DSPS

Kello on 5.30 aamulla enkä saa unta. Voi yllätys, enpäs olisikaan taas millään uskonut että vinksahtanut unirytmini tulee takaisin heti kun asetumme taas arkipäivään (syvää ironiaa).

Vaan viimeinkin löysin myös kiintoisan selityksen siihen, miksi minua ei nukuta silloin kuin pitäisi. Minullahan on hittovie syndrooma, jolla on hieno nimikin. Aina olen tästä samasta "kärsinyt" eikä se säännöllisemmistä elämäntavoista lässyttämällä tästä miksikään parane. Mulla on DSPS. Ihan satavarmasti. Olen semmoinen nyctophiili ja Night Owl, nääs.

DSPS, Delayed sleep-phase syndrome on krooninen unen ajoituksen häiriö. Siitä kärsivillä ihmisillä on nyt, aina ja iankaikkisesti vaikeuksia mennä järjelliseen aikaan nukkumaan. Luonnollisesti siksi myös ankaria vaikeuksia herätä aamulla, niin kuin normaalit ihmiset tekevät.

Syndroomaan on toki olemassa lääkehoitoa, mutta se ei parane koskaan. Ei parane koskaan. Alleviivattuna. En ole jostain syystä yhtään yllättynyt.

Olen aina tiennyt, että sisäisessä kellossani on joku vakavasti otettava "häiriö" vaikka olen saanut kuunnella kohta 33 vuotta vittuilua siitä, että se unirytmi on vain itsestä kiinni. Ei ihminen sentään pienestä lapsesta pitäen jaksa tehdä sinnikkäästi kiusaa itselleen hangoittelemalla vuodesta toiseen normaalia elämänrytmiä vastaan. Tämmöinen vaan olen aina ollut ja tulen olemaankin. Siis häiriöhän minulla on vain siitä näkökulmasta, mitä pidetään yhteiskunnassamme normaalina. Itse olen sitä mieltä, että minussa ei ole tässä suhteessa mitään vikaa, vaan enemmistön joustamattomassa aikakäsityksessä. Tosin on aikoja, jolloin minua huvittaisi ihan oikeasti käydä nukkumaan ennen aamua. Pyöri siinä nyt sitten määrätön aika sängyssä hereillä ja kuole pitkästymiseen.

Syndrooman kuvaukseen sopien, meikäläisen varsinaisessa nukkumisessa ei ole mitään ongelmaa, vaan siinä että normaaliunirytmini nukahtamisajankohta sijoittuu aina pitkälle aamuyöhön. Silloin kun tunnen aitoa väsymystä, nukahdan sormia napsauttamalla. Jos saan nukkua, nukun tyytyväisenä 8-9 tuntia, herään pirteänä ja voin ihan hyvin.

Normaalissa työelämässä taipumuksestani on tietenkin haittaa. Pakotettu unirytmi syö minua monin verroin mikä näkyy kasautuvana väsymyksenä, tumpelointina ja sekavuutena. Kärsin siis koko ajan eräänlaisesta jet lagista. Monena yönä työviikosta pyörin sängyssä tuskaisena normaaliin nukahtamisajankohtaani asti, vaikka olisin kitannut viimeksi kahvia kaksitoista tuntia sitten. Seuraava päivä menee zombiena hortoillessa.

Mut heh. Onpahan tälle taipumukselle ainakin nimi, eikä vain äidin tiivistämä valitusvirsi "onko sinun aina pakko ähmällä valvoa, tuo on ihan sairasta jo, nyt ne valot pois ja heti."


Kello on kuusi ja linnut heräilevät, jokohan minuakin alkaisi nukuttaa.

Tekstin kuva on Kim Richardsonin maalaus Night Owl.

Demolition Derby

Minut tuntevat ihmiset vakuuttunevat siitä, että olen mennyt järjiltäni, viimeistään kuultuaan seuraavan tunnustuksen:

Olin viime perjantaina katsomassa Trumansburgissa Figure 8 Racingia ja Demolition Derbyä, eli autolla suoritettuja kilpa-ajoja, joissa pelti ruttaantuu, kura roiskuu ja puskurinpalat lentelevät. Olinpa uudelleen vielä sunnuntainakin, vaikka silloin minut houkutteli paikalle ensisijaisesti tilaisuus paijata laittoman suloisia pieniä ja isompiakin kilipukkeja.

Jänismiehen työkaveri ehdotti Trumansburg Fair nimiseen maalaisfestivaaliin osallistumista. Kyseisten pippaloiden illan kohokohtana oli "Midnight Maddness" eli romuralli, joissa testosteronia tihkuvat nuoret kollit pääsevät päristämään sielunsa kyllyydestä autoilla, joiden ei ole tarkoituskaan selvitä kisasta yhtenä kappaleena. Sattaa olla, että kisaan osallistui muutama naispuolinenkin, koska tuomari kuulutti, että tänä iltana selviää joko kisan "King or Queen", mutta ei heitä kypärien sisältä juuri erottanut. Sunnuntaina tosin joku nainen kävi pokkaamassa Demolition Derbyn osakilpailun pokaalin, pitkät hiuksensa vapaaksi kypärästään leiskauttaen.

Kasikilpailun ideana on ajaa kasinmuotoista lenkkiä ympäri ja ruhjoa enemmän tai vähemmän tahallisesti kanssakilpailijoiden auto ajokelvottomaksi. Demolition derbyssä taas peruutetaan päin toisia autoja, tavoitteena pelkästään niiden hajottaminen ja oman liikkeessä pitäminen.

Hyvä tekosyy sille miksi menin moista hulluuden huipennusta katsomaan, oli vaikkapa lehden mainos, jossa sanottiin tämän tapahtuman olevan mitä mainiointa terapiaa niille, joita on aina korvennut muiden ihmisten autopakkomielteet ja sairaalloinen autokeskeisyys. Tosin vielä parempi tekosyy oli se, että kaikkea pitää koittaa, paitsi kahvitonta aamua, jotta ainakin tietää mistä puhuu tai kirjoittaa. Jänismiehen työkaveri totesi virne suupielessään aitioon jonottaessamme, että tämä on sitten sitä aidointa amerikkalaista kulttuuria.

Kulttuuri sanan paikalle voinemme laittaa toki jonkin muunkin sanan. Helvetti saataisi olla ehkä yksi sopiva synonyymi tai harmageddon. Tunnelmaa on vaikeaa kuvata sanoin, eikä se välity edes ottamillani videopätkillä kovin hyvin, mutta meno oli kyllä tosi absurdia. Ja katsojat todella täpinöissään.

Ajokit olivat siis lailliset tieajonsa kauan sitten ajaneita, romuttamokelpoisia tuusia, joita kuskit olivat tuunailleet ja väritelleet mielensä mukaan. Autoista oli poistettu ikkunalasit ja kaikki turha sisätilatavara. Siis käänteinen pimp-my-ride. Ainakin yhdessä autossa näin kuljettajan oven kohdalle niitatun kiskonpätkän, mikä ei liene ollut lainkaan huono idea siinä vaiheessa kun kanssakilpailija töräyttää kylkeen. Autojen tehoa oli rajoitettu niin, että niiden vaihteista toimi vain ykkönen-kakkonen ja bensatankissa oli räjähdysvaaran takia löpöä vain noin viideksitoista minuutiksi. Kyllä niillä silti sai aika pelottavan möyryämisen aikaiseksi.

Oli autoja toki somistettukin hiukan. Joillakin roikkui ikkunanpielessä nalle maskottina, toisella ankka. Joissain autoissa oli oikein söpöjä maalauksia, kavereiden ja tyttöystävien nimiä sekä tervehdyksiä. Mainostipa yksi auto paikallista hammaslääkäriäkin iso hammas katollaan, mutta sille kävi aika köpelösti loppupeleissä, kun se syttyi palamaan.

Lähdön jälkeen autojen moottorit ulvoivat korvia särkevästi ja pian pelti rouskui. Autojen palasia (onneksi aika pieniä) lenteli yleisöön asti ja itsekin sain jonkun tunnistamattoman lentävän läystäkkeen osuman hiuksiini. Kentän soransekainen kurapaska lensi sutivien renkaiden alta kaaressa niin, että yleisössä yksi jos toinenkin sai päällensä ruskean nonparellikuorrutuksen. Suoja-aidat notkuivat ja autot rypistyivät kuin karamellipaperit törmäyksissä, menivätpä muutamat autot osittain päällekkäinkin. Ja autot jatkoivat toistensa nuijimista niin kauan kunnes vain pari liikkui.

Seurasin mielenkiinnolla höyryävistä, rusinoiksi rutistuneista ja mudan kuorruttamista autoistaan kömpivien kuskien kasvonilmeitä, yrittäen tulkita millaisen tunnekuohun moisella rusikoinnilla saa aikaiseksi. Toiset näyttivät tyytyväisiltä, toisia taas vitutti enemmän kuin kuuluisaa pikkuoravaa. Sen uskon, että adrenaliinia ainakin erittyy runsaasti ja tunnelmaa sopivasti korostavan helvetillisen ukkosmyrskyn ei ainakaan voinut syyttää vähentäneen perjantai illan jännityksen määrää.

Loukkaantumisiltakaan ei vältytty. Joku mies sai päin ajavasta autosta mojovan tällin autonsa kylkeen ja ilmeisesti rikkoi jotain käsivarrestaan. Hän hoipparoi ulos autostaan sekavan oloisena, olkapäätään roikottaen ja horjahti koppia ottavien palomiesten syliin sekä vietiin pois paareilla.

Sunnuntaina nähtiin kisojen näyttävin "erikoistehoste" kun erään auton tankista valuva bensa syttyi tuleen ja roihautti puoli autoa korkeisiin liekkeihin. Kuski kiipesi autostaan ulos pirun liukkaasti ja sitten vahdissa olevat palomiehet ryntäsivät vaahtosammutimineen hätiin. Liekit kävivät sen verran korkealla, että niiden lämpö tuntui kymmenien metrien päähän. Yleisö päästi yhdessä oikein klassisen OOOOOH -aallon. Se oli siis todella hullua. Varmaan hulluimpia juttuja mitä olen koskaan ollut katsomassa. Itsesuojeluvaistoni koputti minua hyvin kiihkeästi olkapäälle kysyäkseen, että olisiko syytä mennä hyvin paljon kauemmaksi, mutta sisäinen valokuvaajani patisti minua menemään lähemmäs paremman tilannekuvan toivossa. Ei minulla tosin mitään hätää ollut verrattuna esim. niihin, jotka olivat palosta muutaman hassun metrin päässä. Eivätkä edes lähteneet karkuun, kun roihua oli niin siistiä tuijottaa likeltä.

Kun perjantain 8- racingin voittaja julistettiin, salama iski hetkeksi aikaa koko paikan valot pimeäksi. Siinä oli kyllä ajoituksessa "nice touch", niin kuin Jänismies lohkesi lausumaan.

Perjantain Demolition Derby oli sitten kirjaimellisesti yhtä helvettiä. En muista seuranneeni koko ryttäyskisaa juuri lainkaan, sillä taivaankannen järjestämä ilotulitus vei kaiken huomioni. Tivolikokoisen maailmanpyörän takana taivaalla piirtyvä paksu salama oli aika komea näky ja mietin, että se taisi iskeä jo aika lähelle kun kerta pystyin ällistelemään sen paksuutta ja yksityiskohtia. Hurja ukkonen antoi tapahtumalle todella pelottavan tunnelman, jollaisen voin kuvitella olevan sodassa ja pommitusten keskellä.

On jännää katsoa, kun tuuli tarttuu pimeässä valoa vasten terävänä näkyvään sateeseen ja kääntää sen putoamissuunnan vaakasuoraksi. Se näyttää vähän samalta, kuin elokuvissa räjähdyksen pirstoman lasin sataminen. Tuollaisen kylmän vesisuihkun saaminen naamaan sokaisee ja saa vain vielä hetki sitten helteessä hikoilleen kropan nopeasti hytisyttävän kylmyyden valtaan.

Ennen muinoin rakastin ukonilmoja. Minusta oli ihanaa katsella niitä kotona ikkunasta ja tuntea kuinka jyrinä tärisytti ikkunalaseja. Mont Blancin ukkosmyrskyn jälkeen olen suhtautunut kyseiseen luonnonvoimaan paljon kunnioittavammin ja olen kehittänyt myös fobian jonka sisältö kuuluu "en todellakaan tahdo kuolla salamaniskuun." Näyttäisi vain olevan semmoinen jänski juttu, että kammostani huolimatta päädyn suojattomana keskelle ukkosmyrskyjä enkä ainakaan actionin kuumimmalla hetkellä ole sitä mieltä, että se on aivan huikean siistiä.

Oli niin lohduttavaa ja turvallista istua katsomossa fyysikkojen seurassa. He pohdiskelivat hetken, että mahtaako katsomon rakenne täyttää Faradayn häkin kriteerit ja tulivat siihen tulokseen, että turvassa ollaan. Ei-luonnontieteilijänä en sitten tiedä, minkä verran osinkoja metallirakenteissa kiinni olevilla metallipenkeillä istuvat katsojat saisivat persuksiinsa mahdollisesta salaman täysosumasta.

Amerikkalainen yleisö asennoitui luonnonvoimien huolestuttavaan riehuntaan mielenkiintoisesti. Ukkosen tuloon suhtauduttiin aivan tyynesti, salamojen rajukaan paukkuminen lähellä ei kirvoittanut kuin muutaman oh-huudahduksen ja vitsikkään kommentin kisojen kuuluttajalta. Minä sen sijaan kiroilin kuin merirosvo, joka kerta kun jysähti lähellä. Sitten kun ukkonen oli aivan päällä ja myrskytuuli heitti vettä jengin päälle oikein tosissaan, laukesi kunnon paniikki ja joukkopako. Vain hieman ennen, kuin katsomossa olo kävi todella sietämättömäksi, edessämme istuva ja kisoja (mutta ei rajuilmaa) rystyset valkeina jännännyt vanha mummeli kääntyi taaksepäin ja totesi, että "I don´t like this". Muahhah, really? Me neither!

Seurasin myös katsomossa partioivan poliisin kasvonilmeitä, tulkitakseni millä hetkellä hän on sitä mieltä, että nyt ollaan todella hengenvaarassa. Tyypin leukapielet alkoivat jossain vaiheessa olla erittäin kireällä ja hän antoi tiukkoja ohjeita jo ukkoseenkin hieman huolestunutta huomiota kiinnittävälle ja pieninä ryntäyksinä pakenevalle yleisölle. Minunkin mielestäni kasassa alkoivat hyvinkin olla mahdollisen onnettomuuden ainekset, mutta kaipa jenkit luottavat niin paljon jumalansa suojelukseen, että salaman isku ei huoleta tai jos se osuu, niin sen on sitten vissiin ansainnutkin. Sanotaan nyt näin, että suomalainen katsomo olisi tyhjennetty todennäköisesti hittusen verran aiemmin porukasta kuin täkäläinen.

