Paniikin tunne

Aaah - se tuntuu ilmassa,
se tuntuu ruumiissa,
se on tää paniikin tunne,
paniikin tunne,
ja se tulee joka kevät.

Enpä osaisi kuvailla tätä tunnetta paremmin kuin Röyhkä. Levoton olo, levottomia ajatuksia ja levottomat jalat. Tuli hännän alla. Sama juttu joka kevät.

Kukkivat puut ovat niin upeita, että tekisi mieli imaista näkymä ruiskuun ja tykittää se suoraan suoneen. Magnoliat levittelevät porvarillisia pönkkähameitaan ja pudottelevat nuppuja suojanneet rapeat chinchillaturkkinsa maahan. Kultasadepuut käyvät silmille räikeän keltaisina räyhähenkinä. Vaaleanpunaa kuohuu joka puolella niin, että suussa alkaa maistua hattaralle. Lämmin tuuli leyhyttää muurin päällä makaavan neidon suurta, kirkkaanpunaista lierihattua.

Auringossa juotu kahvi saa selkäpiin värisemään ja soimaan, kultaa heijastavat ihokarvat nousevat pörhölle. Ohi juoksevat atleettiset ja yläkropaltaan paljaat miehet leijuvat feromoneina sieraimiin. Katse jää kiinni bikineissä aurinkoa ottavaan naisiin. Vanha, hopeahapsinen pappakin näyttää niin komealta, että.

Päässä kaaos, mihin pitäisi mennä, mistä tulla, mitä tehdä, miksi päätyä ja ylipäätään minkä tähden. Istu siinä nyt sitten aloillasi ja kirjoita.

Ruma ankanpoikanen

Rakastin pienenä satua rumasta ankanpoikasesta.

Vieläkin minua liikuttavat suuresti tarinat, joissa harmaasta ja toisten mitätöimästä rumiluksesta kasvaakin tavalla tai toisella häikaisevan kaunis joutsen. On niin sydäntä lämmittävää nähdä tilanne, jossa ylimielisten ennakkoluulojensa vallassa olevilta ihmisiltä putoaa leuka rinnalle odottamattoman metamorfoosin edessä.

Siinä, jos kiiltokuvaksi rahalla brändätty silikonimisukka tai mallipoikakisoista bongattu komeapärstainen ja bodattuvartaloinen sälli pyörittävät lavalla vähän pehvaansa ja aukovat suutaan nauhalta tulevan laulun tahtiin, -ei ole mitään sykähdyttävää tai liikuttavaa.

Mutta heissä on:

SUSAN BOYLE

PAUL POTTS

Heitä katsellessa kastui monta nenäliinaa.

Pablo Neruda: Oodi kissalle

En ole kummoinenkaan runouden ystävä, mutta nyt satuin löytämään runoilijan jonka hurmaavaan oodiin ja sen käännösten tarkasteluun jouduin paneutumaan kokonaiseksi iltapäiväksi. Mitä mahtavia mieli- ja kielikuvia! Ensimmäisen kerran elämässäni koin menettäneeni jotain, kun olen työntänyt runokirjat syrjään. En kuitenkaan ollut täysin tyytyväinen oodin paikoin kömpelöksi ja sisällöltään puutteelliseksi kokemaani suomalaiseen käännökseen (edit: käsittääkseni Pentti Saaritsan), joten napsin hyvän palan sieltä ja toisen täältä sekä käänsin itse ne kohdat, jotka eivät minua tyydyttäneet. Ohessa mukana myös löytämäni englannin- ja alkuperäis- eli espanjankieliset versiot. Jos joku espanjankielentaitoinen löytää huomautetavaa, niin kertokoon minulle, jotta voin korjata.

Ode To The Cat -- Pablo Neruda

Eläimistä tuli susia,

joillekin kasvoi liian pitkä häntä,

toisille viallinen pää.

Vähä vähältä ne alkoivat sopeutua,

kotiutuivat maisemaan,

saivat syntymämerkkinsä, viehkeytensä,

taidon lentää.

Kissa,

kissa yksin

ilmaantui valmiina

ja ylpeänä.

Se oli heti syntyjään täydellinen,

kulki yksin, luotti itseensä ja tiesi mitä tahtoi.

Ihminen haluaisi olla kala tai lintu,

käärmekin kasvattaisi mielellään siivet,

koira on vain pieleen mennyt leijona,

insinööri soisi olevansa runoilija,

kärpänen tahtoisi lentää kuin pääskynen,

runoilija koittaa jäljitellä kärpästä.

Mutta kissa

haluaa olla vain kissa

ja yhtä kissaa se on

hännästä viiksenkärkiin,

kuudennesta aistista pyydystämäänsä rottaan,

yön pimeydestä kultaisiin silmiin.

Sen veroista olomuotoa,

ei ole kuulla eikä kukalla.

Ei ole kissan koostumukselle vertaa,

se on niin ainutlaatuinen.

Kuin aurinko tai topaasi

ja sen selän joustava ääriviiva

on siro ja luja,

kuin laivan keula.

Sen viiruiksi kaventuvat keltaiset silmät

ovat ainoa säilö

johon yö tallettaa kolikoitaan.

Oi pikkuruinen keisari

ilman valtakuntaa,

kotimaaton valloittaja,

salonkien pikku tiikeri,

taivaan lemmekkäiden tiilikattojen

sulttaanisulhanen,

joka komentaa huonolla säällä

intohimon tuulia

ja ohi kulkiessaan,

asennon ottaessaan,

painaa maata vasten

neljä herkkää jalkaansa,

nuuhkii,

epäluuloisesti

kaikkea mitä maa päällän kantaa,

sillä kaikki on liian saastaista

kissan tahrattomille tassuille.

Oi kotiemme itsenäinen peto,

yön röyhkeä käpälänjälki,

laiskotteleva, voimistelevainen,

tuntematon,

mitä syvällisin kissa,

asumustemme salainen poliisi,

kadonneen sametin vertauskuva,

luultavasti et ole lajina arvoitus,

eivätkä tapasikaan ole mikään mysteeri,

kaikkihan sinut tuntevat,

kuulut ihan tavallisimpaan kastiin,

kaikki ainakin luulevat niin,

kaikki luulevat olevansa

kissojensa isäntiä,

omistajia,

enoja,

kavereita,

virkaveljiä,

oppilaita tai ystäviä.

Minä en.

Minä olen eri mieltä.

Minä en ole ratkaissut kissan arvoitusta.

Tiedän toki kaiken,

elämästä

ja sen saaristoista,

meristä ja lukemattomista kaupungeista,

kasvitieteestä,

emeistä ja niiden variaatioista,

matematiikan eduista ja puutteista,

maan vulkaanisista verisuonista,

krokotiilien uskomattomista selkäpanssareista

palomiesten huomaamattomasta hyvyydestä,

pappien taivaansinisestä atavismista,

mutta kissasta minä en saa selvää.

Minun järkeilyni kompastuu sen välinpitämättömyyteen,

sen silmien kultaisiin numeroihin.

ODE TO THE CAT

The animals
were imperfect,
long-tailed, dismal
in the head.
Little by little
they composed themselves,
becoming a landscape,
gaining spots, grace, flight.

The cat,
only the cat,
appeared complete
and proud:
born completely
finished,
it walks alone and knows what it wants.

Man wants to be a fish and a bird,
the snake would rather have wings,
the dog is a lost lion,
the engineer wants to be a poet,
the fly studies the swallow,
the poet tries to imitate the fly,

But the cat
wants only to be cat,
and every cat is cat
from whiskers to tail,
from hunches to live rat,
from night to its yellow eyes.

There’s no entity
like it,
neither moon nor flower
has its construction:
it’s a solitary thing
like the sun or a topaz,
and the supple line
of its contour,
firm and delicate, is like
the prow line of a ship.
Its yellow eyes
leave only
a crack
to stuff the coins of the night.

O little
emperor without globe,
conqueror without country,
tiny tiger of the living room,
sultan groom of a sky
of erotic tiles,
the wind of love
in the open air
you demand
when you pass
and pose, placing
four delicate feet
on the floor,
sniffing,
doubting
every earthly thing,
since everything
is filthy
for the cat’s immaculate feet.

O independent beast of the home,
arrogant remnant of night,
lazy, gymnastic
and alien,
most profound cat,
secret police
of dwellings,
emblem
of a lost velvet,
there’s probably no
enigma
to your manner,
perhaps you’re not mysterious,
the entire world knows you and you belong
to the least mysterious inhabitant,
perhaps everyone believes he’s the master,
owner, uncle
of the cat, companion,
colleague,
disciple or friend
of the cat.

I no.
I don’t buy it.
I don’t know the cat.
I know everything, life and its archipelago,
the sea and the unfathomable city,
botany,
the harem and its excess,
virtues and flaws of mathematics,
the world’s volcanic veins,
the unreal carapace of crocodiles,
the hidden goodness of firemen,
the blue atavism of priests,
but I cannot figure out the cat.
My reasoning slips before its indifference,
its eyes with their golden numbers.

ODA AL GATO

Los animales fueron
imperfectos,
largos de cola, tristes
de cabeza.
Poco a poco se fueron
componiendo,
haciéndose paisaje,
adquiriendo lunares, gracia, vuelo.
El gato,
sólo el gato
apareció completo
y orgulloso:
nació completamente terminado,
camina solo y sabe lo que quiere.

El hombre quiere ser pescado y pájaro,
la serpiente quisiera tener alas,
el perro es un león desorientado,
el ingeniero quiere ser poeta,
la mosca estudia para golondrina,
el poeta trata de imitar la mosca,
pero el gato
quiere ser sólo gato
y todo gato es gato
desde bigote a cola,
desde presentimiento a rata viva,
desde la noche hasta sus ojos de oro.

No hay unidad
como él,
no tienen
la luna ni la flor
tal contextura:
es una sola cosa
como el sol o el topacio,
y la elástica línea en su contorno
firme y sutil es como
la línea de la proa de una nave.
Sus ojos amarillos
dejaron una sola
ranura
para echar las monedas de la noche.

