Koskettavan kaunista

Useammin kuin kerran lienen ihastellut Tuija Vihermaan fantasiatekstiilejä ja laukkuja erään gallerian ikkunassa. Monestikin lienen laittanut korvan taakse muistiin, että varmasti käyn ostamassa joko itselleni tai lahjaksi jonkun hänen ihanista kissa- tai kettulaukuistaan. Jotenkin se on vain jäänyt toteuttamatta, niin kuin moni muukin hyvä idea. Ehkä minun pitäisi pitää ideakalenteria, niin muistaisin nauttia joskus kiireettömästi kaikesta siitä, mitä olen joskus ihastuneesti huokaisten merkille laittanut.

Tänään vietin aikaa Keskiaikamarkkinoilla kuljeskellen, muurinpohjaletulla herkutellen, innokkaasti kuvaillen sekä oluttuopposen ääressä kesäillan huumaavan kuumista auringonsäteistä nauttien. Muistin taas kerran, miksi tätä kaupunkia rakastankaan: täällä osataan tanssia iloisesti historian haamujen kanssa, tehdä käsitöitä joita oikeasti haluaa katsella ja ostaa sekä tietenkin valmistaa toinen toistaan suussasulavampia herkkuja. Sahramipullan maku jäi makumuistiini niin hyvänä, että suu vettyy kun tätä kirjoitan. Saan syyttää vain itseäni jos järsin ensi yönä unissani tyynynkulmaani...

Pitihän se arvata, että vastaan sattui sitten se Koju isolla koolla, jonka ohi en päässyt noin vain kävelemään.

Tuija Vihermaalla oli tuossa pikku kojussaan näytillä toinen toistaan viehättävämpiä kuvajaisia, jotka visuaalisen elämyksen lisäksi tuottivat minulle syvää henkistä mielihyvää. Tuota henkistä tunnetta on vaikeaa kuvailla, mutta se muistutti jollain tavalla harpun helähdyksiä ja lumikiteiden tai joidenkin hileiden ääntä. Kokonaisvaltaista, lapsenomaista ilon aistimusta. Liikuttumista.

Etenkin yksi valkoinen Lumotun Maan hahmo, Lumikauros tai Gwiona kiehtoi ja viehätti minua siroudellaan ja lohduttavalla viattomuudellaan. Vähältä taas piti, etten hyppinyt tasajalkaa käsiäni taputtaen ja riemusta hihkuen, niin onnellinen olin noita kuvia katsellessani. Siitä tulee kai tavaramerkkini kunhan pääsen viimeisistäkin aikuisuuden estoistani eroon, sen verran usein olen asiasta jos toisestakin haltioissani. Entä sitten jos on hieman naiivia olla näin koskettunut ja innoissaan jostakin. Olen hyvin tyytyväinen siihen, että pystyn moiseen koskettumiseen.

Kojulta lähti kainaloon lahjaksi menevä ja poikaystäväni hyvällä maullaan valitsema kettutaulu ja tietenkin silmät kiiluen bongaamani pieni kissataulu, Herra Heinarin kuvalla koristettu. Kuvat vetosivat mukana olleeseen ystäväänkin, hänen matkaansa lähti ainakin hullunkurinen punainen lohikäärme. Onneksi minulla ei ollut sen enempää rahaa mukanani tai olisin varmaan muuten ostanut puoli kojullista. Juuri tuollaiseen olisin valmis ilomielin laittamaan viimeisetkin roposeni.

Ihmiset jotka pystyvät maalaamaan iloa ja hyvää mieltä helkkyviä sielunkuvajaisia ovat tässä synkässä maailmassa kultaakin monin verroin kalliimpia.

Täytyy sanoa, että olihan hyvä iltapäivä.

TUIJA VIHERMAAN KOTISIVUT
TUIJA VIHERMAAN YHTEYSTIEDOT

Miksi kissat istuvat mielellään auringossa

Kissa-aiheiden saralla olisi vuorossa Romanialainen kansantarina, joka löytyy Neil Philipin kokoelmateoksesta Fairy Tales of Eastern Europe. Tarina muistuttaa työnarkomaaneja miehiä siitä, ettei heidän pitäisi laiminlyödä vaimojaan silloinkaan kun ovat rakentamassa sitä ”Suurta Arkkiaan”.

MIKSI KISSAT ISTUVAT MIELELLÄÄN AURINGOSSA

Me kaikkihan tiedämme, että kissat viettävät mielellään aikaansa auringonpaisteessa istuskellen tai lojuen. Mutta tietääkö kukaan miksi?

Tämä tarina alkaa niistä päivistä jolloin Nooa rakensi Jumalan käskystä Arkkia. Nooan oli tarkoitus koota Arkkiin naaras ja uros jokaisesta eläinlajista, jotta nämä voisivat lisääntyä ja täyttää maan sen jälkeen kun kaiken hukuttanut vedenpaisumus olisi ohi.

Nooa oli rakentanut Arkkiaan sata vuotta. Hän oli käyttänyt myös paljon aikaa varoittaakseen kanssaihmisiään tulevasta tuhosta, joka olisi seurausta syntisistä elämäntavoista. Ihmiset vain nauroivat Nooalle ja pilkkasivat hänen Arkkiaan, joka oli rakennettu keskelle rutikuivaa erämaata. Lopulta Arkki kuitenkin valmistui. Melkoisen vaivannäön jälkeen yksi naaras ja yksi uros jokaisesta eläinlajista saatiin lastattua Arkkiin. Urakan jälkeen suuret sadepilvet alkoivat kerääntyä taivaalle ja kaukaa kuului ukkosen jyly. Jumala oli pian tulossa sulkemaan Arkin oven ja sinetöimään sen.

Viime hetkillä ilmaantui yllättävä ongelma. Nooan vaimo kieltäytyi tulemasta mukaan. Hän seisoi laskusillalla selkä käännettynä Nooaan päin ja piteli tabbykuvioista kissaa sylissään. Riita oli alkanut alun perin rouva Nooan kissasta. Nooalla nimittäin oli jo kaksi kissaa Arkissa ja hän vaati ehdottomasti vaimoaan jättämään kissansa ulos. Tässä välissä täytyy huomauttaa, että vaikka kyse oli rouva Nooan kissasta, kissa oli suuresti mielistynyt itse Nooaan. Se oli aina hieromassa itseään Nooan kaavunhelmaa vasten ja hyppäämässä tämän syliin hellittelyjen toivossa. Todennäköisesti jokainen meistä tuntee tällaisen kissan joka pitää juuri siitä ihmisestä joka ei voi sitä sietää, eikä koskaan vastaa sen hellyydenosoituksiin. Kaiken lisäksi Nooa tiesi, että vaimon kissa oli taitava metsästäjä, eikä metsästäminen Arkissa tullut kyseeseenkään. Hiiriähän oli vain kaksi kappaletta niin kuin muitakin eläimiä.

Rouva Nooan vastaanhangoittelulle oli tosin muitakin syitä, kuin kiista kissasta.

”Ala nyt tulla nainen, on aika lähteä” Nooa huusi.

”Enkä tule! Minä olen kurkkuani myöten täynnä tätä Arkkia, joka on vienyt sinun huomiosi viimeiset sata vuotta. Aina kun minä olisin tarvinnut sinua, sinä olet ollut höyläämässä lautoja tai naulaamassa niitä yhteen. Toivon todella, ettei tämä arkki vuoda yhtä pahasti kuin talomme katto, jota et koskaan joutanut korjaamaan.”

”Tiedät aivan hyvin, että Jumala käski minun rakentaa Arkin. Ala nyt tulla, pian alkaa sataa.”

”Enkä tule! Sinä rakastat tätä Arkkia enemmän kuin minua! Minä olen valmistanut sinun ruokasi, pessyt pyykkisi ja kasvattanut kolme poikaasi yksinäni. Shem, Jephtah ja Hamm ovatkin olleet melkoisia jukuripäitä kasvatettaviksi. Sinä olet vain väsännyt Arkkiasi keskellä erämaata. Et ole välittänyt vähääkään siitä, että koko naapurustomme pitää meitä pilkkanaan ja naurun alaisina. Olemme paikallinen vitsi!"

”Tulet nyt heti sisälle nainen! Minun täytyy pelastaa maailma.”

”Jos haluat pelastaa maailman, voisit aloittaa pelastamisen omasta avioliitostasi. Kaiken lisäksi sinä vielä vihaat minun kissaanikin, etkä anna ottaa sitä mukaan!”

Kuului kova ukkosen jyrähdys, joka kuulosti aivan julmistuneelta mylväisyltä ”NOOO-AAAH!” Ensimmäiset sadepisarat saivat Nooan muutamaan mielensä. Hän tarttui vaimonsa käsivarteen ja raahasi tämän kissoineen Arkkiin.

”Sinä paholainen! Tule sisään ja ota se kurja katti mukaasi!”

Konnanjuoniaan punova Paholainen oli norkoillut lähistöllä ja odotellut juuri tuollaista kutsua, minkä Nooa parhaillaan esitti. Kun Nooa kiskoi vaimoaan sisälle, Paholainen muutti itsensä isoksi punaturkkiseksi rotaksi, jolla oli teräväkärkiset korvat ja kaksihaarainen häntä. Paholaisrotta luikahti sisään Arkin oven raosta ja paineli saman tien ruumaan tekemään pahojaan.

Jumala sinetöi Arkin oven kiinni ja saman tien alkoi sade. Tunnette varmaan tarinan kulun ja sen kuinka satoi 40 päivää ja 40 yötä, joiden aikana maa peittyi veteen ja kaikki elävä hukkui. Paitsi tietenkin ne, jotka olivat turvassa Nooan Arkissa. Siitä ette kuitenkaan liene kuulleet, että samalla kun myrsky raivosi Arkin ulkopuolella, sisällä jatkui Nooan pariskunnan enimmäkseen äänetön, mutta yhtä myrskyisä riita. Riidan jatkuessa punainen rotta pääsi vapaasti tekemään tuhojaan. Se nakersi ahkerasti reikää Arkin pohjaan saadakseen sen uppoamaan.