Nousimme katsomon tyhjentyessä aina ylemmille, tyhjentyville portaille säästyäksemme taivaasta saaveilla heitetyistä, volyymiaan lisäävistä vesiroiskeista, kunnes torvi toitotti Demolition Derbyn päättyneeksi. Samalla myös tuuli ja veden tulon määrä riistäytyi tyystin kaatosateen puolelle. Salamat paukkuivat ja ukkosen jyry näytti festivaalihälinälle kaapin paikan.

Kisan loppua seurasi kaoottinen juoksu mutavelliintyneen kentän halki autoille. Jalat upposivat nilkkoja myöten velliin, mutta sitä ei viitsinyt jäädä murehtimaan, kun aukealla juoksu salamojen leiskuessa ympärillä ei liene niitä maailman terveellisimpiä urheilulajeja. Autoon sisälle pääseminen tuntui tajuttoman hyvältä, kun oli taas käynyt mielessä muutama epämiellyttävä hengenlähtö lähellä visio.

Mutaa oli juhlakentällä niin paljon, että autot kyntivät ja sutivat siinä ennen kuin pääsivät liikkeelle. Mekin jouduimme työntämään ja yksi meistä liukastui mutalammikkoon suoraan turvalleen. No, siinä vaiheessa pieni lisäkuraantuminen ei enää tuntunut missään. Kotimatka meni pimeyttä vasten piirtyvää ankaraa valonäytelmää seuraillessa, auton lämmittimestä nauttiessa ja melkoista adrenaliinikuohua sulatellessa.

Noloo

Kännissäoletääliö -kampanjassa on muutama muukin kritiikin arvoinen seikka, kuin se että puolitajuttomana makaavaa naista pannaan ilman tämän selkokielistä suostumusta ja sitten vielä syyllistetään tapahtumasta pelkästään häntä itseään.

Ainakin se, miten siinä yleisesti suhtaudutaan känniseksiin.

Kampanjassa tuodaan kehiin vanha kunnon kaksinaismoraali ja alleviivataan sitä, että ainoastaan känniääliöiden yhteiseksi patjaksi päätyneellä naisella on syytä olla nolo, häpeissään ja loppuiäkseen saastunut.

Miksi perse paljaana makaavien miesten susikrapulaa ei sitten kuvata lainkaan. Eikö moista tunnetilaa ole miehillä muka olemassakaan, mitä? Eikö miehen muka ole ikävää herätä todellisuuteen ja huomata panneensa naista, joka oli puolitajuton ja niin jurrissa että oli pissinyt päällensä? Miksi pojat eivät istu sängyn laidalla haukkomassa henkeään ja kelaa, mitä kamalaa tuli tehtyä. Tuleeko katumus ja paha olo muka vasta sitten kun päädytään raiskausoikeudenkäyntiin?

Entäs miesten sukupuolihygienia? Eivätkös pippelitkin voi saada sukupuolitaudin pimpistä jos suditaan paljaalla ketä sattuu. Eivätkö miehet muka voi kärsiä tippurista ja sukupuolitaudin aiheuttamasta häpeästä yhtä lailla? Eikö miestä muka nolota ja kuvota yhtään se, jos hän herää aamulla vaikkapa harjanvarsi rectumissaan lattialta, eikä tiedä kuka sen on sinne työntänyt ja mitä muuta on tapahtunut. Eikö se muka vahingoita miehen psyykettä ja seksuaalisuutta?

Kyllä miehiltäkin katoaa sukupuolinen harkintakyky kännissä. Eikä miehen kontrollin menettäminen ole todellakaan yhtään sen ylevämpää kuin naisenkaan tapauksessa. Yhtä lailla sammunut mies voi olla puolustuskyvytön ja potentiaalinen häpäisemisen uhri. Miettikää vaikkapa vain hetki tarinaa rannalle sammuneesta hemmosta, jonka persvakoon oli pistetty suklaalevy sulamaan. Variaatioita tästä maustamisesta löytynee elävästä elämästä ja videollekin tallennettuna lukemattomia. Minkäköhän kokolattiamaton alle ne miesten häpäisytraumat mahdetaan oikein lakaista. Ja mitä seurauksia sillä on, että ne pistetään piiloon, eikä niistä puhuta huolestuneeseen sävyyn?

Sekoörveltävään kännipanoon sortuneella miehellä ei kampanjoijien mukaan näytä olevan syytä olla häpeissään tai huolissaan siitä, miten tuli alapäätään kännissä käytelleeksi. Miehen kullinpäätä ei vissiin naisen vähimmäisrangaistuksena esitelty tippurikaan juuri kihelmöi, eikä hänen tarvitse loppuikäänsä kantaa häpeää, leimautumista ja ahdistusta siitä, että tuli naineeksi jotain epämääräistä katuojasta poimimaansa ryyppyruusua.

Tosin kampanjan sällillä on runsaasti huolen aihetta jo siinä, että mies ehkä tappoi jonkun ajamalla kännissä tämän päälle ja hakkasi toisen henkihieveriin. Silti. Holtittomasta seksisikailusta ei rainan miehiä syyllistetty juurikaan, se oli katsottu aiheelliseksi vain naisen kohdalla.

Piti muuten tarkistaa useaan otteeseen, että ammeessa makaavan miehen alavatsan tienoilla ei tosiaankaan ollut yhtään yrjöhymiötä. Naisella oli sen sijaan kaksikin. Nainen ei sen sijaan käyttänyt kännitappelussaan juurikaan väkivaltaa, vaikka todellisessa elämässä tappeleva humalainen nainen voi saada pahaakin jälkeä aikaiseksi.

Ai niin ja vielä. Kampanjan etusivulla toki näytetään oksentavasta naisesta naamakuva, mutta miehestä vain kasvoton, kusen tahrima etumus. Pornofilmien pyhä kuvaussäännöstö näyttäisi olevan voimissaan tässäkin tapauksessa? Kampanjalla on kyllä näkyvät naisen kasvot, mutta ei miehen.

MOLEMPIEN SUKUPUOLTEN HARJOITTAMA kammottava känniördääminen on erittäin aiheellinen asia, mihin puuttua ja ravistella mahdollisimman kovalla kädellä. Pahimmillaan ryyppääminen ja sen seuraukset on juurikin noin etovaa, epätoivoista ja itsetuhoista, kuin mitä kampanjassa esitettään, pahempaakin. Ja vapaalla ihmisellä on todellakin vastuu omista teoistaan, vaikka ne olisi tehty kuinka humalassa. Sitä en tässä todellakaan kiistä.

Kannattaisiko kuitenkin teettää tai edes koekatsottaa näitä kampanjoitaan medialukutaitoisilla ihmisillä, ennen kuin rykäisee ne julkisuuteen noin räikeän sukupuolittuneella diskurssilla väritettyinä. Känniääliöys on känniääliöyttä sukupuoleen katsomatta.

Be bear aware

Kertoessamme, että olemme lähdössä Yellowstoneen, saimme useita varoituksia alueen runsaasta karhupopulaatiosta ja sikäläisten mesikämmenten hyökkäyksistä ihmisten kimppuun. Jopa vuokratessamme varusteita, sattumalta juuri Yellowstonen liepeiltä kotoisin oleva Cornell Outdoor Educationin työntekijä suositteli meille karhuja vastaan suunnitellun pippurisumuttimen hankkimista reissuun mukaan.

No mehän teimme työtä käskettyä. Ostimme kiskurihintaisen sumutteen ja otimme selvää Amerikan karhuihin liittyvästä yleistietoudesta. Luimme niin pelottelusivuja kuin neutraalimmassakin sävyssä pysytteleviä sivuja, oppiaksemme minkälaisten otusten kanssa saatamme joutua tekemisiin.

Koitimme painaa mieleemme mustakarhujen ja grizzlyjen erottamista helpottavat ulkonäköseikat, sekä luonne-erot, joilla on merkitystä mahdolliseen hyökkäykseen reagoinnissa. Jätimme muonavaroista suosiolla pois tonnikalat ja muut erityisen lemahtelevat tuotteet.

Opettelimme myös tunnistamaan muutaman karhunkielisen eleen, joista vastaan sattuvan eläimen mielialoja voi jonkin verran lukea. Esimerkiksi takajaloilleen nouseminen ei suinkaan ole karhuilla aggression merkki, vaan yritys nähdä ympäristö paremmin, haistaa ilmaa ja selvittää kenen kanssa ollaan tekemisissä. Päätään puolelta toiselle heilutteleva nalle hakee todennäköisesti ulospääsyä pelkäämästään kohtaamistilanteesta. Leuoillaan "poksahduksia" päästelevällä tai tannerta tömistävällä karhulla on sen sijaan hihat palaneet kainalokarvoja myöten ja odotettavissa voi olla aggressiivinen hyökkäys. Voimakkaasti tuhahteleva ja ihmistä väistävä karhu on kuulema kuin ihminen, joka pyyhkii hikeä otsaltaan ja puhisee "huh, huh, kylläpäs säikähdinkin."

Opimme, että mustakarhu on säikympi ja grizzlyt taas käytökseltään aggressiivisempia. Molemmat kuitenkin erityisen vaarallisia silloin, jos niillä on pennut mukana. Eli mustakarhun voi vielä säikäyttää huutamalla ja uhoamalla, mutta grizzlyille mölyäminen on haaste, joka saattaa johtaa isolla tassulla annettuun korvatillikkaan jos ei pahempaankin.

Karhun hyökkäykseen neuvottiin vastaamaan ensin hitaalla perääntymisellä sekä ryhmässä pysymisellä, että näytettäisiin isommalta. Hatun voi heittää hätätilanteessa karhulle nuuskittavaksi, mutta repusta ei saisi luopua vapaaehtoisesti. Mikäli karhu tulee suoraan päälle, sprayta kannattaa sumuttaa vasta vähän päälle kymmenen metrin etäisyydeltä karhun silmiä kohti, mikä vaatinee todella rautaisia hermoja. Jos mikään ei pysäytä hyökkäystä, kannattaa kieputtaa itsensä kilpikonna-asentoon maahan ja suojata käsillään päätä ja niskaa, kuollutta teeskennellen.

Vaikka pitäydyimme tiukasti faktoissa, että karhut hyökkäävät Yellowstonessa TODELLA harvoin ihmisten kimppuun (vuodessa miljoonia turisteja ja yksi hyökkäys, jos sitäkään), alitajunta askarteli itsekseen aiheen parissa sen verran, että ihokarvat olivat koko reissun alkuajan hieman pörhöllään. Ennen reissua ja sen aikana useaankin öiseen painajaiseen hiipi örisevä mesikämmen. Toisaalta tämä oli jo toinen kesäloma, jolle lähtöä tietynlainen vaaran tunne varjosti, joten kaipa siihen oli jo jonkin verran tottunut.

Ensimmäisten etappien aikana olimme tosi ortodokseja sen suhteen, että emme syöneet muruakaan autossa, ettei siihen vain tarttuisi hajuja jotka houkuttelisivat nallen murtautumaan sisään kun silmä välttäisi. Älykkäät karhut kuulema saattavat tehdä uskomattoman näppäriä automurtoja, mikäli haistavat auton sisällä olevan jotain hyvää.

Lopulta saavuimme Yellowstoneen johtavalle tielle, jonka varrella oli mukavasti adrenaliinia nostattavia kylttejä "You are in bearland. Be bear aware."

Ensimmäinen yömme Norrisin leirintäalueella oli varsin katkonainen. Tuuheassa ja ihanalta tuoksuvassa mäntymetsässä, Gibbon-joen varrella sijaitseva viihtyisä leiripaikka oli tapetoitu karhuvaroituksilla. Pöytäänkin oli pultattu monikohtainen ukaasi, että niitä ruokatarpeita ei sitten jätetä muuanne kuin karhuboksiin tai suljettuun kulkuneuvoon. Sama koski kaikkia tuoksuvia hygieniatuotteita hammastahnasta lähtien. Ruuanlaittoa suositeltiin harjoittamaan sadan metrin päässä teltasta, mutta osoitetun leirialueen ruokapöytä oli fiksusti vain kymmenen metrin päässä teltan liepeestä. Ruuanlaiton aikana käytetyillä vaatteilla nukkumista ei myöskään suositeltu, joten pidimme kiinni myös tästä hankalasta vaatteidenvaihtorituaalista. Olihan tuoreessa muistissamme tämän kesän lehdissä raportoitu tragedia Utahista: Mustakarhu vei nuoren pojan teltasta ja tappoi tämän päivällisekseen.

Öisin heräilimme jatkuvasti rapsahteluihin ja ääniin, jotka kantoivat kevyen unen yli. Ensimmäisenä aamuyönä tapitimme molemmat istuallamme ja kiihtyneinä teltan hämärässä noin neljän aikaan uhkan tunteeseen heränneinä ja yritimme ymmärtää, mistä lähteestä tasainen murinaa muistuttava ääni oikein kantautui. Hetken kuulosteltuamme tajusimme murinan rytmistä sen olevan naapurin kuorsausta. Jokaikisellä Yellowstonen leiripaikalla sen jälkeen, saimme vähintään yhden kuorsaavan yksilön naapuriksemme. Jossain vaiheessa kyllä teki mieli mennä ottamaan kuorsaajaa nenästä kiinni.

Ensimmäiset patikat olivat lievästi sanottuna hermostuttavia. Soittaa kilkutin ostamaani ja toisaalta kohtuullisen turhaksi turistikapineeksi tietämääni karhukelloa aina, kun kuljimme näkyvyydeltään huonoissa metsiköissä niin, että olimme tulla kuuroksi. Jörösuinen suomalainen kun ei jaksa koko ajan puhua pälpättääkään kovaan ääneen. Kiivetessämme Bunsen Peakille Mammoth Hot Springsien liepeillä, olimme kohtuullisen sätkyssä mielentilassa useiden polulla olleiden tuoreiden, selvästi eläimenkarvaa sisältävien kakkakikkareiden ja puiden kyljissä olleiden raapimajälkien näkemisen jälkeen. Yhtään nallea emme kuitenkaan siellä nähneet, emme sen puoleen yhtään ihmistäkään.

Vasta kiivettyämme kuuluisan karhualueen liepeillä olevalle Mt. Washburnille, näimme paluumatkalla jo autotielle päästyämme mustakarhun. Kyseinen nalle laidunsi ruokaa etsimässä erään niityn rinteillä ja oli sen verran kaukana (useampi sata metriä), että paikalle sattuneet ihmiset saattoivat turvallisesti tarkkailla sitä ja ottaa siitä kuvia. Karhu antoi näytöksen nopeudestaan ottamalla muutaman uhitteluspurtin, joka sai ihmiset liikehtimään levottomasti autojaan kohti. Muuten se ei kiinnittänyt töllistelijöihin juurikaan huomiota.

