvan elintarvikkeisiin vuonna 2006. Seuraavaksi esitetyt kursivoidut huomautukset on poimittu ja muotoiltu Mervi Luotosen kirjoittamasta jutusta. Alkuperäisen tekstin voi lukea täältä. (Se on tätä huomattavasti asiallisempi versio)

Minulle ei ole mikään uutinen, että geenimuuntelu on suurilta osin arveluttavien, pelkkää taloudellista hyötyä tavoittelevien markkinavoimien säätelemää touhua. Taloudellisten voittojen tavoittelun puntarissahan ihmisten hyvinvointi ei tunnetusti paina geenin vertaa. Siksi en syö mitään, mikä haiskahtaakaan geenimuuntelulta.

Uutinen oli sen sijaan se, että nämä Monsanto-konsernin mulkkersonit ovat jääneet kiinni olennaisten tutkimustietojen salailusta. Ympäristöjärjestö Greenpeace nimittäin hankki oikeusjutun kautta haltuunsa Monsanton MON 863:sta koskevien tutkimusten paperit vuonna 2005 ja antoi ne ranskalaiselle CRII-GEN -tutkimuslaitokselle selviteltäväksi.

Jeps. Että tuommoinen olennainen tutkimustieto pitää oikein pusertaa oikeusteitse... anna mun kaikki kestää.

Papereista kävi ilmi, että Monsanton itse tekemissä rottakokeissa geenimaissia syöneiden naarasrottien paino sekä veren sokeri- ja rasva-arvot nousivat. Myös rottien maksan paino kasvoi ja munuaisten toiminta huononi. Urosrotat puolestaan laihtuivat, niiden munuaiset pienenivät ja virtsan koostumus muuttui. Nuorille rotille kehittyi lisäksi munuaissairauksia. Otusten terveys siis toisin sanoen romahti.

No eipä hätää, ne olivatkin varmaan ihan onnellisia rottia, kun saivat ainakin vetää tarpeekseen maissia.

CRII-GEN -laitoksen puheenjohtaja, professori Gilles-Eric Seralini on todennut ruotsalaisen Svenska Dagbladetin haastattelussa, että tutkimustulokset riittäisivät mainiosti siihen, että MON 863 ja sen risteytykset kiellettäisiin ravintona.

Ja senkin päivän kun näkisi, että jotain tapahtuu heti nyt ja justiinsa.

Artikkeliin jututettu Suomen elintarviketurvallisuusviraston ylitarkastaja Sari Sippola on sen sijaan sitä mieltä, että kyseistä maissia mahdollisesti sisältäviä tuotteita ei ole tarpeellista nimetä julkisesti ja että niitä voi edelleen käyttää. Hänenkin mielestään tutkimus on tosin syytä ottaa vakavasti, mutta ei vaan auta muu, kuin odotella että Euroopan elintarvikkeiden turvallisuudesta vastaava virasto EFSA tekee ko. maissilla uudet tutkimukset. Jos tekee. Väitteiden mukaan maissin käytön aikanaan hyväksyessään, EFSA:n asiantuntioilla oli käytössään pelkästään amerikkalaiskonsernin omat tutkimustulokset...

Kirsikkana huipulla jutussa kerrottiin, että "EU ei ole kolmen vuoden aikana kieltänyt yhdenkään muuntogeenisen ruoka-aineen tai rehun tuomista markkinoille". Suomen geenimuuntelupolitiikka on puolestaan täysin hakusessa, huomauttaa Greenpeacen lehdistövastaava Mikael Sjövall.

Justiinsa joo, tänne vaan kaikki kasvilajikkeet jotka osaavat kohta stepata ja laittaa itsestään aterian sillä aikaa kun seuraat niiden viihdyttävää tanssiesitystä.

Ei riemastuta ei. Sen lisäksi, että ihmisille syötetään tietoisesti terveyshaittoja aiheuttavaa moskaa, tuhotaan ja saastutetaan samalla tarmokkaasti kelvollisia ruuan lähteitä. Ruoka-aika-verkkojulkaisun sivuilla mainitaan, että "Yhdysvaltalaisen Institute for Responsible Technologyn johtaja Jeffrey M. Smith uskoo, että Yhdysvaltain johdolla viljelykasvien perimä halutaan saastuttaa maailmanlaajuisesti niin pahasti, ettei jäljellä enää ole muita kuin geneettisesti manipuloituja lajikkeita."