Oh pequeño
emperador sin orbe,
conquistador sin patria,
mínimo tigre de salón, nupcial
sultán del cielo
de las tejas eróticas,
el viento del amor
en la intemperie
reclamas
cuando pasas
y posas
cuatro pies delicados
en el suelo,
oliendo,
desconfiando
de todo lo terrestre,
porque todo
es inmundo
para el inmaculado pie del gato.

Oh fiera independiente
de la casa, arrogante
vestigio de la noche,
perezoso, gimnástico
y ajeno,
profundísimo gato,
policía secreta
de las habitaciones,
insignia
de un
desaparecido terciopelo,
seguramente no hay
enigma
en tu manera,
tal vez no eres misterio,
todo el mundo te sabe y perteneces
al habitante menos misterioso,
tal vez todos lo creen,
todos se creen dueños,
propietarios, tíos
de gatos, compañeros,
colegas,
discípulos o amigos
de su gato.

Yo no.
Yo no suscribo.
Yo no conozco al gato.
Todo lo sé, la vida y su archipiélago,
el mar y la ciudad incalculable,
la botánica,
el gineceo con sus extravíos,
el por y el menos de la matemática,
los embudos volcánicos del mundo,
la cáscara irreal del cocodrilo,
la bondad ignorada del bombero,
el atavismo azul del sacerdote,
pero no puedo descifrar un gato.
Mi razón resbaló en su indiferencia,
sus ojos tienen números de oro.

Parisuhdemeemi

Olen motissa Jänismiehen tyopaikalla ja tarvitsen viihdykettä, joten tehdäänpä tässä ajankuluksi parisuhdemeemi.

1. Miten kauan tunsitte toisenne ennen kuin aloititte seurustelun?

Kuusi vuotta. Voin vakuuttaa, että hyvää kannatti odottaa! Vuosien myötä tuntuu suhde parantuneen vain entisestään.

2. Kuka pyysi ketä ulos?
Jänismies pyysi lettukesteille kotiinsa ja "kaappasi" minut ovelasti omakseen. Ei siihen ollut paljoa vastaan pan... sanomista :)

3. Missä ensimmäiset treffinne olivat?

Ensimmäinen kohtaamisemme oli Turkulaisessa ravintola Ribbsissä, jossa kaadoin käsillä kiihkeästi selittäessäni Jänismiehen sinisen drinksun valkoisille haalareilleni. Todella mahtava ja älyllinen ensivaikutelma. Varsinaiset "ensitreffit" suhteen merkeissä oli kuusi vuotta myohemmin Jänismiehen kotona. Ribbs on kylläkin säilynyt sellaisena romanttisena muistelupaikkana.

4. Kuinka vanhoja olette?
Puolessa välissä neljättä kymppiä, Jänismies 10kk nuorempi.

5. Kumman sisaruksia näette enemmän?
Meikäläisen, silloin kun asutaan Suomessa. Veljeä näkee silloin salilla harva se päivä. Emme tosin ole kumpainenkaan sukuluutia.

6. Onko teillä yhteisiä lapsia?
Ei, eikä edelleenkään toivelistalla. Haikaranpelättimen voisin pystyttää takapihalle :)

7. Entä lemmikkejä?
Kaksi kissaa Suomessa.

8. Mikä tilanne on teille vaikein pariskuntana?
Työasenteidemme yhteensovittaminen. Jänismiehelle työ on henki ja elämä ja hänellä on sen suhteen paljonkin kunnianhimoa, jota en valitettavasti aina jaksa tajuta. Itselleni ei ole juurikaan mikään muu työ rakasta ja intohimoista tai ylipäätään liikuttavaa, kuin kirjoittaminen ja valokuvaaminen. Muuten minulle on aika sama mitä sitä elääkseeni puuhastelen. Voin ihan hyvin paiskia jotain hanttihommiakin, kunhan se työ ei vain yritä seurata kavalasti minua kotiin tai ryömiä yksityiselämämme tai vapaa-aikamme puolelle häiriköimään. Jänismies puolestaan elää symbioosissa työnsä kanssa ja niin sitä vaan ollaan edelleen puolen yön aikaan käkkimässä täällä laitoksella seurana ja ruuvimeisselinpidikkeenä... saisinkohan tästä assistentin tyotodistuksen, jos pyytäisin?

9. Kävittekö samaa koulua? Oletteko kotoisin samasta kylästä?
No ei läheltäkään. Molemmat tosin pienten peräkylien kasvatteja.

10. Kumpi on älykkäämpi?

Jänismies on tiedekeskeisesti, loogis-matemaattisesti ja kinesteettisesti älykkäämpi. Kielellisessä ja sosiaalisessa älykkyydessä sekä itsetuntemuksessa olen puolestani monta askelta edellä, vaikka en ole varsinaisesti edes sosiaalinen.

11. Kumpi on herkempi?

Olemme molemmat jokseenkin herkkiä ainakin toistemme, lähimmäistemme, eläinten, luonnon ja elämysten suhteen. Minä olen herkempi, jos läheisille sattuu jotain pahaa tai osuu joku elämää suurempi elämys kohdalle (=Stendhalin syndrooma). Jänismies on herkempi sille, jos esim. tyoasiat kusee tai joku hyökkää avoimesti hänen persoonaansa vastaan.

12. Missä käytte yhdessä eniten syömässä ulkona?
Mahdollisimman varioivasti eri luonnonpaikoissa piknikeillä ja tavoitteen mukaan aina uusissa ravintoloissa silloin kun raaskii.

13. Mikä on kauimmaisin paikka, jonne olette yhdessä matkustaneet?
Yellowstone, Mammoth Hot Springs.

14. Kummalla on hullummat eksät?
No meikäläinen voittaa tämän kisan 6-1. Ilman hymynhäivettäkään.

15. Kummalla on pahempi temperamentti?

Ollaan molemmat nykyisin hyvin tasaisia ja aurinkoisia eläjiä, mutta suuttuessani olen möyryävä ukkosmyrsky ja synkeä rankkasade, joka muuttuu ankeaksi jäätihkuksi (ei todellakaan synonyymi itkulle). Jänismies on puolestaan suuttuessaan ison tammen halkaiseva salamanisku, jota seuraa pikakelauksella auringonpaiste ja suloinen sateenkaari. Mulla menee tuon suklaasydämisen kuminaaman takia AINA hyvät mökötykset hukkaan.

16. Kumpi laittaa ruoan?

Minä. Tiedän, että Jänismies osaa hyvinkin kokata, mutta en vain kestä sitä tauotonta keittiöstä kantautuvaa itseiroinista ja tekouusioavutonta määintää: "missä se on, miten tää pitää tehä, voiks tätä laittaa tähän, miks se nyt tuolleen meni, oho - jotain hyppäs nyt pannulta lattialle, onksejokypsä ja aaaaaaa - nyt se palo ihan mustaksi!"

17. Kumpi on sosiaalisempi?

Minä suhtaudun ihmisiin enenevissä määrin kyynisemmin ja epäluuloisemmin kuin Jänismies, joten Jänismies lienee perusluonteeltaan sosiaalisempi, luottavaisempi ja ihmiskontakteihin hakeutuvaisempi. Mutta minulla on terävämpi sosiaalinen vainu (voisin lahjoittaa vähänkäytettynä) ja näen/tajuan ihmisissä paljon enemmän ulottuvuuksia, säikeitä, lonkeroita, pehmeyksiä sekä piikkejä, kuin siippani. Jänismies on parempi käytännön ihmissuhteissa, kun ei ota ihmeemmin paineita kenenkään kanssa sosialisoimisesta. Itse puolestani vetäisen todella helposti kalterit itseni ja toisten ihmisten väliin jos alkaa niskahiuksia kihelmoidä.

18. Kumpi on siisteysintoilija?

Ei kumpikaan. Ei sitten niin yhtään. Siivoaminen ja kotitaloushommat on molempien mielestä soooooo boooooring. Mut ei me ihan elukoiden tasolle kuitenkaan olla päästetty itseämme vajoamaan. Siivotaan silloin kun alkaa sotku alkaa käydä päälle tai on vieraita tulossa. Ja kun kerran aletaan, niin silloin siivotaan todella, todella hyvin ja perusteellisesti.

19. Kumpi on itsepäisempi?

Minä. Jänismies väittää kivenkovaa, että sanakirjassa on "jääräpäisyyden" kohdalla minun kuvani havainnollistavana esimerkkinä. Pitäisiko ottaa kohteliaisuutena?

20. Kumpi vie suuremman osan sängystä?

Minä, koska nukun leveässä natoasennossa. Jossain vaiheessa yotä herään kauheaan kitinään siitä, että armaani on muka putoamassa sängystä. Suomessa kyllä sängyn vie kissat. Kiva herätä yöllä omat varpaat suussa, kun karvakaulurit vetää onnessaan elbaa 75%:lla sängystä.

21. Kumpi herää aikaisemmin?
Mies tyopäivinä, minä viikonloppuina. Suomessa oli aina toisinpäin.

22. Kummalla on suurempi perhe?
Jänismiehellä varmaankin, koska olen itse irtisanoutunut suurimmasta osasta sukuani. Jos siis ihan ydinperhettä meinataan, niin mulla on yksi sisarus tai sisaruksenpuolikas enemmän.

23. Saatko usein kukkia?
Olen kieltänyt tuomasta, sillä leikkokukat ovat pääsääntoisesti epäeettisiä ja myrkytettyjä. Ja tulee niitä katkottuja kukkia sääli, kun ne kuolee niin pian. Kukat on kauniimpia siellä missä ne kasvavat.

24. Kumpi on mustasukkaisempi?

Silloin tälloin kärventää kumpaistakin miedosti, mutta pelisäännot on selkeät: ei sikailua, eikä kieroilua tai tulee armotta kenkää, eikä ikinä saa anteeksi sen jälkeen. Minä en ole mustasukkainen siitä, jos mies viihtyy jutellen ym. sallitun rajoissa jonkun toisen naisen kanssa, - vaan vain siitä jos joku muija tulee tahallaan ja pahantahtoisesti muikuillen koittamaan onneaan reviirilleni kusemisessa ja mies ei yleensä edes tajua sitä. Jänismies on taas mustasukkainen silloin harvoin, kun puusilmälläkin näkee ettei ole mitään syytä. Eikä puolestaan näytä tuntevan mustasukkaisuuden häivääkään silloin, jos joku koittaa uutterasti uida mun liiviin.