Ne harvat sanat, jotka Nooa ja hänen vaimonsa vaihtoivat keskenään, olivat jääkylmiä ja tylyjä. Vaikeat olosuhteet ja päivä toisensa jälkeen jatkuva raskas ruokkimis- ja huoltotyö eivät parantaneet heidän välejään yhtään. Liennytystä ei tuonut myöskään se, että vaimon kissa kiehnäsi koko ajan Nooan jaloissa. Joka kerta kun kissa puski Nooan kaavunhelmaa tai yritti hypätä tämän syliin, se tuli hyvin tylysti torjutuksi. Nooan hermojen kiristyminen saavutti lakipisteensä sinä päivänä kun hän kompastui kiehnäävään kissaan ja lensi naamalleen elefantinkakkaan, jota vaimo oli parhaillaan lapioimassa ulos lantaluukusta. Nooa muuttui sinipunaiseksi raivosta ja viisas kissa katsoi parhaimmaksi luikkia turvaan kannen alle. Sen sijaan kaikki Nooan ja hänen vaimonsa välille patoutunut kiukku purskahti ilmoille yhdellä kertaa. He suolsivat ulos kaiken sen kaunan, mitä olivat matkan ajan sydämissään hautoneet.

Sillä aikaa kun Nooan ja hänen vaimonsa hurja riita raikui kannella, rouva Nooan kissa samoili ruumassa ja sattui huomaamaan jotain epäilyttävää. Punainen rotta nakersi pimeässä nurkkauksessa Arkin pohjalautoja. Kissa ymmärsi heti, mistä oli kyse ja hyökkäsi rotan kimppuun. Se puraisi rottaa napakasti niskasta kiinni ja raahasi vastaan hangoittelevan saaliinsa kannelle. Kissa asteli suoraan Nooan luokse näyttääkseen ylpeänä mitä oli ruumasta löytänyt.

Nooa oli parhaillaan huutamassa vaimolleen jotain sellaista kuin että “Tämä Arkki ei ole mikään Lemmenlaiva!” kun hän huomasi vierellään kissan, jolla oli rotta suussa. Tämä tästä vielä puuttui! Hillittömän raivonpuuskan vallassa Nooa nappasi kissaa niskasta ja heitti sen saaliineen mereen.

”Minun kissani!” Rouva Nooa kirkaisi kauhuissaan.

Pudotessaan mereen, kissa päästi rotan niskasta irti. Veteen joutuessaan Paholainen otti takaisin oman muotonsa ja alkoi uida vimmatusti karkuun. Silloin Nooa tajusi mitä oli todella tapahtunut. Hän saattoi hyvinkin olla pelastamassa maailmaa, mutta kissa oli pelastanut hänen Arkkinsa uppoamiselta.

Sopottaen anteeksipyyntöjä ja katumuksen sanoja rouva Nooalle, Nooa heitti kiireesti veteen verkon ja kalasti sillä kissan turvaan. Juuri samalla hetkellä, kun urhea kissa nostettiin vettä valuvana kannelle, aurinko tuli ensimmäistä kertaa sateen jälkeen esille pilvien takaa. Kissa istahti kannelle paistavaan auringonsäteeseen itsetyytyväinen ilme kasvoillaan ja alkoi kuivata turkkiaan.

Siitä päivästä lähtien kissat ovat mieluusti paistatelleet auringossa muistelemassa sitä päivää, jolloin Nooan vaimon viisas kissa pelasti koko maailman.

Laittaisinkohan huomenna minihameen...

Olihan tämäkin vaan omalaatuisensa , "vaarallinen" ja ihana keskikesän juhla. Säät olivat niin hyvät, että ihme kun moista nautinnollista, täysin pilvetöntä porotusta ei ole jo aikaa sitten julistettu laittomaksi nautintoaineeksi.

Kolme päivää on tullut haltioiduttua tuosta sairaan makeasta paahteesta ja julmetusta itsensä rääkkäämisestä. Kiipeiltyä on tullut kolmella, maisemallisesti erittäin upealla kalliolla eli Kräkinniemellä, Hopiavuorella ja Riskeläisvuorella. Ne ovat niin hienoja paikkoja, että niille tulemme kyllä taatusti vielä palaamaan sekä kiipeilyköysien kanssa että ehkä ilmankin. Kuriositeettina vietimme yöt raittiusseuran omistamalla päihteettömällä leirintäalueella ja jouduimme tissuttamaan kaljaa termospulloista kuin pahaisetkin teinit. Körttitunnelmaisen leirintäalueen hyviä puolia olivat tosin melkein täydellinen (muutamaa toisen yön aamupuoliskolla älämölödiskojytkeen soiton aloittanutta idioottia lukuunottamatta) hiljaisuus ja rauha sekä varsin mukava sauna, josta pääsi mereen uimaan. Säilyimmepähän ainakin riskeinä ja reippaina koko viikonlopun, toisin kuin eräät.

Kolmessa päivässä tuli saatua sellainen kosketus ns. luomukiipeilyyn, että tietää miltä kallion pinnan hellä hively iholla tuntuu. Vaikka määrällisesti ja laadullisesti emme kiivenneetkään kovin paljoa tai mitään alkeistasoa vaativampia pätkiä, kroppa on sitä mieltä että ehkä vähempikin olisi riittänyt. Sunnuntain, eli tämän päivän kiipeily oli ainoa joka alkoi maistua todella vereltä suussa, eikä ollut enää niin kivaa kuin muut reitit.

Sorminäppäryys saattaa olla muutaman päivän hakusessa, kiitos terävien otteiden ja epätoivoisen pikkunystyröissä kiinnirimpuilun. Illalla en esimerkiksi saanut säälittävää kyllä, edes vaahtokarkkipussia auki limpparipullosta puhumattakaan. Sen lisäksi, että sormenpäiden ulommainen nahkakerros tuntuu teräsvillalla hinkatulta, esimerkiksi kuuman kahvikupin käteen ottaminen tai käsien peseminen kirvelee aivan penteleesti. Yhdellä reitillä sain itse edes sitä huomaamatta olkapäähäni elokuvahaavan, joka vuoti jopa söpösti verta. Kaikkein makeimman näköiset ovat kuitenkin polveni ja sääreni, jotka saivat aika paljon possua reissun aikana. Ne näyttävät ihan siltä, kuin joku olisi hakannut niitä lyijyputkella, kuten kuvasta voi todeta. Pitäisiköhän lähteä huomenna rimpsuttelemaan minihameessa kaupungille :) Voisi jokin muukin kiinnittää huomiota kuin hameen helman pituus.

Kiipeilyssä pääsee kokeilemaan aika omalaatuisia tunnelmia. Yllättävää kyllä, korkeanpaikan kammosta ei tunnu kesken kiipeilyn olevan tietoakaan. Kaikkein vähiten sillä hetkellä kiinnostaa se kuinka paljon maahan on matkaa, sillä pään yläpuolella oleva saavuttamaton kaistale on ainoa asia, jolla on väliä. Kun siinä rimpuilee täysin maitohapoilla ja henkisesti kettuuntuneena jossain pirullisessa hämähäkinseittejä ja muuta törkyä pullollaan olevassa kallionkolossa, aivoissa käy korkeintaan seuraava yksinkertainen ajatusprosessi: "mitä helvettiä minä täällä oikein luulen tekeväni, ai jumalauta että tuohon kallion väliin kiilautuneeseen polveen sattuu, en minä tästä mihinkään pääse, luovutan ihan heti, ja vi**u, pe***le, jumalauta, s**tana nyt kyllä mennään!" Ja sitten huomaakin jo että pää on kiinni varmistavassa liinassa ja voi aloittaa laskeutumisen.

Muinaiset suomalaiset jumaluudet lienevät ainakin tyytyväisiä meihin kiipeileviin pakanoihin, sen verran monta kertaa taisi tulla heidän nimiään viikonlopun aikana mainittua.

Vakkajuhlaa tai Ukon juhlaa!

Minähän en Johannes kastajan syntymäpäivää juhli. En. En. En. Mutta sen sijaan...

Tärkeimmästä pakanallisesta juhlastamme kerrotaan Wikipediassa seuraavaa:

Juhannuksen alkuperäisiä nimiä ovat Vakkajuhla ja Ukon juhla. Etelä-Karjalassa juhannusta kutsuttiin Ukon juhlaksi vielä 1800-luvulla. Se järjestettiin Ukko ylijumalan kunniaksi, ja sitä vietettiin kokoontumalla vesistön ääreen eväiden ja erityisesti tilaisuutta varten pannun oluen kanssa. Ukon kunniaksi juotiin olutmalja, "Ukon malja". Mikael Agricola kuvasi juhannuksen viettoa näin:

"Ja quin Kevekylvö kylvettin silloin ukon malja jootijn. Sihen haetin ukon wacka nin joopui Pica ette Acka. Sijtte paljo Häpie sielle techtin quin seke cwltin ette nechtin. Quin Rauni Ukon Naini härsky jalosti Ukoi pohjasti pärsky. Se sis annoi Ilman ja WdhenTulon."

Vuoden pisimpiä päiviä juhannusviikolla on kutsuttu pesäpäiviksi, koska aurinko on silloin "pesässä", eli sen päivittäinen kierto käy korkeimmalla kohdallaan, ikään kuin maailmanpuun oksalla. Aurinko näyttää viipyvän pesässä joitakin päiviä, kunnes auringon kaari alkaa taas laskea, ja päivät alkavat jälleen lyhetä. Myös vuoden lyhimpiä päiviä talvipäivänseisauksen aikana kutsuttiin pesäpäiviksi. Auringolla voi siis tulkita olleen kaksi pesää, joiden välillä vuodenkierto tapahtui.

Meluaminen, juopuminen ovat jo varhain kuuluneet juhannuksen viettoon. Niiden on uskottu tuottavan onnea ja karkoittavan pahoja henkiä. Erään uskomuksen mukaan mitä enemmän juhannuksena juotiin, sitä parempi tuli sadosta.

Kuulostaa jo paljon paremmalta. Tämä pesun ja jopa pakkokasteen kestävä pakana ottaa teltan kainaloon ja suuntaa vähän puita korkeammille kallioille kiipeilemään.

Jylhää Ukon juhlaa ja Akankin siinä sivussa.