Toinen karhukohtaaminen sattui Grad Tetonilla. Cascade Canyonin patikkareitin alussa vastaamme tuli ryhmä aikuisten kiiruusti alaspäin paimentamia lapsia, joista yksi alkoi vaahdota minulle että tuolla polulla on muuten karhu. Kysyin häneltä, että vitsaileeko hän, mutta hän vakuutti puhuvansa totta. Reissun katkeaminen alkutekijöihinsä harmitti sen verran, että päätimme sentään kurkistaa mutkan taakse ja siellä olikin oikea show käynnissä. Pieni ja laiha, hivenen hätääntyneen oloinen karhunpoika kiipeili pitkin kalliota hälisevien japanilaisten turistien peesaamana. Ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin syvää halveksuntaa japanilaisten itsekästä kuvafanatismia kohtaan, kun he eivät millään päästäneet poispääsyä epätoivoisesti etsivää karhuparkaa pakenemaan rauhassa, vaan jatkoivat sitkeästi sen jäljittämistä vaikka hyvin tiesivät tekevänsä väärin. Itse en halunnut moiseen alentua, vaan väistin ja otin kuvani suosiolla kunnioittavan välimatkan päästä zoomilla.

Äitikarhusta ei ollut havaintoa, mikä laittoi meidät pohtimaan tilanteen potentiaalista vaarallisuutta. Kun hetkeen ei tapahtunut mitään, jatkoimme matkaamme, enää poikasta tai muitakaan karhuja näkemättä. Saimme kuulla muilta retkeilijöiltä, että alueella oli ammuttu vähän aikaa sitten ihmisille uhkaksi käynyt emokarhu ja poikanen saattoi olla tämän jälkeläinen. Pikkunallella ei nahkan läpi paistavien kylkiluiden perusteella tainnut olla paljoakaan mahdollisuuksia selviytyä yksinään tulevasta talvesta. Sääliksi kävi.

Kolmas karhukohtaaminen sattui Amphitheater-lakelle johtavan patikkareitin paluumatkalla. Tällä kertaa kyseessä oli jo vähän edellistä kookkaampi nuori mustakarhun poikanen, joka jyrsi polun vierellä kävyistä siemeniä niin että rouske kävi. Tämä itsetietoinen karhunuorukainen oli meistä enää vain noin kymmenen-viidentoista metrin päässä ja otin siitä ohi kulkiessani zoomilla valokuvan, jossa näkyy hyvin jopa sen pitkät silmäripset. Tätäkään otusta eivät paikalle kerääntyneet ihmiset juuri häirinneet, mikä lienee sen tulevaisuuden kannalta kohtalokasta.

Tiedustelin muilta paikalla olijoilta, pitäisikö kesyhköstä karhusta ilmoittaa rangereille ja pitäisikö sitä kenties pelotella ihmisen läsnäoloon totuttamisen sijasta, mutta tyypit olivat sitä mieltä että alueen karhut ovat joka tapauksessa tottuneita turisteihin, eikä sille voi mitään. On vain niin, että karhu joka tottuu ihmiseen on paikallisen sanonnan mukaan kuollut karhu. Viimeistään siinä vaiheessa, kun se käy ryöstämässä jonkun patikoijan selkärepun. Jatkoimme Jänismiehen kanssa matkaamme sekavissa tunnelmissa. Toisaalta kauniin villieläimen näkeminen oli sykähdyttävää, mutta toisaalta sen pelottomuus taas ahdistavaa, kun tiesi mitkä seuraukset sillä saattaa myöhemmin olla.

Yellowstonessa kuolee kuulema ihmisen huolimattomuuden ja piittaamattomuuden takia lukuisia karhuja vuosittain. Osa jää liian lujaa ajavien autojen alle ja osa joudutaan lopettamaan, kun ruokatarpeitaan karhujen ulottuville jättäneet ihmiset ovat opettaneet nopeasti ehdollistuvan karhun mieltymään ihmisravintoon. Mekin näimme kaksi idioottitapausta, joissa retkeilijät jättivät eväänsä yöksi pöydälle, johon oli pultattu kielto jättää mitään ruokatarpeita valvomatta ulkosalle. Saimme suurta henkistä tyydytystä seuratessamme, kuinka yöllä partioiva ranger saapui kyseisten henkilöiden teltalle, pisti autonvalot osoittamaan telttaan, ravisteli piittaamattomat pölvästit hereille, piti kunnon läksytyksen ja toivon mukaan räpsäisi myös sakot. Olisi saanut myös antaa vähän ratsupiiskasta.

Oma karhukauhumme hälveni matkan aikana, vaikkemme pelottavampia grizzlyjä kohdanneetkaan. Tilalle tuli sääli ja huono omatunto siitä, että näidenkin vähien karhujen määrä vähenee edelleen, koska ihmiset (me muiden muassa) tunkeutuvat itsekkäästi niiden alueelle. Tilanne on kuitenkin hivenen parempi, kuin kolmisenkymmentä vuotta sitten, jolloin Yellowstonen karhut olivat tyystin ihmisruuan kerjäläisiä ja ihmiset syöttivät niitä autojensa ikkunoista. Tästä seuranneet lukuisat karhuhyökkäykset (ja karhujen lopettamiset) pakottivat puiston muuttamaan radikaalisti politiikkaansa ja tekemään karhuille sekä turisteille tarpeellisen kurinpalautuksen. Nykyisin karhuja EI ruokita. EI sitten yhtään. Tätä linjaa on noudatettava tiukasti, mikäli joku vielä tulevaisuudessakin toivoo, että Yellowstonessa tallustaa eläviä mesikämmeniä.

Kellon kilkutukseen täydellisen kyllästyneenä lanseerasin muuten patikoidessamme hienon karhulaulun, jota Jänismiehen kärsivistä (myötähäpeävistä?) ilmeistä huolimatta kajauttelin ilmoille ääntäni säästelemättä. Toivottavasti myös karhujen mielestä kauhealla ja kauas takamaille karkoittavalla nuotilla:

Koo-aa-är-hoo-uu, karhu kultasein
sen sanoin nyt ja selväks tein
Me mennään Grand Tetoniin
ja karhut lähtee lipettiin
Sä olet hurjistunut niin,
en tiedä kuinka sanoisin sen paremmin...

Badlands - Mako Sica

Lomamme ensimmäisinä päivinä ajoimme tuulisen Erie-järven rantaa pitkin, leiriydyimme puolikuuron hassun vanhan papan leirintäalueella, jumitimme pilvenpiirtäjäkaupunki Chicagon liruvauhtia matelevissa perjantairuuhkissa, kävimme pikaiseen kääntymässä afroamerikkalaisen enemmistön kansoittamassa kaupungissa nimeltä Gary, jossa saimme muutamia vinoja katseita, ylitimme suuren Mississipin ja suuntasimme lopulta suurille tasangoille, joilla ei näyttänyt olevan lainkaan loppua.

Pysähtyessämme eräällä tienpätkällä levähdyspaikalle, paahtavan kuuma ja kuiva tuuli teki selväksi että täällä ei ole mukavaa tai helppoa asua millään tavoin. Silti monet asuvat ja ilmeisesti pärjäävätkin, repimällä elantonsa kuivan ruohon peittämästä takkuisesta maasta lämpötiloissa, jotka vastaavat lämpiämässä olevaa kuivaa saunaa.

Kälyisellä preeriahuoltoasemalla vieressäni jonotti valtavan kokoinen nuori cowboy, asiaan kuuluvan flanellipaitaan sekä farkkuihin sonnustautuneena ja valkoinen cowboyhattu päässään. Oikea kolossi. En voinut olla tuijottamatta huuli pyöreänä ja tekemättä kansatieteellisiä havaintoja. Mies oli siis todella pitkä ja roteva, muttei mistään kohti lihava. Hartiat olivat ladonovimaisella tavalla leveät ja kädet sen näköiset, että niillä sopisi kokeilla painia härän kanssa. Hän oli kasvoiltaan kivestä lohkotulla tavalla komea ja todella päivettynyt. Hetkeksi minut valtasi illuusio kuulumisesta johonkin aivan toiseen rotuun, vähän samalla tavoin kuin chihuahuasta täytyy tuntua mastiffin rinnalla. Jänismieskin näytti tavallista ohuemmalta olkipilliltä miehen vierellä, eikä tämä ole mikään vähättelevä loukkaus. Cowboy oli pelottavan iso, mutta hyväntuulisen ja reippaan näköinen. Brokeback Mountainin henkeen, mutta vain hyvin paljon näyttelijöitä isompi. Piti vähän niskaansa kumarassa, mistä saattoi arvailla hänen lyöneen muutaman kerran päänsä pienempien ihmisten mittapuihin.

Käy oikein kylmät väreet niskassa, kun muistan että olimme vähällä ajaa onnemme ja erään matkan kohokohdan ohi, kiiruhtaessamme Yellowstoneen. Arvelimme matkaa ahneesti taittaessamme, että jätämme meille suositellun Badlands-nimisen paikan väliin, kun en ollut muistanut tarkistaa sen kiinnostavuutta internetistä. Arvelin paikan olevan jotain asuinkelvotonta risukkoa ja heinäntuppaita, joiden lomassa vaanii häjyjä kalkkarokäärmeitä. Olin jotakuinkin oikeassa, mutta en tajunnut miten kaikessa karuudessaan huikaisevasta paikasta oli kyse.

Onneksi pimenevä ilta ja ajamiseen kyllääntyminen laittoi meidät kääntymään spontaanisti juuri siinä kohdassa, jossa oli kyltti sekä Badlandseille, että leirintäalueelle. Niinpä ajoimme sisään kansallispuiston portista, joka johti meidät kummalliseen, preerian ja huokoisen betonimaisesta sedimentistä sekä vulkaanisesta tuhkasta muotoutuneiden minivuorien ihmemaahan. Viimeistään porttien jälkeen leuka tippui rinnuksille ja aloin messuta innosta nyrjähtämäisilläni, miten mahtava tuuri meillä oli käynyt kun päädyimme sinne vahingossa. Pistimme teltan pystyyn Cedar Passin leirintäalueelle ja lähdimme ottamaan valokuvia illan hämystä sekä auringonlaskusta.

Badlands on ulkonäöltään kuin vieraan, elinolosuhteiltaan vihamielisen planeetan kamaraa. Useammallakin kielellä (lakota, espanja, ranska, englanti) se on nimetty maaksi, jota on ikävä ylittää.

Sen harjanteet ja rotkot ovat kalpean harmaata saviainesta, mutta niissä on paikka paikoin kauhtuneen teeruusunpunaisia, tummia, vaaleita tai kellertäviä vyörenkaita, jotka tuovat mieleen saturnuksen värityksen. Avaruuselokuvaa Starship Troopers on muuten filmattu juuri täällä. Seutu on myös tunnettua rikkaista fossiililöydöksistään ja onpa täältä löydetty kuuluisa rumilus, tyrannosaurus rex:kin

Aiemmin seutua ovat asuttaneet intiaanit, mutta maahantunkeutujat veivät heidän alueensa. Hanttiin laittajat murhattiin armottomasti ja jäljelle jääneet ahdettiin reservaatteihin. Badlandseilla oleva Wounded Kneen verilöyly oli muuten viimeinen iso yhteenotto intiaanien ja USA:n armeijan välillä. Alueelle muodostettua Pine Ridge Indian Reservationia verrataan elintasoltaan kehitysmaihin ja se on koko USA:n köyhintä aluetta. Badlandsien yli silmäillessäni minua vituttikin taas kerran todella ankarasti se röyhkeys, ahneus ja ylimielisyys, jolla valkonaamat tuhosivat täältä kulttuurin, joka eli luonnon kanssa sopusoinnussa ja antoivat vaihdossa tilalle köyhyyden, kurjuuden, alkoholismin ja sairautensa. Emme menneet reservaattiin tirkistelemään, vaikka turisteille olisi moinen tilaisuus ollutkin.

Teimme kahden päivän aikana pieniä puikahduksia noiden outojen maanmuotojen lomaan. Reissut oli pidettävä lyhyinä, sillä ainakin päiväsaikaan varjottomassa helteessä tarpominen sai mukana olleesta juotavasta huolimatta kropan moottorin keittämään vajaassa tunnissa. Aikaisin aamulla ja myöhään illalla kävely oli sen sijaan miellyttävää, kun maa hohkasi vielä lämpöä, mutta porotus oli poissa. Kävelyillä sai psyykattua itsensä helposti "olen täysin asumattomalla planeetalla" mielentilaan. Eläimetkin pysyivät viisaasti koloissaan tasaiselle preerialle yhdyskuntiaan kaivaneita preeriakoiria ja verkkaisesti laiduntavia puhveleita lukuun ottamatta. Istuskelimme pitkän tovin preeriakoirien kaupungin liepeillä ja sain mainioita kuvia näistä vilkkaista pikku olennoista. Sain myös erittäin kivuliaan pureman joltain ötökältä, joka kiipesi huomaamattani kainalooni siinä preeriakoirista lumoutuneena istuskellessani. Säikähdin ankarasti, että nyt minua puri joku myrkkyhämähäkki, sillä kipu oli kova ja iholla kaksi puremareikää, mutta todennäköisemmin purija oli sittenkin joku äkäinen muurahainen. Polttava kipu hellitti onneksi noin puolen tunnin kuluttua.

Ajoimme autolla koko Badlandsien ympäri ja kävimme katselemassa mielenkiintoisimmat paikat reitiltä. Maan karu kauneus teki meikäläiseen syvän vaikutuksen ja toivon, että vielä joskus palaan sinne hieman viileämpään vuodenaikaan pidemmille patikkaretkille.

Kävimme punnitsemassa hetken aikaa myös mahdollisuutta yöpyä mahdollisimman primitiivisessä leiripaikassa, Sage Creekillä. Kun saavuimme paikkaan, siellä ei ollut yhtään ihmistä, mutta helvetillinen määrä heinäsirkkoja ja lähellä lauma laiduntavia puhveleita. Heinäsirkkoja hyppi kuin isoja kirppuja, laumoittain jokaisen astutun askeleen tieltä. Napse vain kävi pohkeisiin, kun jotkut vetivät loikkansa täysillä päin kävelijää. Auki jäänyttä vessaa asuttava musta susihämähäkki ja vessan lattian vallanneet sirkat veivät meiltä suurimmat halut erakoitua täysin ja mietiskeltyämme vielä aamuyöstä teltan lievettä syömään käyvän puhvelin mahdollisuutta, palasimme toiseksikin yöksi ihmisystävällisemmälle Cedar Passille.

Badlandseilla yöpyminen oli todellinen elämys. Yö oli hyvin kuuma, mutta karun maan yllä kaartuva tähtitaivas aivan mieletön näky. Sirkat sirittivät heinikossa ja yöeläimet lähtivät liikkeelle. Pörröhäntäinen jänis tepasteli leirissämme preerianomistajan elkein ja pesi sievästi itseään minun räpsyttäessäni kameraa. Illan sinen laskeutuessa kiipeilimme vielä läheisillä harjanteilla ottamassa yökuvia.

