Kissantappaja

Kärköläläinen viisikymppinen mies ampui naapurinsa kissan pienoiskiväärillä, koska kissa oli raapaissut häntä ja miestä omien sanojensa mukaan harmitti raapaisusta mahdollisesti koituva tulehdus. Lahden käräjäoikeus langetti miehelle sakkoa 30 euroa, koska syytetyn miehen mukaan kissan henki ei ollut enemmän arvoinen. Omistaja itse oli toki vaatinut kissansa hengestä 400 euroa, mutta eihän eläin VOI olla niin arvokas.

Sakkojakaan mies ei saanut teostaan kuin 350 euroa ja sekin "haitanteosta". Ei järjettömästä taposta.

No jospas minä menisin ja ampuisin tuon samaisen kusipäisen ukon ja sanoisin oikeudessa, että minun mielestäni hänen henkensä ei ollut edes punaisen puupennin veroinen ja minua harmitti vietävästi se, että hän oli tappanut tuon kissan. Maksaisinko minä sen jälkeen sakkoa puolikkaan punaisen puupennin ja asia olisi sillä käsitelty?

Taekwondo

Olemme muiluttautuneet täkäläiseen taekwondoon. Jotain jalanheilutusta on kuitenkin päästävä harjoittamaan, ettei tähän asti opittu pieksemisen jalo taito pääse kokonaan unohtumaan.

Harjoituksissa on ollut mukavan kotoista ja minusta on ollut erityisen ihanaa aloittaa jotain ihan alusta, ilman jatkuvia "sinä olet jo niin pitkällä että kyllä sun nyt pitäisi tää osata heittämällä" -paineita. Mutta kaksi olennaista osaa täällä treenaamisesta puuttuu. Nimittäin harjoitusten fyysinen rääkkäävyys ja kontakti. No okei, kyseessä on alkeiskurssi, mutta silti.

Harjoituksissa mennään erittäin tiukasti sen ehdoilla, että itseään ei saa teloa tai kipua ei saa tuntua. Treenit kestävät vain tunnin, eikä niiden aikana tule lainkaan vanhaa tuttua "nyt kyllä kuolen ja kuukahdan jos pitää vielä potkaista kymmenen kertaa" - oloa. Melkoinen muutos aiemmasta rääkistä, tuskasta ja mustelmista enemmänkin tanssin ja tai chin suuntaan. Toisaalta, tietyllä tavalla se sopiikin minulle loistavasti nyt, kun tiedän polveni vähä kerrassaan murenevan ja kipeytyvän vain entisestään jos reuhdon liikaa, mutta joissakin kohdin suorastaan hymyilyttää se, miten fundamentalistisesti kontaktia vältetään.

Treenatessani Jänismiehen kanssa, me kuitenkin muksimme toisiamme pienellä kontaktilla. Eräissä harjoituksissa huomasimme, kuinka opettaja ja hänen apuoppilaansa seurasivat naureskellen touhujamme, että auts, nuo kaksihan tosiaan lyövät toisiaan. Vieraat parini ovat sen sijaan osoittaneet järjestään jonkinlaista kauhua sitä kohtaan, että lyöntini edes hipaisisivat heitä. Muksaistuani esimerkiksi yhtä paria kevyesti mahaan, hänen silmänsä rävähtivät hämmästyksestä auki ja näytti siltä että olen rikkonut jonkin henkilökohtaisen rajan.

Eilen eräs opettaja myös kiinnitti huomiota ranteessani olevaan isoon mustelmaan ja lohkaisi muille oppilaille, että täällähän on selvästi harjoiteltu blokkeja tosissaan ja ilmeisesti vihjaisi myös, että se on oikeastaan ihan hyvä juttu. Mietin mielessäni, että mitähän samainen opettaja olisi sanonut, jos olisi nähnyt miltä näytin judon alkeiskurssin jälkeen: käsivarsissani oli enemmän ruhjeita kuin ruhjeetonta ihoa ja alkeiskurssin opettajat sanoivat piloillaan, etteivät halua istua baarissa samassa pöydässä kanssani, kun joku muuten vielä luulee heitä naisenhakkaajiksi.

Taekwondon opettajat ovat oikein mukavia ihmisiä ja vaativat erityisen tiukasti liikeasentojen formaaliutta. Se on tyystin uutta ja jopa haasteellistakin, kun kropan muistissa ovat ihan toisenlaiset tottumukset. Korjausta on tullut moneen kohtaan, jotka pelkästään ei-formaaliin itsepuolustukseen pohjautuvassa lajissa jäävät luonnollisesti vähemmälle huomiolle. Yhtäkkiä huomaakin, että ei esimerkiksi lyödessään pidä kroppaa suorassa, vaan olkapäät vaeltavat ihan missä niitä huvittaa. Samoin otteluasentoni on ihan liian kapea hyvän tasapainon takaamiseksi, opettaja sai horjutettua minua kevyesti koittaessaan.

Mut eniveis. Näissä jalanheilutuslajeissa on näköjään semmoinen juju, että vaikka joskus tuntuu, että ei halua enää ikinä tehdä niitä kivun, vammojen ja ainaisen vitutuksen takia, sitä kuitenkin palaa aina masokistina takaisin ja taas muistaa, miksi itse asiassa pitääkin niistä kovasti.

Kissanpuutostauti

Minulla on ikävä kissojani. Minulla on ikävä mitä tahansa kissaa. Minulla on ihan hirveä kissanpuutostauti, joka aiheuttaa jonkinlaisen hiekanmuruna hiertävän kaiherruksen ja kaipauksen harva se päivä.