25. Kuinka kauan kesti, ennen kuin suhteesta tuli vakava?

Pitkään kesti lämmitellessä ja varsinaisen suhteen alussa oli kaikkea vähemmän tarpeellista hässäkkää, mutta sitten kun roihahti, niin on ollut kyllä maan perusteellisen vakavaa. Jänismies on mulle Anam Cara ja kuulema myos toisinpäin.

26. Kumpi syö enemmän?

Jänismies. Joogilaihassa miehessäni on mystinen musta aukko, johon ruoka katoaa vauhdilla ja jälkiä jättämättä. Jos soisin yhtä paljon kuin Jänismies, muuttuisin muumiksi.

27. Kumpi pesee pyykit?

Minä toistaiseksi tai sitten käydään kimpassa kippaamassa koko pyykkivuori pesulan koneisiin kerralla.

28. Kumpi on parempi tietokoneiden kanssa?

Jänismies haltsaa yleisesti paremmin kaikki sähkovimpaimet, koska on kasvanut niiden jatkeena. Mutta ei minullakaan ole mitään ongelmia tietokoneiden kevytkäytön kanssa ja opin helposti lisää jos opetetaan..

29. Kuka ajaa autoa, kun olette yhdessä?

Jänismies ajaa. En pysty vieläkään motivoimaan itseäni sitten millään haluamaan ajokorttia, vaikka kuinka tyrkytettäisiin.

Linnut

Aamulla ei tarvitse enää välttämättä herätyskelloa, sillä äänekkäät muuttolinnut ovat palanneet. Ne aloittavat riemuisia konserttojaan siinä vaiheessa, kun aurinko kiipii horisontin yläpuolelle ja äänten kakofonia on melkoinen. Eritoten eräs saksien klipsutusta imitoiva tirppa tykkää tulla karjumaan ikkunamme tasolla olevaan puuhun ja ääni on sen verran ärsyttävä, että koittaapa siinä sitten nukkua.

Kun tulin jenkkilään ja aloin kierrellä lähiympäristössä, minua mietitytti näköpiiriin sattuvien lintujen vähäinen määrä. Luinkin myöhemmin jostain, että Pohjois-Amerikan lintujen määrä on vähentynyt huomattavasti. Todennäköisesti se on seurausta hyvin suositusta hyönteisten myrkyttämisestä.

En ole aiemmin ollut kovin kiinnostunut linnuista, mutta täällä niiden bongaamisessa on ollut ïhan oma viehätyksensä, koska monet lajikkeet ovat sykähdyttävän ja eksoottisen näköisiä. Kirkuvan punainen punakardinaali (Northern Cardinal) ja huikean sininen sininärhi (Blue Jay) ovat valikoituneet jalokivimäisen kauneutensa ja helpon havaittavuutensa perusteella lempilinnuikseni. Etenkin kun niiden väritys muistuttaa minun ja Jänismiehen klassista vaellustakkiväritystä. Paitsi tietysti nykyisellään, kun jouduin vaihtamaan rakkaan sinisen takkini mustaan ja identifioidun siten vissiin johonkin korppiin :)

Erikoisimpia näkemiäni lintuja ovat olleet vesistöissä kahlailevat hontelot haikarat ja kaljupäiset kalkkunakorppikotkat. Muutamia harvinaistuvia haukkoja on myös sattunut vastaan ja olenpa onnistunut näkemään muutaman laumallisen verran muhkeita villikalkkunoitakin. Kaikkein pahaäänisin pikkulintu on etenkin Forest Homen lammikolla mieluusti päivystävä punaolkaturpiaali eli Red Winged Black Bird. Lokkeja ja hirveätä älämölöä pitäviä kanadanhanhia täällä riittää isoiksi, joka paikkaan tunkeviksi laumoiksi asti. Tämäntalvisena ilmiönä kaupunkiin saapui myös useamman sata yksilöä käsittävä parvi mustia korppeja, joiden ihmettely päätyi jopa lehtijutuksi asti. Maaseudulla vastaavat parvet voivat olla jopa tuhatpäisiä.

Videoväsäelmässäni muutamia kohokohtia amatööribongaajan uraltani. Oheen tallentui hauskasti veljeni kanssa käymä skype-keskustelu.

Naapurikaupungissa...

Noin kuudenkymmenen kilometrin päässä täältä sijaitsevassa Binghamtonissa on jollakin pää seonnut sen verran, että ruumiita on tullut ainakin 14 ja loukkaantuneita 26. Ampuja tappoi myös itsensä.

Amerikkalaiset joukkomurhat ovat yleistyneet, eivätkä talouden "ruusuisen" tilan huomioon ottaen varmasti ole jatkossakaan juuri vähenemään päin. En tajua, että minkä helvetin takia niitä aseita pitää olla täällä joka iikalla, penskoillakin! Jotkut konservatiivi-kusipäät jopa herättelivät debattia viime keväänä saadakseen luvan sille, että Cornellinkin kampuksella saisi kantaa asetta. Eivät onneksi saaneet tahtoaan läpi. Olisi aika orpoa istua täällä hormonihöyryjensä sekoittamien teinien keskellä tietäen, että kellä tahansa voisi olla tappoväline taskussa.

Voi niillä silti olla.

Ja Suomessakin täydellisen "mallikotiäidin" sekä aseharrastajan kasvattamat pojat haaveilevat tosi terveistä asioista...

Pahaa tekee.

Ei mee hissi vintille asti

Huomasin tässä päivänä eräänä, että Suomessa näyttäisi etenkin viime aikoina syntyneen kaikenlaisia mielen vajautta ilmaisevia humoristisia ja rienaaviakin sanontoja enemmän, kuin eskimoilla on lumen synonyymeja. Onko hulluudesta tosiaankin tullut näin hauskaa ja inspiroivaa:

-ei oo kaikki inkkarit veneessä,
-ei oo kaikki eskimot kajakissa,
-ei oo kaikki muumit laaksossa,
-ei ole molemmat airot vedessä,
-ei oo kaikki idolsit finaalissa,
-ei oo kaikki ismot kasinolla,
-ei oo kaikki murot kulhossa,
-ei oo kaikki puolukat poimurissa,
-ei näy kaikki kanavat telkkarissa,
-ei oo kaikki töpselit seinässä,
-ei oo kaikki tuolit pöydän ympärillä,
-ei oo kaikki saranat rasvattu,
-ei mee hissi vintille asti,
-ei oo kaikkia piikkejä kammassa,
-ei oo kaikki homot kaapissa,
-ei oo kaikki leegot laatikossa,
-ei oo kaikki paavit Vatikaanissa,
-ei oo kaikki ryssät Siperiassa,
-ei oo kaikki neekerit puuvillapellolla,
-ei oo kaikki kielet kitarassa,
-ei pyöri kaikki viisarit kellossa,
-ei käy täysillä,
-ei oo laatikon terävin veitsi,
-ei oo kaikki siemenet omenankodassa,
-ei oo kaikki kupit kaapissa,
-ei oo penaalin terävin kynä,
-ei oo lyijyä kynässä,
-ei oo kaikki jauhot pussissa,
-yhtä viipaletta vajaa leipä,
-hissi ei kulje ylös asti,
-ei käytä koko koneistoa,
-ei oo kaikki pöllöt tornissa,
-ei oo kaikki lepakot tapulissa,
-ei oo airamin kirkkain hehkulamppu,
-ei oo kaikki sienet korissa,
-ei oo kaikki mummot bingossa,
-kymppi miinus,
-ei oo nakkia joka hodarissa,
-ei ehtinyt jonoon, kun järkeä jaettiin,
-meitä on moneen junaan ja osa on jäänyt asemalle,
-sekaisin kuin seinäkello,
-iso ratas heittää,
-iso ratas jumittaa,
-kaloja vajaa akvaario,
-on jääny lääkkeet ottamatta,
-ei oo kaikki mannet raviradalla,
-taitaapi soudella yhdellä airolla
-matot rytyssä vintillä,
-pihalla kuin lintulauta,
-pihalla kuin lumiukko,
-benjiköysi on liian pitkä
-avanto on jäässä,
-vintti tyhjänä,
-vintti pimeenä,
-on pelkkä käki pesässä,
-pitkät piuhat ja pieni dynamo,
-pienenä ollut kireä pipo, yksi leego, puiset lelut, jotka nekin patterin välissä, ikkuna metsään päin ja kumpparit väärissä jaloissa,
-pienenä jenkkikassissa kannettu eikä oo kantojen kohdalla nostettu,
-kolme kertaa heitetty ilmaan ja kaks kertaa otettu kiinni,
-neliön hiekkalaatikossa ollut kuution kivi,
-pitkät piuhat ja nekin solmussa,
-ei voi kauhalla vaatia, jos on lusikalla annettu,
-pelaa vajaalla pakalla,
-raapii märkiä tikkuja,
-ei oo kaikki kamarit lämpöisenä,
-ei oo kaikki kynät samassa penaalissa,
-ei yllä potkuri veteen asti,
-valot on päällä, mut kukaan ei ole kotona,
-on näitä hiihtäjiä joka ladulle,
-ei oo kaikki kotona,
-ei oo kaikki kivet kiukaalla,
-ei ole kaikki palikat kohdallaan,
-puuttuu kortteja pakasta,
-ylähyllyllä on pölyä,
-puuttuu paloja palapelistä,
-lepakoita kupolissa/tapulissa,
-sahanpurua korvien välissä,
-ruuvit löysällä,
-kaapin alla kasvatettu,
-hihna luistaa,
-moottori käynnissä, mutta ei ketään ratin takana,
-pihalla kuin tampoonin naru,
-kaikille ei mee nallekarkit tasan,
-ei oo kaikki kaljat korissa,
-aivot jääny narikkaan,
-aamiaismuroihin on kustu,

Miedosti lohduttavaa on se, että lienemme myös niitä harvoja kansallisuuksia jotka uskaltavat sentään pitää päällään AVOHOIDOSSA t-paitaa. Moisille saattaakin olla tulevaisuudessa enenevissä määrin käyttöä.