Monella lienee muistissa kultainen riisi, jonka kiva värikin jo viittasi kusetukseen. Samoin Meksikon maissi, joka on saastunut pahasti Yhdysvaltojen geenimaissista.

Syvä huokaus. Mää en ala. Mää otan jääkaapista purjon ja lähden tästä nirhaamaan sillä ranteitani saunan taakse!

Näitä geenikähmintöjä seuraillessaan nousee otsalohkoon avuton, mustan huumorin kukittama vitutus: Miten elää vainohulluksi tulematta maailmassa, jossa ihmiset ovat suurilta osin vastuuttomien markkinavoimien armoilla. Onko se sittenkin ihan peittelemätön itsetarkoitus, että me todella tulemme syömästämme ruuasta mahdollisimman sairaaksi ja tuemme sitten meille lääkkeitä myyviä firmoja viimeiseen hengenvetoomme asti. Sillä tavallahan sitä varmistetaan, että asiakkaita riittää ja kauppa maailmassa pyörii kivaa noidankehää.

Käväisi muuten mielessä tämän Mervi Luotosen mukavan kipakkaa juttua lukiessa, että näistä tällaisista tavallisiin kuluttajiin kohdistuvista rikoksista pitäisi ruveta julkaisemaan oikein kunnon skandaalilehteä. Tulisi lööppeihin vähän tuhdimpaa tavaraa kuin viimeisen missin alushousujen värisävyn pohdiskelu.

Miltäpäs tuntuisi esimerkiksi seuraava keltainen läväys päin naamaa harmaana aamuna:

SUURET GEENIFIRMAT REHELLISINÄ: "ME EMME PIITTAA, VAIKKA SÖISITTE PASKAA!"

Oheinen kuva on itse omasta kesäkuvastani photoshopmanipuloimani hirvitys. Eikös olekin söpö?

Äärettömyyden solmu

Rakkaus on merkillinen ja kunnioitettava mysteeri, joka parhaimmillaan silaa elämän rosoisuutta ja tekee tästä murheen laaksossa vaeltamisesta monin verroin antoisampaa. Se, että osaa rakastaa ja saa osakseen rakkautta, on kallisarvoisimpia lahjoja joita ihminen voi elämänsä aikana osakseen saada.

Pidän rakkautta hyvin yksilöllisenä ja yksityisenä asiana. En koe voivani ilmentää sitä tyydyttävällä tavalla valmiiden, kaavamaisten yhteisöllisten riittien tai ulkoapäin kaikille yhteiseksi määrättyjen symbolien avulla. Siis Minä en koe voivani tehdä niin, muista en voi enkä halua sanoa mitään.

Uskonnollisten tahojen tarjoamat rakkauden sakramentit eivät meikäläisen kaltaista paatunutta ateistia juurikaan kiehdo pakanallisesta alkuperästään huolimatta. Eikä minulle myöskään sovi se, että minun pitäisi representoida rakkauttani joidenkin minulle vieraiden ja jopa vastenmielisten tahojen määrittelemien näytelmäsääntöjen mukaisesti. Siippani on tässä asiassa samoilla linjoilla kanssani. Riitasointuja ei ole ilmennyt, vaikken haluakaan paksua kultaista rengasta nimettömääni, sukulaislaumaa kihlajaiskahville tai kesähäitä kaiken maailman häähärpäkkeineen prameimmassa kirkossa joka läänistä löytyy.

Rakkaus on näkymätöntä ja aineetonta, mutta mittaamattoman kallisarvoista. Kulta on mielestäni aivan liian halpaa sitä symboloidakseen. Rakkaus on ainutlaatuinen ja pyhä asia, joka ei minun elämässäni silti liity millään tavoin uskontoon tai henkiolentoihin. Se saattaa tosin olla eräänlainen uskonnon vastine, -ylevä, valoisuutta ja toivoa antava, tunteiden ja tekojen elähdyttävä virta. Rakkaus on ideaaleistaan ja korkealentoisista mielikuvastoistaan huolimatta minulle enemmän arkipäivän kantava tukirakennelma ja vahvasti tahdon asia.