Aamulla ensimmäinen näky silmät aukaistuamme oli muuten preeriakoira, joka puikahti telttamme liepeen alta vilkaisemaan, minkälaisia ötököitä moisessa kummassa kangaskupolissa mahtoikaan asustaa.

"Kotona" taas

Takana kahdeksantuhatta ajokilometriä, tai minulla siis istumakilometriä kun en omista ajokorttia. Sisällä talossa josta ei tarvitse kirjautua ulos 10-12.

Maisemaa ihailtu kuumaisesta erämaasta luurankometsiin, sumuisista vuorenrinteistä happoisten ja kuumien geysirien karrelle polttamaan maahan. Nooan arkki läpikäyty lintukirpuista mustakarhuihin ja isoihin, karhuja kolme kertaa painavempiin lapiosarvisiin hirvenjulleihin. Biisoni on petollisen lempeän näköinen otus ja pelottavilla karhuilla on pitkät silmäripset. Näin jopa kolibrin ja molskautin jalkani sitä lumoutuneena seuratessani vesikuoppaan. Onneksi kyseessä ei sentään ollut kuuma lähde joihin kalttaushakuiset jenkit ovat kohtalokkain seurauksin jopa silloin tällöin sukellelleet.

Uusi koti työn alla ja oman verkon haku edessä. Lainataan verkkoa naapurilta tämän illan ajan.

Minusta tuntuu, että ihan heti ei mikään taida tuntua kummalliselta ja vieraalta. Olo on kuin leijalla hyvänä lennätyspäivänä.

Nii pal kirjoitettavaa, että meinaan läkähtyä. To be continued.

Raapimapölkky jää kesälomalle

Taas on vuosi vierähtänyt ja loman aika koittanut. Ensi yönä jätämme Ithacan ja suuntaamme pitkille teille.

Lomakohteena tällä kertaa mm. kummat vulkaaniset ilmiöt sekä eläimet ja maisemat, jollaisia ei vielä ole tullut tämän kulkukissan eteen aikaisemmin. Tiedossa patikkaa ja tarpomista. Öitä teltassa tähtikirkkaan taivaan alla. Käärmeiden, hämähäkkien, karhujen, puhveleiden ja hirvien huomioon ottamista. Wilderness.

Tällä kertaa joudun pakkaamaan pöntön pippurisumutetta matkaan ja ottamaan selvää kahden karhulajikkeen luonteenpiirteistä, elekielestä ja hyökkäys- sekä puolustautumistavoista. Siis siellä minne menemme, on lottovoiton tasoa joutua karhun pahoinpitelemäksi tai lounaslistalle, mutta yhtä kaikki joskus sellaistakin sattuu. Siispä etukäteen suositellaan jonkinlaista henkistä varustautumista ja etenkin tuota Bear Sprayta suositellaan matkaan otettavaksi, kun ei sitä koskaan etukäteen tiedä. Ensimmäistä kertaa joudun kiinnittämään huomiota myös retkimuonan mahdollisimman vähäiseen tuoksuvuuteen. Kalaa ei kannata reissulle raijata, eikä mitään mikä tuoksahtaa kilometrien päähän mesikämmenien supertarkkaan nenään.

Samalla tulee myös muutettua. Taakse jää sata vuotta vanhaksi paljastunut romanttinen talo ja palattuamme meitä odottaa vintillinen yksiö. Viihtyisä ja uudenaikainen ja todennäköisesti romantiikkaa lämpimämpi talviaikaan. Myös vähemmän hämähäkkinen ja kauhukellariton.

Hmm, näitä edellisen kämpän hämähäkkejähän tulee jo melkein ikävä. Ne ovat käyneet niin tutuiksi, että kahdella on jo nimetkin: Sängyn päällä päivystävä, sekä vähä kerrassaan alemmas verkkoineen laskeutuva Lukkis ja keittiön pöydän alla saalistava Spidey. Toivottavasti uudet asukkaat eivät anna niille kyytiä.

Aion kirjoittaa ajomatkalla ahkerasti ja reissukertomuksia on luvassa sitten, kunhan palaan, eli elokuun puolenvälin jälkeen. Netin saaminen uuteen asuntoon siirtynee syyskuun alkuun, mutta onhan tuossa kivenheiton päässä kirjasto jossa naputella.

Joten ihanaa kesää kaikille ja pitäkää peukkuja, etten joudu ottamaan erää karhunpainia tai tallaa kalkkaron päälle.

Mörköjä metsäpolulla

Päivän kuva-arvoitus. Mitä metsän pimennoissa piilee? Kuva on täysin autenttinen ja photoshoppaamaton, suuremmasta kuvasta leikattu kohta. Arvatkaa vaan riemastuinko, kun latasin kuvat kamerasta koneelle ja näin tämän. Tuollaista huumoria kun ei saa normaalisti filmille yrittämälläkään.

Olin siis iltakävelyllä metsän siimeksessä mutkittelevalla Recreation Roadilla. Nämä olennot hiippailivat polulla ja jäivät tuijottamaan minua. Kaksi pienimmäistä hiipi minua kohti korviaan puistellen ja aivan tajuttoman uteliaina. Isompia kismitti.

Imukärsä irti mun kaljasta tai soitan hämärille!

Aluksi luomubanaanien ja sittemmin herkullisten siemenettömien rypäleiden kyytiläisenä talouteemme on hivuttautunut muutamia ärsyttäviä öttiäisiä, jotka banaanikärpäsinäkin tunnetaan. Invaasio ei ole vielä mitenkään mahdoton, mutta kääntymässä jo hivenen harmittavan puolelle.

Nämä punasilmäiset vättiäiset rakastavat kaikkea käynyttä ja sokerista. Niitä houkuttelevat jätteet pidetään luonnollisesti kannellisen roskapytyn uumenissa, mikä ei tietenkään estä kärpäsiä syntymästä ja bilettämästä roskiksessa, sekä pelmahtamasta sieltä ilmoille meidän iloksemme pussin tiuhasta vaihtamisesta riippumatta. Mutta arvaatte vissiin kuinka käy kun avata naksauttaa kaljan korkin auki nautiskellakseen mallasjuoman viileydestä illan kuumuudessa. Pullon tai tuopin reunalla on heti monta keltaperseistä hyyryläistä kärkkymässä huikkaa silmät kiiluen. Kalja on banaanikärpästen mielestä aivan vastustamatonta herkkua. Banaanikärpäsillä maustettu kalja taas ei ole minun listallani kärkipäässä.

Ei perkule viitsisi millään käydä myrkyttämään koko taloutta, kun kaikki hämähäkitkin sitten kuolee. Minulla on jo yksi spesiaali lemmikkihämähäkkikin: pitkäkoipinen Spidey, joka pitää majaa ruokapöytämme ja ikkunalaudan välisellä kulmalla. Sille kyllä kelpaa banskukärpänen paistiksi, jos sellaisen käyn verkkoon pudottamassa. Ja taatusti käynkin jos yhden puolikuolleena kiinni saan. Verkossa neuvottiin muuten ostamaan sikspäkki kaljaa, pistämään yksi niistä kärpäsansaksi ja juomaan loput itse. Juopot pörriäiset kuulema hukkuvat pulloon sillä aikaa kun itselläsi on hauskaa.

Olen hieman närkästynyt kahdeksanjalkaisten ötökkäpoliisiemme tehottomuudesta ja oma-aloitteisuuden puutteesta näiden uusimpien häiriköiden suhteen. Sitä näytetään vaan odottavan että ötökkädonitsi tippuu taivaasta verkonkulmaan tai sitten verkot ovat niin seuloja, etteivät pienimmät lentävät pöpödönderit niihin tartu. Taloutemme hämähäkkimäärällä sentään luulisi pitävän nuhteessa ja ojennuksessa muinaisen egyptin heinäsirkkalaumatkin.

Kävimme eilen talon kellarissa napsauttamassa palaneen pikasulakkeen takaisin päälle ja siellä paljastui sellainen näky, että se ansaitsee ihan oman esittelynsä, kunhan uskallan sinne valokuvaamaan uudella kamerallamme. Koko kellarin katto oli kauhukatakombimaisen seittilullan peitossa ja joka puolella näkyi kuolleita ja muumioituneita isoja hämähäkkejä, sekä myös eläviä yksilöitä niin paljon, että ei enää tarvinne kysellä mistä ne kaikki kiipeävät ylempiin kerroksiin. Muutama verkko oli niin iso, että niiden kutojienkin täytynee olla aika alieneita. Ei tehnyt paljon mieli päätään nostella, kun tepsuttelimme kellarin toisessa päässä kaiken sen rihmaston keskellä nököttävälle sähkötaululle. Naamaan losahtava hämähäkinverkko tuntemattomine asukkaineen on kuitenkin jo ihan toisella miellyttävyysasteikolla, kuin hämäri, jonka kiintoisaa puuhastelua voi seurata itse valitsemansa välimatkan päästä.

Tästähän voi olla ihan tohkeissaan. Jokaisella ei taidakaan olla kummituskellaria ihan omasta takaa. Hurmaava puistatus sentään!

Sata hauskaa ahteritarraa

Täällä päin maailmankolkkaa kun on liian paljon noita isoja autoja, niin niissäpä vasta löytyykin pinta-alaa missä mainostaa. Autoilijoiden näkee hyvin usein ilmaisevan poliittisia, uskonnollisia tai eettisiä mielipiteitään, intoilun tai raivon aiheitaan tai ihan vain huumorintajuaan autoihin liimatuilla puskuritarroilla eli bumper stickerseillä. Turhaa roskaahan ne ovat ja krääsäfirmat niistä vain hyötyvät, mutta niissä on kieltämättä jotain arkipäiväisen vinkeää ja hytkäyttävää. Ainakin minua piristää lukaista pieni kuskin luonteenlaatua valottava tiedonmurunen takapuskurista, kun tylsistyneenä odottelen liikennevalojen vaihtumista. Onhan se nyt kuitenkin ihan mukavaa saada pieni vihje siitä, ajaako edellä joku revolveria pakaransa alla hautova punaniska konservatiivi vai huumeita pöllyttelevä tähtilaivaansa halki universumin luotsaileva hippi. Vai kenties vain perustäysjärkinen tyyppi, jonka mielestä Bush on tyhmempi kuin hänen kissansa ja ainoa Bush johon voi luottaa, löytyy omien jalkojen välistä.

Jostain kumman syystä tuo jälkimmäiseksi mainittu, vallan kahvassa hilluva teksasilainen kylähullu on kirvoittanut tarrojenlaatijoiden mielikuvitusta aivan suunnattomissa määrin. Hän on saanut aikaiseksi sellaisen solvaustarrojen vyöryn, että ihan hymyilemään pistää ja eurooppalaisetkin jäävät rienaamisessa toiseksi. Täällä autossa jos toisessakin lukee kehotuksia saattaa Yrjö tavalla tai toisella oikeuden eteen, tai pyyntöjä tukea sotajoukkoja tuomalla heidät elävänä kotiin ja kääntämällä selkänsä sotahulluille johtajille. Joillakin on tietysti myös ihan aitoja "support our troops" tarroja, mutta ainuttakaan Yrjöä puolustelevaa tarraa en ole vielä täällä asuessani nähnyt, vaikka sellaisiakin lienee myynnissä. Eräs heppu tosin kertoo internetissä kuinka hänen autoonsa liimaamansa "Hail to the thief - George W. Bush 2000" tarra oli revitty kolme kertaa irti hänen autostaan, ennen kuin hän oli pahempien seurausten pelossa punaniska-alueilla ajellessaan ottanut itse neljännen irti. Tarroista voi kuulema joutua helposti suukopuun eri mieltä olevan tai hurjimmissa arveluissa jopa pyssyn piipun kanssa.

Hiukan tekisi mieli liimata jotain räväkkää hondamme persukseen, mutta en taida sittenkään uskaltaa. Jo ihan siitä syystä, että autolle on aika helppoa aiheuttaa paljon vahinkoa jäämättä kiinni. Sitäpaitsi aiomme ajaa pahimpien punaniskavaltioiden halki kesälomallamme - eikä olisi välttämättä kauhean ylevää kuolla autotarrasananvapautensa puolesta jossain erämaataipaleella, näin mustaa huumoria (toivottavasti!) viljelläkseni. Pidättäydyn siis seuraamaan hymynkare suupielessä paikallisten julistamia letkautuksia ja ehkäpä hankin ylleni muutaman nasevan t-paidan. Kantamani "Normal people frighten me" -paita on jo saanut useamman hyväntuulisen palautteen täkäläisiltä.

Uskonto ja fanaattiset kreationismin puoltajat saavat osansa irvailuista tarroissa, joissa dinosaurukset syövät kristittyjen kalasymbolia tai jossa samaisella kalasymbolilla on jalat. Hyvä kysymys on myös letkautus siitä, että minäs päivänä se jumala sitten loikaan ne fossiilit.

Fundamentalistisia abortinvastustajia voi ärsyttää huomauttamalla että "get your laws off my body" tai "too bad Barbara Bush wasn´t pro-choice". Paras tällä saralla on tosin ollut "You are pro-life? That´s fine. Now get one and stay out of mine!"

Feministeiltä löytyy myös muutama aika mehevä rivi sovinistien riemuksi vai mitä sanotte uudesta ja tuoreesta Descartes-väänöksestä: "Cogito, femina sum!" Minä ainakin allekirjoitan!

Turvavyön käytönkin saa tuntumaan paljon hauskemmalta huomauttamalla, että: "Buckle up. It makes it harder for the aliens to suck you out of your car."

Tässäpä maistiaispaloiksi sata löytämääni humoristista sutkautusta, joissa on mielestäni onnistuttu kiitettävästi päivän piristämisen suhteen.