Ei kissaihminen ole kokonainen ihminen, jos sillä ei ole kissaa. Kissattomuus on ihan selkeästi palanen pois minun mielenrauhastani ja onnellisuudestani. Se stressaa minua. Tulen varmaan ennen pitkää kipeäksi kaikessa tässä kissattomuudessani. Hiukset lähtee ja hampaat putoaa kis-vitamiinin puutteessa. Ei auta vino pino kissakirjoja yöpöydällä, kun ei ole purisijaa rinnan päällä lämmittämässä. Kadehdin vain silmittömästi kirjojen kirjoittajia ja heidän mukavia kissamuistojaan.

Pientä lohtua tuovat ulkona vapaana liikkuvat kissat, joista jotkut tulevat kutsuessani paijattavakseni. Jotkut taas ovat niin viisaita ja varovaisia, että eivät tule. Vieraisiin ihmisiin ei pitäisikään yhdenkään täysjärkisen kissan luottaa. Aika surullista on muuten se, että kissojen pitäminen vapaana on täällä ihan yleistä ja hyväksyttyä. Luin lehdestä artikkelin, jossa mainittiin kissoja jäävän tällä paljon autojen alle. Ei se mikään ihme olekaan, kun lähes kaikkien täkäläisten perseiden alla pitää koko ajan olla auto ja sillä sitten ajetaan enemmän ja vähemmän huolettomasti elävien olentojen (oravat, murmelit, chipparit, skunkit, kissat, kauriit) yli.

Minulla on kaksi vakilohtukissaa, joiden sijainnin tiedän ja joita käyn säännöllisesti moikkaamassa. Yksi suloinen calico Cascadilla Creekin lähellä ilahduttaa minua treenimatkoillani ja toinen Lokkikissan näköinen pikku mirrineiti tulee yhdestä kissityksestä puskemaan minua naapurimme kuistilta. Olisi kaksi muutakin: raihnainen musta kissaneiti Samantha, jota kävin paijaamassa Pleasant Streetilla asuessani ja hänen pulska hellyydenkipeä kaverinsa Taz (kuulema Ithacan hellyydenkipein kissa), mutta nykyisin tulee harvemmin käveltyä siellä päin.

Käyn jopa katselemassa mirrejä toisten blogeissa (tämäpäs vasta kaksimielinen lause) ja olen kade.

Ei ole yhdenyhtä kissankarvaa kahvimukissakaan aamuisin. Muutama tosin on lahkeessa päästyäni tänään paijaamaan peräti kahta kävelymatkallani vastaan sattunutta kisulaista. Jänismieskin hämmästeli, että hänen Suomesta lähdön jälkeen monesti pestyyn juhlapaitaansa on jostain avaruuden aukosta leijaillut samaa tavaraa.

Paikallisen eläinsuojeluyhdistyksen kissit tuijottavat vetoavasti lehtimainoksista ja joudun paaduttamaan sydämeni, etten menisi heti paikalla tarjoutumaan sinne kissanadoptoijaksi.

Sigh. On tämäkin vaan diasporaa.

Arkipäivää

Minullahan on paatunut vastahakoisuus kaikenlaisia virallisia kekkereitä kohtaan. Lähinnä siksi, että olen erakko ja tunnen oloni hyvin jäykäksi tilanteissa, joissa vaadittaisiin etiketin noudattamista ja synnynnäisiä supliikkilahjoja. Toisekseen myös siksi, että etiketin mukaan laittautuminen ja juhlavaatteiden miettiminen on minulle aina yhtä ärsyttävää ja stressaavaa. Näissä touhuissa olen jotakuinkin yhtä sulava kuin cocktailtikku.

Jänismies lupasi stressintäyteisen väitöksensä aikaan, ettei minun tarvitse sen jälkeen enää "edustaa" hänen rinnallaan, jos en tahdo, mutta mies söikin sanansa nopeammin kuin jänis salaatinlehden.

Nyt niitä tilaisuuksia on sitten alkanut pukata. Iltana muutamana Jänismies ruikutti, murjotti ja näytti hylätyltä murheelliselta surusilmältä niin kauan, että sai tahtonsa läpi ja minut lupaamaan, että tulen hänen seurakseen ainakin fysiikan laitoksen henkilökunnan juhliin. Hän on jyrkästi sitä mieltä, että en todellakaan saa erakoitua täällä mieleni mukaan, koska alan kuulema yksin aikaa viettäessäni kehitellä hyvin jyrkkiä mielipiteitä muita ihmisiä ja ihmisten välistä kanssakäymistä kohtaan. Minä taas ihmettelen, että mitää vikaa siinä nyt sitten on, jos ei luonnostaan ole erityisen sosiaalinen.

Viime sunnuntaina olimme sitten siellä laitoksella. Kokoontumispaikkana oli seitsemännen kerroksen edustustila, jonka seinän kokoisista ikkunoista näkyi kauas vihreän Ithacan yli ja Cayuga-järvelle. Paikalla oli väkeä, joista Jänismies kommentoi, että tuokin tuossa on maailmankuulu fyysikko ja niin edelleen. Kohtasimme juhlissa myös naisen, joka oli alun perin kotoisin Suomesta ja saimme häneltä kutsun tulla myös paikallisten suomalaisten kokouksiin, ehkä jossain vaiheessa myös heille kylään.

Samassa tilaisuudessa tuli kutsu illalliselle nobelistin kotiin. Niinpä sitten olimme jo torstaina illastamassa pienellä porukalla kyseisen henkilön luona. Tilaisuus oli hyvin kotoinen ja rento. Isäntäpari kertoi juttuja tapahtumarikkaan elämänsä varrelta ja myös siitä, miten he aikanaan olivat kokeneet Suomen matkailun saunoineen kaikkineen. Täytyy myöntää, että jännitin ehkä enemmän kuin olisi ollut tarpeellista, mutta sain kuin sainkin keskustelunjuurta aikaiseksi ravitsemustieteen asiantuntijana kunnostautuneen emännän kanssa. Puhuimme mm. ihmisten ruokavalion nopeista muutoksista ja sen katastrofaalisia seurauksia ihmisille, jotka ovat siirtyneet yhtäkkiä niukkuuden aikakaudelta yltäkylläisyyden aikaan. Haukuimme myös kilpaa amerikkalaista sokerileipää ja ruuan yletöntä makeutta. Laitoin hyvilläni merkille sen, kun totesimme ruokaa tarjoilevan isännän kanssa molemmat pitävämme parsakaalista ja hän lohkaisi, että yksi erinomainen syy pitää parsakaalista on se, että presidentti Bush vihaa sitä.