Villikissa ja puuhun kiipeävä Sakaali

Seuraava tarina on kotoisin Swazimaasta. Siinä on suorastaan huikean hauska opetus, jonka voin katsoa analogiseksi erään oman elämäni episodin kanssa.

VILLIKISSA JA PUUHUN KIIPEÄVÄ SAKAALI

Sakaali oli tunnettu siitä, että se mielellään huijasi muita eläimiä. Eläimet eivät luottaneet Sakaaliin, mutta siitä huolimatta se onnistui vetämään muita nenästä kerta toisensa jälkeen. Muut eläimet inhosivat Sakaalia sydämensä pohjasta myös siksi, että se oli sietämätön kerskailija.

Eräänä päivänä, kun Sakaali oli metsästämässä ruokaa, se näki Villikissan, joka lepäili viehkeän näköisenä puun oksalla. Sakaali tuli hyvin kateelliseksi, sillä puuhun kiipeäminen oli jotain mihin se ei pystynyt.

"Miksi kiipeät puuhun, Villikissa" Sakaali kysyi.

Villikissa vastasi, että puusta oli erinomaiset näkymät maastoon. Korkealta pystyi näkemään jo kaukaa, oliko lähestyvä eläin ystävä vai vihollinen. Puuhun kiipeäminen oli myös erinomainen tapa paeta koiria, jotka olivat alinomaa ajamassa häntä takaa.

"Voi mikä pelkuri sinä Villikissa oletkaan" Sakaali ilkkui ja nauroi. "Vain pelkurit, käärmeet ja typerät linnut piiloutuvat puihin."

Villikissa loukkaantui, mutta kätki tunteensa. Hän tiesi että Shakaali oli ilkeämielinen huijari ja arveli, että on parempi teeskennellä olevansa samalla puolella..

"Älä unohda sitä," Villikissa huomautti kärsivällisesti, "että minä en pysty juoksemaan yhtä lujaa kuin sinä ja koirat ovat minun luontaisia vihollisiani."

"Niinpä, Sakaali kerskaili itseensä tyytyväisenä. "Olen nopeampi juoksemaan kuin mikään muu maaeläin. Antaa vain niiden kapisten rakkien tulla kokeilemaan onneaan. Minä en niitä joka tapauksessa pelkää. Juoksutan ne läkähdyksiin milloin vaan."

"Voihan se olla niinkin" Villikissa vastasi kohteliaasti, "mutta puuhun kiipeämisen taidosta on hyötynsä kun tulee oikein kiperät paikat. Haluaisitko kenties, että opetan sinua kiipeämään?

Sakaali punnitsi jalomielistä ehdotusta hetken. "Hmm... toisaalta, eihän siitä mitään haittaakaan varmaan olisi" se vastasi välinpitämätöntä teeskennellen. Salaa mielessään se kuitenkin oli hirmuisen innokas oppimaan puuhun kiipeämisen taidon.

Villikissa tuli alas oksaltaan ja alkoi opettaa Sakaalia. Mutta Sakaali ei ollut järin hyvä oppilas, koska sen kynnet olivat liian tylpät tarttuakseen puun kaarnaan. Sakaalin ote lipsui ja se pudota tömähti maahan selälleen.

Vaikka Villikissa oli hyvin kohtelias kissa, se ei voinut olla nauramatta kaikkitietävää esittävälle Sakaalille, joka kiukulla loikki vasten puun runkoa ja pudota mätkähti joka kerta alas.

Sakaali tuli vihaisemmaksi ja vihaisemmaksi kunnes yhtäkkiä se menetti tyystin malttinsa. Sakaali hyökkäsi Villikissan kimppuun, haukkasi tätä kiinni jalasta ja ärisi että se tappaisi kissan siitä hyvästä että tämä oli tehnyt sen naurunalaiseksi.

Tämä olisikin saattanut koitua Villikissan kohtaloksi, ellei sattumalta juuri sillä hetkellä lauma raivokkaasti haukkuvia koiria olisi rynnännyt paikalle. Sakaali vilkaisi hätääntyneenä ympärilleen, eikä enää yhtäkkiä ollutkaan se rohkeudellaan kerskaileva uljas eläin. Se päästi irti Villikissan jalasta ja kissa pinkaisi saman tien puuhun pakoon. Sakaali laittoi häntänsä koipien väliin ja lähti juoksemaan pakoon. Se ehti juuri ja juuri sukeltaa lähellä olevaan muurahaiskarhun pesäkoloon ennen kuin koirat saivat sen kiinni. Koirat yrittivät raivokkaasti kaivautua Sakaalin perään, mutta joutuivat luovuttamaan ja lähtivät pettyneinä pois.

Jonkin ajan kuluttua Sakaali ryömi ulos kolosta ja häpeäkseen huomasi kuinka Villikissa virnisteli sille oksaltaan. Luimistelevan Sakaalin nähdessään Villikissa ei pystynyt enää pidättelemään, vaan purskahti raikuvaan nauruun. Sakaali luikki tiehensä, loukatun ylpeytensä haavoja nuolemaan.

Siitä päivästä lähtien, aina kun Villikissa näki Sakaalin, se hilpaisi lähimmän puun oksalle istumaan. Sakaali ei nimittäin voinut unohtaa, että kissa oli nähnyt sen raukkamaisuuden ja hautoi ikuisesti mielessään mitä hirveintä kostoa.

Kollaasitarina kolmesta blogista

Miss Foxylta saatu haaste: Kokoa pieni tarina vähintään kolmesta seuraamastasi blogista, ottamalla virke kustakin ja yksi virke haastajan blogista. Haasta jokainen lainaamasi bloggaaja, paitsi haastajasi.

Mutta painan kasvoni vasten kissan selkää sen vatsaa sen päätä vasten sen koko täydellistä kissuutta ja rakastan sitä, sen makeaa vaniljaista kissantuoksua, turkin pehmeyttä, pientä sydäntä sen turkin alla, sen kissankeuhkoja jotka hengittävät sisäänulos sen kissanelämää.

Eivätkä ihkavarmasti minun pehmotassuni ketään satuta, eikä äärimmäisen joustava, gepardinnotkea kehoni, eihän????

Pesin kissat. Selvisin hengissä.

Tietysti aina toisinaan kynsien ote ei pidä, ja kuuluu muksahdus, kun katti putoaa maahan. Se ei kuitenkaan tahtia haittaa: pari pään ravistelua, hämmästynyt miukaisu ja juoksu jatkuu taas.

CATTAILS IN MY COFFEE

Cattails in my Coffee, Stuart Johnson

While calmly sipping coffee of a morn,
And contemplating on why I was born,
I watch the cat climb softly to my lap
To primp and preen, then settle down to nap.

As he begins to wash his wiskery face
He will not keep his wandering tail in place.
And while it's waving wildly in the air
I try to track it down--it's never there.

It wiggles to the left as I reach right
And rebounds again in rhythmic delight.
I resume my searching as it rises up,
Then comes down to coil in my coffee cup.

The tabby turns translucent eyes on me
As if to tell me, "There! now do you see?
If not for you my tail would still be dry.
Why can't you humans be as calm as I?"

And cleaning caffeine off his copious fur,
He curls into a ball, begins to purr.
A call upon his dreams he plans to keep,
As he proceeds to promptly fall asleep.

Miksi naiset ovat kissojen kaltaisia

Löysin pohdintaani naisten ja kissojen salaperäisestä yhteydestä lisättäväksi mielenkiintoisen meksikolaisen kansansadun. Sen on kääntänyt espanjasta englanniksi Riley Aiken ja olettaisin sen löytyvän kirjasta nimeltä Mexican folktales from the borderland. Itse olen tulostanut sen aikanaan talteen The Feline Spiritual Companyn sivuilta, jotka ovat sittemmin kadonneet verkosta. Sivuja voi tosin käydä vilkaisemassa halutessaan Backwebin avulla.

MIKSI NAISET OVAT KISSOJEN KALTAISIA?

Kaikkihan tietävät, että Jumalalla oli aikomus tehdä Eeva Aatamin kylkiluusta. Niinpä Jumala oli asettanut meidän kaikkien esi-isän, Aatamin leikkauspöydälleen ja poistanut yhden luun hänen kyljestään. Jumala laittoi kylkiluun pöydälle ja meni sitten pesemään käsiään. Jumalan huomaamatta nälkiintynyt villikissa hiipi oven raosta sisälle huoneeseen.

Kerrottakoon että silloin, luomisen ensimmäisinä päivinä, kissalla oli valtavan pitkä häntä. Kissa tuli Jumalan työhuoneeseen etsimään ruokaa. Jumala oli nimittäin liian kiireinen ihmistä työstäessään, eikä ollut muistanut luoda ollenkaan ruokaa jo luomilleen eläimille.

Jumalan kääntäessä selkänsä, kissa huomasi pöydällä lojuvan luun. Se loikkasi pöydälle, nappasi luun ja ryntäsi ulko-ovesta pakoon. Se siitä naisen valmiiksi tekemisestä sitten! Jumala lähti ajamaan kissaa takaa. Kun kissa huomasi Jumalan saavuttavan sitä, se yritti kiivetä puuhun, mutta Jumala onnistui nappaamaan sen hännästä kiinni. Kissan vauhti oli niin kova, että sen häntä katkesi puoliksi ja jäi Jumalan käteen.

Kissa kiipesi korkealle puun latvaan ja alkoi siellä järsiä ahneesti Aatamin kylkiluuta. Jumala ei osannut kiivetä perässä ja tajusi että luu oli mennyttä kalua. Jumala oli kuitenkin viisas sekä kaiken nähnyt olento ja hänellä oli erityisen hieno huumorintaju. Hän vilkaisi vielä kerran luuta ahmivaa kissaa ja sitten kissan hännänpätkää, jota piti kädessään. Hän hymyili ilkikurisesti, kohautti olkapäitään ja sanoi "Luulenpa, että kissan häntä kelpaa ihan hyvin naisen raaka-aineeksi."

Ja tämän takia, hyvät lukijat, naiset ovat niin kissojen kaltaisia.