Joidenkin karvaiden elämänkokemusteni perusteella arvelen, että rakkauteen saattaa päteä samanlainen varoitus kuin onneen: se jolla sitä on, tulisi kätkeä se muiden katseilta ja iloita siitä hiljaa vain jossain korven kätköissä. Koska ihmisille kuitenkin on luonteenomaista pyrkiä ilmentämään aineettomia asioita symbolein, emme mekään siippani kanssa tehneet poikkeusta lajissamme, halutessamme lopulta jollain tavoin vinkata koko maailmalle, että olemme rakastavaiset ja hyvin tosissamme.

Yhdennettätoista vuotta jatkuva, hyvin vähän kolhuja saanut ystävyys, joista viisi on kulunut yllättävän intohimoisina sekä toisiimme kiinni kasvaneina rakastavaisina, on jokseenkin luotettavasti todistanut sen, että siedämme toisiamme mainiosti ja pidämme toisistamme aidosti. Jänismiehellä oli motto, jonka mukaan naisen kanssa pitää seurustella vähintään viisi vuotta ennen kuin pieni poikanen voi edes vähän luottaa ja ruveta harkitsemaan virallisempien siteiden solmimista. Itse olin vielä tätäkin kyynisempi ja murisin, ettei mitään typeriä liimasiteitä tarvita kahlitsemaan kahta vapaata ihmistä jotka tykkäävät toisistaan käskemättä ja sitomattakin.

Makein juttu, jonka olen pitkään aikaan kuullut on se kun työkaveri kertoi tuossa juuri seurustelleensa kolmekymmentä vuotta ja menneensä vasta viime syksynä naimisiin.

Vuosien kuluessa mieliimme soluttautui sittenkin ajatus (aika pehmittää kapinallisiakin) jostain fyysisesti näkyvästä ja konkreettisesti mukana kulkevasta symbolista, joka yhdistäisi meitä kahden salaliittolaisen tavoin. Sormuksia kohtaan meillä molemmilla oli hyvinkin kielteinen asennoituminen: Minä saan sormuksista materiaalista riippumatta ihottumaa, inhoan kultaa metallina ja en muutenkaan käytä jatkuvasti koruja napakorua lukuun ottamatta. Jos ostaisin jonkun arvokkaan sormuksen, niin kuitenkin hukkaisin sen vempatessani sitä treenien takia sormestani pois ja takaisin. Jänismies taas tekee työtä, jossa on vaarana jäädä kiinni teknisiin vimpaimiin ylimääräisistä ulokkeista ja myös hän joutuisi treenien takia samaan päälle/pois rumbaan.

Koska minulla on jo entuudestaan tatuointi, johon olen erittäin tyytyväinen, heitin ilmaan idean tatuointisormuksista. Jänismies ei ensin ihmeemmin innostunut, mutta tarttuikin sitten ideaan yllättävän hanakasti kun itse olin jo kohauttanut hartioitani ja todennut että antaa sitten olla koko juttu.

Aloin hakea aktiivisesti tietoa sormustatuoinnin järjellisyydestä ja toteutettavuudesta. Etsin kuviota, joka olisi syvällisellä tavalla merkityksellinen ja miellyttäisi meidän molempien silmää. Tärkeää oli myös tarkistaa, että valitussa kuviossa ei ollut jotain piilomerkityksiä, jotka aiheuttavat pahaa karmaa jossain päin maailma. Ei olisi mukavaa saada yllättäen tietää olevansa sitoutunut miehensä sijasta johonkin murhaavaan rikollisliigaan tai mafiaan.

Muutaman suuruudenhullun suunnitelman jälkeen eräs kuvio kirkastui mielessäni ja olikin yhtäkkiä aivan itsestäänselvä: mikä olisikaan sen sopivampi kuin Jänismiehen minun selkääni seurusteluaikojemme alussa piirtämä (meillä oli tapana piirrellä ja kirjoitella hassuja juttuja toisiimme) äärettömyyden ja ikuisuuden symboli eli lemniscus. Esittelin oivallukseni Jänismiehelle ja hän piti sitä hyvänä, käytyään vielä läpi selville ottamani symbolin historian. Nähtyään paperille tekemäni hahmotelman, Jänismies etsi matemaattisen kaavan, jolla piirrosohjelma pystyi luomaan kuvion. Sitten viilasimme ja höyläsimme kuvion lopullista muotoa yhdessä monta iltaa, mitä on vaikeaa uskoa nähtyään kuinka yksinkertaisesta kuvasta on kyse.