Uskomatonta kyllä, illan juhlavieras oli keksinyt melkoisen hauskuutuksen aiheen tuliaiseksi. Hän toi talon 76-vuotiaalle isännälle lahjaksi sisätiloissa lennätettävän minihelikopterin. Sitä sitten pojat (=miehet) lennättivät illan aikana ympäri taloa silmät riemusta kiiltäen. Kuten talon emäntä totesikin että "difference between men and boys, is the price of toys".

Mielenkiintoista näissä juhlatilaisuuksissa on se, kuinka ne ovat näille amerikkalaisille tavanomaista arkipäivää, normaalin kanssakäymisen muoto. Hyvin rentoa ja seurallista, helppoa kuin ilman hengittäminen. Samaa kyläilykulttuuria, mitä suomalaisetkin vielä harjoittivat muutama vuosikymmen sitten ahkerasti, mutta joka on nykyisin kadonnut suurilta osin.

En vieläkään lupaa sulautua joviaaliksi kylänkävijäksi täällä, mutta ehkä minun on sitten pakko joustaa ja antaa periksi pelkästään Jänismiehen takia. Kaikkea se rakkaus vaan ihmisellä teettääkin.

Nälkä

En tykkää ruualla leikkimisestä. En siitä, että ruuasta tehdään liian suuri numero tai liian pienikään, lähinnä vedestä ja hengitetystä ilmasta koostuva. Enkä myöskään pidä siitä, että suositusten mukaan ihmisen pitäisi noudattaa tiukan säännöllisiä ruoka-aikoja ja monen päivittäisen aterian taulukkoa. Se, mikä sopii yhdelle, ei vain sovi toiselle. Meikäläisen ruokafilosofia on se, että syödään silloin kun on nälkä ja pääsääntöisesti sellaista ruokaa, jota keho tuntuu eniten haluavan, oli se sitten suklaata, pizzaa tai parsakaalia. Toistaiseksi olen voinut tätä sääntöä noudattaen hyvin. Kalorinlaskuilla ja muilla nippelöinneillä heitän vesilintua, ei minulla sellaiseen ole koskaan ollut aikaa tai mielenkiintoa.

Amerikkalaisesta ruokatarjonnasta ja sen poikkeavuudesta verrattuna Suomen ruokiin on tullut joitakin harmillisia hankaluuksia muuten kohtuullisen mutkattomiin ruokatottumuksiini. Elinehtoni kala on täällä kallista herkkua ja etenkään kalan suolaamisesta tai savustamisesta täkäläiset eivät tiedä kissan viiksen vertaa. Kasvikset ja hedelmät ovat myös ikävän hinnakkaita, mutta niistä en ole suostunut tinkimään. Täällä on kaikenkaikkiaan jotakuinkin vaikeaa koota ilman suurta vaivannäköä (ja hermoja raastavaa tuoteselosteiden selaamista) sellaista mutkattomasti rullaavaa ruokavaliota, jonka koen itselleni parhaimmaksi.

Se että ei ole aina kaapissa jemmassa juuri sitä, mikä eniten maistuisi, aiheutti minulle eilen pahanlaatuisen energiakriisin. Aamulla totesin, että kaapissa on muutama lusikallinen tomaattia ja tofua, jonka kiskoin napaani kahvin kera. Puuro ei juuri sillä hetkellä maistunut, eikä leipäkään, vaikka vähän nälkä jo kaihertelikin. Suunnittelin ostavani jotain maistuvaa ruokaa opiskelijakahvilasta mennessäni taekwondotreeneihin. Kahvilan anti oli kuitenkin niin totaalista pullamössöä, että jonossa kiireisen myyjän painostaessa katseellaan, sain harmikseni tempaistua mukaani vain banaanin ja kahvin. Näillä eväillä siis taekwondoon ja hiki pintaan.

Taekwondon jälkeen minulla oli aivan törkeä nälkä. Lantustin kotiin ja kiersin valmismössöjä myyvät pikkukaupat, päättäen kärsivällisesti odottaa Jänismiestä, että lähtisimme yhdessä tekemään kunnon ruokaostokset isompaan markettiin. En halunnut mennä ostamaan pikaistuksissani jotain kiskurihintaista muffinssia, joka olisi kuitenkin sangen pahaa ja aiheuttaisi vain öklöttävän olon. Tulin kotiin ja join lasin mehua sekä söin nälkääni kaksi turkinpippuria. Sitten aloin kirjoittaa ja unohdin kokonaan, että minulla on nälkä.

Jänismies tuli muutaman tunnin päästä kotiin ja sanoi tahtovansa lenkille. Minä sanoin, että kaupassakin pitäisi käydä. Jahkailun jälkeen päätimme mennä ensin lenkille ja vasta sitten läpi yön auki olevaan kauppaan. Virhe.

Lähdimme jolkottamaan mukavan viileässä iltayön ilmassa Cayugajärven rantaa pitkin. Aluksi lenkki kulki siivillä ja juoksu tuntui oikein mukavalta. Kiersimme pätkän Tremanin rantapuistoa ja lähdimme sitten takaisin kotiin päin. Yllämme tumma taivas tähtineen ja hiljainen tuulenviri, mikäs sen mukavampaa. Sitten yhtäkkiä, täysin varoittamatta, maisema meinasi katuvaloineen päivineen keikahtaa ympäri. Jaloistani hävisi tunto ja silmissäni lainehti utuisesti. Oli pakko pysähtyä tienposkeen ottamaan lukua ja pitämän päätä polvissa. Jänismiehen ensimmäinen kysymys oli, että oletko sinä kenties unohtanut syödä?