1. There´s too much blood in my cafeine system.
2. Come to the dark side - we have cookies.
3. Somewhere in Texas a village is missing it´s idiot.
4. If a man speaks in the forest and there is no woman there to hear him, is he still wrong?
5. I´d tell you to go to hell, but I work there and don´t want to see you every day.
6. Witch parking only - all others will be toad.
7. Warning: may contain nuts.
8. My life is an endless battle against maturity.
9. Life is tough - get a helmet.
10. Slave to my cat.
11. Even if the voices aren´t real, they have some good ideas.
12. I will not tolerate intolerance!
13. I´m not cynical, everything just sucks!
14. The police never thinks it´s as funny as you do.
15. Vuja de - the feeling you´re doing it wrong all over again.
16. Stereotypes make life easier.
17. Cogito ergo, femina sum.
18. Money is the root of all evil. For more information, send $10 to me.
19. So many stupid people and so few asteroids.
20.Dyslexics are teople poo.
21. I´m canadian. It´s like being american, but withouth the gun.
22. Whenever I feel blue, I start breathing again.
23. If I have to find Jesus, does that mean he is hiding?
24. I found Jesus - he was behind the sofa all the time.
25. On the journey of life I choose the psycho path.
26. The last thing I want to do is hurt you. But it´s still on the list.
27. Earth is full. Go home.
28. If going to church makes you christian, does going into a garage make you a car?
29. I said "no" to drugs but they didn´t listen.
30. Consciousness. That annoying time between naps.
31. I have the body of a god. Buddha.
32. Don´t bother honking or flashing your lights. I am deaf and blind.
33. Never knock on Death´s door. Ring the bell and run - he hates it.
34. I drive the speed limit. If you don´t like it, call a cop.
35. Vote republican. It´s easier than thinking.
36. Drugs may lead to nowhere. But at least it´s the scenic route.
37. Someone give Bush a blowjob, so we can impeach him.
38. Keep your savior out of my sex life!
39. Legalize freedom.
40. Orwell said, this might happen.
41. Frodo failed. Bush has the ring.
42. Men never do evil so completely and cheerfully as when they do it from religious conviction.
43. Good planets are hard to find.
44. Reality is for people who lack imagination.
45. Which god do you kill for?
46. Cool! They´re making our country a dictatorship!
50. Critical thinking saves lives.
51. Any book worth banning is a book worth reading
52. You are pro-life? That´s fine. Now get one and stay out of mine!
53. Don´t believe everything you think.
54. Has anyone seen my constitutional rights?
55. I´m already against the next war.
56. Your silence will not protect you.
57. Out of my mind. Back in five minutes.
58. The gene pool could use a little chlorine.
59. This acid must be good. It feels like I´m driving.
60. I don´t suffer from insanity. I enjoy every minute of it.
61. All men are animals. Some just make better pets.
62. What happens if you get scared half to death twice?
63. I wonder how much deeper the ocean would be without sponges.
64. They pretend to pay me. I pretend to work.
65. Fairy tales: horror stories for children to get them used to reality.
66. A bartender is just a pharmacist with a limited inventory.
67. God is coming and is she pissed!
68. The only bush I trust is my own.
69. Buckle up. It makes it harder for the aliens to suck you out of your car.
70. Please forgive me - I was raised by wolves.
71. Death before dishonor. Nothing before coffee.
72. Just bring me the caffee and nobody will get hurt.
73. If we can put a man on the moon, why not all of them?
74. If men are from Mars, why don´t they go home?
75. Born again pagan.
76. Do not underestimate the power of the chockolade side of the force.
77. My mind is not for sale or rent to any god or government.
78. When religion ruled the world, they called it the Dark Ages.
79. Too bad Barbara Bush wasn´t pro-choice.
80. If you´re not outraged, you´re not paying attention.
81. We are born naked, wet and hungry. Then things get worse.
82. I just let my mind wander and it didn´t come back.
83. Why be difficult, when a bit of effort, you can be impossible?
84. Who is General Failure and why is he reading my hard disk?
85. Energizer bunny arrested, charged with battery.
86. Go with god. (My car is full)
87. Well, aren´t we just a ray of fucking sunshine?
88. My soul was removed to make room for all this sarcasm.
89. I´m not perfect, but parts of me are incredible.
90. What part of NO don´t you understand?
91. I´m so fucking happy, I could shit rainbows!
92. Well behaved women rarely make history.
93. Oh well, I wasn´t using my civil liberties anyhow.
94. Be nice to America or we´ll bring democracy to your country.
95. Evolution is just a theory - kind of like gravity.
96. Just another soulless atheist in search of world peace and harmony.
97. Of course it hurts! You´re getting screwed by an elephant.
98. Silly me, I thought this was a free country.
99. The closer you get, the slower I´ll drive.
100. Which day did god make all the fossils?

Kalorittomia mausteita

Päätinpä tarttua turhanpäiväiseen, mutta varsin kitkeriä ainesosia sisältävään maustesoppaan nimeltä Spice Girlsien paluu. Olen nimittäin sitä mieltä, että esikuvina näissä pikku maustepusseissa sopisi olla elintarvikeviraston varoitustarra: saattaa olla ihannoituna haitallista terveydelle.

Kyllähän heillä toki aikanaan mainostettiin tyttöjen vapautumisrintamaa, tyttöjen välisen ystävyyden voimaa, tyttöräväkkyyttä, ym. monta itsessään hyvää asiaa, mutta maustetyttöjen henkilökohtaiset elämänkohtalot ja julkisuuden armoton iva tuntuivat jo silloin vesittävän ja osoittavan tuon vahvuuden pelkäksi illuusioksi ja surulliseksi teatteriksi. Peräänkuuluttamansa naisellisen vahvuuden, hyvän itsetunnon ja itsensä hyväksymisen sijasta nämä naiset taisivat sittenkin olla silmiinpistävän teennäisesti rooliinsa koulittuja eläviä barbienukkeja ja huutomerkinohuisuudestaan sekä äärimmilleen viedystä laittautumisestaan huolimatta esimerkkejä siitä, että naisena et ole koskaan tarpeeksi kaunis, laiha ja KONTROLLOITU kelvataksesi sellaisena kuin olet.

Ystävyyskin oli ilmeisesti pelkää teatteria, muijat olivat toistensa kanssa tukkanuottasilla minkä ehtivät.

Ja sama posotus ei kun jatkuu heidän uuden tulemisensa kynnyksellä. Eli mistään ei ole opittu, eikä julkisuuden ahdistavasta naisenmuotista vieläkään luovuttu vaikka ikää on tullut kymmenen vuotta lisää ja suurimmasta osasta porukkaa myös äitejä. Eikö kukaan tosiaankaan halua nähdä lavalla aikuisia, itsensä hyväksyviä naisia, joilla on vaatteet päällä ja jotka osaavat myös laulaa?

Iltasanomat uutisoi tuossa, kuinka itsensä lastensa vaatekokoja pienemmäksi laihduttanut ja jotakuinkin pelkkiä mansikoita imeskelevä Victoria Beckham on laittanut maailmanvalloituspaluusta haaveilevat maustetytöt dieetille. Kuvassa äärimmäisen anorektinen ja ainoastaan silikoniensa kohdalta ruotoonsa nähden luonnottoman pullea Posh poseeraa neljän muun normaalikokoisen ja ainakin toistaiseksi vielä terveen ja iloisen näköisen kollegansa kanssa kittana nahka poskiluilla kiristäen. Victorian surullisissa silmissä kiiltää maaninen pakkomielle olla enemmän siro taide-esine, kuin ihminen. Huulilla ei näy vahingossakaan hymyn häivää. Siinäpä vasta terveellinen esikuva jokaiselle identiteettiään etsivälle nuorelle naiselle ja standardi lopuille maustetytöille jotka ovat päästäneet itsensä retkahtamaan... NORMAALEIKSI.

Siis nyt on kyllä joltain taas järki hukassa. Sairaalloinen, luurangonlaiha, anorektikkona ja kehomaanikkona sekä ruokavalioltaan täysin häiriintyneenä profiloitunut muija päästetään piiskuroimaan joukon muita normaalikokoisia naisia omaan ruotuunsa, vaikka oikea paikka hänelle olisi jossain syömishäiriöisten sairaalassa. Tästä ei kyllä hyvää taas seuraa. Katsotaan vaan, kenen syömishäiriö tällä kertaa riistäytyy ensimmäisenä käsistä ja kuka on ensimmäisenä sairaalassa nenäletkuissa. Miksi loppujen normaalimittaisten kauniiden naisten ei anneta olla sen näköisiä, kuin he ovat? Eivät heidän lauluäänensä kuitenkaan parane piirunkaan vertaa siitä jos jokaisesta silpaistaan kymmenen tai kaksikymmentä kiloa pois. Päinvastoin, mikäli kiinnitämme huomiota oopperalaulajien normaalikokoihin

Rupesin mietiskelemään tosissani, kuinka moni näistä vahvan tyttöenergian ylistetyistä airuista edes oli tähdenlentonsa aikana ja sen jälkeen ollut aikuisen naisen normaalimitoissa, sekä edes suurin piirtein sinut itsensä kanssa.

Miniatyyriksi kuihtunut linnunluupussi Victoria on kovasti koittanut kieltää olevansa anorektikko, mutta on lopulta joutunut myöntämään tarkkailevansa hulluna painoaan, syömisiään ja ulkonäköään. No ylläri - sen nyt näkee sokea eebenpuusta veistetyllä puusilmälläänkin, että tuon enemmän keijukaisen kuin ihmisen näköisen naisen ravitsemuksen täytyy koostua lähinnä ilman hengittämisestä ja veden juomisesta. Ryntäisiin pumpatussa silikonissa ei sentään taida olla kaloreita? Valitettavasti hän ei vain enää näytä kovin ihmismäiseltä, vaan muistuttaa enemmän kauppojen ikkunoiden muovinukkeja, jollainen hän todennäköisesti haluaakin olla. Sitäkö kaikkien muidenkin naisten sitten pitäisi haluta?

Geri Halliwell eli Ginger Spice on tullut vapaaehtoisemmin ulos ruokakaapista ja kertonut medialle syömishäiriöistään. Muistanpahan vain ajan jolloin koppikotkamedia ystävällisesti näpäyttääkseen antoi tälle TÄYSIN normaalipainoiselle ja vain hivenen muita luuhengareita muodoiltaan pyöreämmälle punatukkaiselle neitokaiselle lempinimen Porky Spice. Saatanan kivaa ja terveellistä profiloitua koko maailman ihmisten silmien edessä possuna! Eipä aikaakaan kun julkisuudessa nähtiin rajusti painoaan pudottanut "possu" joka oli jonkun tappodieetin jälkeen pelkkää nahkaa ja jännettä luiden päällä, eikä olisi taatusti kelvannut enää edes nälkämaan joulupöytään. Geri on tunnustanut kärsineensä bulimiasta, ahmimishäiriöstä ja anoreksiasta. Tapu tapu ja läpy läpy. Aletaanpas taas näykkiä ja koitetaanpas haukkua häntä vielä vähän enemmän, niin saadaan kohta repiä meheviä otsikoita uudesta nälkään kuolleesta tähtösestä.

Räyhähenki Scary Spicellä, eli Melanie Brownilla oli aikanaan gepardin kroppa ja pyykkilautavatsa, jota kelpasi vilautella eläinkuosien lomasta. Jokainen täysjärkinen ihminen tietää, että moiseen pystynee luonnostaan ne noin seitsemän ihmegeenistä nuorta naista maailmassa ja loput joutuvat turvautumaan mielipuoliseen treenaamiseen ja minimaaliseen ruokavalioon. Kun lapsen saaneen Mel B:n kroppa sitten oli ennen synnytystä pullea (hei haloo, mihin se penska muka voisi piiloutua näkymättömiin) ja synnytyksen jäljiltä normaalin pyöreä (niin että mistä astaraaliulottuvuudesta te luulitte sen imetykseen vaadittavan energian transportoituvan?), niin siitä revitään pilkkaa ja riemua niin että pään verisuonet on riemusta ratketa.

Ähhähhää! Lihava, selluliittinen, ruma, rupsahtanut ja ai niin, tietysti myös lutka, koska hänen lapsensa isästä ei ollut aluksi varmuutta, huutavat juorulehdet ja keskustelupalstat. Aivan saletisti Melanienkaan ei anneta pitää paluun kynnyksellä normaalikokoaan, vaan hänet pakotetaan laihduttamaan itsensä jälleen mehupilliksi. Etenkin jos sillä mielipuolella Beckhamin luuviululla on jotain sananvaltaa kollegojensa ulkonäköön. Minä kyllä näkisin mieluummin lavalla edes yhden kerran räväkän naisen, josta lähtee ääntä, kuin nälkään nääntyvän surkean koriste-esineen.

Tartuin oljenkorteen ja toivoin että edes urheilullinen ja raamikas Mel C, alias Sporty Spice olisi ollut näistä terve ja imagonsa mukainen esikuva. Kissanviikset. Hänestäkin löytyi Iltasanomista Merja Asikaisen kirjoittama juttu jossa Mel "myöntää pelkäävänsä, että Spice Girlsien aikainen kova laihduttaminen saattaa olla vaikuttanut hänen mahdollisuuksiinsa saada lapsia."

"Olin alipainoinen. Kuukautiseni loppuivat ja luustoni haurastui. Saatan olla tehnyt elimistölleni peruuttamatonta harmia. Toivon, että minulla olisi vielä mahdollisuus saada lapsia, Mel C on myöntänyt brittilehdille. Liikkumisesta tuli Sporty Spice -nimellä tunnetulle Melille pakkomielle. Treenasin koko ajan enkä syönyt kunnolla. Halusin olla mahdollisimman täydellinen ja se teki minut sairaaksi. Laulaja pahoittelee olleensa huono esikuva faneilleen. - Toivoisin voivani korjata aiheuttamani vahingon."

Hänen kerrotaan myös tunnustaneen, että suosion huipulla ollessaan hänellä oli kauheat paineet joukon sporttityttönä. Mel kävi kuntosalilla kuusi kertaa viikossa parin tunnin treeneissä syöden samalla pelkkiä vihanneksia. Nyt paluun kynnyksellä häntä on varoiteltu siitä, että Spice Girls on pahaksi hänen terveydelleen ja voi laukaista uudelleen masennuksen ja syömishäiriökierteen.

Oh really? Hyytävää.

Entäs sitten Baby Spice, alias Emma Bunton? Hänestä ei ole vielä taidettu saada puserrettua syömishäiriötunnustuksia. Vinoilua pulskistumisesta ja hoikistumisesta toki on kaadettu hänenkin niskaansa, mutta rapsuvimmat raipat hän on saanut imagostaan, jonka on vähemmän implisiittisesti väitetty viittaavan pedofiilisiin unelmiin. Täytyykin tosiaan hieman kohottaa kulmakarvojaan, kun pysähtyy miettimään sanan "baby" yleismaailmallista seksualisoimista ja tikkaria imevän pikkutytön pornahtavuutta. Kastemekkoon puettu pikkutyttö on siis mukamas joku virallinen märkä uni, vai? Että pistäkää vaan alle tai inan verran päälle kymmenvuotiaat tytteliinit lisää herutuskuvia itsestänne internetiin ja käyttäkää babydoll-mekkoja, niin pedosedillä riittää kivaa. Se on se juttu, millä tulette elämässänne pärjäämään... Bunton itse nolostelee vaaleanpunaisia lolita-aikojaan, mutta saahan nähdä palaako hän lavoille samoilla maneereilla vai onko hänellä itsellään mitään sanansijaa imagonsa kaipaaman muutoksen suhteen.

Huokaus. Näitä mainioita esikuvia sitten ryöpytetään nuorten ihmisten silmille joka tuutista ja ihmetellään miksi nuoret tytöt sairastuvat anoreksiaan tai seksualisoituvat ennen kuin sylkäisevät tutin suustaan.