Kipeetä

Viikko sitten aloitellut pöpö on vääntänyt kanssani sitkeää mattopainia tähän päivään asti. Ensin se kutale myyrysi nieluuni, nylki sieltä nahkat ja jatkoi sitten rumpukalvojani paukuttaen voitonmarssiaan lihaksiin, keuhkoihin, nenään, poskionteloihin, silmiin ja näköjään nyt lopulta korviin, jotka ovat olleet pari päivää autuaasti lukossa. Vasta tänä aamuna ylös ryömiessä tuntui ensimmäistä kertaa siltä, että olen voiton puolella.

En ole malttanut lojua päivisin peiton alla uikuttamassa, vaan olen lappanut naamaani täkäläisiä mömelöitä ja rahjustellut mummovauhtia pieniä matkoja ulkona, kun vielä toistaiseksi on ollut niin kivat ilmat. Eilen puin itseni micheliniakaksi ja kävelin tähystelemään Cayugajärven rannalle. Siellä tuuli niin lujaa että aallot tyrskysivät vaahtopäinä ja rannan suurten riippapajujen oksat liehottivat melkein vaakasuorassa. En palellut, vaikka rannalla oli hyytävää. Kerrospukeutuminen on korkeampaa älykkyyttä. Kotomatkalla huomasin, että skunkinkaalit (Symplocarpus foetidus) olivat jo paikka paikoin kasvatelleet kauniita ja kummannäköisiä kukkakartioitaan maan pinnalle.

Sunnuntaista lähtien on sen sijaan tiedossa Weather.com:in mukaan sadetta, räntää ja kaikkea ylen ikävää siltä väliltä viikko eteenpäin. Jippii, kuka sitä aurinkoa olisi kaivannutkaan.

Kävin tänään vähän pidemmällä kävelyllä ja ratsaamassa Pelastusarmeijan kirpputorin. Lama on iskenyt näköjään sinnekin, kun en löytänyt mitään erityisen ilahduttavaa. Vain anilliini-mustaraitaisen pitkähihaisen raitapaidan, topin ja hidunhienosta kankaasta tehdyn itämaisen paitulin yhteishintaan 3 dollaria. Kirppijuhlat taitaa olla nyt juhlittu, kun rikkaammatkin ihmiset joutuvat vähän miettimään säkinsuun kiristämistä ja harkitsemaan poisheittämistä kaksikin kertaa.

Kävellessäni kotiinpäin katselin, kuinka minut pysäyttäneiden liikennevalojen toisella puolella kävelevä vanhempi nainen alkoi yhtäkkiä hoiperrella humalaisen näköisenä. Se tuntui, omituiselta sillä täällä on todella harvinaista nähdä perslärvässä ulkoilevaa väkeä. Lähdin menemään yli ja samalla hetkellä nainen kaatui suorilta jaloita selälleen, iskien päänsä pahannäköisesti asfalttiin. Juoksin naisen luo yhtäaikaa jonkun pojan kanssa ja joku kolmas alkoi soittaa paikalle apua. Onneksi jollakin muulla oli puhelin, itse kun en koskaan muista pitää sitä mukanani.

Nainen oli saanut jonkun kohtauksen, mutta oli onneksi tajuissaan ja vastaili, kun jututimme häntä. Hän mainitsi olleensa aiemmin sairaalassa ja mikäli sain selvää, hän soperteli jotain koomasta. Mitenkään muuten en keksinyt olla avuksi, kuin laittaa hänelle pudonneen kengän jalkaan, kun hän pyysi ja pitää kiinni kädestä. Pian saapuneelle ambulanssihenkilökunnalle sitten painotin, että nainen löi päänsä aika kovaa kaatuessaan. Toivottavasti hänelle ei käynyt kovin pahasti.

Pea-soup Fog and Spotted Salamanders

Ithaca ui sakeassa hernerokkasumussa.

Viime perjantaina perinteisen lohikäärmeensä kanssa peuhanneista ja kevätlomalle lähteneistä opiskelijoista mukavasti tyhjentynyt yliopistonmäki likoaa lempeässä tihkusateessa. Rakennusten ja puiden tummat siluetit piirtyvät sinisiiven väristä taivasta vasten. On sininen hetki. Jostain kaukaa tihkuu eteeristä valoa.

Eilen oli häikäisevä helle. Tien toisella puolella olevassa talossa oli yöllä menneillään jokin poliisioperaatio. Maijojen valot tuikuttivat raitoja makuuhuoneemme seinälle ja ikkunasta kurkatessani näin, että poliisisedät puhelivat kadulla radiopuhelimiinsa. Ei ilmeisesti mitään kamalan vakavaa kuitenkaan, kun lähtivät pian pois.

Minulla on pehmeä ja lämmin kevätolo. Hiukan hutera, vaappuisa ja häikäistynyt. Sellainen kuin olisin torkkunut talven multapeiton alla ja nyt kurkottelisin kudzunvihreitä sirkkalehtiäni kohti aurinkoa.

Kroppani yrittää väen vängällä hankkiutua kipeäksi kostaakseen sen, että juoksin yölenkillä kylmässä kurkkuni kipeäksi. Mutta peiton alle en mene takaisin ennen iltaa. Laitan hanttiin propoliksella, inkiväärillä, valkosipulilla ja joogalla. Lemusin joogatunnilla niin paljon allisiinilta, että valkosipuliin pelokkaasti (hajun takia) suhtautuvilla amerikkalaisilla oli varmaan kestämistä. Tunnin jälkeen oloni oli jo paljon parempi, vaikkei sairaana kai saisi joogatakaan.

Vou... katsos vaan, miten nopeasti herkän sininen hetki muuttuikin tummanpuhuvaksi myräkäksi. Tätä kirjoittaessani ja hetken käsi poskella haaveillessani, kirjaston suurista ikkunoista näkyi, kuinka salama leikkasi taivaan halki. Kevään ensimmäinen ukkosmyrsky lähestyy. Jihuu, vai sittenkin hui!

Päivän sympaattisin uutinen oli se, että joillakin täkäläisillä (joskin ihan liian harvoilla) riittää suojeluintoa jopa liskoja kohtaan. Sairaalloisen ihmiskeskeiset ihmiset voivat toki pitää liskojen paimentamista naurettavana (koska ovat sydämettömiä hyypiöitä), mutta minusta luonnon monimuotoisuuden puolesta taisteleminen on tärkeää ja jaloa.

Eläkkeellä oleva professori John Confer ja vapaaehtoiset apujoukot ovat lupautuneet auttamaan, että pariutumismatkallaan vilkkaan autotien joka vuosi ylittämään joutuvat täpläsalamanterit pääsevät tällä kertaa liiskautumatta yli. Parhaimmillaan jopa 30 -vuotiaiksi eläviä liskoja voi olla kuulema puolen kilometrin tienpätkällä liikenteessä neljäkin sataa ja aika isolle prosentille käy huonosti, jos kukaan ei ole rajoittamassa ihmisten välinpitämätöntä autoilla kaahottamista:

SALAMANDER RESCUE

Me ollaan McCoyoitumassa

Tulipa käytyä kaupassa seuraavanlainen keskustelu:

- Pitikö meidän etsiä täältä niitä piimiä?
- Piimiä?
- Eikös monen piimän etsimisestä voi sanoa, että etsii piimiä?
- Vai piimöjä? Piimijöitä? Piimäksiä? Piimilöitä?
- Hjälp... meidän äidinkielemme on alkanut degeneroitua.
- Jospas otetaankin vain kaksi buttermilkiä.

Ja sitten kotona:

- Öök. Tää mun treenipaita haisee vanhoilta hijiltä.
- Tursk! No nyt mulla sitten tulee teetä sieraimeksista....

Luulin vielä lisäksi iltalenkillä näkeväni, että tien yli lyllertää vyötiäinen. Mutta se olikin vain tosi lihava ja kyttyrässä kulkeva majava. Joo... täällä ei ole vyötiäisiä.

Kultin omistama kahvila

Keskustassa on vanhan maitotuoteyhtiön tiloihin rakennettu kahvila nimeltä Maté Factor. Jostain syystä en ole saanut aiemmin aikaiseksi mennä sinne, vaikka rakennus näyttää erittäin kutsuvalta ja olen ikkunassa mainostettavia erikoiskahveja ja teeunelmia aina ohi mennessäni kaihoisasti vilkuillutkin.

Päätin viimein sunnuntaina johdatella Jänismiehen sinne romanttiselle, sadetihkuisen sunnuntaipäivän kahville.

Kun avasin oven kahvilaan, olin pudota ihastuksesta polvilleni. Ihan kuin olisimme astuneet jonnekin Tolkienin maailman olentojen asuttamaan, äärimmäisen kodikkaaseen taloon! Ja siellä tuoksuikin niin hyvälle, puulle ja miedosti tulisijan savulle.

Korkekattoisessa ja lämpimästi valaistussa tilassa oli sisustettu maalaisromanttisesti paljon puulla. Pöydät ja tiskit oli muotoiltu puusta, jonka luonnollisiin halkeamiin oli valettu jotain läpinäkyvää massaa ja siihen upotettuja hedelmänpalasia tms. Katonrajassa risteilivät vanhoilta näyttävät hirret ja eteisessä oli jopa katon läpi oksistaan muurattu puunrunko. Heti eteisestä vasemmalla oli myös kerta kaikkiaan ihana, luonnonkivistä muurattu suuri takka, jonka valkea hehkui lämpöä koleaan iltapäivään. Seinille oli kirjoitettu menuihin mitä houkuttelevimman kuuloisia herkkuja ja juomia. Hyllyillä oli myytävänä käsin tehtyjä keramiikkamukeja ja kaikenlaista kivankuuloista syötävää sekä juotavaa. Kerta kaikkisen fantasiatarinamainen tila siis. Vähän kuin Turun Viikinkiravintola Harald, mutta kauniimpi ja herkempi (ei täytettyjä eläinten raatoja seinillä). Jos tällainen kahvila olisi Suomessa, se vetäisi larppiväkeä kuin pipoa.