Vasta sillä hetkellä kun vatsanahkani otti kovalla kouralla kiinni selkärangastani ja ravisteli, tajusin että en ollut käytännössä syönyt koko päivänä mitään. Kaikki energiavarastoni tuntuivat kadonneen tyystin taivaan tuuliin, eikä kropan vararavinnoistakaan näyttänyt olevan hätiin. Jouduin kävelemään loppumatkan hitaasti kuin vanha mummo, sillä jalkani olivat muuttuneet hytiseviksi spageteiksi ja heikotti muutenkin niin että teki mieli käydä maahan makaamaan. Minulla oli niin karmea nälkä, että olisin syönyt vaikka raa´an lokin jos olisin sellaisen kiinni saanut.

Tuli elävästi mieleen eräs legendaarinen nuoruuden viikonloppu Joensuussa, jolloin ystäväni Shaolin kanssa notkuimme perjantaista sunnuntaihin kapakoissa, syömättä oluisiin hassaamiemme rahojen haihduttua, juurikaan muuta kuin väliaikaisen majoittajamme ruokakaapista löytämiämme palasokereita. Silloinkin taisi olla puhetta Joensuun torin variksien tai räkättirastaiden herkullisesta, mehevälihaisesta ulkonäöstä :)

Karjuva, heikoksi vetäisevä leijonannälkä oli minulle hämmentävä kokemus, sillä olen tottunut siihen, että yleensä minä olen juuri se, jota ruuan saamisen viivästyminen viimeiseksi haittaa. Eikä minulla yleensä moottori leikkaa kovilla vaelluksillakaan ihan ensimmäiseen nälänhätään, sillä lihaksia ja rasvaa on kropassani sen verran, että kymmenenkään kilon pudotus ei tekisi minusta vielä anorektikkoa. Verrokkina toimikoon luunlaiha Jänismies, joka nälän yltyessä menee ihan sekavaksi, alkaa kuolata ja saa helvetinmoisen migreenin jos ruokailu viivästyy liikaa.

Kun pääsimme kotiin, tungin kiireen vilkkaa hiutaleita täynnä olevan puurolautasen mikroon ja puuron valmistuttua kaadoin siihen maitoa ja tukevan annoksen vaahterasiirappia. Sitten ahmin kuin porsas, joka ei ole viime aikoina ruokaa nähnytkään. Mietin, että jukolauta kun puuro voi olla näin sairaan, tajuttoman hyvää, oikein hyrisin siitä nautiskellessani! Ensiapu vain taisi tulla vähän jälkijunassa, sillä pian jouduin menemään lattialle makaamaan, kun verensokerin äkillinen nousu pisti pään pyörälle.

Mutta pitää täällä yltäkylläisyyden maassa näköjään keinotekoista nälänhätääkin kokeilla. Eipähän ainakaan pääse unohtumaan, miten hyvältä konstailematon puuro voi maistua.

Syksyni

While your lips are still red

Musiikki tai musiikkivideot eivät ole pitkiin aikoihin koskettaneet minua erityisemmin. En sen puoleen enää edes seuraa musiikkimaailman tapahtumia tai uusia kappaleita, löytääkseni jotain kuulemisen arvoista. Silloin tällöin vuosien vieriessä yksittäinen helmi vain tipahtaa jostakin vahingossa kämmenelleni ja kuuntelen sitä kuuntelemasta päästyäni, kunnes en enää pysty. Sen jälkeen on taas pitkä kausi ilman että tietokoneellani soi yhtään mikään.

Viimeisin helmi tuli todella kulman takaa ja napsahti suoraan otsaluuhuni, niin että ei auttanut muu kuin jäädä pyörittelemään sitä hölmistyneenä.

En ole koskaan ollut mikään erityisen innokas Nightwish-fani. Bändillä oli aikanaan muutamakin hieno kappale, joita kuuntelin oikein mielikseni ja siinä kaikki. Nightwishin ruma temppu laulajansa erottamisjupakassa tuntui minusta tosi haljulta ja rumalta. Se oli kuin julkkisero, jossa toinen osapuoli kiirehtii repostelemaan yksityisasiat medialle, ennen kuin toinen osapuoli ehtii edes erokirjettä avata. Niin halpaa ja amatöörimäistä toimintaa, olipa syy sitten kenessä hyvänsä.

Pitkään kohkattu laulajavaihdos oli tuomittu epäonnistumaan niiden silmissä ja korvissa, jotka olivat pitäneet Nightwishin musiikista suurimmaksi osaksi vain Tarjan poikkeuksellisen äänen ansiosta. En saa itse mitään kiksejä uuden pirtsakkaaksi luonnehditun popprinsessan laulusta, eikä bändi niin ollen kiinnosta enää entisenkään vertaa. Olin jo valmis lukitsemaan mielipiteen siitä, että Tuomas Holopaiselta ja poppoolta ei heru enää yhtään mitään, mihin viitsisin kuunteluaikaani haaskata.

Mutta...

Erehdyinpä katsomaan Markku Pölösen Lieksa! elokuvaan tehdyn tunnussävelmän videon ja se kolahti aika lujaa, liiankin. Kappale "While your lips are still red" on tismalleen juuri sitä ylevää, melankolista romantiikkaa, mitä korvani musiikilta epätoivoisesti janoavat, mutta harvoin saavat kuullakseen. Sävelmä toimi hienosti ja sanatkin ovat hienoisesta naiiviudestaan huolimatta ihan onnistuneet. Kaunis video sai aikaiseksi myös palavan toiveen nähdä itse elokuva. Ei vähiten siksi, että irtipoikki kitketyt juureni harvinaisella tavalla vihloivat tuota katsoessani.