Anorektikot, buliimikot, juopot, sekoilevat, pillujaan vilauttelevat, kännissä ajelevat ja huumeita käyttävät, itsensä kanssa täysin hukassa olevat naiset ovat se, mikä mediaa ensisijaisesti kiinnostaa. Ei voi muuta ihmetellä, kuin että mihin kaikki aidosti ja terveellä tavalla vahvat tytöt sekä naiset ovat maailmasta kadonneet? 

Kissa joka sai lähestymiskiellon

Täällä oikeusjuttujen luvatussa maassa on onnistuttu läimäisemään lähestymiskielto kissalle maaliskuussa 2006!

Moiseen kyseenalaiseen kuuluisuuteen on päässyt Connecticutilainen kollikissa nimeltä Lewis. Tämä mustavalkoinen, pitkäkarvainen ja jokaiselta tassultaan kuusivarpainen sekä pitkäkyntinen kissaherra aiheutti kauhua hyökkäilemällä raivokkaasti naapuruston ihmisten kimppuun Fairfieldin Sunset Circle -nimisellä alueella. Verisiä naarmuja ja puremajälkiä uhreihinsa silponut pikku peto ansaitsi itselleen lempinimen Sunset Circlen terroristi.

Kun Lewis oli käynyt kynsin ja hampain useammankin alueen asukkaan kimppuun, eräs uhreista teki kissasta valituksen poliisille. Poliisilaitoksen eläinvastaava rapsaisi kissalle lähestymis- ja ulkonaliikkumiskiellon. Ulkonaliikkumiskieltoon tosin luvattiin lievennystä, jos omistaja syöttäisi hurjapäälle Prozacia.

Omistaja lopetti Prozacin syöttämisen lemmikilleen pian, sillä katsoi sen aiheuttavan kissalle pahoja sivuoireita. Tämän jälkeen Lewis karkasi jälleen kerran ulos ja kävi ilmaisemassa mielipiteensä oikeuksiensa polkemisesta teroittamalla kynsiään jälleen yhteen naapuriin. Omistaja pidätettiin ja eräs uhreista nosti häntä vastaan oikeusjutun.

Lewisin päätä vaadittiin pölkylle ja omistaja luvattiin vapauttaa syytteistä sekä seurauksista, vain mikäli hän suostuisi lopetuttamaan kissansa. Omistaja kieltäytyi jyrkästi ja sanoi mieluummin vaikka muuttavansa muualle kuin luopuvansa rakkaasta kissastaan. Omistaja epäili, että Lewis oli vain puolustanut itseään, sillä sitä oli kiusattu mm. heittelemällä sitä kananmunilla.

Lewisin tarina päätyi mediaan ja levisi uutisena ympäri maailmaa. Ihmiset ottivat kantaa Lewisin hengen säilymisen puolesta ja jopa painattivat "Save Lewis" -paitoja myyntiin oikeuskulujen kattamiseksi. Uhrit olivat raivoissaan siitä, että heidän traumaattiset kokemuksensa asetettiin humoristisen valoon ja vaativat kissan tappamista. (Sanonpahan vaan heidän videolla esitellyistä vammoistaan, että kissaihmisenä lienen saanut vastaavanlaisia vekkejä nahkaani sadoittain, enkä ole siihen vielä kuollut.) Kaikesta huolimatta Lewis sai pitää henkensä, mutta tuomittiin elinikäiseen kotiarestiin.

Samaa käytäntöähän voisi muuten vallan mainiosti soveltaa myös sellaisiin ihmisiin, jotka eivät ota lähestymiskieltoa vakavasti!

Lewisistä kirjoitettuja lukuisia uutisia on kerätty linkeiksi Wikipediaan.
Tästä suloisesta monsterista löytyy myös lyhyt videoklippi.

Onko siellä saunassa lämmintä?

Päivän pelvoittavat hellelukemat huitelevat partsilla 37 celsiuksessa eli vielä kauhistuttavamman kuuloisesti piirun verran alle 100 fahrenheitissa! Eikä ole vielä edes kuumin aika kesästä.

Ilma seisoo ja tuntuu iholla sulalta voilta. Nihkeys hiipii kainaloon heti kun astuu pois suihkun alta. Viidenkymmenen metrin kävelymatka saa hien virtaamaan ja meikäläisen puuskuttamaan kuin mursu. Jääkaappia avatessa tekee mieli mennä juustopaketin ja maitopurkin väliin hyllylle viilenemään. Ilmastoidut rakennukset, kuten kirjasto, houkuttavat kuin valo yöperhosia.

En enää unelmoikaan asumisesta eteläisessä maassa, jossa on aina aurinkoista. En sitten yhtään. Eihän tällaisella helteellä jaksa tehdä muuta kuin lojua alkulimaksi taantuneena paikallaan ja odottaa kieli pitkällä yötä.

Silleen kymmenen astetta vähemmän olisi kohtuullista ja kivaa. Tällä kelillä aivosolutkin koaguloituu. Ukkonen ja sadekaan eivät auta, koska niiden jälkeen on sekä kuumaa että monin verroin kosteaa, eikä koivuntuoksuisen raikasta niin kuin Suomessa. Hjälp!

Täytyy lähteä tästä puoliyön lähestyessä pimeään metsään ja niityille, sillä ihastuttavien tulikärpästen aika näyttää olevan parhaimmillaan. Yksi pieni vihertuikku lennähti jo tupaankin ja vein sen takaisin ulos varovasti kämmenellä. Vilkahti vaan iloisesti yöhön häipyessään.

Kissa nimeltä Darwin

Tämä on koettu ennenkin. Sitä menee kirjastoon ja näkee hyllyssä kiinnostavan kissakirjan. Takakannessa mainitaan, että kirjan tarina kertoo ihmisen ja kissan ainutlaatuisesta ystävyydestä. Kirja on tietenkin pakko ottaa lainaan, vaikka tietää että viimeisten sivujen aikana kuluu taatusti nenäliinaa ja talouspaperia kyynelten pyyhkimiseen. Tarinat rakastetuista kissoista kun päättyvät aina ihmistä lyhytikäisemmän ystävän poismenoon ja musertavaan suruun, johon minun ei ole omiakin kissoja hautaan saattaneena lainkaan vaikeaa samastua.

Luin William Jordanin kirjoittaman kirjan "A Cat named Darwin - How a Stray Cat Changed a Man into a Human Being. " Jordan kuvaa kirjassaan vuotta, jonka vietti hoitaen sairasta kissaa.

Kulkukissa Darwin tassutteli eräänä päivänä lupaa kysymättä sisään sekä Jordanin asunnon, että hänen sydämensä ovesta. Kulkurin kotiutumisesta seurasi niin naarmuisia yhteenottoja kuin kuin höperehtivää hellyyttäkin sisältävä ajanjakso, jona leukemiaa sairastava kissa piteli kynnen kärjellä elämästä kiinni Jordanin uhrautuvaisessa hoidossa.

Biologina Jordan pohtii tarinan edetessä syvällisesti kissuuden ja ihmisyyden ominaislaatua niin luonnontieteellisestä kuin henkisen kasvun näkökulmasta. Vuoden aikana Jordan oppii kissan ansiosta paljon itsestään, elämästä ja eritoten myötätunnosta toisia eläviä olentoja kohtaan. Hän nauraa itselleen evolutiivisesti degeneroituneena miehenä, jonka elämä ja onni tuntuvatkin olevan riippuvaisia eläimestä eikä toisin päin. Vaikka hän kuinka yrittää suhtautua järkevän neutraalisti kultaturkkiseen lemmikkiinsä, hän huomaa rakastavansa Darwinia syvästi ja olevansa valmis tekemään tämän puolesta melkein mitä vaan.

Tarinassa Jordanin kotiin marssii myös toinen kulkukissa. Kirjailija kuvaa tämän ahneen kissan hotkivaa syömistä niin herkullisesti (slurp, snort, smack, lick, lick), että minä melkein näin silmieni edessä meidän Lokkikissamme. Loistavana huumorina mies antaa uudelle kissalle nimeksi Hoover, pölynimurinsa mukaan. Hoover jää Jordanin lohduksi Darwinin karistettua sinisen planeetan tomut turkistaan.

Mutta voi kuinka taas itkinkään. Ensin erästä kirjan kohtausta, jossa Jordan kuvaa kuinka eläinlääkärillä Darwinia käyttäessään, hän näkee kuinka klinikalle tuodaan jalkansa loukannut, muuten terve kissa. Kun lääkäri soittaa omistajalle, että kissan jalka voidaan korjata entisen veroiseksi, omistaja ilmoittaa kylmästi että haluaakin heidän lopettavan kissan, koska se tulee halvemmaksi. Miellyttävästi käyttäytyvä, kaunis ja käpälää lukuun ottamatta hyväkuntoinen kissa lopetetaan ja Jordan on sydänjuuriaan myöten järkyttynyt näkemästään ihmisten sydämettömyydestä.

Sitten itkin monen monta kertaa kirjan melankolisen lopun koittaessa. Kirjailijan teksti oli kuin äärimmilleen tunneladattua hautajaismusiikkia, silmistä valuvalle vedelle ei vain voinut mitään. Hieman jopa tuli olo, että lukijaa puserrettiin ja puserrettiin itkemään lopuumattomana virtana soljuvilla kauniilla sanoilla, jotka kuvasivat kultaisen kissan surullista lähtöä.

Filosofisesti kissan läheisyyden tuottama oivallus puetaan kirjassa lauseeksi: Life is Light. Elämä on valoa. Sivumerkitykseltään myös "elämä on kevyttä". Darwinin turkin kultaa ja tassujen puhdasta valkeutta. Niin myös kuolema tuntuu kirjassa valon katoamisena ja raskautena, josta irti päästäkseen on oivallettava ja hyväksyttävä elämän kiertokulkumainen luonne, joka ei tee myönnytyksiä.

"Darwin raised his head, stood up, arched his back and walked toward me. I dropped to hands and knees and lowered my face to his. He raised his head and extended his neck in one last gesture of love, and slowly, gently our noses came together. As they touched, Darwin vanished, and I found myself staring at a small pile of ashes on the leaves. I stayed there for a few moments, unable to move, feeling the leaves and the damp earth."

Miun maun mukaan

Viime aikoina lähestulkoon toimettomana lojuessani olen herätellyt sisälläni uinuvaa kokkikolmosta ja kokeillut miten vieraan maan ruokavarannot suostuvat hyppimään soppakattilaani kapustan uhkailemina. Muut sapuskat ovat käyttäytyneet kohtuullisen ruuiksi, mutta "Maesri Karee" nimisestä currytahnasta sain sotkettua sellaista moskaa, että sitä ei pystynyt syömään örkkikään lautasellista enempää vaikka kuinka blandasin nuudeleilla, kasviksilla ja maidolla. Koko talo haisi tuolta todella pirulliselta mausteseokselta kaksi päivää ja roskis sai kitaansa ensimmäisen syömättä jääneen aterian. Ruuan maun lyhyt kuvaus: kesäkeittoa johon on kaadettu sekaan tärpättiä... Hyi helevetti!

Asuinmaani on kaikkien kammottavien lisäaineiden ja keinotekoisuuksien kehto, joten kaupassa käydessä täytyy ihokarvat epäluulosta pörhöllä silmäillä mitä ilskottavia luonnottomuuksia mihinkin eineeseen on suvaittu tunkea. Onneksi täältä löytyy myös niitä luonnollisia ja tuttuja, jopa orgaanisia ravintoaineita, joihin ei ainakaan tuoteselosteen mukaan ole laitettu mitään, minkä nimike kuulostaa joltain vihamieliseltä avaruusalieneiden rodulta. Tai ainakin olen päättänyt luottaa siihen, että se mitä en tiedä, ei vahingoita minua.

Vieras kielikin lisää outouden ja vierauden tuntua, meni tovi pähkäillessä että mitä helvattia horseradish on, ennen kuin tunnistin purkin kyljessä olevan osviittakuvan piparjuureksi. Hiivan englanninkielisen nimen toki muistin, mutta sen sijoituspaikasta minulla ei valtavassa marketissa ollut armainta hajuakaan ja lopulta sitä löytyi pieni huomaamaton instantpaketti vaahtoutuvien jälkiruokajauheiden joukosta! Tuoreesta hiivasta en ole toistaiseksi nähnyt vielä paketinlievettäkään. Pitäisi vissiin kysyä joltain myyjältä. Kylläpä tässä vain ruokasanasto kasvaa pikkuhiljaa, kun hiplailee kaupassa paketteja ja miettii silmät ymmyrkäisinä kaiken maailman "tenderloinien" ja "kohlrabien" syvintä olemusta.

Pääsin melkoiseen vauhtiin päivittelemällä sitä, kun erääseenkin valmissapuskaan oli tungettu "silica dioxidia" joka meikäläisen vakaan käsityksen mukaan on lasinvalmistusmateriaali. Paketti jäi hyllyyn. Myöhemmin googlailemalla kävi ilmi, että piidioksidia toki käytetään vaahtoutumista estävänä elintarvikelisäaineenakin. Nami, nami vai narsk, narsk?

Kirkuvanvihreää pistaasivaahtoa sen sijaan uskaltauduimme kokeilemaan ihan uhmalla, mutta se kostautui. Uuden auton sisäosilta maistuva vanukas jätti suuhun kirvelevän kalvon ja joko henkisen tai ehkäpä jopa fyysisen huonon olon. Teki puolen tunnin ajan mieli tehdä semmoista mnjäk, mnjäk -kakistelua, jota kissat harjoittavat saadessaan karvatollon suuhunsa. Entisenä ruoka-allergikkona minun kenties sopisi olla hieman varovaisempi, mutta täytyyhän sitä nyt välillä uhmata kuolemaa, että tietää elävänsä. Madventuresin Riku on meikäläisen suuri sankari.

Tietysti kaikkia uusia luonnonantimia on pakko päästä kokeilemaan ja himoitsemieni eineiden listalla on jo monenmoista juuresta, sientä, viljaa, palkokasvia, pähkinää ja hedelmää joista en Suomen päässä ole kuullutkaan. Okkei, ookkei. Tiedän että kaiken mahdollisen geenejä on täällä räpläilty. Tulin kuitenkin siihen lannistavaan tulokseen, että emme todennäköisesti voi millään välttyä kaikelta manipuloidulta safkalta. Joten kokeillaan nyt sitten MELKEIN kaikkea ja toivotaan, ettemme sen seurauksena palaa kotiin esim. yksisarvisina tai tuhatjalkaisina. Yksi hauskoista jo kokeilluista outojuureksista on muuten nimeltään iloisen keltainen squash, joka muistuttaa jotakuinkin kurkun ja kesäkurpitsan risteytystä. Hyvää oli. Samoin riemukseni löytämä paikallinen hapankaali, josta nujuutin oivallisen tofun ja kalalisäkkeen kera varsin herkullisen, joskin voimakkaasti venäjälle hajahtavan aterian.