Menimme tiskille tilaamaan ja laitoin merkille, että henkilökunta näytti koostuvan pitkätukkaisista, utusilmäisistä, poninhäntäisistä hippimiehistä ja keskiaikaiselta näyttävään mekkopukuun pukeutuneesta, haltiannäköisestä naisesta. Yksi poninhäntäisistä miehistä otti meidän tilauksemme ja rupatteli meidän kanssamme hetken aikaa kotipaikkaamme, töitämme ja hiihtokiinnostustamme kysellen. Kehuin vuolaasti, kuinka kaunis heidän kahvilansa on ja miten ihanalta näyttivätkään hänen minulle laatimansa suuri, maitovaahtohöyhenellä koristeltu Chai Latte sekä jokin Jänismiehen valitsema suklainen mokkaunelma paksuine kermavaahtoineen. Lähtiessämme pöytää kohti, barista antoi meille vielä ilmaiseksi yhden keksin mukaan.

Hiukanko ystävällistä!

Menimme lähelle takkaa istumaan, mielihyvästä huokaisten. Ja oliko chai latte hyvää? No en ole kyllä ikinä maistanut mitään niin täydellistä kuumaa juotavaa niin inspiroivassa ympäristössä. Mausteilla oli oikein mukava jälkipolte kielelläni. (Sen jälkeen muiden paikkojen Chait ovat maistuneet surkealta kuralta.) Jänismiehen mochaunelmakin oli kuin kermapilven kera juotavaa mutakakkua :P Jänismies katseli huvittuneena, kun en voinut lakata pulputtamasta, mikä helmi paikka olikaan ja miten mahtavalta mausteinen juomani maistuikaan ja miten hohkaava takka sai minut liikuttumaan kotoisasti ja miten olisin voinut jäädä sinne vaikka hetipaikalla asumaan. Ja siellä oli vielä niitä soman näköisiä pitkätukkahippejäkin, joista joku jo viritteli tiskin takana unelmoivan näköisenä kitaraansa. Olinko löytänyt sieluni kodin?

Voi huokaus. Jos miulla olisi tuollainen oma kahvila, niin olisin maailman onnellisin nainen. Minun oli aika vaikea saada takamukseni irti paikan tuolista, kun tuli aika lähteä kotiin. Sanoin, että sinne aion kyllä tulla vielä monen monta kertaa...

Vaan oletteko koskaan kuullut sanontaa "Come to the dark side - we have cookies"? Entä oletteko koskaan olleet tekemisissä minkään hämärän lahkon kanssa?

Kotiin tultuamme nimittäin laitoin kuukkelin laulamaan, tarkoituksena laatia äärimmäisen haltioitunut postaus ja mainos tuosta uniikista paikasta. Olin aika tyrmistynyt, kun päädyinkin tuohtuneisiin juttuihin, joissa vaadittiin kovin sanoin paikan boikottia, kerrottiin sen kuuluvan pahamaineiselle 12 Tribes jeesushippikultille ja luetteloitiin muutenkin monen monta ikävää asiaa, joista ainakin lahkon johtajaa on syytetty.

Niin, että kun kerran elämässään löytää paikan, jonka tuntee heti sisään astuttuaan kodikseen ja josta saa suoraan taivaassa valmistettuja kuumia juomia, niin sitten sitä tietenkin pyörittävät jotkut epäilyttävät lahkohiipparit. Tämä on niin minun tuuriani. Vai onkohan minussa vain jokin sisäsyntyinen luonteenpiirre, joka vetää minua magneetin lailla kaiken maailman kulttihippien pariin, vaikka olen kirjopesunkestävä ateisti?

Kulttijuttu pitää tosiaan paikkansa. Koko kahvilan talon on ostanut omakseen ryhmä 12 Tribesin jäseniä, jotka noudattavat jotakuinkin omalaatuista elämäntapaa, monine arveluttavine asenteineen. Porukka on kuitenkin elänyt siivoa ja kunnollista elämää ainakin täällä, eikä heillä ole myöskään ollut mitään ongelmia virkavallan kanssa. Päinvastoin, heitä on kuvailtu hyvin energisiksi ja inspiroiviksi toimijoiksi. Paikan vastaava on myös Ithaca Timesin haastattelussa vastannut heitä koskeviin epäluuloihin ja syytöksiin, kiistäen että he puuhastelisivat mitään, mistä ihmisten pitää olla huolissaan.

Minä en nyt oikein tiedä mitä tästä asiasta ajattelisin (tai tiedän, mutten pysty silti lukitsemaan päätöstäni), etenkin kun minun tekisi mieli mennä uteliaisuuttani paikkaan uudestaan. Toisaalta paikan huikea vetovoima tuntuu minusta nyt vähintäänkin arveluttavalta ja verkossa on lukuisia juttuja, jossa lahkon annetaan kuulla kunniansa. Lahkolla on jotain tekemistä Israelin kanssa (viettävät sapattia, tanssivat israelilaisia kansantansseja iltamissaan), mutta toisaalta sitä syytetään jossain myös juutalaisvastaisuudesta, koska heidän mielestään juutalaisille on oikein kärsiä, kun kerta ristiinnaulitsivat Jeesuksen. (?!?) Itse lahkon pääjehulla viiraa monessa asiassa (esim. homot, lasten kurittaminen, naisten tasa-arvoisuus, rotukysymykset) erittäin pahasti päästä ja hän vaikuttaa houreineen vastenmieliseltä tapaukselta.

Toisaalta kahvilan omistaja väittää esim. heihin kohdistuneiden rasismisyytösten olevan potaskaa ja toivoo suvaitsevaisuutta, etteivät ihmiset tuomitsisi heitä vain heidän poikkeavien uskonnollisten näkemystensä takia, vaan ottaisivat kahvilan kahvilana ja tulisivat keskustelemaan uskonnollisista asioista sitten erikseen, jos jotakuta ne sattuvat oikeasti kiinnostamaan.

Kinkkinen juttu. Mihin tässä nyt sitten uskoisi, kun yksi taho kehuu, toinen vaatii boikottia ja paikka itsessään henkilökuntineen puhuu liiankin positiivisesti puolestaan. Miten paljon kulttiin liittyvissä negatiivisissa huhuissa on perää ja pitävätkö ne paikkansa juuri näiden kyseisten ihmisten kohdalla? Onhan siinä sekin mahdollisuutensa, että kyseinen ryhmä on erkaantunut päälahkostaan erimielisyyksien vuoksi (ovat muuttaneet muualta). Tai että täkäläiset uskovaiset eivät vain satu hyväksymään kultin uskontokäsityksiä ja siksi mustamaalaavat heitä ahkerasti, vaikkei väärinkäytöksiä olisi täällä tapahtunutkaan.

Itse en halua tuomita ihmisiä toisten tekojen perusteella, mutta en myöskään kannattaa sellaisten ihmisten toimintaa, joiden arvomaailma sotii monin kohdin omaani vastaan. (Okei, myönnetään että kahvivalikoima ja se saakelin chai latte huutaa mulle silti erittäin kutsuvasti.)

Mene ja tiedä. Tämä voi olla paljon pahempaakin, kuin miltä kuulostaa tai sitten ei. Ehkäpä menen sinne uudestaan ja vien vieraitanikin ällistelemään. Palvelu oli kuitenkin moitteetonta ja paikka sen luokan kokemus, etten viitsisi ihan turhan takia säikähtyä sitä karttamaan. Enkä usko että minua, pahansisuista köyhimystä olisi ainakaan mitenkään kannattavaa kaapata jäseneksi :) (Ei ne kuulema oikeasti ketään kaappaile, kai.)

Konsultoin myös mielelläni kavereitani ja lukijoitani, että mitä mieltä te tästä hämmentävästä ja hämmennettävästä jeesushippisopasta olette?

ITHACA TIMES: MATÈ FACTOR
ITHACA COMMUNITY NEWS
TWELVE TRIBES
KULTIN RUODINTABLOGI
PAIKALLINEN VASTUSTUSBLOGI

Vagina Monologues

Ostin Eve Enslerin Vaginamonologeja -kirjan jo kauan aikaa sitten, silloin kun siitä vielä puhuttiin kohisten ja naama vähän vinossa hymyssä. Tykkäsin ja liikutuin siitä kovasti. Mielestäni Ensler pystyy sanomaan pelkkään naisten jalkoväliin keskittyvässä pamfletissaan paljon enemmän ihmisyydestä, kuin monet "vakavasti otettavat" filosofit koko laajassa tuotannossaan.

Vaginamonologit on vaikuttava teos. Hyvin syvällisesti vaikuttava, ihon alle menevä ja sydämeen joka kerta naarmuja raapiva, vaikka sen lukisi tai näkisi useampaan kertaan. Ei siinä puhuta pelkästään vaginoista, vaan ihmisten perimmäisestä olemuksesta., suorastaan ytimestä. Iloista, suruista, peloista, vankiloista, vapautumisista, hyvyydestä, pahuudesta, nautinnosta, kärsimyksestä, häpeästä, ylpeydestä, kivuista, hyväksynnästä, hyväksymättömyydestä, sorrosta ja siitä vapautumisesta tai sorron alle luhistumisesta.

Itse olen lukenut kirjan paristi, nähnyt Enslerin esityksestä tehdyn DVD:n ja nyt sitten viimeisimpänä onnistuin vihdoin ja viimein pääsemään Jänismiehen kanssa Cornellin opiskelijoiden järjestämään live-esitykseen.