Кот Баюн

Venäläinen kirjeenvaihtoystäväni, upeiden fantasianeuleiden suunnittelija Alexander Serafimov lähetti minulle mielenkiintoisen tarinan, kun ihastelin erästä hänen kiehtovan synkkää ja minuun kovasti vetoavaa villapaitaansa. Hän kertoi, että hänen vaimonsa oli ollut kauhuissaan, kun hän esitteli luonnosta ja sanonut, ettei YKSIKÄÄN täysjärkinen nainen laittaisi noin kaamealla kuva-aiheella koristeltua villapaitaa ylleen. Vaimo taisi erehtyä, sillä minä laittaisin enemmän kuin mielelläni. Täysjärkisyydestäni saa itse kukin olla omaa mieltänsä. 

Villapaidan aiheena on Кот Баюн (Kot Bajun, Kater Bajun) eli Bajunin kissa. Siitä on verkossa melko vähän tietoa, lähinnä vain saksaksi. Olen asettanut tavoitteekseni löytää ja kääntää jonkin kattavan venäläisen artikkelin tai tarinan Kot Bajunista, kunhan vain löydän sopivan ja mahdollisimman kattavan sellaisen. Siihen asti kasaan nyppimäni tiedonmurut riitäkööt. 

Jos joku tietää jotain Kot Bajunista, kertokaa minulle toki. Täytyy pyytää myös Alexanderilta lisäinformaatiota, sillä legenda on alkanut kiinnostaa minua kovin. Кот Баюн Salaperäinen Kot Bajun esiintyy vanhoissa venäläisissä kansansaduissa. Se istuu korkean pylvään päässä, siperialaisessa satujen maailmassa nimeltä Insel Kidan. Bajunin kissa on kooltaan ja voimiltaan mahtava. Kynsillään se pystyy repimään rautapanssarin riekaleiksi. Kissa osaa myös laulaa kauniisti. Maagisen laulunsa avulla se pystyy vaivuttamaan metsässä ohitseen kulkevan ihmisen uneen. Kun ihminen käy nukkumaan puun juurelle, Bajun tappaa ja syö hänet. 

Tunnetuin venäläinen satu, jossa Kot Bajun esiintyy, on "Kummisetä Naum", jossa tsaarin jousimies Andrej saa tsaarilta käskyn pyydystää hirviökissan ja tuoda sen hoviin. Vaimonsa nuoleen asettaman loitsun avulla Andrej onnistuu tehtävässään ja tuo siperialaisten pyhän eläimen näytille Moskovaan. 

Kot Bajunin myytin taustalla on siperialainen luonnonjumaluus, joka luetaan kuuluvaksi taivaanjumala Tengirin tyttäriin. Tämä ihmisen kaltainen ja leijonapäinen naispuolinen olento pohjautuu todennäköisesti muinaisegyptiläiseen kissajumalattareen Sekhmetiin. Sekhmet on hyväntahtoisen kissajumalatar Bastetin pahantahtoinen ja väkivaltainen kaksoisisar tai joidenkin tulkintojen mukaan Bastetin pimeä puoli. 

Kot Bajun esiintyy venäläisissä kansansaduissa useissa erilaisissa olomuodoissa. Se voi olla yhtä lailla venäläisen kansallisnoidan Baba Jagan maagisia voimia omaava apulainen, kuin tavallinen maalaistalosta kotoisin oleva Katofei Ivanovichkin, joka tosin väittää olevansa kotoisin Siperiasta ja ryhtyy muille eläimille kuvernööriksi. Pienellä Kotofei Ivanovichilla lienee pelottavan Kot Bajunin varjo kintereillään, sillä jopa susi ja karhu pelkäävät häntä silmittömästi. Kot Bajun Wikipedia

Hyviä hetkiä

Kävimme ystäviemme ehdotuksesta retkellä Jäkärlän hiekkakuopalla, jonka viime syksynä metsissä rymytessäni sattumalta löysin. Silloin melkoisen autiolla ja idyllisellä hietsulla oli nyt hieman toinen meno. Koko ranta oli täynnä iloisia Hinkun ja Vinkun kelluja, jotka olivat paistaneet itsensä vesimelonin väriseksi. Onneksi väki iltaa kohti väheni ja saimme nauttia auringon leppeämmistä iltasäteistä kohtalaisen rauhallisissa tunnelmissa. Tosin muutama nuorehko urospuolinen mölyapina harrasti hiekkapainia ja toistensa veteen väkisin kärräämistä, mutta sen saattoi hyvin ottaa extreme-duudsoneitten katsomisena.

Grillailimme mustapippurituorejuustolla täytettyjä ja kylmäsavulohisiipaleisiin käärittyjä herkkusieniä ja pihvejä sekä paahdoimme vaahtokarkkeja. Notskilla valmistettu ruoka maistuu tajuttoman hyvältä. Grillatun ruuan karsinogeenien haitallisuutta on kuulema hieman turhaan liioiteltu. Pitäisi muka syödä sata grillipihviä saavuttaakseen samanlaisen syöpäriskin kuin mitä yhden tupakan polttamisesta aiheutuu. Hakuna ma tata siis, minä ainakin tahdon syödä luolamiestyyliin valmistettua ruokaa silloin tällöin.

Notskin kanssa puuhastelusta ja syömisestä kun tuli kuuma, niin piti käydä tekemässä uintireissu. Vesi oli aika vilpakkaa, mutta sekin osoittautui pitkälti asennekysymykseksi. Ensireaktio oli, että hyi ja jaiks, mutta toisella kastautumisella saatoin jo uida kuopan keskellä olevalle ponttoonille. Tai pakko oli minunkin uida, kun pojat rupesivat äijäilemään ja uivat sinne ensin elvistelemään. Vedessä oli kauheasti siitepölypöppöä ja pojat uivat paluumatkalla takanani naureskellen, että minähän olen aivan loistava siitepölyaura.

Uintireissun jälkeen piti mennä ratsaamaan kahvitermos. Kahvin juominen kuumalla kivellä istuen ja auringonlaskusta nauttien oli oikein mukavaa ylellisyyttä ja ilmaista hemmottelua. Mahat täynnä ja mieli hilpeänä makoilimme hietikolla reporankoina, vaatteitamme kuivatellen.

Ainoa todella negatiivinen asia rannassa oli se, että useammatkin kellukakkiaiset olivat jättäneet kaikki eväsroskansa ja tyhjät pullonsa pitkin hietikkoa. Siis aivan sairaan huonoa käytöstä! Millaisia ihmisiä moiset törkymöykyt oikein mahtavat olla? Idiootteja vai lapsellisia. Meillä ei ollut ainuttakaan muovikassia mihin olisi voinut pulloja kerätä, mutta onneksi siellä kierteli pari tiitiäistä jotka keräsivät pulloja pois. Hetken roskia harmiteltuani tajusin, ettei marmatuksestani ja paheksunnastani ole yhtään mitään hyötyä ja että samalla energialla, jolla heiluttelen huuliani, teen jotain asian eteen. Eivät ne pikku paskiaiset kuitenkaan tulisi jälkiään siivoamaan. Otin ja ahdoin kaikki mitä löysin kurkkupussiin ja vein roskiin sekä vein pussiin mahtumattomat palavat roskat nuotioon. Tuli ainakin vähän parempi mieli.

Reissu oli taas näitä kesän hyviä hetkiä, joita pitää koittaa kerätä talteen sydämeen hyytävän talven viimaa vastaan.

Seinäkiipijöitä kerrakseen

Tänään edistyimme taas seinäkiipeilemään Kiipeilypalatsiin.

Se on loppujen lopuksi aika selkäpiitä karmivaa touhua vastikään korkeanpaikan kammosta niskalenkin ottaneelle ihmiselle. Varsinkaan jos ei pysty pitämään vallatonta mielikuvitustaan kurissa. Kun on haba väpättäen kiivennyt kattoon ja köyden ohuutta mietteliäästi tutkiskellessaan alkaa lämpimikseen skitsoilemaan siitä, että valjaat narisevat kummallisesti tai rupeaa kuvittelemaan liikaa, miltä tuntuisi läsähtää siltä korkeudelta alas betoniin, rupeavat kainalot kastumaan kummasti ja kauhunhiki lirittämään otsaluulla.

Meikäläisen piti hetken aikaa meditoida ensimmäisen seinän viimeisellä otteella, ennen kuin uskalsin laskeutua köyden varaan ja ojentaa jalat suoraksi seinää vasten. Käsiä poltti aivan perkeleesti vielä monta minuuttia sen jälkeen kun olin päässyt alas. Toinen seinä tosin meni jo kivuttomammin. Luottamus on pitkälti tottumiskysymys. Veljeni, joka on kiinalaiselta horoskoopiltaan apina, kiipesi muutaman semmoisen reitin, että saatoin vain tuijottaa suu auki. Jätkä roikkui katossa alassuin ja kehtasi vielä hymyillä. Rakkaani Jänismies on alkanut myös osoittaa hämähäkkimiesmäisiä taipumuksia ja hän menikin seinää pitkin kuin pitkäraajainen lukki.

Aloimme sitten tuossa yömyöhään siivoamaan kotia, sillä anoppi on tulossa huomenna kylään. Ei siksi, että pitäisi silmää palvoa, vaan siksi että on ihan kohteliasta laittaa kämppä miellyttävään kuntoon kun tulee vieraita. Viljelemämme villiintynyt tavarapelto sekä lattialla ajelehtivat kissankarvadyynit kun eivät ehkä ole muille ihmisille se mieltä ylentävin oleiluympäristö.

Purimme melkoiseksi rytökasaksi talven mittaan ryöstäytyneen vaatekomeron saadaksemme sieltä puisen liinavaatelaatikon ulos. Kun olimme kammenneet kaiken rojun pihalle, komeron nurkassa odotti ISO yllätys. Siellä kyyhötti poikkeuksellisen kookas ja jotensakin äkeän näköinen hämähäkki, joka sai jopa minun selkäpiilläni kipittämään muutaman epämiellyttävän väreen. Siis minähän en pelkää spaidereita ja politiikkani niiden suhteen on se, että meidän kämpässämme ne saavat vapaasti vipeltää, kunhan eivät rupea kinaamaan kanssani tyynystä ja peitosta, eivätkä käytä kahvikuppiani uima-altaana. Eivätkä lisäänny ihan holtittomasti. Syksyn jälkeen niitä aina raijaantuu meille useampiakin, sienikorien ja marjaämpäreiden kyytiläisinä. Nähdessäni nostelen niitä katosta roikkuviin kukkaruukkuihin ja toivon että ne pistävät ratsian pystyyn mahdollisille kukkatuholaisille. Tämän örkin nähtyäni jouduin kuitenkin hieman säätämään tätä vapaa-ajattelun tapaani. Ei tehnytkään tällä kertaa mieli ottaa kämmenelle ja leperrellä, että menepäs sinne äipän kukkaruukkuun tekemään itsellesi viihtyisä seittilulla.