Iholle kuviot siirtyivät tammikuun 23 päivä. Kuukautta myöhemmin kuviota vielä vahvistettiin ja nyt parantuminen on piirua vaille valmis. Tatuointi ei tuntunut pahalta, vain sormen ohutihoiset sivut hiukan juilivat. Operaatiosta aiheutunut kipu oli suorastaan miellyttävää verrattuna hammaslääkärillä käyntiin.

Lemniscuksesta löytyi monia symbolisia tasoja, jotka sopivat meihin. Ehkä arkisin, mutta silti hyvin sattuva oli symbolin yhteys ammatilliseen suuntautumiseemme. Lemniscuksella on omat vahvat konnotaationsa sekä Jänismiehen edustamissa luonnontieteissä sekä minun omimmalla alallani eli mytologiantuntemuksessa.

Monissa kulttuureissa lemniscus symboloi äärettömyyttä, päättymättömyyttä, rajattomuutta, ikuisuutta ja myös häntäänsä syövään ouroboros-käärmeeseen liittyen, kaiken olevaisen syklisyyttä.

Mielekkäin lemniscuksen herättämä assosiaatio tulee kahdesta omaa tietään kulkevasta yksilöstä, joiden elämänpolku risteää ja yhtyy toisiinsa. Lopullisen versionsa kuviomme sai ympyrästä joka punoo yksilöiden polun aukeamattomaksi solmuksi. Joissakin tulkinnoissa tämä "ikuisuuden solmu" merkitsee jumalan ääretöntä rakkautta, mutta se on ymmärrettävästi myös suosittu rakastavaisten välistä, äärettömäksi ja ikuiseksi toivottua sidettä kuvaava symboli. Jumaliin uskomattomana ihmisenä olen taipuvainen ajattelemaan että kaikki jumalallisuuden ainekset ovat meissä ihmisissä itsessämme.

Olin myös mielissäni siitä, kun löysin solmusta vielä yhden merkittävän mielleyhtymän. Sehän muistuttaa kahdeksikkosolmua ja tuo siten mieleen myös meille kahdelle hyvin merkittävän asian: vuoristovaelluksen. Kahdeksikko on varma solmu, jolla esimerkiksi kiinnittäydytään railoalueella liikkumisen turvallisuutta parantavaan köysistöön.

Sillä että sormuksemme on tatuointi, on paljon merkitystä. Kyse ei ole jossain hulluuden puuskassa saadusta päähänpistosta, vaan harkitusta valinnasta, jonka seuraukset olemme valmiit kantamaan. Tatuoinneista jotain tietävät lienevät kuulleet etteivät sormet todellakaan ole tatuoijien lempparipaikkoja tai välttämättä edes mikään kovin hyvä idea. Tämä on mainiosti tiedossamme. Jos kuvio vaikean tatuoinnillisen sijaintinsa takia joskus nuhraantuu tai haalistuu, emme käy hyperventiloimaan, vaan kannamme sen sitten sellaisenaan. Kuluvat ne kultasormuksetkin.

Sormustatuointi poikkeaa ainakin vielä edukseen valtavirrasta ja antaa vahvan signaalin siitä, että haluamme itse määritellä sen miten sitoumuksemme näyttäytyy ulkopuolisille. Tatuointia ei voi ottaa noin vain pois tai laittaa väliaikaisesti taskuun ja niin on tarkoituskin. Se on paikoillaan päivällä ja yöllä ja aina. Jos sen haluaa pois, joutuu kärsimään vaivalloisista laserhoidoista tai kuten tatuoijalle vitsailin: hankkimaan viime aikoina Suomessakin päätään nostaneen muodikkaan kosmeettisen amputoinnin.

Romanttisimmillaan kuvio tuo minulle mieleen vertauksen, jota olen kuullut käytettävän rakkaudesta. Rakkaus on kuin perhonen, joka laskeutuu ihollesi. Se on siinä vain omasta tahdostaan, mutta jos suljet kourasi ottaaksesi sen kiinni, se rusentuu. Tämä perhonen vaan ei taidakaan lähteä ihan heti lentoon...