En ollut ennen kiinnittänyt huomiota siihen, että Marco Hietala osaa laulaa noin hyvin, vaikka tiesinkin hänet rautaiseksi ammattilaiseksi. Todella, todella paljon pidän hänen äänestään tässä kappaleessa. Taustalla soivaa pianoa suorastaan rakastan.

Huokaus. Tuo elokuvapätkien lumi puissa ja maassa. Pohjois-Karjalan lumi. Lumisota rakastetun kanssa. Pääsee aina unohtumaan, miten kaunista se voi olla kun pakkanen laskee siellä kaukana niin matalalle, että silmäripset ja puut kasvavat valkoista kuurakarvaa.

Nonni. Nyt olen tuon kappaleen ansiosta niin järjettömän romanttisella tulella, että tekisi mieli käydä ostamassa pullo punaviiniä ja käydä ryöstämässä Jänismies töistä istumaan kanssani putouksille. Taitaa vaan olla yksinäinen metsäretki edessä, sillä yliopistolla on työn osalta tuli tutkijoiden kintereillä, menneillään olevan tiukka-aikatauluisen kokeen vuoksi.

Tarina sai outoa jatkoa päivän kävelyretkelläni. Menin erääseen luonnonpaikkaan, somalle aukiolle istumaan ja kirjoittamaan. Aurinko paistoi, oli ihanan energinen ilma. Annoin kappaleen soida kerta toisensa jälkeen siellä nököttäessäni.

Jossain vaiheessa havahduin kummalliseen yskähtelevään ääneen, joka kuului viereisestä metsiköstä. Näin kuinka puiden lomassa päätään puisteli kiihtynyt peura, (mule deer) jota selvästi kiinnosti äänen lähde kovasti. Kun laitoin musiikin pois, peura hiljeni ja rauhoittui. Kun laitoin musiikin takaisin, yskähtely, pärskähtely ja levoton pyörintä alkoivat uudestaan. Peura ei suinkaan lähtenyt omille teilleen vaan rymisteli ja sytkyili pusikossa, jatkaen merkillistä korskuntaansa, välillä tullen lähemmäs ja välillä siirtyen epäluuloisena kauemmas. Musiikkiini viehtynyttä peuraa tovin kummastuneena tarkkailtuani, vajosin kappaleen säestämänä takaisin syvälle kirjoitusteni syövereihin ja unohdin, että minulla oli seuraa.

Kun noin tunnin jälkeen aurinko laski ja päätin illan huomattavasti viiletessä lopettaa, nousin huovaltani seisomaan ja venyttelemään. Samalla liikkeellä hyvin lähelle, kumpareen taakse kyyläämään hiipinyt peura sinkosi säikähtäneenä takaisin metsään ja onnistui hiukan säikäyttämään minuakin. Musikaalinen suurikorvainen peura oli siis tullut huomaamattani ihan liki, kuuntelemaan varta vasten hienoa biisiä, jolle Väinämöinenkin saisi olla kateellinen. Olihan merkillistä.

Se tuli takaisin

Tulihan se takaisin. Haltioituminen nimittäin. Se taisi olla vain lomalla ja sen esiin houkuttelemiseksi tarvittiin jotain pienempää ja vaatimattomampaa kuin Niagaran putoukset.

Taivaltaessani eilen kohti lempipuistoani, käytin reittiä jota pitkin aina kuljen. Risteyksessä joissa käännytään puutarhoille, kiinnitin huomiota ihmisiin jotka ylittivät tietä noin sadan metrin päässä minusta ja katosivat metsään. Tajusin turhaan kävelleeni kerta toisensa jälkeen epämukavaa autotien reunaa ja silloin kerran joutuneeni kusipäisen koiran kanssa nenätysten, sillä oikea oikopolku olikin siellä. Sen lisäksi oikopolun toisella puolella avautui ihastuttava kukkapuutarha, täynnä värikkäästi loimuavia syyskukkasia. Voi paratiisi!

Olen erittäin otettu tuosta paikasta. Olinkin jo ihmetellyt, että eikö suuren yliopiston puutarhoilla muka ole mitään paikkaa jossa kukkivat oikein näyttävät yksilöt. Siellähän ne piileskelivät, vain muutaman askeleen päässä tavanomaiselta reitiltäni. Puutarhassa oli paljon tyystin minulle tuntemattomia merkillisiä kukkasia ja lukuisista yrteistä leyhähtävä, miellyttävä tuoksu leijuu kaiken sen yllä. Ihanaa! Toivoin, että olisin voinut taianomaisesti lennättää kukkia ja yrttejä rakastavan äitini katsomaan sitä kaikkea.

Tuli niin hyvä olo löydöstäni, että marssin sitä aikani tutkiskeltuani Forest Home -puistoon ja istuin lammen rannalla olevassa pagodissa neljä tuntia kirjoittamassa jo kauan työn alla ollutta satukirjaa. Pieni varpunen tuli istumaan nilkkani viereen ja katseli minua nappisilmillään. Söimme yhdessä varpusen kanssa eväitä ja kävin antamassa lammen kaloillekin varta vasten tuomiani murusia. Lammen ympäristö oli alkanut saada keltaisia vivahteita ja rinteillä kukkivat kultapiiskut. Syksy hiipii vähä kerrassaan tännekin. Voi kun tulisi oikein kaunis ruska, kun täällä on niin paljon vaahteroitakin!