Pyydystin rumahisen melkoisen takaa-ajon jälkeen lasipurkkiin. Kiesus, että se on nopea! Sitä lampun kanssa sihtaillessamme ja digillä kuvatessamme mieleen juolahti epämiellyttävä ajatus. Olimme noin vuosi sitten saaneet kuulla eräältä kaveriltamme HOBO SPIDEREISTA eli vaeltajahämähäkeistä, jotka ovat erityisesti amerikkalaisten maanvaiva. Nimensä mukaisesti matkustelevaista laatua. Kannattaa lukea niitä käsittelevä artikkeli wikipediasta, jos haluaa värikkäitä painajaisia. Kannattaa katsoa tämä PUREMAKUVA jos haluaa vielä vinkeämpiä painajaisia. Hobot ovat varsin aggressiivisia ja siitä inhottavia, että niiden purema voi äityä oikein todella pahaksi, vaikkei tappava olekaan. Silloin aikaisemmin katselemistamme hoboista oli jäänyt mieleen muistikuva, joka ikävällä tavalla natsasi löytölapsemme kanssa. Joten eikun *verkkoon* ja kuukkeli laulamaan.

Löysimmekin kuvia, jotka todella muistuttavat tätä hättiäistä. Ne olivat nimenomaan naaraspuolisen hobo spiderin kuvia. Jaiks! Toivottavasti sillä ei ole sulhanen mukana. Täysin varmaa lajimääritystä on tietysti hämähäkkilogiaan perehtymättömän vaikeaa tehdä, mutta eräs episodi tässä illan mittaan vielä lisäsi mukavan kylmiä väreitä niskaamme. Sitähän nimittäin olettaa automaattisesti, että Suomen kamaralla vorrivat hämähäkit ovat jokseenkin leppoisia otuksia...

Rakkaani alkoi seuraavaksi perkaamaan kaapista ottamaamme liinavaatelaatikkoa, sillä hänellä oli jotenkin outo fiilis siitä, että entä jos niitä olisi vaikka lisää. Minä tietysti hymähtelin, että ei kai nyt sentään, tuo yksikin on kai vain tullut matkatavaroittemme mukana jostakin ja että tuon siitä saa kun katselee liikaa kauhuelokuvia. Kun laatikko oli muutamaa pyyhettä vaille tyhjä, Mörkökissamme könysi sinne tyytyväisen näköisenä istumaan. Kissat kun ovat aina tuommoisia, uteliaita ja pakkomielteisiä sulloutumaan kaikkiin uusiin ulottuvuuksiin. Mutta Mörköpä saikin hetken päästä ihme sätkyn, bjongasi laatikosta ulos kuin raketti ja jäi sitten istumaan olohuoneen lattialle närkästyneen näköisenä laatikkoa pälyillen. Kun Rakkaani kurkkasi laatikkoon, siellä kökötti ylläri ylläri, toinen samanlainen, vain hieman pienempi hämäri. En tosin usko, että se puri kissaa, en ainakaan löytänyt mitään jälkiä Mörön tassuista, kun sillä on onneksi niin tuuhea varvaskarvoitus. Mörkö toisaalta saa aina sätkyn, jos jokin ylimääräinen edes hipaisee sitä karvan kärjestä.

Pyydystin tämänkin hämähäkin lasipurkkiin ja ravistin sen toisen seuraksi isompaan törppöön, jonne olin kuivumisen estämiseksi pistänyt pari kasvin lehteä ja josta ei ainakaan pitäisi hapen loppua. Ei tullut ajateltua seurauksia ihan loppuun asti. Heti kun hämähäkit äkkäsivät toisensa, isompi kävi todella raivokkaasti pienemmän kimppuun ja puri sitä jonnekin pään seutuville, eikä enää laskenut irti. Tuossa se Spaiderneggeri sitten on viimeiset puoli tuntia ryystänyt lajitoverinsa sisuskaluja parempiin suihin. Että se siitä avarasta ja ihanasta luonnosta...

Meni muutama tovi sänkyvaatteita puistellessa ja tarkistaessa, ennen kuin Rakkaani suostui menemään petiin. Ehdotin kokovartalokumisukan käyttöä. Hän käski minun pyyhkiä Attenborough -virneen naamaltani ja muistutti, että kuka oli oikeassa liinavaatelaatikonkin suhteen. No, pistänpä tässä minäkin pisteen blogille ja lähden laulamaan hänelle tuutulauluksi selkää hellästi sormenpäillä hivellen, että hämä-hämä-häkki kiipes langalle...

Saas nähdä, selviääkö uuden alivuokralaisemme henkilöllisyys tässä lähipäivinä.

Näinkin tosin voi vielä käydä.
Tai näin.

Miksi naiset pitävät kissoista

Näin eräässä lehdessä vitsin, joka meni kutakuinkin näin:

En ole koskaan ymmärtänyt, miksi naiset rakastavat kissoja. Kissat ovat itsenäisiä, ne eivät kuuntele, ne eivät tule sisään kun niitä kutsutaan, ne haluavat olla koko yön ulkona, ja kun ne tulevat kotiin, ne haluavat olla yksin ja nukkua. Toisin sanoen, kaikkia niitä ominaisuuksia, joita nainen vihaa miehessä, hän rakastaa kissassa.

Minulle tuli heti ensimmäiseksi tuosta asetelmasta mieleen, ettei vitsin laatijalla ilmiselvästi ole ollut koskaan kissaa tai suhdetta, joka toimisi. Kyllä hän muuten ymmärtäisi.

Täytyy vähän saivarrella ettei meillä esimerkiksi ole kiellettyä viettää yötä ulkona. Kun on kyseessä kaksi kissaihmistä, yön viettäminen ulkona on suorastaan suotavaa. Mikäs sen mukavampaa kuin painua metsään yöksi. Alahuomautuksena voisin lisätä, että yön luuhaaminen baareissakin on sallittua, vaikkeivät kissat baareissa käykään. Tosin kissojen harrastamat irtosuhteet ovat luonnollisesti kieltolistalla.

Eivätkä kissat mitään yksin halua nukkua, eivät ainakaan kovin usein. Aina kun olen hereillä, on jompi kumpi kissoista (juuri tälläkin hetkellä) vaatimassa huomiota ja aina kun olen sängyssä tai sohvalla, vähintään yksi kissa mönkii viereeni tai päälleni nukkumaan :)

Ja kyllä kissat kuuntelevat kun niille puhutaan. Olen huomannut, että kissamme vastaavat usein puhumiseen maukaisuilla tai kehräämällä. Toinen kissamme jopa aukoo joskus hassusti suutaan kun sitä katsoo silmiin ja juttelee sille. Ihan kuin se yrittäisi matkia puhumista.

Vitsi jotenkin vesittyi omaan kapeakatseisuuteensa, vaikka jollain tavalla sen vanhakantaisen äijähuumorin tajuankin. Tiedän, että on sellaisiakin naisia, jotka haluavat mieluiten miehekseen koiran jota komentaa.

Vitsistä puuttuu lähes kaikki ne kohdat joiden takia kissalla ja naisella on erityinen suhde toisiinsa. Lisäksi vielä sekin tärkeä aspekti, ettei kissoja mielletä yleismaailmallisesti suinkaan maskuliinisiksi, vaan nimenomaan feminiinisiksi olennoiksi. Koirat sen sijaan ovat enemmänkin miehisyyden symboli ja miehet tuntuvatkin useimmiten pitävän enemmän koirista kuin kissoista. Onneksi oma rakkaani on tästä poikkeus, hän on ehdottomasti kissaihminen. Tosin hän on jo vuosikaudet haaveillut myöskin minipossusta lemmikkinä ja naureskellut sitä, miten kissat tulisivat sen kanssa toimeen. Lokkikissan ensimmäinen reaktio olisi todennäköisesti: "Äiti!"

Mutta kissoista ja naisista vielä. Omakohtaisen kokemukseni perusteella arvelisin, että naiset rakastavat kissoja siksi, että voivat pitää monia kissojen ominaisuuksia tavoiteltavina. Näitä syitä ainakin minä tulin ajatelleeksi:

Kissat ovat ylväitä, hyväryhtisiä ja omasta arvokkuudestaan tietoisia. Ne liikkuvat kauniisti ja ovat notkeita, koska ymmärtävät myös venytellä. Kissat pitävät hyvää huolta puhtaudestaan ja tuoksuvat miellyttävältä. Kissoissa on jotain synnynnäisen salaperäistä. Kissat ovat ehkä pienikokoisia, mutta pystyvät puolustautumaan raivokkaasti ja alakynteen jäätyään osaavat/älyävät myös paeta ja kiivetä puuhun turvaan. Kissat eivät todellakaan nouda heitettyä keppiä tai vedä kelkkaa, jossa ihminen istuu laiskana. Kissojen suusta ei roisku lammikoittain kuolaa. Kissat ovat useimmiten tarkkoja ruokansa laadun suhteen. Kissat inhoavat talutushihnassa kulkemista. Kissat eivät ole laumaeläimiä ja sietävät rinnallaan vain harvoja ja valittuja. Kissan kehräys on miellyttävää kuunneltavaa ja sillä on tutkitusti parantava vaikutus. Kissat ovat nautiskelijoita ja osaavat ottaa ilon irti niin auringonsäteestä kuin kermakupillisestakin.

Tietenkin kissoissa on myös huonojakin puolia, mutta eihän kukaan voikaan olla täydellinen.