Ohessa oleva ihastuttava kuva on puolalaisen taiteilijan Slawek Grucan näkemys rakastavaisista.

Lähtö

Niin Jänismies sitten lähti. Kiireinen mies, kiireisen päivän kiireisenä yönä. Tuli todistetuksi todeksi ystävien väite, jonka mukaan aina tulee kiire, valmistautuipa lähtöön sitten miten huolellisesti tahansa.

Ja kauhea ikävä tulee myös, selittelipä itselleen mitä tahansa ajan lyhyydestä yllättävän pian koittavan jälleennäkemisen ylivertaiseen riemukkuuteen. Kolme kuukautta on yhdeksänkymmentä päivää eli neljännesvuosi. Pisara elämän virrassa, mutta valtameri sille joka odottaa.

Miten oikein selviävät ne, joilla ei ole mitään toivoa jälleennäkemisestä? En ymmärrä.

Illalla treenasimme vielä viimeisen kerran yhdessä ennen lähtöä. Niin meitä, niin meitä viettää niistä viimeisistäkin tunneista vielä yksi potkien ja nyrkkeillen.

Katselin häntä ja hänen liikkeitään ahneesti, varastoon. Jänismies on niin kaunis ja jäntevä, kauneuttaan tiedostamaton luonnonlapsi. Hän liikkuu hassun kaoottisesti mutta kuitenkin hallitusti, kuten jänikset konsanaan. Takajaloissa on voimaa niin kuin mielellään korkealle hyppäävällä otuksella kuuluukin olla. Potkut lävähtävät mitsiin niin, että sali raikuu. Ja tummat, ihaillut hiukset heilahtavat paksuna häntänä olkapäältä toiselle. Maailman kauneimmat hiukset, maailman lempein verho silloin kun ne laskeutuvat tuoksuvina kasvoilleni. Jopa hiuksia lyhentänyt parturi oli hiplannut niitä ihastuneena ja vierellä kynittävä mies kommentoinut niitä komeiksi. Sain sentään irti napsaistun kymmenen sentin tupsun talismaanikseni.

Yö oli liian nopea. Katse seurasi huolestuneena kellosta julmasti raksuttavia minuutteja. Kuohuviinilasi kiersi kädestä toiseen ja kissat kampittivat meitä ees taas ramppaavia minkä ehtivät. Ehdimme olla vain pienen pieniä hetkiä paikallaan, toisen sylissä iho ihoa vasten. Palella rappioromanttisesti ahtaassa ja vetoisassa suihkussa, johon ei edes pitäisi mahtua kahta ilman että kylmännihkeä suihkuverho syö toisen elävältä. Herkutella taivaallisella savulohella ja suussa sulavalla polarleivällä.

En muistaakseni ole koskaan itkenyt toisen paitaa märäksi, mutta nyt kyyneleet vain valuivat ja valuivat lupaa kysymättä ja imeytyivät Jänismiehen hientuoksuiseen treenipaitaan tummina läiskinä. Eroahdistukseesa oli osansa tyhjyydentunnetta, rehellistä vitutusta ja kateutta siitä, että toisen elämä tulee tästä päivästä lähtien olemaan yhtä huikeaa seikkailua siinä, missä itse kahlaan vielä pitkään arjen tylsänharmaassa kaurapuurossa ja parsin kasaan muuton rippeet sekä muut käytännön asiat. Sitä kaurapuuroa sietää kahdestaan hiukan paremmin, mutta yksin taas... not. Kun ei ole siinä sitä suklaasilmääkään.

Mutta älkää huoliko. Tästä ei ole tulossa nillitysblogi. Tämä on kickass-blogi ja sellaisena pysyy jatkossakin. Tämän yhden kerran kuitenkin sallin itselleni heikon yön ja päivän, joina tuntea itsensä pieneksi, surkeaksi ja yksinäiseksi.

Angels Crying

I've got all systems going nothing standing in my way

I should be far down the road but I'm not

Something's holding me back like a wild boar attack

And I've got you by my side but you're not

Do you remember when we thought there was no end

A shooting star around the sky

Do you remember when you were from heaven sent

How far the wind could make me fly

Angels crying, when you're far away from me

Angels crying, I will make you see

Angels crying, when you're far away from me

No denying, we were meant to be

Kuukin pimeni

Samoin kuin kuun eteen lauantaina, niin minunkin elämääni hiipii himmentävä varjo. Onneksi kyse ei ole sentään auringonpimennyksestä. Valon määrä elämässäni vähenee joka tapauksessa merkittävästi joksikin aikaa.