Tähän esitykseenhän liittyi pieni skandaali, sillä aiottu esityspaikka, yliopistonmäellä oleva Sage Chapel ilmoittikin CURW:n välityksellä sulkevansa ovensa esitykseltä vain muutamia viikkoja ennen sen alkamista. Kun ilmeisesti yhtäkkiä joitakin uskiksia alkoikin ahistaa näytelmän sopimattomuus ja levottomuus ja laarilaarilaa! Onneksi sentään korvasivat äkkimuutoksesta koituneet rahalliset vahingot ja järjestivät uudet tilat. Silti hieman haiskahtaa kaksinaismoralismilta ja ennen kaikkea lietsoo enstisestään inhoani uskonnollisia kuppikuntia kohtaan. Että pitää oikein kieltämällä kieltää esittämästä pyhän kappelin tiloista näytelmää, jonka tavoitteena on #VAIN# vähentää naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ja kerätä avustuksia naisiin kohdistuneiden vääryyksien korjaamiseksi.

Minun tekisi niin mieli maalata iso vaaleanpunainen VAGINAtaulu ja käydä hakkaamassa se protestiksi nauloilla Sage Chapelin oveen. Siinä olisi heille KIRKKOvenettä kerrakseen.

Jokaisen ihmisen, niin miehen kuin naisenkin pitäisi nähdä Vaginamonologit jossain muodossa. Se kuuluu taatusti ihmisen yleissivistykseen, äniskööt sovinistisiat, feministienvihaajat ja muut äärikonservatiivit mitä lystäävät.

Naiset, jotka häveliäisyyttään tms. kieltäytyvät katsomasta Vaginamonologeja ja miehet-, jotka ovat esityksestä mitään tietämättä sitä mieltä että se on roskaa, -käyvät minua lähinnä sääliksi. He eivät tiedä mitä menettävät ja kenties heillä ei ole koskaan mahdollisuutta vapautua sitä tietämäänkään. Tajuavatkohan he itsekään kuinkakohan monen askeleen päässä ovat niistä sadistisista hulluista kusipäistä, jotka vaativat naisen sukupuolielimet silvottavaksi, etteivät ne vaan pääse oma-aloitteisesti tekemään pahojaan?

Sitäpaitsi uskaltaako joku vielä nykypäivänä tunnustaa, että pelkää VITTUA, varsinkaan jos se sattuu olemaan oma vittu tai rakkaan kumppanin vittu? Onneksi Jänismies ei ainakaan pelkää. Häntä itseasiassa harmitti, ettei sattunut olemaan käteistä mukana, että olisi voinut ostaa myyjäispöydältä nuoltavan pimppatikkarin :) Hahhah, ai hitto että rakastan ja palvon tuota maailman ihaninta aviomiestäni niin, että en saa sitä sanoiksi puettua!!!

Ja välispiikkinä täytyy mainita, että Vaginamonologeja melkein ammatikseen dissava Mike Adams voi minun puolestani haistaa koiranpaskan (vitun haistattaminen tai vittuun painumisen toivottaminenhan olisi hänelle jo suorastaan kunniatarjous)! On vastenmielistä, että hänen kaltaisensa hatemonger saa käyttää Eve Enslerin kuvaa feministien rienaamiseen ja haukkumiseen keskittyvässä keskenkasvuisessa ja aivokuolleessa kirjantekeleessään, jota en sen luettuani kelpuuttaisi edes vessapaperiksi. Pthyi!

Cornellin Vaginamonologit kolahti minuun lujaa. Nuorten naisten joukossa oli hurmaavaa virtaa ja energiaa, joka lainehti vuolaasti yleisön päälle. Kuten olin jo etukäteen arvannutkin, minulla oli jokseenkin suurimman osan ajasta vaikeuksia pidätellä niin ilon kuin surunkin kyyneliä. Enslerinkin "My Vagina was my Village" -esitystä vidolta katsellessani itkin tuossa taannoin niin paljon, että sohvalla maatessani kyyneleet valuivat korviin asti. Nytkin tulee vettä silmiin, kun sitä ajattelen.

Sen sijaan nauroimme kippurassa hulvattomalle CUNT -cheerleader-esitykselle, joka päättyi naisten pyllistykseen ja heidän takamuksissaan lukeviin isoihin kirjaimiin CU (Cornell University) NT!!!! Ja kun he huudattivat meitä: say CII, say JUU, say EN, say TII, say CAAAAANT! niin mehän huusimme lujaa ja hauskaa oli.

Kahden naisille palveluja tarjoavia prostituoituja esittävien naisten esitys oli niin sensuelli, että en voinut lakata tuijottamasta ja ihailemasta heistä huokuvaa eroottista latausta. Ehkäpä he pystyivät esityksellään vilauttamaan sitä huhuttua ja puolustettua prostituution puolta, johon ei liity kenenkään pakottamista, paritusta, hyväksikäyttöä, julmia ihmiskohtaloita, irvokkuutta ja inhoa.

Ja klitoriksena kakun huipulla, olivat myyntipöydillä lojuvat T-paidat, joihin oli painettu riemukas paikallisuutta korostava teksti "Vaginas are Gorges!"

Ja seuraavaksi: Haluaisin (ilman kynsiä ja hampaita) todella nähdä Penis Monologuesin, sillä kyllä minua kiinnostaa kovastikin miten miehet seksuaalisuutensa ja genitaalinsa kokevat. En toki sellaista munamonologia, joka vetää koko peniksestä puhumisen tahallaan lekkeriksi, parodiaksi ja pelkäksi pilanteoksi (niin kuin on ilmeisesti käynytkin), koska niitä nyt on nähty maailman pahki kyllästymiseen asti. Vaan sellaisen, jossa uskalletaan puhua kerrankin suoraan ja rehellisesti peniksistä ja niiden tuntemuksista sekä kokemuksista ilman ainaista haavoittuvaisuudeen alleen peittävää, hermostunutta defenssiröhönaurua.

Jos jostain moinen löytyy, niin kertokaa minullekin? Vai kirjoittaisivatko jotkut kirjallisesti lahjakkaat miehet mielellään ihan itse, tässäpä vasta olisi teille haastetta!

Neighbour is Cooking

Talokompleksimme pienessä yksiössä asustaa jostain päin Aasiaa, vissiin Kiinasta kotoisin oleva opiskelijapoika. Häntä ei juurikaan koskaan näe, eikä hän noin kerran puolessa vuodessa vastaan tullessaan vaivaudu tervehtimään, kunhan vaan mulkoilee kulmiensa alta, vaikka moikkaisinkin iloisesti. Ihme hiippari.

Hänen elossa olostaan ei olisi juurikaan mitään todisteita, ellei hän olisi ilmeisen innokas kokki. Innokas, mutta suoraan sanottuna saanut kokkikoulutuksensa itse arkkiperkeleeltä.

Olemme saaneet ottaa osaa naapurimme kulinaarisiin nautintoihin erilaisten, asuntoomme hiipivien karmivien hajahdusten muodossa. Kerran kun tulimme kotiin-, eteisemme jonka vain yläpäästään hieman raollaan oleva ovi erottaa naapurimme yksiöstä, -oli vaaleanharmaana savusta. Ryntäsimme köhien yläkertaan avaamaan ikkunoita ja kirosimme, että meinaako se saatana polttaa koko talon.

Joku toinen kerta kotiin saapuessamme meitä tervehti kääly, jossa oli sekoitus pikaliimaa, palanutta kumia, sianihraa ja jotain tunnistamattomia ravintoainesten vivahduksia. Muutamaan otteeseen naapurimme liedellä ovat porisseet myös keitokset, joiden onka tuo mieleen mustalle karrelle kärventyneet sisäelimet ja kotonani maalla järjestetyt teurastuspäivän keittäjäiset, joissa otettiin tapetun elukan raadosta irti kaikki mikä vain lähti. Kattiloissa kiehuivat sulassa sovussa niin kielet, hännät, aivot, kivekset?? kuin muutkin sisäelimet ja minulla on hämärä mielikuva, että mummo olisi keitellyt itselleen siansorkkiakin imeskeltäväksi (anteeksi nyt vain: yööörgh) No, en minä toki silloin nirsostellut, kun sitten maalaishyytelöä oli pöydässä tarjolla. Se oli ihan hyvää.

Mutta ziizus noita hajuja. Mitä helevettiä se kinuski oikein kokkaa, -lieneekö joku Chinese Psycho -kannibaali? Löyhkät ovat ihan oikeasti niin pahoja, että tuntuu kuin railo Hieronymus Boschin Helvettiin olisi avautunut seinän takana. Tekisi mieli mennä asiantilasta valittamaan. mutta sen toteuttaminen on nyt ajatuksenakin hieman absurdi:

- Ding Dong tai kop, kop.
- !
- Nihao! Tuota, naapurista iltaa. Kuule, voisitko ystävällisesti mitenkään rajoittaa niiden yliajettujen skunkkien, mädätettyjen durianien, viikon märkänä pesukoneen rummussa lojuneiden käytettyjen urheilusukkien ja marinoitujen raatokukkien paistamista pannulla lepakonrasvassa, kun minulla on astma ja saan voimakkaista hajuista hengitysvaikeuksia.
- ????

Omat kokkailuhalut nyt ainakin tyssäsivät tyystin, vaikka olin suunnitellut iltapalaksi tulisia chilirapuja viinin kera. Taidan vain kiskoa tuota viintä niin kauan, että täällä pystyy taas hengittämään.

Jänismies ehdotti, että jospa vain ostaisin ensi viikonloppuna ison pizzan ja kävisin viemässä se naapurillemme varustettuna lapulla, jossa lukee "I appreciate you NOT cooking this weekend."

Ugly Bat Boy

Työkulttuurieroja

Yksi asia joka ärsyttää niin Jänismiestä kuin minuakin amerikkalaisessa työkulttuurissa yli kaiken on se, että täkäläiset kuvittelevat että työn tekemisestä puhuminen on sama asia kuin työn tekeminen. Että kunhan vaan höpötetään ja höpötetään, niin johan kelkka luistaa.

Jenkkien kitapurje tuntuu lepattavan varmaan 60% ajasta ja jutut pitää jauhaa verbaalisessa myllyssä joka kantilta, ennen kuin voidaan konkreettisesti tarttua asiaan. Töissä oleminen on Jänismiehen mukaan hämmästyttävän suurelta osalta tuntikausien sosiaalista kälkkäämistä ja erilaisten absurdienkin vaihtoehtojen pallottelua ilmassa. Jänismies onkin painottanut työnsä tekemisen iltamyöhään, koska saa silloin tehdä hommansa parhaiten rauhassa ja keskeytyksettä. Ilman small talkia.