Sitten iltahämärän koittaessa, kun palasin kotiinpäin Beebe-järven rantaa pitkin, päivä sai vielä yhden kirsikan huipulleen. Laskeva aurinko nimittäin värjäsi koko järven ja taivaan hetkeksi aikaa hempeän vaaleanpunaiseksi. Seisoin keskellä tietä ja töllötin. Kamera ei valitettavasti tallentanut tuota sävyä, mutta minulle riittää että näin sen.

Kyllä maailma vaan voikin olla kaunis.

Lainkuulematon

Täällä hätävarjelua liioittelevassa poliisivaltiossa tulee näköjään tehtyä pienehköjä laittomuuksia suorastaan puolivahingossa. Sain tuossa kuulla erästä fyysikkoa jututtaessani syyllistyneeni rikkeeseen, josta kiinni jäädessä rapsahtaisivat vähintään sadan dollarin sakot.

Olimme fyysikon kanssa yhtä mieltä siitä, että kyseistä sakkoa perusteleva lainpykälä on erittäin syvältä ja että joskus on kivaa tehdä laittomia juttuja, edellyttäen että niistä ei aikuisten oikeasti ole vahinkoa itselle tai muille.

Täällä on siis laitonta uida tietyissä (=kaikissa) paikoissa, etenkin yöaikaan. Tämähän ei tuhansiin järviin, yön pimeyteen ja jokanaisenoikeuksiin tottunutta suomalaista kauheasti miellytä. Kieltoa kohtaan kehittyykin ennen pitkää suorastaan patologinen rikkomisen tarve. Etenkin öinä, jolloin kämpässä on avonaisista ikkunoista huolimatta tukahduttava helle ja uni ei pysty uimaan liiviin tuskaisen hikilammikon poikki.

Sakotuskäytäntö kuulema perustuu vain näön vuoksi sille, että ihmisiä varjeltaisiin loukkaantumisilta tai hukkumisilta. Todellinen syy on se, että sillä kerätään tehokkaasti rahaa tietyille tahoille.

On toki hyvinkin perusteltua kieltää yöuiminen paikoissa, joihin jopa valoisalla käveleminen vaatii askeltensa tarkkaamista. Kuka nyt vasiten toivoisi seikkailunhaluisia kännikaloja tai yöjalassa olevia penskoja horjahtamaan pimeässä polun reunalta syvään, vetiseen hiidenkirnuun. Ei ainakaan pelastuslaitos, joka joutuisi niitä sieltä taatusti tuon tuosta ylös onkimaan. Meillekään ei tulisi ihan heti mieleen lähteä yöllä toikkaroimaan rotkopoluille, joiden sortumakohdissa saa päiväsaikaankin olla varovainen. Täällä sen sijaan maalaisjärkeä ei nähtävästi käytetä, ellei uhata isolla sakolla.

Mutta sitä en tajua parhaalla tahdollanikaan, että helppopääsyisessä, lapsillekin soveltuvassa uimapaikassa ei saisi aikuinen ihminen käydä pulahtamassa omalla vastuullaan, silloin kun on pimeää. Kyseiseen paikkaan kun on kuitenkin valaistu polku ja uimapaikassakin uppolohkareista siistitty, ei kovin syvä pohja. Hukkuakseen sinne pitäisi nähdä todella paljon vaivaa.

Yönorkoilukielto koskee nähtävästi myös erästä suurta, ihastuttavaa puistoa. Huumaavina kuutamoöinä ei kaiketikaan olisi luvallista mennä kävelemään sinne tai istuskelemaan siellä olevan pienen lammen rantaan, sillä alue suljetaan auringonlaskun jälkeen puomilla ja poliisipartio seuloo sen valonheittäjillä läpi. Tätäkin kieltoa olemme rikkoneet huolettomasti, sillä emme todellakaan mene puistoon tekemään pahojamme tai ilkivaltaa tai sukeltamaan pää edellä limaiseen sammakkolampeen (niin kuin kaikista yöliikkujista näytetään olettavan), vaan vain kävelemään, istumaan, rauhoittumaan ja nauttimaan yön salaperäisistä hetkistä. En varsinaisesti tiedä mitä sanomista puistossa olemisesta tulisi, jos partio sattuisi vastaan, mutta olisi kyllä todella ala-arvoista ruveta moisesta sakkolappua kirjoittamaan. Neulojaan puistoihin viskelevät narkkarit ja ilkivallantekijät ovat tietysti asia erikseen, he joutavatkin jalkapuuhun.

Täällä ei nähtävästi olisi suositeltavaa pimeän aikaan tehdä muuta, kuin istua tököttää kotona tuijottamassa televisiota. Suurin osa ihmisistä näyttäisi noudattavan tätä mukisematta. Mutta meidän pirtaan ulkonaliikkumiskielto ei sattuneista syistä käy, sillä yöpöllöily ulkona on mielestämme yksi ihmisen perustavanlaatuisista ihmisoikeuksista, niin kauan kun ei sentään eletä millään yltiövaarallisella sota-alueella.

Niagara Falls

Kävimme viikonloppuna Kanadan puolella Niagaraa ihailemassa ensimmäisten suomivieraittemme, eli veljeni A:n ja ystävämme T:n kunniaksi. Toivon ja uskon, että pojilla oli oikein hauskaa. Meilläkin oli.

Olemme kuulleet toistuvia vakuutteluja siitä, että Amerikan puoleiset putoukset ovat hienommat, eikä Kanadaan ole niin välttämätöntä mennä. Halusimme kuitenkin itse ottaa asiasta selvää. Pistimme siis varaukset mukavaan pikkuhostelliin ja luotimme selkeän informaation puutteessa siihen, että rajaviranomaiset eivät käy suhteemme liian hankaliksi. Eivät käyneet. Meno oli läpihuutojuttu ja palatessa meitä tentannut nuori komistus jopa innostui keskustelemaan kanssamme metallimusiikista.