WOMEN AND CATS

Maalla

Juhlat maalla. Väitösbileiden sukujatkot, ei kovinkaan viralliset, mutta torelliset. Ei hassumpaa, vaikka hivenen vilkasta urbaanierakon makuun: Miten joillakin ihmisillä voikin olla noin monta sukulaista, joihin pidetään vielä yhteyttäkin? Iso talo täynnä väkeä vauvasta vaariin puolesta päivästä alkaen. Hilpeät puutarhajuhlat jatkuvat edelleen puolen yön lähestyessä, kardinaalinpunaisen boolin ja lukemattomien viinapullojen merkeissä. Kasarirokki raikaa pihalle kannetuissa stereoissa ja puheensorinaa juhlakalun ympärillä riittää. Äijät heittävät tikkaa ja tissuttavat leppoisasti telttakatoksessa. Itikat tanssivat ahneina, yksi pussasi minulle jo paukaman poskeen. Joku huhuilee saunaa, joka kyllä vielä aamuyöstä lämmitetäänkin. Ulkona ON hyvin vihreää. Kasveja joita kukaan ei ole istuttanut ja joita kukaan ei harvenna tai laita riviin.

Koska olin syönyt itseni soikeaksi toinen toistaan taivaallisempia juhlaherkkuja, nappasin vastapainoksi talon jytkyn hirvikoiran narun päähän ja painelin lenkille. Niin maalla, niin maalla, että nostalgia alkoi kohista virtana suonissa. Perinnesiltaa pitkin nokkosten ja keto-orvokkien reunustamalle raitille. Koira tuuskutti innoissaan hajumerkein kyllästetyissä puskissa kuin iso lyllerö metsäsika. Koskessa oli upea kahtia hajennut kivi, sen voisi käydä huomenna kuvaamassa. Tienvieruslaitumilla märehti uteliaasti päätään kääntäviä lehmiä ja yhdessä aitauksessa möllisteli nuoria vasikoita, joita katsoessani muistin miltä nimikkkovasikan poski tuntui poskeani vasten. Ilmassa leijui rehun ja lannan väkevä haju. Ei paha haju, vaan haju muistoja täynnä. Rauha ja hiljaisuus. Hiekkatiellä ei tullut yhtään ihmistä eikä autoa vastaan. Vain erään talon ikkunaverhot heilahtivat uteliaasti. Siellä täällä hylätty asumus, maalit kadonneet, seinät tuulten, sateiden ja lumien harmaiksi hiomat, laudat ikkunoissa. Unohdettuihin verhoihin aika syönyt reiät. Ennen kaikkea rauha ja pysähtyminen. Päivän askareet tehtyinä, lehmät lypsettyinä ja maitotankit jäähtymässä. Avara piha, niitty, taivas, metsä, joki.

Täältä on aina jotenkin haikea lähteä pois.

Lämpötila lähellä kiehumispistettä

Oli taas kuin ennustus kirjoittaa byrokratiaongelmista, sillä pari viimeistä päivää ovat nostattaneet kehoni lämpötilaa hellelukemiin. Onneksi sentään kyse ei ole ollut rahasta tai toimeentulostani, vaan lähinnä arkipäivän asianhoidosta, joka vaatii monta lippua, lappua, todistusta, dokumenttia ja pumaskaa.

Olemme esim. pohtineet erästä virallista paperinippua avomieheni kanssa ja tulleet siihen tulokseen, ettei siinä ole päätä eikä häntää, mikä toisaalta ei ole mikään yllätys, sillä asiaa hoitava virasto on osoittanut vuosien kuluessa tekemiensä virheiden perusteella orankien suojatyöpaikaksi. Odotan muuten innolla, että ne tekevät jonkun kardinaalimokan, jonka takia joutuvat pahemman kerran tilille.

Sitten tänään! Kävin ensin lääkärissä, jonka vaihde sinne soittaessani oli kertonut, että tottakai punkkirokotukseen voi vain kävellä tuosta noin vain aikaa tai mitään muutakaan varaamatta. No siellä kävikin ilmi, että vaihde oli puhunut pelkkää paskaa ja sinne olisi tarvinnut tietenkin lähetteen. Heiltä toki moisen saisin käden käänteessä, mutta se maksaisi 50E. Moiselle nylkyrikiskonnalle oli pakko sanoa jo ihan periaatteesta ei, rokotekin on jo ihan tarpeeksi kallis.

Ei siinä muuta, mutta kun olin luottanut vaihteen sanaan ja rauhallisin mielin jättänyt rokotteen ottamisen ajallisesti sopivasti juuri tuoksi päiväksi. Suivaannuin niin, että päätin antaa koko rokotteen olla, tunkekoon tuon nimeltämainitsemattoman klinikan puhelinvaihde sen vaikka ahteriinsa, hittovie. Pelataan sitten perkele punkkirulettia! Tosin huomasin tuossa nyt samantien, että punkkibussi tekee sittenkin vielä kierroksia (joista ei tietysti voinut aiemmin ilmoittaa...), joten saa nähdä menenkö sitten sinne, niin ei tarvitse olla niitä perkeleen lääkärinlähetteitä (prkl!).

No valmiiksi todella suivaantuneena ja kainalot kiukunhiessä (kun olen vihainen tai stressaantunut, alan tuoksahtaa tosi pistävälle) marssin sitten poliisiasemalle viemään passihakemusta. Jonotusta, jonotusta. Olin ottanut itsestäni pari Vilijonkan näköistä passikuvaa automaatissa, jonka kyljessä luki, että sopii mainiosti passikuvaksi. No poliisilaitoksella täti alkoi mittailemaan kuviani millimetriviivottimen kanssa ja sanoi, että kun pitäisi olla kasvojen koko 32mm ja kuvassa on vain 27mm. Puuttui noin muutama milli. Meinasin jo kiehahtaa totaalisesti ja vastoin kaikkia periaatteitani korottaa ääntäni (en rähjää koskaan perusvirastotyöntekijöille, koska yleensä mikään ei ole heidän vikansa), mutta onneksi täti sentään hyväksyi kuvan pitkin hampain.

Esitin vienon toiveen noiden laittomasti mainostavien pömpeleiden ratsaamisesta (tosin ajattelin mielessäni lähinnä räjäyttämistä), joka jonkun viranomaisen olisi syytä jossain vaiheessa tehdä, tai joku vielä menee ja työntää niiden luukut täyteen mässättyä purukumia. "Ne nyt ovat jonkun yksityisen, eikä niitä kukaan valvo..." Okkee! Päivästä olisi puuttunut vielä se, että virkailija olisi ilmoittanut ettei nimistäni henkilöä ole olemassakaan. Olen nimittäin hyvin vakuuttunut siitä, että universaaleissa virastotiedoissani lukee punaisella, että "missä tahansa päin maailmaa tämä henkilö tulee asioimaan virastossa, hänen asioidensa hoito pitää tehdä mahdollisimman hankalaksi."

Kaikkein paras riemujippo oli muuten kerran, kun poliisi tuumasi erästä rikosilmoitusta tehdessäni, että tiedoissani lukee, että olen etsintäkuulutettu :) Minä joka en ole eläissäni edes mitään rikollista puuhannut, en varsinaisesti edes suunnitellut! Hetken tietokantaa otsa rypyssä selattuaan poliisi lisäsi, että heko-hek, ei vaiskaan, se on vain joku heidän uuteen tietokantaansa liittyvä ongelma, joka näyttää automaattisesti etsintäkuulutusta erään toisen ilmoitusluontoisen merkinnän sijasta. Väitättekö vielä, että olen vainoharhainen?

Mitähän sitä vielä tänään tulee vastaan. Ehkä bussikuski kieltäytyy ottamasta minua kyytiin, ellei minulla ole voimassa olevaa henkilöllisyystodistusta esitettäväksi. Henkkarini kun ovat vanhentuneet ja vanha passini mitätöitiin tuossa justiinsa. Kiva elää virastovaltiossa.

Charles Chaplin

Lukiessani Charles Chaplinin elämänkerran, muistin taas pitkästä aikaa kuinka poikkeuksellinen mies tuo maailman kuuluisinta kulkuria näytellyt ihminen olikaan. Kuinka monet makeat naurut hän on yleisölleen tarjonnut! Hänen elokuviensa katsominen on todella tunteita elähdyttävää ja empatiaan johdattelevaa. Vanhemmiten olen alkanut tajuta paremmin myös hänen taiteensa syvällisen puolen, joka tuo mieleen kultahippujen kimalluksen eloisasti virtaavan joen pohjalla.

Chaplinin elokuvissa on se ihmeellinen juju, että ne saavat sekä nauramaan vääränä, että itkemään syvästi liikuttuneena. Aikanaan hänelle sanottiin, että komedian ja tragedian yhdistäminen ei vain kerta kaikkiaan käy, mutta onneksi hän ei kuunnellut yksisilmäisiä arvostelijoitaan. DIKTAATTORI ja varsinkin sen hieno loppupuhe (jonka liitän tämän kirjoituksen loppuun) ovat pateettisessa naiiviudessaankin ehkä loistavin esimerkki tämän pienen miehen elämänkatsomuksesta ja suurista visioista. Diktaattorin yin-yang:maista asetelmaa muuten korostaa mielestäni Hitlerin ja kulkurihahmon samannäköisyyden lisäksi vielä sekin tieto, että Hitler ja Chaplin olivat syntyneet samana vuonna 1889.

Chaplin eli lapsuutensa kurjuudessa ja köyhyydessä. Hänen näyttelijäisänsä kuoli alkoholismiin ja yksinhuoltajaksi jääneen äitinsä mielenterveys seilasi laidasta laitaan. Lastenkodit ja köyhäintalot tulivat pikku-Charlielle tutuiksi, samoin nälkä ja turvattomuus. Hän ei kuitenkaan antanut köyhyydelle periksi, vaan kokeili maanisesti lukemattomia hanttihommia ansaitakseen veljensä kanssa leivän perheelleen. Onnekseen hän pääsi pikkurooleihin näyttämölle ja alkoi saada myönteisiä arvioita orastavien koomikonlahjojensa tultua ilmi. Sen jälkeen tapahtunut porrasmainen nousu elokuvataiteen tähtitaivaalle oli kuin suoraan satukirjoista. Ei itsestäänselvää, mutta ihmeellistä kuitenkin. Kerjäläisestä tuli vaikeuksien kautta miljonääri, joka ei kuitenkaan koskaan unohtanut juuriaan.