Kaikkeen kälkättämiseen uhratulla ajalla ja ergialla suomalainen olisi jo aikaa sitten pistänyt leipäläpensä kiinni ja käynyt käsiksi hommaan, mutta täällä tyhjänpäiväistä läpäläpää ei tietenkään ole kohteliasta jättää väliin. Kun se pitää silleen kanavaa ja suhteita mukavasti auki. Huokaus. Ei mene meikäläiselle jakeluun.

Minustakin tuntuu, että olen käyttänyt vähintään 1/3 ajasta siihen, että pitää koko ajan kommunikoida edistymisestä ja seuraavista siirroista yltiökohteliaaksi muotoilluilla kirjeillä, joiden sisältöä vastaanottaja ei edes lue ajatuksen kanssa, kun kerta samaa juttua pitää kysyä ja selittää sen seitsemän kertaa. Siinä vaiheessa, kun menin erääseenkin tapaamiseen ja luulin, että saan saman tien työvälineet mukaani, kävikin ilmi, että olemme menossa vasta *keskustelemaan* asioista ihmisten kanssa. Emmekä edes loppujen lopuksi saaneet kiinni niitä keskustelukumppaneja, kun yhteyshenkilömme ei ollut vaivautunut varmistamaan ovatko he tavoitettavissa. Paljon kivuttomammin olisin edennyt lyhyen kaavan mukaan, että pistä rattaat pyörimään, sutaise mustaa valkoiselle, anna minun osuuteni hommasta tänne, teen näin ja otan yhteyttä sitten kun olen sen tehnyt.

Suomalaista moinen jurppii todella syvemmän kautta, sillä tyhjän pälättämisen arvostus ei ainakaan meidän kulttuurisessa mittarissamme ole kovin korkealla. Kieltään heiluttamalla kun ei valitettavasti saa asioita kävelemään itsekseen siihen pisteeseen mihin ne on tarkoitus ihan manualisesti saattaa.

Kalmajooga

Tuli eilen kokeiltua varsinaista hot-joogan vastakohtaa.

Luulin menneeni hikiselle Forrest-jooga -tunnille, mutta siellä olikin tuuraamassa ei-suursuosikkeihini lukeutuva, syvään rauhoittumiseen tähtäävän joogan vetäjä. Tunnin alussa hän piti pitkän esitelmän siitä, miten reuhtomiselle toki on oma paikkansa, mutta myös syvä relaksaatio on ihmiselle tarpeellista. En ollut kauhean otettu, sillä relaan jo kyllä ihan tarpeeksi kotona ja tulen hakemaan joogasta nimen omaan rääkkiä ja lihasten kurmuutusta.

No sitten teimme hyyyyvin hitaita ja rauhallisia liikkeitä seuraavat puolitoista tuntia. Ei siinä itsessään mitään, kyllä se ihan hyvää tekikin viulunkielisille hamstringeille. Mutta luokan tuuletus posotti täysillä ja minulle ainakin tuli ihan helvatin kylmä, vaikka oli pitkähihainen paita päällä. Kun sitten makasimme loppurentoutuksessa ainakin sen kymmenen minuuttia, alkoivat varpaat sinertää ja tulla aika tuonpuoleinen olo.

Luokasta lähti ulos hilelihalla olevaa kalpeaa väkeä, joka valitti surkeasti mennessään "I´m freezing"

Tämän jälkeen menin vielä kolmeksi tunniksi yliopiston atk-luokkaan skannaamaan töitäni. Luokassa huusi täysillä arktisen viiman aiheuttava tuuletin, jonka kytkimessä luki ankarasti "Älä koske tähän!" Kun sitten skannaamisen jälkeen käveli vielä yöllä kotiin yli kymmenen asteen pakkasessa, alkoi sielun syrjässä olla jo muutamakin kuurankukkanen.

Ja minä kun erehdyin luulemaan, että oli jo kevät. Olen ihan samaa mieltä Elma-tädin kanssa siitä, että kylmä on hyvin tehokas etä- ja lähilamautin.

Potaskaa

Niin kauan kuin jaksan muistaa, olen kuulunut siihen ihmisjoukkoon joka herää aikaiseen aamuun kuvainnollisesti valumalla alkulimana sängyn reunan yli, rötkähtämällä lattialle ja ryömimällä siitä mittarimatoliikkeellä kahvipannulle. Tiedätte meiningin.

Älyllinen elämä -nimikkeen alle kirjattavat tapahtumat alkavat näkyä aivojeni lokikirjassa vasta siinä vaiheessa kun olen saanut kumottua sisuksiini ämpärillisen kahvia. Loppupäivän mittaan kahvia on saatava tasaisin väliajoin tai muuten tulee-, jos nyt ei sentään ihan kuolema, -niin ainakin zombievaihde naksahtaa taatusti päälle. Tunnustan olevani pahemmanlaatuinen kofeinisti.

Olen pitänyt tätä ihan normaalina kuviona. Kahvinriippuvuuteni on minusta lähinnä huvittava piirre itsessäni ja kahvin juominen on minulle suurta tyydytystä tuottavaa toimintaa, ilahduttava elämän suola. Kuinka antoisa onkaan se kihisevä ja ihon kananlihalle laittava "buzz", joka kahvimukin nauttimisesta seuraa. Kaikki fyysiset ja psyykkiset reaktioni olen luulotellut pelkäksi kofeiiniriippuvuudeksi.

Mutta eipä ole koskaan juolahtanut mieleenikään, että voisin alitajuisesti lääkitä kahvilla elimistössäni piilevää ikävää ja haitallista virhetilaa. Puutosta, josta pahimmillaan olisi voinut koitua lopulta sydänkohtaus. Meneekö jo scifin puolelle?

Suomilääkärit ovat nostaneet valituskynnykseni korkeaksi vakuuttamalla että niin pienet ja hassut jutut kuin kuolemanväsymys ja jatkuvat öiset sydämen rytmihäiriöt (jopa niin rajut, että olen niihin herätessäni säikähtänyt olevani liittymässä jo Potkii Tyhjää Do:hon) ovat ihan normaali juttu. Kaikillahan niitä nyt on. Johtuvat korkeintaan siitä että (ivallisella äänellä lausuttuna) "potilaalla on huono unihygienia". Pitäisi vaan iltaisin rauhoittua, särpiä lämmintä maitoa ja tuijottaa kattoon kunnes nukahtaa.

Suomilääkärilogiikkaan luottaen on normaalia myös se, että meikäläisellä paljon urheilevana ihmisenä häviää joskus yhtäkkiä lihaksista kaikki voima tyystin niin, että hyvä kun jaksan kävellä eteenpäin. Enkä yleensä pysty pitämään käsiäni pitkään edessäni otteluasennossa niiden puutumatta, vaikka jaksan punnertaa huomattavasti kauemmin. Mielenkiintoinen kontrasti siihen nähden, että toisina päivinä pitkätkään marssit tai urheilusuoritukset eivät minua lannista.

Sydämeni polkkaajaiset siirtyivät tuossa jokin aika sitten myös päiväaikaiseksi viihdykkeekseni. ja pahenivat samalla rajusti. Sängyssä hyvän nukkuma-asennon löytäminen alkoi iltaisin olla rinnassa tuntuvan painon takia todella vaikeaa. Heräsin joka yö siihen, että pulssi hakkasi kuin juostessa harmaakarhua karkuun ja oikean käteni pikkurilli sekä nimetön olivat puutuneet tikkuilevaksi kiveksi. Enkä päässyt aamulla ylös sängystä kuin hyyyvin hitaasti ja tahmeasti, välillä vasta siinä vaiheessa, kun Jänismies tuli syömään Silmän ympärykseni olivat pahasti turvoksissa kuin edesmenneellä Johannes Virolaisella. Ylösnousun jälkeen pumppuni jatkoi iljettävää nytkyttelyään noin pari tuntia, ennen kuin (kumma kyllä, kahvin juomisen jälkeen!) rauhoittui.

Jenkkilääkäri sitten totesi minusta tuossa vuodenvaihteessa verikokeet lapattuaan, että minulla on kilpirauhasarvot rajalla ja hypokalemia, eli suomeksi sanottuna kaliuminpuutos. Siis mitä häh? Onko teille ikinä kuuna päivä kukaan sanonut halaistuakaan sanaa jostain kaliumista? Ei ainakaan minulle. Ei ole ikinä juolahtanut mieleenkään, että jotain kaliuminsaantiaan pitäisi erityisesti miettiä. Kyllä minä nyt kalsiumit, magnesiumit ja vitamiinit vielä haltsaan hyvinkin, mutta että kalium. Mihin hittoon sitäkin nyt muka tarvitaan.

Itse asiassa aika helkutin moneen oleelliseen juttuun, kuten esimerkiksi sydämen ja lihasten toimintaan, hermoimpulsseihin, happo-emästasapainoon, osmoosiin, sokeriaineenvaihduntaan ja kilpirauhashormonin tuotantoon.

Lääkäri pisti minut kaliumkuurille ja enpä olisi ikinä uskonut mitä siitä seurasi: Ensimmäinen annos tuntui siltä, kuin olisin saanut teloituspistoksen, johon kaliumia sivumennen sanoen muuten käytetäänkin suurina annnoksina. Ihmeellistä kyllä, vuosikausia kiusanani olleet rytmihäiriöt loppuivat parin inhottavan supermuljahduksen jälkeen kuin seinään. Yön kuolemankauhuherätykset katosivat ja aamulla noustessani pulssini oli taas hidas ja tuntumaton niin kuin pitääkin.