Papulajikkeiden monipuolisuudesta täällä pääsee oikein nautiskelemaan, tosin ilmaston lämpenemisen ja odöörien kannalta niillä on muutamia ikäviä sivuvaikutuksia. Mutta voipavut, ah ne sulavat suussa! On kun söisi lusikalla kermanokareita.

Elinehtonani pitämäni kala on täällä melkoisen kallista ja löytyy useimmiten gourmettiskiltä. Olemme ottaneet Jänismiehen kanssa kummalliseksi tavaksi mennä eräälle pakastelaarille kuolaamaan savukalafileitä ja sen jälkeen päivitellä joka kerta mitään ostamatta että onpa jumalattoman kallista. (Kala on!)

Pistää kyrsimään, sillä savustettu kalkkuna on sen sijaan halvempaa kuin puurohiutaleet. Ja ISOIHIN pakkauksiin sullottua halpaa lihaa tursuaa seinänvierustoilla tiskimetreittäin niin että pahaa tekee. Lihatuotteista eräs Jänismiehen ostama leikkelepaketti sai minut repeämään. Pussin kyljessä lukee, että tummassa sokerissa paistettua sheivattua kinkkua jossa on myös ainesosana lisättyä sokeria! Sokeroitua, sheivattua kinkkua! Imagine that! Tulee väistämättä mieleen veetin sokeripohjainen karvanpoistovaha, jolla kelpaa kiduttaa karvaista kinkkua. Melkein yhtä hulppeata, kuin bongaamani spreijattava juusto.

Nameista ollaan pitäydytty kohtuullisen erillämme ahdettuamme muutamien viikkojen aikana KAIKKI Suomen tuliaiset naamaamme erikoistilaisuuteen visusti säästettyä turkinpippurirouhetta lukuun ottamatta. Amerikkalainen suklaa ei tietenkään vedä vertoja suomalaiselle ja ostamani vesimelonin makuinen purukumi ei sisältänyt oleellista ksylitolia mutta tuoksutti kämpän paremmin kuin nippu wunderbaumeja. Sorbetti oli maultaan ihan okei, mutta sen neonsateenkaaren värit toistava koostumus oli lievästi sanottuna huolestuttavan oloinen. Kaakaovalikoima on täällä ihan perseestä. Ei olisi uskonut, kun sitä sentään nuo naapurimaat tuppaavat kasvattaman. Joutuu blandaamaan kallisarvoista minttuviinaa maun peittämiseksi.

Kahvi on tähän asti ollut Jänismiehen kollegan lahjoittamaa luksuskahvia lukuun ottamatta kamalaa pohjaan palanutta (lue tummapaahtoista) pashkaa niin kauan kunnes marssin Ithaca Coffee Shopiin ja ruikutin myyjälle, että haluan pliiis kahvia joka maistuu smoothilta. Sain pavuista jauhettua Malawia ja tykkään siitä kovasti. Ja kahvihan on tunnetusti meikäläisen ruokavalion peruspilari, joten kaiken kaikkiaan en voi valittaa.

Jotunheimen - Jättiläisten maa

Tämä on melkoisen vanha, Norjan Jotunheimenissa vuonna 2004 tehty vaellusreissu, josta meidän piti aikoinaan tehdä verkkosivukin. Se nyt sitten vain jäi niin kuin moni muukin asia. Arkistoja selaillessani satuin tuossa törmäämään Norjan vaelluspäiväkirjaan ja ajattelin sitten pistää sen kokonaan tänne. Jos siitä olisi vaikka jollekin iloa ja mahdollista inspiraatiota.

Matkalla olivat mukana Ta-miit, Jänismies, Musta Orava ja neiti MI.

1. Päivä 21.7.2004

Hilpaisimme ruotsinlautalla lahden yli. Ajettuamme koko yön läpi Ruotsin ja puolen aamu-usvaisen Norjan, sekä nukuttuamme muutaman tunnin Norjan puoleisella autoilijoiden levähdyspaikalla, saavuimme Spiterstulenin leirikeskukseen. Rinkkojen pakkauksen ja alkutoimien ohella kävimme respassa kysymässä karttaa alueesta. Olimme tosin ostaneet jo etukäteen Helsingin karttakeskuksesta (Turusta ei löytynyt!) Jotunheimen Aust -kartan, mutta se ei niukin naukin sisältänyt aivan kaikkia alueita, joilla olimme aikoneet vaeltaa. Keskuksesta saimme Midt-Jotunheimen –, kartan, joka sitten olisi riittänyt meille yksistäänkin. Kartta maksoi lähes samat 13 euroa, mitä Suomesta hankkimamme karttakin, vaikka olimme varautuneet huhujen perusteella lähinnä lehtikullan hintaan. Joten ei kannata ihan kakistelematta uskoa, että Norja on järjettömän kallis maa joka suhteessa. Voi sieltä jotain inhimilliseenkin hintaan saada.

Samalla maksoimme parkkimaksun 50 NOK, joka oikeutti säilyttämään autoamme alueella ainakin suunnittelemamme 8 päivää. Parkkimaksu tosiaan kannattaa maksaa, sillä alueen käyttöä vartioidaan. Myöhemmin huomasimme kauemmaksi pysäköidyn auton tuulilasissa viestin, että maksun laiminlyöneen autonomistajan rekisterinumero oli otettu ylös ja kuljettajan olisi syytä tulla setvimään asia respaan.

Ensimmäisen päivän leiripaikaksi olimme suunnitelleet Leirvatnet-järven rantaa. Olimme jo aiemmin päättäneet edetä suurimman osan matkasta merkittyjä reittejä pitkin ja niin suuntasimme respan kulmalta alkavalle polulle. Koska olimme päässeet liikkeelle vasta n. klo. 15, huomasimme, ettei ensimmäiseksi kaavailtu etappi ollutkaan saavutettavissamme tuosta noin vain. Tähän vaikutti sekä hidaskulkuinen maasto, painavat rinkat, että kova univelka. Leiriydyimme siis suosiolla auringon laskiessa hyisen Kyrkjetjønne järven rantaan. Päivämatkamme oli siihen mennessä n. 9.6km.

Illalla leiriimme saapui vieraisille sosiaalinen Norjalaispariskunta, joka oli kiertämässä järveä. He kertoivat aikovansa kiivetä huomenissa synkeän Kyrkja-vuoren huipulle. Vuori muistuttaa vilkkaalla mielikuvituksella varustetun näkökulmasta jonkin verran Taru Sormusten Herran Mordor vuorta, minkä norjalaisetkin hymyssä suin myönsivät. Muistutimme heitä naureskellen, ettei matkalla kannata poimia maasta kiltelevää sormusta, jos vaikka sellainen sattuisi löytymään :)

2. Päivä 22.7.2004

Aamulla nousimme puoli kymmenen aikaan ja allekirjoittanut oli pahaksi onneksi migreenikohtauksen armoilla. Purevan lääkityksen jälkeen pääsimme lähtemään vasta n. puoli yhden aikaan liikkeelle. Kiersimme häijynnäköisen Kyrkjan, rönysimme hiki hatussa kivikossa ja nousimme uudestaan merkitylle polulle Høgvaglen ja Kyrkje-okslen välistä, kaukana näkyviä jäätikköputouksia ihaillen. Loppumatka sujui pitkin polkua ja leirin pystytimme Langvatnetin itäpäähän. Päivämatkaa kertyi n. 11 km. Leiristä kiipesimme läheisen kukkulan laelle (1554 m) valokuvaamaan. Ryhmämme nuorisojaosto eli Musta Orava ja MI villiintyivät laskemaan mäkeä jätesäkillä vieressä olevalla lumisella rinteellä. Seniorit, eli minä ja Jänismies kiipesime sen sijaan läheisille kukkuloille ihailemaan illan siniharmaassa hämyssä ja sateen odotuksessa siniharmaana himmertäviä maisemia, joita voisi parhaiten kuvailla apean kauniiksi.

3. Päivä 23.7.2004

Heräsimme n. klo 10 ja heti aamusta taivas oli ankean pilvinen ja sadetta vihmoi niskaan välillä rankemmin ja välillä hentona sumuna. Jo leirin purkamisen aikana olimme kastuneet hieman ja märkyys eneni sadekuteista huolimatta koko ajan taivaltaessamme kohti suunniteltua leiripaikkaa lähellä Memurubua. Varsin pian kävi selväksi että sateen pitkittyessä, varusteet märkinä maastossa jossa ei ole juuri nuotiotarpeita, seuraava leiriytyminen voisi pyyhkiä sitkeän hymyn huuliltamme. Niinpä suuntasimme päättäväisesti kohti Gjendebun leirikeskusta. Gjendejärven laakso oli reitillämme rehevintä aluetta ja harvoja paikkoja joissa kasvoi metsää. (Varsinaista "sademetsää...") Matkalla törmäsimme myös möllistelevään laumaan lehmiä, joita sai kirjaimellisesti tuuppia kyynärpäillä pois polulta. Röyhkein lehmistä yritti syödä kaiken mahdollisen irtoavan ohikulkijoiden päältä. Mahtoi olla maukasta sadeviittaa, vihreä lehmänkuola vain tippui viitanhelmasta...

Taitoimme 9 km matkan ankaran sadevitutuksen voimalla n. kolmessa tunnissa ja Gjendebuhun saavuttuamme n. klo 15 vuokrasimme neljän hengen huoneen. Hinta oli 215 NOK/henkilö (n. 25 e). Huone oli siisti ja asiallinen. Sähkövalon puute tosin vähän kummastutti, kunnes selvisi, että paikka joutuu tuottamaan oman sähkönsä generaattorilla. Yhteissuihku toimi 5 kruunun kolikoilla 3 min ajan ja kuuma vesi tuntui autuaalta. Kuivaushuone oli jokseenkin alimitoitettu, kun sateesta alkoi saapua enemmän litimärkää väkeä suojaan kuivattelemaan. Koko retkimajalla ei ollut minkäänlaista ruuanlaittopaikkaa, mikä sai omavaraisen nelikkomme turvautumaan takapihalla retkikeittimen apuun. Ajattelematon retkeilijämies tosin sai meiltä pahoja mulkaisuja tultuaan huoltamaan vaellussaappaitaan ”kenttäkeittiöömme” välittämättä pätkääkään olivatko hänen raivokkaasti sumuttamat kengänsuojausaineensa hänen kengissään, keitossamme vai patiolla loikoilevan koiran turkissa. Huomaavaisuus on harvinainen luonnonvara.

Loppupäivä kuluikin rennosti releitä kuivatellessa, levätessä ja paikan aitoa norjalaista metsäkissaa paijaillessa. Uni maistui makealta, kun sade piiskasi kiivaasti ikkunaa.

4. Päivä 24.7.2004

Ilma oli helteisen kaunis ja lähdimme jatkamaan matkaamme Gjendebusta n. 12.30, suuntana Memurubu. Alkumatkasta oli läkähdyttävän jyrkkä nousu polun erkaantuessa järvestä. Ei tarvinnut enää ihmetellä, miksi isoille rinkoille virnuillaan täälläpäin. Pahimmissa kohdissa tueksi kallioon oli kiinnitetty ketjuja ja vaijereita, joitten varassa oli aika elvismäistä kiivetä. Ylhäällä, kirkkaan sään ansiosta, oli nähtävissä eräät kauneimmista ja henkeäsalpaavimmista maisemista matkamme aikana. Tällä taipaleella lanseerattiin nuorisojaoston toimesta myös uusi urheilulaji, kivigolf. Laskeutuminen Memurubuun oli paikoin selkäpiitä karmivan jyrkkä. Rinne oli hiekkainen ja petollisia, jalan alla nuljahtavia pikkukiviä väärällään. Painavat rinkat tekivät tasapainosta hyvin kiikkerän ja virheaskel olisi saattanut kostautua pahastikin.

Lopulta leiriydyimme pienen kädenväännön jälkeen lähelle Memurubua, Jänismiehen löytämälle *TÄYDELLISELLE LEIRIPAIKALLE*! Siis ihan oikeasti täydelliselle, käykää vaikka katsomassa. Tältä tasaiselta harjanteelta oli loistavat näkymät Gjendejärvelle, johon rinnettä alas kuohuva, saven värjäämä koski lirutti ”erivärisen” vetensä. Ilta kului maisemia kuvaillessa ja lettuja muikean makuisessa camelinaöljyssä paistellessa.

Päivämatkaa kertyi n. 11.8 km.

5. Päivä 25.7.2004

Lähdimme liikkeelle n. klo 10. Sää oli vielä poutainen, mutta sateen uhka tuntui ilmassa koko ajan. Päivän aikana ylitimme Besseggenin kannaksen, yhden alueen tunnetuimmista nähtävyyksistä. Kannas erottaa toisistaan eriväriset Bessvatnet- ja Gjendejärven, joiden vedenpintojen korkeusero on 400 metriä. Paikan kulttimaineen huomaa kyllä heti myös taivaltajien määrässä. Kannaksella oli porukkaa kuin pipoa, mummoista kersoihin. Ahtaimmissa kohdissa piti odottaa vuoroaan, ennen kuin pääsi kiipeämään eteenpäin. Olisikohan pitänyt ottaa jonotusnumero jostain lappuautomaatista?

Tuuli tuntui tänään kovemmalta kuin koskaan aiemmin ja se töni pientä kulkijaa kylmillä kyynärpäillään aika ajoin. Kannaksen ylitys huipentui juurelta katsottuna absurdin pystysuoralta näyttävään, pitkään nousuun kivenlohkareista rinnettä pitkin. Nousu tosin näytti paljon vaikeammalta kuin mitä olikaan. Näky, joka rinteessä aukesi kesken kiipeämisen, salpasi yhden, jos toisenkin hengen. Valokuva ei todellakaan tee kunniaa komealle sateenkaarelle, joka muodosti ilmassa leijuvan tihkun ja valon kudoksena satumaisen sillan Bessvatnetin ylle. Besseggenin kannaksen jälkeen suuntasimme kohti Glitterheimiä. Nousu jatkui kunnes saavutimme matkan toistaiseksi korkeimman huipun, Veslfjelletin (1722 m). Huipulle oli raijattu kasaksi pirunpellollinen kiviä, jota korotimme omilla nokareillamme. Huiputuksen jälkeen jatkoimme tarpomista niska kyyryssä, sillä tuuli kiusasi meitä edelleen ja aika ajoin taivaalta ripsi bonuksena lunta.

Tässä kohdassa, alkaessamme laskeutua kohti Bessvatnet-järven itäpäätä, polku oli, yllätys yllätys, melkoisen kivikkoista ja eteneminen järsi hivenen polvia. Söimme lounaan järven rannalla olevan idyllisen mökin portailla. Siinä oli edes jonkin verran suojaista, tuulen tuivertaessa muuten esteettä aukean ylitse. Jatkaessamme matkaa vastaan saapui hieman ennen Russvatnetin itäkärkeä, jotain näivettyneitä risuja massuttava lammaslauma. Lauman sosiaalisissa kyvyissä oli toivomisen varaa: olisivat ne nyt edes hieman saaneet poseerata turisteille, mutta ei, hännät läpättäen vaan painelivat karkuun. Saman tien maasta löytyi kiintoisampaa katseltavaa: iso vaaleanvihreä kivi joka oli ihan kirjan muotoinen ja näköinen. Raskain sydämin ryhmämme kivifriikki joutui toteamaan, että ei todellakaan jaksaisi kantaa erikoista möhkälettä Spiterstuleniin asti.