Omaelämänkertansa perusteella Chaplin ei ole suinkaan ollut sympaattisen kulkurihahmonsa kaltainen häilyväinen ja tunteellinen, taivaanrantaa maalaava pöyhöpää, vaan hyvinkin itsepäinen, kovahermoinen ja taitava pelaamaan vallasta sekä rahasta niiden ihmisten kanssa, joista hänen työnsä jatkuminen riippui. Muina liian siloista/suloista julkkiskuvaa ja joviaalia maailmamieheyttä rikkovina piirteinä Chaplinin omakuvassa voisi mainita hienoisen narsistisen vivahteen ja jonkinasteisen itsekritiikin puutteen. Hänen kertomuksissaan on aistittavissa myös kyynistä, ivallistakin (tosin ymmärrettävää) viileyttä sekä ehkä tietämättömyydestä tai itseriittoisuudesta johtunutta poliittista sinisilmäisyyttä, joka voi tuntua jälkiviisaasta nykylukijasta hyvinkin häiritsevältä. Toisaalta juuri nuo rosot tekevät hänestä ihmisen, joka on uskottavampi kuin täydellinen tähti, jollainen hän ei tosin yritäkään teeskennellä olevansa.

Vaikka Chaplin vaikuttaa useiden eri lähteiden perusteella miellyttävältä ja pidetyltä peroonallisuudelta, jonka seurassa viihtyivät mainiosti niin suuret kuuluisuudet, kuin tavallinenkin ihminen, hän ei ollut läheisilleenkään mikään helppo tapaus. Hän oli ennen kaikkea todellinen työnarkomaani, joka asetti työn aina tunteidensa edelle. Hänen kuvailemansa varhaiset avioliitotkin kuulostavat lähinnä nimi paperiin -tyyliseltä tunteettomalta liiketoiminnalta, joka saattaa toisaalta olla hänen huumoriaankin ja piikittelyään niitä puolisoita kohtaan joiden kanssa hän epäonnistui. Hänellä oli useita avioliittoja ja suhteita joista kehittyi kaikenlaisia skandaaleita ja oikeuskärhämiä, enimmäkseen lähinnä rahan takia. Chaplinin rakkauselämä alkoi kukoistaa vasta vanhemmalla iällä, jolloin hänellä oli jo varaa hieman hellittääkin. Chaplin meni 54-vuotiaana avioliittoon, joka kesti ilmeisen onnellisena hänen elämänsä loppuun asti.

Hienoimpina piirteinä Chaplinin itsekuvailusta välittyy toimeliaisuudentäyteisen onnen ja rauhan kaipuu, kauneuden ja surun samankaltaisuuden ymmärtäminen sekä myötätunto pieniä ihmisiä kohtaan. Hän esimerkiksi vastusti sotaa, diktaattoreja ja ihmisten epätasa-arvoa kiihkeästi. Tämä humaani kiihkeys tosin kostautui hänelle pöyristyttävällä tavalla. Hänet mustamaalattiin Amerikassa isänmaanviholliseksi ja kommunistiksi vain siksi, että hän puolusti hyviksi kokemiaan arvoja julkisesti. Amerikkalaiset konservatiivit eivät myöskään sietäneet Caplinin uskontoa, kapitalismia, riistoa ja sotimista vastaan suunnattuja aiheellisia piikittelyjä. Lisäksi Chaplinia syytettiin varojen antamisesta työväenpuolueen johtajalle. Vaikka todisteita ei löydetty, pelkät epäilyt riittivät poliittisen ajojahdin käynnistämiseksi.

Amerikkalaiset poliittiset kusipääfasistit ja propagandalehdistö iskivät Chaplinille puukon selkään monta kertaa, koittaen uittaa hänet toinen toistaan mielikuvituksellisimpiin vaikeuksiin. Chaplinia uhkasi jopa kahdenkymmenen vuoden vankeus joidenkin vanhentuneiden (ja todella naurettavien) oikeuspykälien perusteella. Lisäksi hän joutui sietämään mieleltään häiriintyneen naisen jatkuvaa ahdistelua ja kiusantekoa, esim. naisen murtautumisia kotiinsa ja ikkunoidensa kivittämistä. Chaplin joutui, mielipuolista kyllä, loppujen lopuksi vielä maksamaan tuolle häirikkönaiselle elatusmaksua, vaikka hänet vapautettiin verikokeen perusteella isyyssyytteistä! Miehetkään eivät siis näköjään ole turvassa tuollaisilta koiranpaskoilta, johon kerran astuttuaan saa kaapia paskaa kengänpohjastaan vielä pitkän aikaa...

Kun Chaplinilta evättiin paluuviisumi Amerikkaan, hänen matkustaessaan Parrasvalojen ensi-iltaan Lontooseen, hän päätti olla enää edes yrittämättä paluuta ja muutti Sveitsiin. Ahneet jenkit tosin patistivat hänet maksamaan vielä ison summan veroa niistäkin vuosista, joina hän ei enää Amerikassa asunut.

Chaplin kuoli 88 vuotiaana, joulupäivänä 1977. Hänen arvokas muistonsa elää lukuisissa hienoissa elokuvissa, joiden katsomista ajatuksen kanssa voin suositella jokaiselle. Alla olevassa Chaplinin kirjoittamassa Diktaattorin loppupuheessa on enemmän asiaa, kuin monissa uskonnollisissa tai fiolosofisissa teoksissa yhteensä.

DIKTAATTORIN LOPPUPUHE: Look up Hannah!

I'm sorry but I don't want to be an emperor. That's not my business. I don't want to rule or conquer anyone. I should like to help everyone if possible; Jew, Gentile, black men, white. We all want to help one another. Human beings are like that. We want to live by each others' happiness, not by each other's misery. We don't want to hate and despise one another. In this world there is room for everyone. And the good earth is rich and can provide for everyone.

The way of life can be free and beautiful, but we have lost the way. Greed has poisoned men's souls; has barricaded the world with hate; has goose-stepped us into misery and bloodshed. We have developed speed, but we have shut ourselves in. Machinery that gives abundance has left us in want. Our knowledge as made us cynical; our cleverness, hard and unkind. We think too much and feel too little.

More than machinery we need humanity. More than cleverness, we need kindness and gentleness. Without these qualities, life will be violent and all will be lost. The aeroplane and the radio have brought us closer together. The very nature of these things cries out for the goodness in man; cries out for universal brotherhood; for the unity of us all. Even now my voice is reaching millions throughout the world, millions of despairing men, women, and little children, victims of a system that makes men torture and imprison innocent people.

To those who can hear me, I say "Do not despair." The misery that has come upon us is but the passing of greed, the bitterness of men who fear the way of human progress. The hate of men will pass, and dictators die, and the power they took from the people will return to the people. And so long as men die, liberty will never perish.

Soldiers! Don't give yourselves to these brutes who despise you, enslave you; who regiment your lives, tell you what to do, what to think and what to feel! Who drill you, diet you, treat you like cattle and use you as cannon fodder! Don't give yourselves to these unnatural men---machine men with machine minds and machine hearts! You are not machines! You are men! With the love of humanity in your hearts! Don't hate! Only the unloved hate; the unloved and the unnatural. Soldiers! Don't fight for slavery! Fight for liberty!

In the seventeenth chapter of St. Luke, it is written that the kingdom of God is within man, not one man nor a group of men, but in all men! In you! You, the people, have the power, the power to create machines, the power to create happiness! You, the people, have the power to make this life free and beautiful, to make this life a wonderful adventure. Then in the name of democracy, let us use that power. Let us all unite. Let us fight for a new world, a decent world that will give men a chance to work, that will give youth a future and old age a security.

By the promise of these things, brutes have risen to power. But they lie! They do not fulfil that promise. They never will! Dictators free themselves but they enslave the people! Now let us fight to free the world! To do away with national barriers! To do away with greed, with hate and intolerance! Let us fight for a world of reason, a world where science and progress will lead to the happiness of us all. Soldiers, in the name of democracy, let us unite!

Hannah, can you hear me? Wherever you are, look up! Look up, Hannah! The clouds are lifting! The sun is breaking through! We are coming out of the darkness into the light! We are coming into a new world; a kinder world, where men will rise above their greed, their hate and their brutality. Look up, Hannah! The soul of man has been given wings and at last he is beginning to fly. He is flying into the rainbow! Into the light of hope! Look up, Hannah! Look up!

Byrokratiarajoitteinen

Olen omassa henkilökohtaisessa evoluutiossani vielä sillä asteella, että paperibyrokratian kanssa puuhastelu on mielestäni vaarallista noituutta, jota pitää välttää viimeiseen asti.

Puhuttakoon nyt pedon merkistä mitä puhutaan, mutta minä olen niitä ihmisiä, jotka todennäköisesti ovat ensimmäisinä jonossa ottamassa itselleen kehoon upotettavaa mikrosirua, jossa ovat kaikki tarvittavat henkilökohtaiset dokumentit, lippuset ja lappuset pankkikortista rokotustodistuksiin ja verokorttiin sekä mielellään vielä oikea kännykkäkin ts. kämmeneen upotettu puhelinkin kaupan päälle (loppuisi se jatkuva puhelimen hukassa olo). Tulisi viimeinen piste kaikenmaailman dokumenttien ja kuittien kanssa vekslaaminen, hemmetti soikoon. Jos tästä olisi hintana se, että minua pystytään tarkkailemaan silloinkin, kun kaivan vanupuikolla korvaani tai lepertelen kissoilleni, voisin tällä hetkellä tokaista että aivan yks ja hailee. Onko parempi järjestelmä sitten se, jossa minun täytyy ryhtyä byrokraatinkoloja räjäytteleväksi terroristiksi siksi, etten löydä vuonna 1986 Perähikiän kyläkaupasta saamaani ostoskuittia mistään?

Minun on ylipäätään mahdotonta sopeutua yhteiskuntajärjestelmään, jossa vaaditaan ihmistä säilyttämään jokin tietty paperi esimerkiksi viisi vuotta. Minulla tekee jo tiukkaa muistaa missä kuluvan vuoteni verokortti mahtaa milloinkin seilailla. Ainutlaatuinen arkistointijärjestelmäni perustuu periaatteelle "sullotaan johonkin rakoon, jonne mahtuu vielä yksi aa-nelonen." Se on jo sentään hienoinen parannus neljän vuoden takaiseen systeemiini, jossa kaikki tärkeät paperini olivat suunniltaan kauhistuneen, dokumenttipedantin poikaystäväni sanoin "mytistelty yhdeksi isoksi, skarabeen lantapallon muotoiseksi ja näköiseksi nyytiksi, joka oli sitten huolettomasti suljettu muhimaan kirjahyllyn kaappiin."