Rakkain ihmiseni, Jänismies on lähdössä kauas ja käden tavoittamattomiin. Lähtö itsessään on yksi hänen ammatillisia riemuvoittojaan ja kaikkea sitä, mitä hän on kovalla työllä tavoitellutkin. Varjo tulee kuitenkin siitä, että välillämme lainehtii kokonainen valtameri, ennen kuin työni takia pääsen seuraamaan hänen jalanjäljissään noin kolmen kuukauden päästä.

Tulee olemaan kuin suoraan kuumasta saunasta avantoon menemistä, kun viiden vuoden aina vain läheisemmäksi käynyt symbioosi ja vuosi vuodelta syvenevä rakkaus ei olekaan yhtäkkiä fyysisesti läsnä. Ainoa ihminen joka tietää minusta kaiken, ymmärtää minua kaikkine omituisuuksineni, jonka kanssa voin puhua mistä vaan ja joka hyväksyy minut sellaisena kuin olen, on muutaman päivän päästä pelkästään ääni skypessä tai juokseva teksti messengerissä. Karua.

Kosketus on ollut alusta saakka äärimmäisen tärkeää meille molemmille, joten voin jo ennakoiden kuvitella millainen shokki tulee olemaan se, kun toisen lämpö ja tuoksu katoavat viereltä. Puhumattakaan pään nollaamiselle olennaisista, tunteja sängyn pohjalla jatkuvista keskusteluista toisiinsa kietoutumisineen ja absurdeine hullutteluineen. Jänismiehen nauru, jonka provosoiminen on lähes elämäntehtäväni ja joka saa hänen silmäkulmiinsa laskostumaan kauniit naurunrypyt, ei kutita minua pitkään aikaan sisältäpäin.

Vuodet ovat kasvattaneet välillemme tiiviin sienirihmaston, jonka venyminen tulee tekemään melkoisen kipeää.

Järjestimme läksiäiset hienolla mökillä ja kutsuimme sinne läheisimmät ystävämme öitsemään. Kävimme metsässä kävelyllä ihmettelemässä heppi paljaana laavun edessä seisoskelevaa lumipeikkoa ja hirvien nukkumis- ja vessapaikkoja. Söimme hyvin, grillasimme savuisessa grillikatoksessa ja saunoimme. Huolimatta päiväsaikaan tehdystä hyvästä yrityksestä hakata berserkkiraivon vallassa pienellä kirveellä avanto, emme saaneet jääkantta irtoamaan reunoistaan, vaikka se joiltakin kohti puhki menikin. Hankikin jäätyi kovaksi koppuraksi, joten siinä ei kärsinyt kieriskellä ja extreme-elämykset jäivät toiseen kertaan.

Illan tullen pihalle sytytettiin ulkotulia. Korkkasimme rentouttavaa juotavaa ja laulaa lallattelimme kuunpimennystä odotellessamme. Saimme kaivatun tunnelmallisen ja rauhallisen hetken lähtöä edeltävään stressiin ja kaaokseen. Haikeuttakin oli ilmassa: tähän päättyy eräs jakso elämässämme. Minä jään kevääksi roikkumaan odotuksentäyteiseen liminaalitilaan, mutta olen luvannut hypätä samaan muutoksen virtaan jos kaikki menee suunnitellulla tavalla.

Yöllä seurasimme kirpsakassa pikkupakkasessa tähtikirkkaalla taivaalla pimenevää kuuta ja kuuntelimme äänetöntä vähäasukkaisen seudun rauhaa. Ystäväni M.H. otti oheen liittämäni kuvan kuun punastuvista poskista.

Kuin läksiäislahjaksi, seuraavana aamuna paistoi aurinko kirkkaalta taivaalta ja järven jäälle kävelemään lähtijät tekivät paatuneina budokoina lapsen riemulla lumessa kuperkeikkoja ja heittelivät toisiaan. Jänismiestä tulee ikävä nyt ja myös tätä kaikkea taakse jäävää rakkaine ystävineen tulee ikävä kun itsekin lähden.