Psyykkisesti olen huomattavasti vireämpi ja aikaansaavempi. Kun menen kälättämään päiväni tapahtumista töistä kotiin palaavalle Jänismiehelle, hänellä on tapana todeta, että olet sitten vissiin muistanut ottaa kaliumisi. Kaliumin ottamisen jälkeen minut tosiaankin valtaa kahvista tuttu kihelmöinti ja puheliaisuus. Googlettamalla sain selville, että kahvi on (yllätys, yllätys) yksi mainittavista kaliumin lähteistä ja sen juominen täyttää päivän kaliumin tarpeesta noin 16 prosenttia! Jänismies tuli niin kateelliseksi vireydestäni, että kävi ostamaan itselleen kokeeksi kaupan mietoa kaliumia ja väittää sen vaikuttavan itseensäkin myönteisesti.

Järjetön, paheneva kahvinhimoni on laantunut normaaliksi ja se on hyvä juttu. Liiallisella kofeiinilla kun on ollut myös ikäviä sivuvaikutuksia, kuten ahdistuneisuuden lisääntyminen. Nyt minulle maistuu korkeintaan kaksi kupillista kahvia päivässä. Aamukahvista en silti luovu, sillä ilman sitä päivä on henkisesti pilalla. Kuriositeettina heti kaliumin aloittamisen jälkeen, teeinhoni teki täyskäännöksen ja juon nyt iltaisin kuppitolkulla teetä. Jänismies ei ole uskoa sitä todeksi.

Tällä hetkellä minua kiusaa vain yksi asia, jota lääkärini ei selvittänyt Eli mistä se kaliumvajaukseni oikein johtuu. Siitä koituneet ongelmat kun ovat jatkuneet ties miten pitkään. En nimittäin ole alipainoinen, anorektikko tai buliimikko, minulla ei ole ollut mahatauteja enkä käytä nesteenpoistolääkkeitä. Edellä mainitut siis ovat yleisimmät syyt kaliumvajaukseen ja muut syyt ovat hyvin harvinaisia (sekä omituisia), niin kuin kaliuminpuutos muka itsessäänkin.

Tietääkseni syön ihan monipuolisesti, että jo senkin takia pistää mietteliääksi. Ettei vain sittenkin olisi häikkää jossain asiaan liittyvässä sisäelimessä, kuten lisämunuaisissa. Kaliumin lisäksi kun suola-arvonikin näyttivät olevan ihan alarajalla, vaikka olen luullut pisteleväni suolaa napaani liiankin kanssa.

Selaamani terveyspalstat osoittavat syyttävällä sormella ruokavalion köyhtymistä ja toteavat toisin kuin lääkärit, että kaliuminpuute on ihmisillä erittäin yleinen vaiva. Erityisesti jos ruokavaliosta puuttuvat leipä, perunat ja liha (niin kuin minulla täällä useimmiten puuttuvat, koska leipä on syömäkelvotonta, perunat omituisen makuisia ja liha antibiootteineen epäilyttävää), -voi riski kaliuminpuutokseen nousta huomattavasti. Ja tässä huomauttaisin, että kaikki te tätä lukevat ihmiset, jotka karppailette tms. ja olette silti oudon uupuneita, -käykää ihmeessä tarkistuttamassa kaliumarvonne!

Minä jään ihmettelemään omaa hypokalemiaani ja toivon että lekurit ottaisivat asian vielä tarkistaakseen, kunhan olen jonkun aikaa kiskonut potaskaa. Seuraava verenlappausaika on vasta joskus huhtikuulla. Kuukauden kuurista ei ole ollut oloni suuresta kohentumisesta huolimatta mitään hyötyä vereni kaliumarvoille, vaan ne olivat peräti laskeneet vielä kolme pykälää alaspäin. Mystistä

Mutta eipähän tarvitse ainakaan enää puolustella kahvinjuontiaan kellekään. Se on mulle lääkettä, nih!

Edit vuosia myöhemmin: kaliuminvajauksen syyksi paljastui astmalääkitykseni. Eli astmalääkkeitä käyttävät, tarkkailkaa kaliumarvojanne, sillä tästä lääkärit eivät muista kertoa.

Tehokkuusajattelu

Minun on vaikea muotoilla näytölle sen valkohehkuisen raivon määrää, jonka käsite "tehokkuusajattelu" minussa herättää, koska bloggeri ei tue räjähtäviä, kirveen kanssa juoksevia tai sujuvasti konekivääriä käsitteleviä emoticoneita. Onko emoticoneille muuten jo suomenkielistä käännöstä? Hymiö ei oikein istu negatiivissävytteisiin tunteisiin, joten olisiko se sitten kenties irviö?

Tehokkuusajattelu on synonyymi sille, että tehdään asiat mahdollisimman halvalla ja nopeasti niin päin helvettiä kuin vain ikinä pystytään ja koitetaan lopuksi pieraista tulosta tyhjästä. Sitten lopulta nöyrrytään fysiikan lakien edessä ja korjautetaan vahinkoja sekä siivotaan maton alle lakaistuja roskia piiitkään ja kalliisti. Ja kaikki kärsivät, niin laatu kuin ihmiset.

Luin Iltalehdestä jutun, jossa SDP:n puoluesihteeri Ari Korhonen kertoo, että talonmiesjärjestelmä on ajettu alas tehokkuusajattelun vuoksi. Tämän seurauksena kiinteistöt menevät entistä nopeammin tärviölle, kun ei ole talkkaria huomaamassa ja korjaamassa pikkuvahinkoja, heti kun niitä ilmaantuu.

Voi nyt perkeleen perkele, että joillakin tästäkin asiasta päättäneillä tahvoilla on taas ollut ne ainoatkin aivosolut narikassa.

Kun kuulen jonkun lässyttävän tehokkuusajattelusta tai tehostamisesta, niin minun tekee aina poikkeuksetta mieli etsiä jotain isoa ja epäsymmetristä (mutta tehokasta!), jonka voisin tunkea tehokkuusajattelijalle poikittain sinne minne päivä ei paista.

Tulipahan vaan mieleen

Tulipahan vaan mieleen, että mitäpäs jos Timo Hännikäinen laitettaisiinkin lakisääteisesti bordelliin nuolemaan puutteessa olevan ja jo parhaan myyntipäivänsä ohittaneen mummon tussua? Tai homobordelliin ottamaan vähän parrua kakkoseen? Valitettavasti hän ei kyllä täytä naisten eikä homojen vaativia kauneusihanteita millään tavalla, mutta jos vaikka laitettaisiin sm-huppu päähän, niin jotakuta kinky-harrastajaa voisikin ehkä napata. Ja Timokin pääsisi näin kätevästi puutteestaan.

Kerättäiskö adressi?

Lämpenee

Huomasin tuossa juuri kirjoittaneeni 333 postausta, joka on puolet vähän huvittavammasta lukumäärästä. Pikkupedon luku sitten vissiin.

Viime aikoina kaikki kirjoittamiseni on hyytynyt totaalisesti, syksystä asti väsäämäni työn käännyttyä viimeistelyä vaille loppusuoralle. Minusta tuntuu, etten ole ikuisuuksiin oikein mitään muuta tehnytkään, Washingtonissa pyörähtämistä lukuun ottamatta. Siinä se talvi vaan on hurahtanut ohi huomaamatta japanilaisessa polvi-istunnassa työskennellessä. Polvi-istunta kun on ainoa asento, jossa voin suuremmitta tuskitta kyyröttää tuntikausia nysväämässä pieniä yksityiskohtia.

Työnantajan kanssa on ollut vielä yhden jos toisenkin yksityiskohdan kärsivällistä hyppyyttämistä kohdasta toiseen ja muutaman omituisehkon ohjeistuksen aiheuttama väärinkäsityskin setvittävänä, mutta muuten alkaa olla tosiaan homma valmiina. Viimeinkin. Mahtavaa! Alkoi jo jatkuva luovuuden tuska maistua vähä kerrassaan puulta.

Täytyy toivoa, että kun pääsen tästä eroon, herra Taivaanrannanmaalari ei taas riemastu ja ala suunnitella pääni menoksi uusia, elämää suurempia projektejaan. Uusia töitä vastaan minulla ei ole mitään, mutta nyt voisin ainakin pitää pienen tauon. Minua huvittaisi pysyä hetken aikaa hyvin kaukana pensseleistä ja maalista. Etenkin kun olen saanut puserrettua itsestäni ulos viimeisenkin luovuuden pisaran, mitä minusta ylipäätään tuntuu tällä saralla irtoavan. Amatöörinä ei ole niin kauhean helppoa, kun kuitenkin odotetaan ammattimaista jälkeä.

Haluan aika kiihkeästi palata omien tekstieni pariin ja keskittyä hetken aikaa vain ja ainoastaan niihin. Olen kirjoittanut päässäni jo vaikka mitä lisäkiemuroita lastenkirjaan ja materiaali huutaa sekä raapii pääsyään ulos pääkopastani. Minulla on ihan kauhea ikävä päästä istumaan ison kahvin kanssa "maagiseen" Harry Potter kirjastoon (kyllä, täällä saa mennä kahvin kanssa kirjastoon ja kissojakin täällä on monissa kirjastoissa, kuten ystäväni J. minulle vinkkasi. Sivujuonteena: Tokiossa on muuten jopa kissojakin kahviloissa...) ja inspiroitumaan villiviinien kehystämien ikkunoiden sekä ilmassa leijuvilta tuntuvien kirjoitustasanteiden suuresti inspiroivasta vaikutuksesta.

Sen lisäksi pitäisi aloittaa kesää silmällä pitäen koko ajan kiihtyvä tehotreenaaminen. Suunnitelmissa siintelee jälleen eräs kuntoa ja kestävyyttä vaativa taipale jonne ei voi lähteä tuosta noin vain haahuilemaan. Yli lumisten vuorten me kuljemme näin jne.

Ja tietysti täytyy mainita se kaikkein ihanin, mitä tapahtui tänään: Lumen, jään, hytinän ja pakkasen jälkeen tänään olikin ulkona eksoottisen lämmintä. Oli kuin lehmä olisi nuolaissut naamasta, kun päänsä ulos pisti. Nyt myöhään yölläkin on +10 lämmintä. Kostea maa tuoksui voimakkaasti ja vesiputouksen mylvivät. Ihanaa! Kesä tulee.

Pian, kohta puut taas kukkivat niin, että taju lähtee katsellessa. Ja ystävät tulevat käymään, jihuu!