Reissu sujui kuin luomisen työ. Pääsimme Kanadaan ongelmitta, majoitus oli mukavan nuorekas sekä kansainvälinen ja säätila lauantaina mitä mainioin. Aurinkoa, kirkas taivas, muhkea vesihuntu ja kombinaatiosta syntyvä sateenkaari putousten yllä. Mitäpä sitä muuta voi nöyrä turisti edes toivoa.

Molemmat putoukset ovat toki valtavan hienoja, mutta Kanada voittaa silti 6-0. Tätä ei voi parhaallakaan tahdolla edes kyseenalaistaa makuasiaksi. Suuri hevosenkenkä on todella massiivinen ja tuleehan siinä samalla kaupanpäälle lyömättömät näkymät myös Amerikan puolen vaatimattomammalle putoukselle. Jenkeillä on syytäkin olla kateellisia ja hyssytellä Kanadan puolen hienoutta. Tasan ei käy onnenlahjat.

Eräs asia mistä en yhtään tykännyt, oli se että olen nähtävästi kadottanut kykyni "nyrjähtää" riemusta jonkun suuren ja mahtavan näyn edessä. Sen tilalle oli tullut huomattavasti tylsempi, laimeampi ja tarkkailevampi fiilis sekä jotenkin arkipäiväistävä tietoisuus siitä, että tänne on suhteellisen helppo pyörähtää viikonlopuksi, mistä syystä ei tarvitse ahmia koko maisemaa yhtenä suupalana sisäänsä. Tunnetilani oli verrattavissa herkulliseen ruokaan, josta kuitenkin puuttuu se makuelämyksen taivaan porteille vievä viimeistelevä silaus. Se, joka saa ruokailijan nyyhkiä tyrskyttämään ruokaliinan kulmaan.

Minua hieman kyrsii epäilys siitä, että olisin jotenkin kasvamassa aikuiseksi. (Aaargh, onko tähän vastalääkehoitoa tai terapiaa?) Rakastan nimittäin suuresti sitä olotilaa, kun menen ihan raiteiltani ihastuksesta. Tämä tapahtuu lähes aina silloin, kun pääsen "once-in-a-lifetime" johonkin hienoon paikkaan. Hihkun kuin animehahmo, enkä voi lakata toistelemasta, kuinka mieletöntä jokin on. En malta luopua pienimmästäkään yksityiskohdasta ottamatta siitä sataa kuvaa. Joistakin elämyksistä kun nyt vain kerta kaikkiaan tulee hysteerinen olo ja silmänurkat kastuvat.

Vihaan taas sitä, että talsin tyynesti jossakin ja silmäilen näkemääni laiskasti, aivan kuin olisin maailmanympärimatkailua harva se päivä harrastava miljonääri sunnuntaikävelyllä. Se ei ole lähelläkään minua, vaan enemmänkin sellaista pilalle hemmoteltua parishiltonia, jolle viikonloppu Havaijilla on yhtä arkipäiväistä kuin toisille vessassa käynti.

Tahdon lapsenomaisen haltioitumiskykyni heti takaisin! Toivon että tämä maisemallinen zentyyneys on vain väliaikainen olotila, joka johtuu liiasta koetusta ja näetystä liian pienen ajan sisällä. Ehkäpä sain jonkinlaisen vastentahtoisen haltioitumisrokotuksen mykistyessäni viime kesänä Mont Blancin huipun maisemista ja lisää siedätyshoitoa siitä, että täällä muutenkin ramppaan harva se päivä ohi mahtavista vesiputouksista.

No, menemme toki vielä ainakin kerran takaisin Niagaralle tämän vuoden puolella ja sitten astumme myös sään salliessa Maid of Mist -laivaan, jonka tällä kertaa skippasimme sunnuntain huonon näkyvyyden vuoksi. Mutta sitten voikin jo alkaa käydä budjetillemme liian kalliiksi viettää useampia viikonloppuja turistirysässä turistirysähinnoin.

Turistirysä on kyllä täysin oikea sana kaikelle oheistoiminnalle joka putousten ympärille on rakentunut. Kaupoissa myydään niin hirveää krääsää, että luulisi myyjiä hävettävän laittaa moista roskaa tarjolle. En muuten ostanut yhtään mitään. En edes yhtään korttia. Saisivat puolestani kaataa raivaustraktorilla kaiken markkinahälinän putousten ympäriltä maan tasalle ja palauttaa ne siihen kaikkein kauneimpaan luonnontilaan.

Kokeilimme reissussa myös toisenlaista elämystä. Kävimme Fear Factory Nightmares -kummitustalossa, joka on valittu vuoden 2007 vetonaulaksi. Kuulema 80 000 ihmistä on luovuttanut kesken käynnin ja jättänyt kierroksen sikseen. Hah, mutta mepäs mentiinkin läpi koko jutskasta.

Täytyy sanoa, että ensimmäistä kertaa elämässäni oli semmoinen kummitustalokäynti, että teki olon aika tukalaksi ja levottomaksi. Pimeydessä haparoiminen oli hankalaa. Säikäykset saivat vähintään hypähtämään ilmaan. En suostunut menemään joukon ensimmäisenä, sillä epäilin kaatuvani, jos jokin rävähtää minua päin. En muutenkaan oikein saanut selvää meitä pimeässä opastavista punaisista valopisteistä. Pimeydestä posahtavat yllärit, äänitehosteet, labyrinttimaisuus ja liikkumista tukaloittavat jekut oli tehty ovelasti ja huolella. Mutta enpäs kirkunut, vaikka raivohullusti möyryävä "joku" loikkasi pimeydestä melkein niskaani näkymättömällä sillalla. Toivottavasti paikan pitäjät edes näkivät leveän virnistykseni pimeäkameroillaan.