Byrokraattisissa virastolinnoituksissa asiointi ei ole myöskään leipälajini. Hämmästyttävin puuha, johon olen koskaan tällä saralla joutunut, oli taannoinen kolmen vuoden takaisten, päiväkohtaisten työtuntimäärieni selvitteleminen kohta kohdalta. Saadessani tämän tehtävänannon, olin repiä joogahousuni. Oli aivan turha huomauttaa byrokraatille sarkastisesti, että olen tehnyt kyseisenä aikana töitä kuudelle eri työnantajalle tyyliin tunti siellä toinen täällä ja kolmas silloin tällöin vuoden mittaan. Toisaalta tunsin jonkinlaista vahingoniloa siitä että muutkin kuin minä joutuvat byrokratian uhriksi marssiessani ex-työnantajieni pakeille ja pyytäessäni suloisesti hymyillen heidän arkistoistaan pilkuntarkat tuntierittelyt. En usko, että oli kovinkaan mieluisaa puuhaa niille jotka sen joutuivat tekemään. Kaikenlaista urinaa kuuluikin, mutta saatoin herttaisesti todeta, että kun laki velvoittaa...

Viime aikoina olen ottanut vittumaisen asenteen, jonka mukaan nussin jokaista byrokraattista pilkkua, joka eteeni sattuu, niin että byrokraatitkin hermostuvat. Byrokratiassa on nimittäin vallalla sääntö jonka mukaan "itselleen se sika kiusaa tekee kun kaukalonsa kaataa" ja byrokraatteja vastaan ei yleensä voi pullikoida hankkimatta lisätyötä ja harmeja itselleen. Siispä olen siirtynyt toiseen ääripäähän, jossa haluan aina tarkistaa joka ikisen kohdan pilkkua myöten lähes korva vasten virkailijan poskea. Asioin myös aina henkilökohtaisesti toimistoissa, vaikka minulle kerrottaisiinkin että asian voi hoitaa puhelimitse. En juuri koskaan hoida mitään tärkeää byrokratiaan kuuluvaa postitse, sähköpostitse tai puhelimitse. Jos en ymmärrä jotain sääntöä tai logiikkaa esim. verotoimistossa, jankkaan virkailijan kanssa niin kauan kunnes selitys on väännetty eteeni origamiksi rautalangasta.

Olen myös kääntänyt eräitä pankkibyrokraatteja vastaan yhden tempauksen, jossa minulla yritettiin maksattaa verkkopankin käytöstä vuoden aikana kertynyt lasku könttäsummana, kun pankin mieleenkään ei ollut tullut huomauttaa tilin miinukselle menemisestä kuin vasta vuoden päästä kun lasku oli jo useamman kympin verran. En ollut saanut vuoteen ainuttakaan tiliotetta, enkä edes tiennyt että kyseinen tili on voimassa edelleen! Tämä oli jo naurettavaa ensinnäkin siksi, että kyseinen pankki kyllä huomautti tunnetusti heti ja jopa vielä muutaman päivän välein tulevilla uhkaavansävyisillä lappusilla jos käyttötili meni asiakkaan toiminnan takia sentinkin miinukselle. Toisekseen olin puhelimessa tehdyllä ilmoituksella lakkauttanut juurikin noin vuosi takaperin tuon kyseisen rinnakkaistilin, jonka käytöstä he koettivat veloittaa. Tietenkään minulla ei ollut siitä mustaa valkoisella kun asia oli hoidettu puhelimitse, mikä oli oma mokani. Kolmanneksi ja itseni pelastukseksi kuitenkin muistin, että enpä muuten ollut minäkään koskaan muistanut laittaa postiin allekirjoitettua sopimusta, jolla verkkotunnus aktivoitiin silloin kun vielä käytin tiliä. Se oli aktivoitu siitä huolimatta. Ja siitähän se porsaanreikä löytyikin. Ilmoitin tyynesti, että en ole koskaan mitään verkkotunnuksen aktivointiin valtuuttavaa paperia allekirjoittanut enkä siis myöskään maksa mitään keksittyjä laskuja. Enkä maksanut. Pankki joutui tässä asiassa perääntymään, ja se oli minulle viiden tähden heitto byrokratiapainissa.

Ehkä jos byrokratiakäytäntöihin ei koskaan tule muutosta ja sitten kun joskus vuonna 2056 olen vanha ja dementoitunut kääpä, minut löydetään nälkään kuolleena ja muumioituneena asunnostani, joka on hautautunut paperiin, ts. postiluukusta tulvineisiin lukemattomiin byrokratialappusiin. Niissä kansaneläkelaitos vaatii minua tekemään seikkaperäisen kirjallisen ja kaksikymmentä vuotta sitten kuolleen työnantajan allekirjoituksella varustetun selvityksen vuonna 1986 tekemästäni naapurin lasten kaksi tuntia kestäneestä hoitokeikasta, josta sain kaksikymmentä markkaa. He kun eivät tämän asiakirjan puuttuessa mapistaan voi maksaa minulle asiaan kuuluvaa yhden sentin korotusta eläkkeeseeni ja eläkkeenmaksu on siksi katkaistu.

Punkit tulevat!

Nyt on kuulema tulossa erittäin runsas punkkikesä. Vapiskaa, korkkiruuvikärsät tulevat, kolkkaavat ja raahaavat teidät jalasta pesäkoloihinsa!

Huumori sikseen, tämä ei itse asiassa ole naurun asia. En vaan ole aiemmin kiinnittänyt näihin rumiin verta imeviin pöpödöndereihin ihmeemmin huomiota. Ihmettelin vain, kun aikanaan etelärannikolle muuttaessani joku ihminen kauhisteli, että varo nyt hyvä ihminen niitä punkkeja sitten. Ei ollut tarvinnut ennenkään varoa. Itseäni on nimittäin punkki purrut vain kerran polvitaipeeseen koko elämäni aikana, vaikka olen resunnut koko lapsuuteni metsissä, ryteiköissä, nurmilla ja heinäpelloilla.

Viime kesän jälkeen en tosin ole voinut ajatella punkkien olevan vain harvinainen ja ällöttävä, joskin yhdentekevä riesa. Yksi ötökkä oli nimittäin haukannut kiinni ystäväni persukseen, kun samoilimme saariston metsissä. Toisen havaitsimme vipeltävän teltassamme leiriytyessämme kesken rengasreitin Mossalassa. Tapaukset herättivät hienoista kauhistusta, sillä juuri saaristolaispunkit ovat useimmiten taudinkantajia. Djävla fästingarna!

Seuraavaksi matkallamme Itävallassa saimme tuta näiden pikku perkeleitten invaasion. Kuudesta ryhmäläisestämme kolme sai ikioman punkin ja yksi vielä riemukseen tuplana. Ruuvikärsät olivat porautuneet verenhimoisina yhden nivuseen, toisen käsivarteen ja kolmannen selkään. Oli yököttävää napsia niitä irti niin että rutina kävi, enkä ikinä tule unohtamaan nivuspunkin irrotusta Studlhutten vessassa! Ihme kyllä, minuun puutiaiset eivät puuttuneet, vaikka kieriskelin ruohikolla selälläni pilviä katselemassa ja jopa havitsin yhden paikallisen Zeckenin vönkivän pahansuovan näköisenä läheisellä ruohonkorrella.

Kukaan ei onneksi saanut itseensä mitään pöpöä, mutta vuoristo-oppaiden ja Lienziläisen mukavan tohtorin kanssa juteltuamme saimme kuulla ettei sekään nyt ole täysin mahdotonta. Ensimmäisen punkin saaneen otsalla alkoikin helmeillä kauhunhiki, kun istuimme vastaanotolla hakemassa yhdelle pahasti yskäiselle ryhmäläisellemme antibioottia. Vastaanotto oli nimittäin vuorattu huomiota herättävillä huutomerkein koristelluilla punkkijulisteilla ja esitteitä oli pöydillä vinot pinot. Tohtori tosin rauhoitteli, että ei se aivokuume nyt NIIN yleistä ole.

Selvisi, että itävaltalaisista 90% on rokotettu puutiaisaivokuumetta eli Kumlingenin tautia vastaan, sillä sairauteen ei ole hoitoa sen kerran puhjettua. Ennen rokotuksia Itävallassa sairastui vuosittain noin tuhat ihmistä puutiaisaivokuumeeseen, nyttemmin määrä on laskenut alle 5o-100 tapaukseen. Suomessa tapauksia on jotain muutamia kymmeniä vuosittain, saaristossa pääsääntöisesti.

Borrelioosi lienee tunnetumpi suomalaisille ja eräs sukulaiseni on jopa onnistunut sairastumaan siihen pureman jälkeen. Borrelioosiin puree kuitenkin jälkikäteen antibiootti, joskin siitä voi tulla ikäviä jälkitiloja. Puutiaisaivokuumeeseen sen sijaan ei puhkeamisen jälkeen ole lääkettä ja se voi tappaa tai lyhentää ihmisen elinikää parilla kymmenellä vuodella. Kaiken kaikkiaan se on todella ilkeä sairaus, joten jos on vähänkin tietoa punkkialueelle joutumisesta, kannattaa rokotuttaa itsensä.

Ensi viikolla on siis edessä punkkirokotuksen ottaminen ja kolmen viikon päästä tehoste. Kirpaisee mukavasti kukkarossa. Olisi pitänyt edistyä punkkibussiin, jossa olisi selvinnyt parilla kympillä, mutta totta kai sen sitten unohti silloin kun se kävi täällä kääntymässä.

Kissoille joutuu myös hankkimaan punkkisuojauksen, sillä he pääsevät maalle lomailemaan. Verkossa kehutaan Frontline -nimistä ainetta, jonka voi laittaa ampullista kissan turkkiin ja jopnka suoja kestää kerrallaan noin kuukauden.