Ylitimme Russvattnetin kuohuvan kosken kohdalta lötkyvää riippusiltaa pitkin. Sillan jälkeen ohitimme asuinpaikan nimeltä Russvassbue, joka käsitti useita vanhanaikaisia, harmaaseinäisiä maalaisrakennuksia.

Leiriydyimme lopulta Russvattnet järven rannalle, noin puolen kilometrin päähän asutuksesta. Seitsemässä tunnissa olimme taivaltaneet n. 15 km matkan. Tässä maastossa ja näillä kantamuksilla se tuntui jo aika hyvältä suoritukselta. Järkyttynyttä hilpeyttä herätti se, että eräs ryhmäläisistämme oli sittenkin salaa kantanut edellä mainittua kirjakiveä rinkkansa päällä leiripaikalle asti.

Kun nyt järven rannalla kerran oltiin, kaikki päätyivät tietenkin sinne lutraamaan pesuaikeissa, enemmän tai vähemmän. Ryhmässä oli yksi ainut henkilö eli MI, joka nautiskeli vapaaehtoisesti jääkylmässä vedessä uimisesta tai niin ainakin oli tarkoitus. Allekirjoittanut aikoi ensin mennä uimaan, mutta kahlattuani hyiseen veteen reisiäni myöten, muutinkin mieltäni nautinnon tarpeellisuudesta. Tätä päätöstä siivitti ponteva, "Minähän en tässä järvessä ui!" Lähtiessäni kahlaamaan rantaan niljainen kivi kuitenkin petti jalan alta ja uintisuunnitelmat muuttuivat radikaalisti. Räpiköinti ja hyyiiiisaatanakuntääonvitunkylmää -kiljuminen kirvoitti rannalla nahka kananlihalla kykkivältä Jänismieheltä makeat naurut. Mutta uinnin jälkeen ei ollut kylmä, päinvastoin vilkkaasti kiertävä veri sai ihon kuumottamaan. Viihdettä saivat silmän täydeltä ne tuntemattomat, niska kenossa tuijottavat miehet, jotka uintisession aikaan pörräsivät veneellään leiripaikkamme tuntumassa teeskennellen, että eiväthän meitä suinkaan, siis eivät todellakaan, mitkään alastomana uivat turistinaiset kiinnosta – juuri tässä nyt vain sattuu olemaan aivan täydellinen kalastamispaikka...

Uintireissu sattui hyvään saumaan, sillä melkein heti sen jälkeen alkoi sataa. Ruoka jouduttiin kokkailemaan teltassa ja überrasvaisen retkimuonan jälkeen uni maistui taivaalliselta.

6. Päivä 26.7.2004

Aamuyöstä leirimme liepeillä piti käsittämätöntä älämölöä jokin tunnistamaton otus, jonka repertuaari muistutti Nakke Nakuttajaa tai Mustan Oravan puhelimen käkätyssoittoääntä*. MI epäili, että kyseessä olisi ollut kielitaitoinen vuorikorppi.

Norjalainen luomakunta oli tänä aamuna varsin utelias kulkijoita kohtaan ja seuraavaksi ilmaantuikin kärppä ihmettelemään turistien aamutoimia järven rannalla. Se oli hyvin utelias, eikä näyttänyt pelkäävän ihmisiä kovinkaan paljot. Elohopeamaisen nopeana eläimenä sen ei tosin paljon ihmisiä tarvinne pelätäkään. Yrityksemme saada siitä valokuva, tuotti tulosta vasta ties kuinka monennella kymmenennellä laukauksella, vaikka kärppä sinkoili kuin superpallo jalkojemme ympärillä, jopa kosketusetäisyydellä ja välillä kivenkoloissa piileskellen ainakin 15min ajan. On muuten aika vinkeä tunne seisoa kivikossa ja huomata, että tarkalleen omien jalkojen vieressä olevasta kivenkolosta kurkistaa ylöspäin utelias, nappisilmäinen kärpännaama. Kuka julmuri saattaakaan laittaa moisen pikku hurmurin turkin rääsyjensä koristeeksi? Hävetkää kaikki turkiksia käyttävät ääliöt kaksijalkaiset!

Kiihtynyttä bongausintoa herättäneen episodin jälkeen pääsimme vihdoin matkaan. Ilma oli suhteellisen lämmin, tummat pilvet taivaalla tosin hieman huolettivat. Seniorijaosto oli päättänyt seikkailuhenkisesti kahlata Glitterheimin ohi virtaavan joen yli, koska se säästäisi matkassa n. 2.5 km ja olisi tietysti myös huisin jännää sekä extremehenkistä. Tämä tosin vain siinä tapauksessa, että joki ei näyttäisi miltään Kokemäenjoen kokoiselta virralta. Päästyämme näköetäisyydelle, joki ei todellakaan vaikuttanut kovin pahaluonteiselta ja niinpä päätimmekin kaikki lähteä yhteistuumin kahluumatkalle. Täytyyhän sitä nyt suomalaisen *vähän* seikkailla. Joen ylitys ei yksinään olisi ollut paha ongelma, mutta samalla hetkellä huomasimme muhkean näköisen sadealueen lähestyvän meitä hitaasti, mutta varmasti. Lähdimme kirimään sen kummempia ajattelematta, että ehtisimme joen yli ennen sateen alkua. Sade kuitenkin yllätti meidät kesken ylityksen ja kiirettä pitäen valittu ylityspaikkamme ei osoittautunutkaan kovin helpoksi. Niinpä koko joukkiomme ramppasi kaatosateessa edes taas ja ilman kenkiä hyytävän kylmässä joessa arviolta 10–15 ikuisuudelta tuntuvaa minuuttia. Lopulta jalat alkoivat hävitä kokonaan tuntoaistin sanoutuessa irti tehtävästään.

Virta oli suhteellisen voimakas ja jalansijaa oli vaikea löytää saven läpinäkymättömäksi värjäämästä joesta. Lopulta kuitenkin onnistuimme pääsemään yli. Olimme läpimärkiä sateesta eikä suinkaan ylityksestä, joka liiallista hätäilyä lukuun ottamatta oli sujunut ilman vahinkoja. Sade jatkui edelleen kovana ja läpimärkä joukkiomme alkoi tuntea ikäviä vilunväristyksiä. Telttaa pystytettäessä syntyi varmaan uusi ennätysaika. Ahtauduimme kaikki samaan telttaan lämmetäksemme paremmin. Hetken nököteltyämme teltassa, sade loppui. Se olikin ollut vain raju kuuro, luontoäidille tyypillistä vittuilua. Tämän jälkeen ulkoilman lämpötila alkoi tippua nopeasti. Ilman kylmyydestä kertoo jotain se, että teltan suojakangasta pitkin valunut vesi oli jossain kohdin jäässä. Silti täytyi lähteä ulos etsimään juomavettä (jokivesi kun oli kovin savista ja vinkeän makuista) ja mahdollisesti polttopuita nuotioon. Yllättävää kyllä, pientä kuollutta risukkoa saikin keräiltyä sen verran, että saimme aikaiseksi kelpo nuotion. Risujen paloaika ei ollut kovin pitkä, mutta joka tapauksessa ehdimme kuivaamaan siinä tarpeellisimmat varusteemme.

Leirimme sijaitsi aivan joen rannalla ja päivämatkaa kertyi n. 13 km.

7. Päivä 27.7.2004

Heräsimme tukahduttavaan kuumuuteen seitsemältä. Oli upea aamu ja aurinko paahtoi telttaan täydeltä terältä. Riemua ei riittänyt pitkään, noin 15 min. kuluttua paksu harmaa pilviverho peitti auringon. Ei kun makari korviin ja takaisin nukkumaan. Kun heräsimme puoli kymmenen tienoilla, sama pilvimassa jökötti edelleen meidän ja auringon välissä. Kuiva vuoristotuuli tosin auttoi jonkin verran vaatteiden kuivatuksessa. Pääsimme liikkeelle vasta n. 12.30.

Tämä oli viimeinen päivämatka ja matkaa Spiterstuleniin oli jäljellä noin 13km. Päästyämme jonkin matkaa eteenpäin ja ohitettuamme Vestglupjønnen, eteemme aukesi silmänkantamattomiin ulottuva rakka, ja polku oli erotettavissa vain siellä täällä kiviin maalatuista T-kirjaimista. Näkymä kirvoitti vähemmän haltioituneita kommentteja kivistä ja auringonpaisteettomasta paikasta, josta kivet ovat peräisin. Maasto oli yksi hidaskulkuisimmista mihin koko reitillä törmäsimme. Kiviä siellä, kiviä täällä, kiviä kiviä, kivien päällä... Vähempikin olisi riittänyt nujertamaan ryhmän kivifriikit, joiden ei jostain kumman syystä tehnyt juuri mieli keräillä kiviä taskuun. No muutama pieni nyt ehkä kuitenkin…

Spiterstuleniin saavuimme illalla noin puoli kahdeksan aikaan. Kävimme kysäisemässä mahdollisuutta käydä suihkussa ja mahdollisesti saunassa. Vastaukseksi saimme, että valitettavasti moiset luksushoidot ovat vain hotellin asiakkaille. Pyh! Emme jaksaneet jäädä tinkaamaan miten olisi asia, jos olisimme lunastaneet telttapaikan. Kahvila sentään oli vapaassa käytössä. Kahvi maksoi n. 15 NOK ja olutpullo 45 NOK. Koska emme olleet lunastaneet telttapaikkaa, emme voineet yöpyä majatalon läheisyydessä, vaan meidän täytyi vääntäytyä öitsemään kilometrin säteelle. Kahvien jälkeen alkoi jo hämärtää, joten kaavimme tarpeelliset tavarat mukaan autolta ja leiriydyimme puron varteen, kilometrin verran ylävirtaan Spiterstulenista. Ilma viilentyi jälleen hyytävän kylmäksi, tähdet tuikkivat sametinmustalla taivaalla. Kuuma kantarellikeitto ja paksu, suklainen kaakao maistuivat paremmalta kuin mikään nais- ja miesmuistiin.

8. Päivä 28.7.2004

Tänään oli viimeinen retkeilypäivä, ja suunnittelimme kiipeävämme Galdhøpiggenille (2469 m), Pohjois-Euroopan korkeimmalle vuorelle. Aamutuimaan sää oli yleensä ollut parhaimmillaan, niinpä yritimme kerrankin lähteä matkaan ajoissa. Pakkasimme mukaan vain lämmintä vaatetta, hieman juotavaa ja jonkin verran muonaa: pähkinöitä, suklaata ym. ja aloitimme kiipeämisen 11.30. Sää oli parhain koko retkemme aikana. Vuorten varjoista ryöminyt aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta, eikä ihme että nahka alkoi punoittaa huolimatta aurinkovoiteella lotraamisesta. Pieni käytännön vinkki: aurinkovoidetta kannattaa laittaa ISOLLA kädellä ja usein, eikä kolikonkaan kokoista kohtaa kannata unohtaa, jollei ihan välttämättä halua kolikon kokoista rakkulaa jonnekin. Tämän laiminlyöneet 2/4 retkueestamme paahtuivat paikka paikoin meetvurstin värisiksi ja nautiskelivat pikantista kirvelystä vielä kotosuomen saunassakin. Pitkähihainen vaalea paita on strippaamaan houkuttelevasta paahteesta huolimatta suositeltava ja mahdollisimman varjostava hattu vielä parempi. Älkääkä unohtako aurinkolaseja kotiin, ellette välttämättä halua hankkia reissun jälkeen opaskoiraa ja valkoista keppiä! Vuoriston lumesta heijastuva valo on viiltävän kirkasta.

Retki oli vaelluspäivien jälkeen aika raskas kevyen kantamuksenkin kanssa. Huipulle pääseminen kesti n. 3.5 tuntia ja töitä sai tehdä koko ajan, milloin soralla, kivikossa tai liukkaalla kengänvarsiin sulamaan muiluttautuvalla lumella. Huipulta avautui palkintona sanoinkuvaamattoman kaunis, meditatiivinen näkymä Jotunheimenin vuoristoon ja se sai elämän tuntumaan elämisen arvoiselta ja matkan kaikki vaivat lentämään huikaisevan sinisen taivaan tuuliin. Se oli niitä hetkiä elämässä, jotka todella tulee muistamaan niin kauan kuin muistia vain suinkin riittää.

Hauskuutimme muita huiputtaneita hysteerisen riemukkaalla riehumisella, kuten lumipesäpallolla, lumivoimistelulla ja lumiolkapyörillä. Mustan Oravan seitsemän rullaavaa kaatumista olivat näkemisen arvoinen suoritus. Yleisömme katseista kyllä saattoi lukea, että ”kaikkia mielenvikaisia sitä päästetäänkin ilman lääkitystä vaeltelemaan Norjaan”, mutta sehän ei meidän aitoa lapsenriemuamme haitannut. Suomalaisten sekopäämaine sai ansiostamme taas kerran lisäpontta.

Huipulla ei sitten todellakaan ole toilettia, mutta sieltä löytyi kahvila (25 NOK kahvi), harmi vain ettei mukana ollut yhtään valuuttaa sillä sumppi olisi totta vie maistunut. Tyydyimme kuolaamaan ja raapustelemaan puumerkkimme vieraskirjaan. Sitten olikin jo lähdettävä paluumatkalle, sillä pimeässä kiipeily olisi ollut vähintään veren kaivamista nenästä. Alastulo sujui ripeämmin ainakin lumisissa kohdissa. Erilaisilla perstuntumaisilla tai telemarktyylisillä mäenlaskutyyleillä vauhdin sai kasvamaan jopa vaarallisen kovaksi. Lopussa olleen alamäkisen kivikon selvittäminen otti vielä kertaalleen kovasti polvien päälle. Uupumuksesta huolimatta tuli todella haikea olo, kun istahdimme ennen Spiterstuleniin laskevaa rinnettä kielekkeelle ihailemaan romanttista maisemaa: vesiputouksia, vuorten taakse katoavaa okraista auringonvaloa ja laaksoa pitkin hiipiviä varjoja. Miten maailma voikaan olla niin sydäntäsärkevän rakas ja kaunis, täydellinen ja seesteinen, jos vain löytää oikean paikan sen tarkasteluun.

Laskeutumisen jälkeen kävimme nauttimassa leirikeskuksessa ansaitut oluet ja kahvit. Sitten alkoi paluumatkamme takaisin Suomeen.