Paljasta nahkaa

Luettuani Venäjän skinheadien tekemistä pöyristyttävistä rasismirikoksista ja murhista, mielen pintaan nousi muistoja siitä kuinka paljon noita nahkakuulia aikanaan vihasinkaan. Vihaan ja halveksin syvästi edelleenkin, en vain pitkiin aikoihin ole törmännyt näihin idiootteihin henkilökohtaisesti.

Asuin Joensuussa aikana, jolloin Suomeen alkoi tulla enemmänkin pakolaisia Somaliasta. Käsi kädessä näiden tapahtumien kanssa Joensuussa alkoi sikiämään vastenmielisiä kuulapäitä, joiden lempihuvia oli istua naakkalaumana torilla ja käydä mielijohteesta aina jonkun erilaisen kimppuun. Heille ei tarvinnut olla edes tummaihoinen, riitti että miehellä oli pitkä tukka niin nyrkki jo heilui innokkaasti. Näen vieläkin sieluni silmillä kuinka ne aivopestyt paskiaiset istuivat raivohullun rottiksen ilme tympeillä naamoillaan torin lavan kulmalla ja kihisivät odotuksesta päästä potkimaan jotakuta joukolla. Kloonatut läskipäät.

Olisi tehnyt mieli sylkeä heidän päälleen aina ohi kulkiessani, mutta itsesuojeluvaistoni oli sentään järjissään.

Nämä jälkeenjääneet juntit motivoivat tekojaan sillä, että he *muka* käyvät Suomen yhteiskunnan ja hyvinvoinnin vaarantavien loiseläjien ja rikollisten kimppuun. Niinpä ameeban älykkyysosamääräänsä nojaten, he kävivät luonnollisesti potkimassa lukuisia kertoja ikkunat paskaksi mm. suositusta ulkomaalaisomisteisesta kebabpaikasta. Kaupungissa opiskeleva koripalloilijapoikakin piti käydä hakkaamassa huvin vuoksi. Eräänkin raivohullun piti vetää säälittävän hintelää suomalaista nössykkää turpaan vain siksi, kun nössykkä humoristisesti kysyi, että Norjan lippuko se sinulla on olkapäällä? Eräs nuori taiteilija piti hakata siksi, koska tällä oli pitkä tukka.

Kato sanan- ja ulkonäönvapaus ne on niitä ensimmäisiä vapauksia, jotka ihmisiltä on syytä viedä.

Luulisi, että näiden ali-ihmisten sodat käyneitä ukkeja olisi hävettänyt syvästi jos vain tietäisivät mihin tekosyihin nojaten heidän lapsenlapsensa käyvät kaduilla "sotaa."

Skineillä oli runsaasti aikaa viharikoksiinsa, koska he maleksivat kuinkas muutenkaan kuin työttöminä. Likaisissa pilottitakeissaan, siansilmät syvällä päässä vihaa kiiluen. Heitä ei näkynyt siellä missä heidän olisi puheittensa perusteella kuulunut olla. Ei veteraaneja auttamassa tai hoitamassa. Ei vapaaehtoisen maanpuolustuksen koulutuksissa. Ei keräämässä kolehteja. Ei partioimassa kotikortteleissa ehkäisemässä ilkivaltarikoksia. Ei saattamassa nuoria neitoja turvallisesti kotiin, ettei kukaan vaan heihin kajoaisi.

En yritä tässä millään tavoin väittää, etteivätkö maahanmuuttajat harjoita lainkaan mitään rikoksia. Rikoksiin olisi syytä tarttua entistä ankarammalla kädellä ja karkottaa rikoksiin syyllistyneet maasta välittömästi.

Kiinnitän vain huomiota siihen, että nämä joiksikin sankarikostajiksi itseään kuvittelevat skinit syyttävät ulkomaalaisia väkivallasta, levottomuuksista ja viattomien ihmisten kimppuun käymisestä. Sitten he itse tekevät ihan sitä samaa ja yleensä vielä sellaisille ulkomaalaisille, jotka elävät enemmän yhteiskuntaa hyödyttävää elämää kuin nämä Suomen lippua käsivarrellaan tahrivat luupäät. Jostain syystä en ole koskaan kuullut tapauksesta, jossa skinipartio olisi käynyt yhteistuumin vetämässä turpaan esim. raiskauksesta tuomittua ulkomaalaista. Yöllä humalassa baarista kotiin toikkaroivia suomalaisia ruokkivien pizzerioiden ja kebabpaikkojen ikkunat kyllä lentelevät sisään tiuhaan tahtiin.

Näiden skiniääliöiden ansiota on myös se, että en siedä kuulla juuri yhtään rottinkirintaista patriotismia, kaivamatta innokkaasti saman tien esille ylistetyn maan häpeäpilkkuja ja vaiettuja salaisuuksia. Ei se Suomenkaan historia pelkkää gloriaa ja suoraselkäisyyttä ole. Me olemme ikivanha orjakansa, monen mahdin tallaama ja alistama. Vieläkin on herran pelko syvällä suomalaisten sydämissä. Pitääkö juuri siksi eniten "isänmaallisuuttaan" toitottavien löytää aina joku heikompi jota talloa ja kurmuuttaa.

Koskaan ei myöskään kuule skinien voivottelevan pahoittelevaan sävyyn kolonialistista riistoa ja sitä että valkoiset miehet kävivät ajamassa Afrikan kurjuuteen ryöstämällä kaiken mikä irti lähti ja tuhoamalla luonnollisen metsästäjä-keräilijä-kulttuurin. Valkoiset miehet itse loivat sen kurjuuden, joka pakottaa afrikkalaiset lähtemään pakolaisiksi. Nyt on sitten kauhea parku siitä kun tummahipiäiset tulevat tänne kyselemään elämänsä oikeuksien perään.

Loppuun kevennys. Tietääkö joku, mitä on 20 skiniä Pielisjoen pohjassa? Hyvä alku.